Julkisten kokoelmien musiikkisisältöjen digitointi

Musiikkikirjastot verkossa 20.4.2012 Tampere

Julkisten kokoelmien musiikkisisältöjen digitointi 

Heikki Poroila

 

Vanhojen kirjojen, nuottien ja levyjen digitoinnista on puhuttu vuosikausia, mutta systemaattinen työ tällä alueella julkisissa kirjastoissa on vielä vähäistä. Ehkä merkittävin musiikkiin liittyvä hanke on Kansalliskirjaston Vuosisadan äänet -projekti, jota esitellään iltapäivällä. Yleisissä kirjastoissa työtä on tehty satunnaisesti ja ilman suunnitelmallisuutta.

Yritän seuraavassa arvioida musiikkisisältöjen digitoinnin tilannetta, tarpeita ja mahdollisuuksia musiikin näkökulmasta. Taustalla on oma arvioni siitä, että digitointi on keskeinen tapa, jolla julkiset kirjastot voivat osallistua sisältöjen verkkolevitykseen.

I. Lainsäädäntö

Suomen tekijänoikeuslain mukaan kirjastot voivat digitoida ja levittää teoksia seuraavilla tavoilla:

Tekijänoikeudellisesti vapaat teokset – ei rajoituksia (esimerkiksi Kansalliskirjaston Raita-tietokanta)

Tämä toiminta on kokonaisuudessaan kirjastojen omasta aktiivisuudesta riippuvaista. Sitä rajoittavat vain tekniset ja taloudelliset resurssit. Toiminnan määrä ja kohdentuminen ovat kirjastopoliittisen harkinnan piirissä.

Oikeudenhaltijan luvalla tapahtuva toiminta – sopimuksen mukaisesti (esimerkiksi Oulun kaupunginkirjaston Veikko Juntunen -nuottikokoelma)

Luvalla tapahtuva digitointi on sattumanvaraista, eikä tilanne siltä osin muuttune tulevaisuudessakaan. Ilman kirjastopuolen jonkinlaista aloitteellisuutta tällä alueella tuskin tapahtuu paljoakaan. Todennäköisesti merkittävintä tämä toiminta on musiikkiarkistoissa.

Turvasyistä tapahtuva digitointi – lain ja asetuksen määrittelemissä tapauksissa ja täsmällisten käyttöehtojen puitteissa (käytännön esimerkkejä ei vielä ole)

Lakiin ja asetukseen perustuva turvakopiointi määrätyissä kirjastoissa on sekin kiinni kirjastojen omasta aktiivisuudesta ja kiinnostuksesta. Syynä siihen, että tätä toimintaa on tuskin edes tutkittu missään siihen oikeutetuista laitoksista, lienee pääosin resurssien niukkuus, mutta osaltaan myös tietämättömyys ja ehkä välinpitämättömyyskin vaikuttavat. Lain salliman mahdollisuuden jättäminen käyttämättä on kirjastopoliittista linjanvetoa, haluttiin tai ei.

II. Tekniikka

Digitointitekniikka on kehittynyt nopeasti ja tullut koko ajan myös halvemmaksi. Laitepuoli ja ohjelmistot tarjoavat mahdollisuuden minkä tahansa musiikillisen sisällön muuntamiseen digitaaliseen muotoon. Kirjastoilla on ollut jonkinasteisia vaikeuksia ratkaista, minkä tasoista tekniikkaa pitäisi olla tarjolla toisaalta yleisölle, toisaalta kirjastojen omassa toiminnassa. (En tässä yhteydessä puutu lainkaan arkistojen pitkäaikaissäilytyksen kaltaisiin tarpeisiin.)

Vaikka kaikkein edistyneimmät arkistointikäyttöön tarkoitetut laitteet ja ohjelmat ovat vaativia ja monimutkaisia, arkiseen kirjastokäyttöön tarkoitettujen digitaalisten sisältöjen tuottaminen ei ole enää tekniikasta kiinni. Se on kaikkien kiinnostuneiden ulottuvilla kohtuulliseen hintaan. Perusvälineet eivät myöskään edellytä henkilökunnalta valtavia uudelleenkouluttautumisoperaatioita, vaikka digitointitekniikka ei kuulu Suomessa yleissivistykseen.

Jos teknistä osaamista ei ole, sitä on myös suhteellisen helppoa saada kirjaston ulkopuolelta. Oikeastaan mikään ei ole ainakaan tekniikasta kiinni.

III. Talous

Digitoinnin vaatimia taloudellisia resursseja pidetään usein suurimpana esteenä, ja toteamus koskee miltei kaikkia kirjastoja. Onkin totta, että digitointityötä on vaikea tai mahdotonta automatisoida kokonaan, mistä syystä se pysyy suhteellisen kalliina ihmisen käsityötä vaativana prosessina.

Toisaalta digitoinnin kustannuksia helposti myös liioitellaan ja niillä harrastetaan myös torjuntaa tekosyyllä. Yksinkertaisimmillaan digitointi ei ole sietämättömän kallista, ei varsinkaan, jos ei aseteta kohtuuttomia teknisiä tai määrällisiä tavoitteita.

Silti on järkevä lähtökohta todeta, ettei ainakaan laajamittaista digitointia kannata edes harkita ilman kunnollista taloudellista suunnittelua. Tässä yhteydessä on tärkeä puhua myös kirjastojen välisestä yhteistyöstä. Ei ole taloudellisesti mielekästä perustaa kovin monta pientä digitointipajaa eri puolille Suomea, vaan keskittää toimintaa ainakin alueellisesti, ellei sitten suoraan valtakunnallisesti.

Onnistuneen yhteistyön avain on työn ja resurssien järkevä jakaminen. Jos yksi kirjasto ottaa yhteistä urakkaa tehdäkseen, yhteistyökumppanien kannattaa osallistua kustannuksiin, jotka ovat joka tapauksessa vähäisemmät kuin jos kaikki tehtäisiin itse.

Iso ja pääosin ratkaisematon kysymys on valtion ja kuntien taloudellisen vastuun jakaminen. Lienee selvää, että kun valtio vastaa Kansalliskirjastossa tapahtuvasta Fennican perusdigitoinnista (niiltä osin kuin sitä yleensä tehdään), samaa vastuuta ei kannata laajassa mitassa ottaa kuntatasolla. Siellä olisi järkevintä keskittyä niihin sisältöihin, joita Kansalliskirjasto ei nyt eikä todennäköisesti tulevaisuudessakaan kata.

IV. Palvelupolitiikka

Kun on selvitetty lain esteet, tekniikka on hankittu ja resurssitkin ovat löytyneet, jäävät jäljelle palvelupoliittiset kysymykset. Miksi digitointia olisi järkevää tehdä? Keille sitä tehdään tai pitää tehdä? Korvaako digitointi ja sen tulosten tarjoaminen perinteisiä palveluita vai tuleeko sen vanhan päälle? Mikä rooli digitoinnilla on yleisemmin ottaen kirjastojen verkkopalveluissa?

Sisältöjen digitointi on kokoelmatyötä uuden tekniikan mahdolliseksi tekemällä tavalla. Itse digitointi on vain teknistä esivalmistelua, joka tähtää siihen, että fyysiseen teoskappaleeseen aiemmin sidottu sisältö voidaan tarjota kirjaston asiakkaille verkon kautta joko kirjastossa tai asiakkaan kotona. Tässä vaiheessa digitoinnista tulee palvelupolitiikkaa.

Kysymys intranet vai internet voi kuulostaa saivartelulta, mutta erityisesti tekijänoikeudellisista syistä se ei sitä kirjastomaailmassa ole. Tiettyjä verkkopalveluita ei lain puitteissa voida tarjota kuin kirjaston sisäisessä intranetissä (ja erikoistapauksena vapaakappalekirjastojen välisessä verkossa), kun taas osa voi olla tarjolla yhtä hyvin internetin kautta.

Tieteellisissä ja maakuntakirjastoissa on lain mukaan mahdollista tarjota turvaperustein digitoituja sisältöjä asiakkaiden käytettäväksi paljon laajemmin kuin mihin suojattujen sisältöjen digitointioikeus muuten ulottuu. Laki on kirjoitettu siten, ettei turvaperustetta ole kohtuuttomasti kavennettu, vaikka digitaalisten kopioiden lainaaminen onkin estetty. Siten mikä tahansa tuhoutumiselle altis sisältö, joka ei ole kaupallisesti hankittavissa, on sallittua digitoida turvaan millä tahansa tekniikalla. Näitä sisältöjä on oikeus välittää yleisölle kirjaston tiloissa olevalla tätä tarkoitusta varten varatulla työasemalla, jossa ei ole digitaalisen kopioinnin eikä verkkolevittämisen mahdollisuutta.

Internetin kautta suoraan asiakkaille tarjottavan digitoidun sisällön määrää rajoittaa tekijänoikeus. Jos kirjastolla ei ole oikeudenhaltijan suostumusta, vain tekijänoikeudellisesti vapaata aineistoa voi omalla päätöksellä digitoida ja levittää. Palvelupoliittisen tarkastelun kannalta on tärkeätä muistaa tässä vaiheessa, että tämä sama oikeus on kenellä tahansa, ei vain kirjastolla.

Siksi ratkaisevia ovatkin vastaukset, joita annamme edellä esittämiini kysymyksiin. Seuraavassa esitän joitakin alustavia vastauksia.

Miksi sisältöjen digitointia tarvitaan?

* Yleinen saatavuus (huonosti saatavilla olevat sisällöt, käsittelyä kestämättömät julkaisut)

* Saatavuuden vaivattomuus (verkkojakelu tarjoaa nopean, halvan ja tasa-arvoisen jakelukanavan)

* Ei-lainattavien sisältöjen saattaminen kaikkien ulottuville (mm. uniikkiaineisto)

* Sisältöjen käyttämisen ja hyödyntämisen helpottaminen (digitoitua sisältöä voi hakea, indeksoida, tehdä muistiinpanoja jne.)

Keille digitointia tehdään, ketkä sitä tarvitsevat?

* Digitointi voi palvella erityisiä tarpeita (esimerkiksi tutkimusta), mutta lähtökohtaisesti saatavuuden ja käytettävyyden helpottaminen auttaa kaikkia niitä, jotka ovat sisällöistä kiinnostuneita.

* Digitointi lisää mahdollisuuksia alentaa erilaisista vammoista johtuvia käytön rajoituksia.

Korvaako digitointi ja sen tulosten tarjoaminen perinteisiä palveluita vai tuleeko sen vanhan päälle?

* Useimmissa tapauksissa digitointi ei tuota uutta sisältöä, vaan se tukee kokoelmassa jo olevien sisältöjen tehokkaampaa käyttöä.

* Digitointi ja verkon kautta tarjoaminen voi myös korvata osan perinteisistä palveluista. Jos äänitteen, nuotin tai kirjan saa verkosta maksuttomana tiedostona, tarve lainata tai tulla kirjastoon käyttämään vähenee tai katoaa kokonaan. Tämä voi erityisesti vanhan ja huonokuntoisen aineiston kohdalla olla tavoiteltukin vaikutus. Lainaushan on vain menetelmä, ei päämäärä.

* Digitoinnin avulla voidaan tuottaa myös kokonaan uusia palveluita, jotka siten täydentävät perinteisiä palveluita. Esimerkiksi kirjallisuuden tarjoaminen verkon kautta käytettäväksi erilaisissa mukana kuljetettavissa lukulaitteissa ei tarjoa uutta sisältä, mutta kuitenkin teknisesti uutta palvelua, joka voi alentaa asiakkaan käyttökynnystä.

Mikä rooli digitoinnilla on yleisellä tasolla kirjastojen verkkopalveluissa?

* Julkisten kirjastojen pysyvästi keskeinen anti on kokoelma. Kokoelman avaaminen ja käytön tehostaminen digitoimalla, on keskeinen tapa tarjota palvelua verkon kautta. Jos digitoimalla voidaan tuottaa myös kokonaan uutta kokoelmasisältöä, aina parempi.

* Erityisesti huonosti muuten saatavilla olevien sisältöjen digitointi ja siihen liittyvä dokumentointi ovat tulevaisuudessa yksi kirjastojen harvoja todellisia valtteja verkkoympäristössä. Googlen digitointiprojekti voi tätä roolia heikentää, mutta eivät edes Googlen lonkerot ylety kaikkialle, joten tekemistä jää.

* Vanhan digitoimista ei arvosteta siellä, missä verkkoympäristö nähdään korostuneen pinnallisena huomioympäristönä. On kuitenkin mahdollista, että vanhan digitointi on ainoa kirjastoille jäävä rooli verkossa. Siksi se tulisi nähdä – toisin kuin tällä hetkellä ainakin kirjastojen johdossa nähdään – keskeisenä voimavarana ja huomion kohteena.

* Jos kirjastolaitos nostaa digitointihankkeet näennäisen viihtymispuuhastelun sijaan tulevaisuuden pääasiaksi, voivat tieteiskirjallisuuden visiot joskus toteutuakin. Vain digitoituina maailman kokoelmat mahtuvat koskaan paidantaskuun.