Kommentoi vastausta

Silloin, kun Suomi oli osa Ruotsia, tuomioita haettiin maallisista käräjäoikeuksista, ja kyseessä oli yleensä noituus, ei pakanuus sinänsä. Noituussyytöksiin käräjäoikeudet pääsääntöisesti vastasivat, että höpöhöpö, tai että kyse on mielisairaasta eikä noidasta. Aika harva oikeasti tuomittiin, lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa Ahvenanmaalla.

Noitajutut Suomessa, eli itä-Ruotsissa, olivat hieman erilaisia kuin länsi-Ruotsissa. Sekä Ruotsin kirkko että valtio huolestuivat siitä, että kun tavalliset ihmiset vievät toisiaan käräjille, että Euroopassa voidaan luulla, että täällä ollaan erityisen pakanallisia. Niinpä kirkko ja valtio tekivät paljon töitä ettei noituusjuttuja niin herkästi nostettaisi.

Se väitöskirja, joka nosti noituusoikeudenkäynnit julkisuuteen, oli tehty jossain Brittein saarilla, ja koski juttuja, joissa oikeutta käytiin kirkon sisällä, eikä maallisissa tuomioistuimissa kkuten meillä. Tutkimuksia aiheesta on tehty paljon pitkin Eurooppaa, ja tulokset vaihtelevat hyvin paljon alueen ja ajanjakson mukaan. Siksi on harmillista, että julkisuudessa on syntynyt yksioikoinen käsitys oikeudenkäynneistä.