Vanha runoaines on muuntunut matkalla, kun uudet sukupolvet ovat tarinoita toistaessaan värittäneet ja yhdistelleet aineksia uudelleen. Myöskin runojen maantiede on riippunut aina siitä, missä päin laulaja kulloinenkin asuu.
Minua kiehtoo se, miten samaa aihetta käsitellään eri runoissa. Esimerkiksi Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta on selvästi eri ajalta kuin Lemminkäisen ja Pohjolan isännän kilpalaulanta, joka ei edes ratkea laulamalla, vaan päättyy teräasein käytyyn taisteluun. Sillä ei selvästikään ole enää mitään tekemistä sen kilpalaulannan kanssa, josta Väinämöisen ja Joukahaisen välillä on kyse.
Myöskään sampo-runot eivät maallikon silmään näytä olevan samanikäisiä. Sammon ryöstö vaikuttaa täysin viikinkiaikaiselta. Siinä on seikkailua ja huumoria ja kullakin päähenkilöllä on hyvin selkeästi erilainen psykologinen profiili. On vaikea kuvitella, että siinä olisi mukana mitään mikä olisi viikinkiaikaa vanhempaa. Mutta sammmon taonta on ihan ei maata. Siinä ei ole huumoria eikä psykologiaa eikä seikkailua, vaan tehdään kaikki kolmeen kertaan, ja ollaan muutenkin myytin rajamaalla.
Väkisin tulee mieleen, että jossain vaiheessa on ollut runonlaulajien sukupolvi, joiden mielessä Kalevan kansa on asunut Suomenlahden eteläpuolella ja Pohjolan kansa, no, täällä pimeässä Pohjolasssa. Seppä Ilmarinen on kuin konsultti, joka tulee näille raukoille rajoille esittelemään rautakauden menetelmiä -- demoamaan miten rautaisella auralla kynnetään tehokkaammin kuin pronssikauden vermeillä, miten kuumaksi ahjo täytyy kuumentaa että rauta alkaa taipua, ja mihin kaikkeen se sitten taipuukaan.
Vanha runoaines on muuntunut matkalla, kun uudet sukupolvet ovat tarinoita toistaessaan värittäneet ja yhdistelleet aineksia uudelleen. Myöskin runojen maantiede on riippunut aina siitä, missä päin laulaja kulloinenkin asuu.
Minua kiehtoo se, miten samaa aihetta käsitellään eri runoissa. Esimerkiksi Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta on selvästi eri ajalta kuin Lemminkäisen ja Pohjolan isännän kilpalaulanta, joka ei edes ratkea laulamalla, vaan päättyy teräasein käytyyn taisteluun. Sillä ei selvästikään ole enää mitään tekemistä sen kilpalaulannan kanssa, josta Väinämöisen ja Joukahaisen välillä on kyse.
Myöskään sampo-runot eivät maallikon silmään näytä olevan samanikäisiä. Sammon ryöstö vaikuttaa täysin viikinkiaikaiselta. Siinä on seikkailua ja huumoria ja kullakin päähenkilöllä on hyvin selkeästi erilainen psykologinen profiili. On vaikea kuvitella, että siinä olisi mukana mitään mikä olisi viikinkiaikaa vanhempaa. Mutta sammmon taonta on ihan ei maata. Siinä ei ole huumoria eikä psykologiaa eikä seikkailua, vaan tehdään kaikki kolmeen kertaan, ja ollaan muutenkin myytin rajamaalla.
Väkisin tulee mieleen, että jossain vaiheessa on ollut runonlaulajien sukupolvi, joiden mielessä Kalevan kansa on asunut Suomenlahden eteläpuolella ja Pohjolan kansa, no, täällä pimeässä Pohjolasssa. Seppä Ilmarinen on kuin konsultti, joka tulee näille raukoille rajoille esittelemään rautakauden menetelmiä -- demoamaan miten rautaisella auralla kynnetään tehokkaammin kuin pronssikauden vermeillä, miten kuumaksi ahjo täytyy kuumentaa että rauta alkaa taipua, ja mihin kaikkeen se sitten taipuukaan.