Salomaan kirjan lisäksi Schopenhauerilta voidaan mainita tämän oma kirjoituskokoelma Pessimistin elämänviisaus (suom. 1944). Filosofisen pessimismin toinen suuri klassikko on E. M. Cioran, jolta on suomennettu teokset Katkeruuden syllogismeja (2004) ja Hajoamisen käsikirja (2009). Suomessa ehkä lähimmäksi jotain samaa on mielestäni päässyt aate- ja oppihistorian dosentti Juhani Sarsila teoksessaan Melancholica (2013).
Mieleen tulee myös Tapani Kilpeläisen teos Itsemurhan filosofia (2012), joka käsittelee suurelta osin pessimismiä ja pessimistisiä filosofisia ajatuskulkuja eräänä keskeisenä potentiaalisesti itsemurhaan johtavana tekijänä. Jos pitäisi nimetä jokin yksi kotimainen kirja, jossa "pessimismi otetaan vakavasti", se saattaisi olla esimerkiksi se.
Oman mainitun kirjani soveltuvuutta olen jäävi arvioimaan, mutta se käsittelee nimensä mukaisesti enemmän kulttuuripessimismiä, ts. lähitulevaisuuden kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevia huonoja odotuksia, kuin varsinaista elämänfilosofista pessimismiä, jonka rajasin käsittelystäni enemmän tai vähemmän tietoisesti pois.
Salomaan kirjan lisäksi Schopenhauerilta voidaan mainita tämän oma kirjoituskokoelma Pessimistin elämänviisaus (suom. 1944). Filosofisen pessimismin toinen suuri klassikko on E. M. Cioran, jolta on suomennettu teokset Katkeruuden syllogismeja (2004) ja Hajoamisen käsikirja (2009). Suomessa ehkä lähimmäksi jotain samaa on mielestäni päässyt aate- ja oppihistorian dosentti Juhani Sarsila teoksessaan Melancholica (2013).
Mieleen tulee myös Tapani Kilpeläisen teos Itsemurhan filosofia (2012), joka käsittelee suurelta osin pessimismiä ja pessimistisiä filosofisia ajatuskulkuja eräänä keskeisenä potentiaalisesti itsemurhaan johtavana tekijänä. Jos pitäisi nimetä jokin yksi kotimainen kirja, jossa "pessimismi otetaan vakavasti", se saattaisi olla esimerkiksi se.
Oman mainitun kirjani soveltuvuutta olen jäävi arvioimaan, mutta se käsittelee nimensä mukaisesti enemmän kulttuuripessimismiä, ts. lähitulevaisuuden kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevia huonoja odotuksia, kuin varsinaista elämänfilosofista pessimismiä, jonka rajasin käsittelystäni enemmän tai vähemmän tietoisesti pois.