Kirjaston vastaaja: "Ef oli vaihtoehtoinen muoto vielä vuoden 1980 Nykysuomen sanakirjassa, mutta sen jälkeen se jäi pois."
Mitä ihmettä?
Nykysuomen sanakirja ilmestyi osa kerrallaan v. 1951 - 1961. Sen jälkeen kustantaja julkaisi siitä lukuisia, useimmiten 3-niteisiksi yhdisteltyjä painoksia, aina 2000-luvun alkuun asti. Alkuperäistä sisältöä ei muutettu ainoassakaan versiossa, vain kannet vaihtelivat ajan oloon.
Mikäli sisällön muuttamattomuudesta olisi poikettu vaikkapa vain näiden konsonanttien ääntämisen osalta, siitä olisi kyllä mainittu Kielikellossa v. 2008, jossa kerrottiin:
Nykysuomen sanakirjassa mainitaan sekä ä:llinen että e:llinen ääntämisvaihtoehto. Se näkyy jo F-kirjaimen ääntämisohjeessa (NS osa 1, ilm. 1951). Ohje kuvastaa ääntämisen kahtalaisuutta, joka silloin ja paljon myöhemminkin oli vallalla. (Kielenhuollon historiaa, Kielikello-lehti 2/2008)
Kirjaston vastaaja: "Ef oli vaihtoehtoinen muoto vielä vuoden 1980 Nykysuomen sanakirjassa, mutta sen jälkeen se jäi pois."
Mitä ihmettä?
Nykysuomen sanakirja ilmestyi osa kerrallaan v. 1951 - 1961. Sen jälkeen kustantaja julkaisi siitä lukuisia, useimmiten 3-niteisiksi yhdisteltyjä painoksia, aina 2000-luvun alkuun asti. Alkuperäistä sisältöä ei muutettu ainoassakaan versiossa, vain kannet vaihtelivat ajan oloon.
Mikäli sisällön muuttamattomuudesta olisi poikettu vaikkapa vain näiden konsonanttien ääntämisen osalta, siitä olisi kyllä mainittu Kielikellossa v. 2008, jossa kerrottiin:
Nykysuomen sanakirjassa mainitaan sekä ä:llinen että e:llinen ääntämisvaihtoehto. Se näkyy jo F-kirjaimen ääntämisohjeessa (NS osa 1, ilm. 1951). Ohje kuvastaa ääntämisen kahtalaisuutta, joka silloin ja paljon myöhemminkin oli vallalla. (Kielenhuollon historiaa, Kielikello-lehti 2/2008)
https://www.kotus.fi/sanakirjat/muut_sanakirjat/nykysuomen_sanakirja_%2…