Juha Sutela on Oulun kaupunginkirjaston musiikkiosaston johtaja. Sutela on vaikuttanut Suomen kirjastoseuran musiikkitoimikunnassa vuosina 1998-2000. Hän kirjoittelee ajoittain musiikkiarvioita lehtiin ja biisejä pöytälaatikkoon, sekä soittelee huvikseen rokkibändissä. Juha Sutelan mielimusiikki vaihtelee kausittain laidasta laitaan ja joskus keskellekin.
Oheisen listan Sutela on koonnut levyistä, jotka "ovat vavahduttaneet perustavalla tavalla, avanneet uusia väyliä, ja joita kestää kuunnella edelleen".
Led Zeppelin: II. Atlantic, 1969.
Tämä iski aika herkässä iässä. Soundimaailma kuulosti kaikkinensa aivan uudelta. Raskas, herkkä, rosoinen ja rento levy. Rytmipuoli on kaoottisen elävää.
Yes: Fragile. Atlantic, 1972.
Energistä, fiksua, melodista - mutta progea vai poppia? Basso- ja urkusoundit ajattomat, kokonaisuus kantaa ja hitit ovat pitäneet pintansa.
Genesis: Selling England by the pound. Charisma, 1973.
Sivistynyt, tasapainoinen, tyylikäs ja sopivan konservatiivinen levy. Firth of Fifth on proge-klassikkojen klassikko.
Queen: Night at the opera. Elektra, 1975.
Tämä tuntui tuoreeltaan maailman parhaalta levyltä, mutta vuosien mittaan tyylien kirjavuus on alkanut vaivata. Kappaleet ovat joka tapauksessa niin selkäytimessä, että levyä ei juuri tarvitse pyörittää, musiikki soi ilmankin.
King Crimson: Red. EG, 1974.
Innovatiivisinta ja kestävintä progea mitä löytyy. Rockin, jazzin ja avantgarden optimaalinen tasapaino. Jykevä Fallen angelja levyn päättävä ruman kaunis Starless ovat mestariteoksia, joissa kelpaa rypeä.
Gordon Lightfoot: Summertime dream. Reprise, 1976.
Sukulaisen Kanadan tuliaisena 1977 tuoma levy. Hyviä melodioita, tarinaniskijän tekstejä. Juurihenkistä folkia, jota oli kiva soitella itsekin.
Weather Report: Heavy weather. CBS, 1977.
Jazzharrastus alkoi, kun tämä LP oli löytynyt Anttilan ale-laarista. Osat kohdallaan, sävellykset, toteutus ja näkemys. Tässä musiikissa on kasvun makua. Levyn soundit kuulostavat yhä tuoreilta, ja Birdland piristää vaikka keskellä viikkosiivousta.
Pekka Pohjola: Visitations. Kätkävaaran lohikäärme. Urban tango. Space waltz. Finnlevy ja Rockadillo, 1979-85.
Tämä kausi on mielestäni Pohjolan vahvin. Ajatonta, persoonallista, hyvin suomalaista musiikkia. Niin perusteellisesti sävellettyä, että eipä juuri nuottiakaan voisi muuttaa.
Edward Elgar: 1. sinfonia. Bernard Haitink & LPO. EMI, 1983.
Ensimmäisiä orkesteriteoksia, johon tosissani tykästyin. Luin jostakin, että säveltäjä oli itseoppinut ja säveltänyt tämän teoksen hienon teeman vahvan depression aikana. Musiikki sopi mielentilaani ja jätti pysyvät muistijäljet.
György Ligeti: Chamber concerto. Pierre Boulez & Ensemble Inter Contemporain. Polydor, 1983.
Hieno valikoima avantgardistin radikaalimpia sävellyksiä, mm. aavemainen kuoroteos Lux aeterna (Space Odyssey 2001 -filmistä tuttu), sekä jousikappale Ramifications , joka osoitti, että musiikkiin ei aina tarvita melodiaa, rytmiä eikä harmoniaa. Tässä on sointipintoja, kenttäjännitteitä, "epävireisiä" mikrointervalleja jne.
Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Michael Tilson Thomas & LSO. CBS, 1987.
"Tuplaanpa pasuunat, tuplaanpa bassot, tuplaanpa lyömäsoittimet" … äärimmäisen pateettista ja muhkeaa tekstuuria. Amerikkalaisen kapellimestarin ryhdikäs tulkinta keventää yli-inhimillisen tavoittelua. Tavallisesti kertakuunteluksi kuitenkin riittää ensimmäinen osa, sekin on lähes puolituntinen.
Mystere des Voix Bulgares. Cellier, 1988.
Omituinen laulutapa, haikeat melodiat, puheet syrjäisissä vuoristokylissä säilyneestä ikiaikaisesta perinteestä - olin myyty.
Niels-Henning Örsted Pedersen: The viking . Pablo, 1983.
Jazzbasisti duetoi kitaristi Philip Catherinen kanssa. Pienimuotoista, dynaamista, raikasta iltamusiikkia.
Contact: Hon kom över mon. HMV, 1989.
Levylaarin sattumia. Tämä alun perin 1971 tehty levy on ihastuttavan rentoa ja spontaania, kokeilevaa folkrockia. Ruotsissa oltiin omaperäisiä tuohon aikaan. Bändin tekijänimet Ted Ström ja Lorne de Wolfe vaikuttivat myöhemmin tahoillaan.
Philippe Deschepper: Attention escalier. Emv, 1996.
Kitaristi esiintyi Yves Robertin kvartetissa Vapaat äänet-kiertueella. Omintakeinen soittotyyli innosti kurkistamaan soolotuotantoon. Tämä levy on avantgarde-kitarismia yllättävimmillään ja parhaimmillaan.
Jean-Jacques Goldman: En passant. JRG, 1997.
Pop-chansonistin tuotannon yksittäinen huippu. Pienimuotoista, melankolista ja runollista. Niukan arvoitukselliset tekstit pistivät pinnistämään ruostunutta kielitaitoa.
Richard Cocciante: Notre-Dame de Paris. Pomme music, 1997.
Kuulin tästä yhden laulun television urheiludokumentin taustalla. Melodia jäi kytemään mielen taustalle, ja koko albumi - kun se lopulta löytyi - osoittautui loistavaksi musikaaliksi. Hienoja melodioita. Quasimodon roolissa laulava Garou on loistava.
Laurent Voulzy: Avril. Roa, 2001.
Hieno poplevy, voitti Ranskan v. 2001 "grammyn". Pitkän linjan tekijän perinne ja vaikutteet siilautuvat kevyesti läpi. Ilmaisu on silti erittäin persoonallista. Useat melodioista mestariluokkaa.
Ultra Bra: Kroketti. Johanna, 1997.
Tässä on yhtyeen tyyli omimmillaan. Ihailtavan hyvin tehtyä musiikkia. Edes ennalta arvattavuus ei haittaa, kun sihti on täyskympissä.