Olin noin kymmenvuotiaana aivan haltioiutunut kirjasta, jossa kerrottiin elämästä talossa maaseudulla sota-aikana. En muista kirjasta muuta kuin että talosta ulkorakennuksiin kuljettiin lumitunneleita pitkin.
Kyseinen kirja oli ensimmäinen kokemukseni siitä kuinka pitkitin kirjan päättymistä. Säästelin viimeisten sivujen lukemista tietoisesti, jotta saisin viipyä siinä maailmassa vähän pitempään.
Kirjailija ei ollut mielestäni mikään tunnettu, sarjoja julkaissut kirjailija (Polva, Swan jne), vaan tämä oli muistaakseni ainoa häneltä näkemäni teos. Lisäksi uskon kirjan olleen kotimainen alkuperältään. Muistelen myös, että ulkoasultaan se oli yksinkertaisen viininpunainen kansiltaan, ei minkäänlaista kansikuvaa, ei ehkä takakansitekstiäkään. Kirja ei ollut kovin pitkä - satakunta sivua, arvioisin.
Olisikohan kirjastonhoitajalla mielikuvaa, mistä lukukokemuksesta olikaan kysymys?
Vastaus
Lumitunneleista tulee mieleen Nuorten toivekirjastossa vuonna 1961 ilmestynyt Usko Moilasen Unohdettu kylä.
"Tämä kirja kertoo merkillisen, todellisuuteen pohjautuvan tarinan talvisodan ajoilta. Aivan pohjoisten rintamien tuntumaan, tiettömän korven keskelle, on jäänyt vähäinen metsäkylä, jonka asukkaat eivät päässeet pois sodan jaloista. 'Päällikkönään' Korpelan vanha vaari pikkuinen toimekas joukko – kolme äitiä ja monipäinen lapsiparvi – varustautuu pahimpaan: kylä uppoutuu sananmukaisesti hangen kätköön. Lumen peittämässä talossa ja pihatunneleissa eletään jännittävää Robinsonin-elämää: päivällä eivät yli jyristävät lentokoneet näe paikalla muuta kuin koskematonta erämaata, mutta hiljaisina öinä sukeltaa hangen alta esiin äänettömiä varjoja, jotka hajaantuvat tiedusteluretkille ja kalastusavannoille. Ja aamuun mennessä kaikki suksenladut ovat jälleen hävinneet..."
Kommentoi vastausta