Kyselisin vanhojen (klassikko)kirjojen suomennoksista. Uusissa painoksissa taidetaan yleensä käyttää samaa suomennosta, joka on alunperin tehty? Tarkistetaanko/korjataanko suomennoksia yleensä uusien painoksien yhteydessä? Täysin uusia suomennoksia tuntuu tulevan aika harvoin. Onkohan vanhat käännökset todettu vain niin hyviksi, vai onko se nostalgiaa vai kenties ihan vain ajan- ja rahansäästöä? En nyt välttämättä tarkoita, että uusia suomennoksia tarvittaisiin, mietin vain syitä kustantajien päätöksiin tehdä joskus uusia käännöksiä kirjoista sekä vanhojen suomennosten laatua. Kiitos, jos osaatte yhtään valottaa asiaa!
Vastaus
Uusia painoksia tosiaan taidetaan julkaista klassikkoteoksista enemmän kuin aivan uusia suomennoksia. Syy on epäilemättä suureksi osaksi taloudellinen: uusi suomennos maksaa, kun taas vanhasta suomennoksesta voidaan ottaa uusia painoksia halvemmalla tai jopa ilman maksuja, jos kustantamolla on siihen oikeudet. Välillä toki vanha suomennoskin voi olla vain niin hyvä, ettei uudelle suomennokselle ole tarvetta.
Toisinaan taas kieli saattaa vanhentua. Esimerkiksi Pentti Saarikosken suomennos . D. Salingerin romaanista ”Sieppari ruispellossa” (1961) oli aikanaan varsin ansiokas, mutta sen puhekieli ei enää aukene yhtä hyvin nykyajan lukijalle. Siksi Tammi käännätti sen uudestaan Arto Schroderuksella, jonka kääntämänä ”Sieppari ruispellossa” (2004) on nykyaikaisempaa kieltä. Saarikosken suomennoksesta otettiin kyllä uusi painos vielä vuonna 2000, mutta ilmeisesti kustantaja on sitten muutaman vuoden päästä arvioinut, että uudella suomennoksella olisi menekkiä ja että uusi käännättäminen siten kannattaisi.
Toinen esimerkki on J. L. Runeberg, jota on käännetty valtavasti vuosien saatossa. Paavo Cajanderin ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” suomennokset ovat olleet kenties arvostetuimpia, mutta niitä on myös kritisoitu liian koristeellisesta ja koukeroisesta kielestä. Niinpä WSOY katsoi otolliseksi julkaista ne uusina Juhani Lindholmin suomennoksina nimellä ”Vänrikki Stålin tarinat” (2007–2008). Lindholmin kielen on kehuttu olevan yksinkertaisuudessaan lähempänä alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin sävyä. Epäilemättä nostalgiaa kaipaavat lukevat Cajanderin suomennoksia, kun taas modernimman kielen ystäville kelpaavat hyvin Lindholmin suomennokset. Uudella suomennoksella voidaan löytää uusia kohderyhmiä, jotka eivät ehkä vanhaan suomennokseen viitsisi tarttua.
Eri painoksiin saatetaan tehdä enemmän tai vähemmän pieniä tarkistuksia kuten kirjoitusvirheiden korjausta. Jos painoksia muutellaan enemmänkin, kirjassa usein ilmoitetaan sen olevan korjattu painos. Itse asiassa juuri Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat” olivat alkujaan suomennosryhmän yhteistyön tulosta. 5. painoksen kieliasua Cajander sitten korjaili ja paranteli. 8. painos oli siirtynyt sitten jo ihan kokonaan korjaajan ja käännöstyöryhmän jäsenen Cajanderin nimiin eli hänet oli merkitty kirjan suomentajaksi. Yleisempää kuitenkin on, että painokset merkitään vain korjatuiksi tai käännetään sitten ihan kokonaan uudelleen. Tosin runoudessa ei ollut ainakaan entisaikoina harvinaista, että runoilija lainasi jokusen hyvän säkeen aikaisemmalta kääntäjältä: esimerkiksi Valter Juva on joissakin suomennoksissaan ihan suoraan ilmaissut lainauksensa.
Korjaamisen tai tarkistamisen tarve on siis joka tapauksessa kustantajan harkittavissa, ja jos kirjan tekijänoikeudet ovat vielä voimassa, lienee kirjailijalla tai kääntäjälläkin siihen sananvaltaa. Kustantaja miettii, minkä verran parantelua vanhempi käännös kaipaa kelvatakseen nykyaikaisille lukijoille. Toisinaan ratkaisu on vain kevyt kieliasun hionta, joskus taas tarvitaan aivan uusi suomennos.
Jos suomentaminen ja suomennosten historia kiinnostaa, suosittelen lämpimästi kaksiosaista teosta ”Suomennoskirjallisuuden historia” 1–2 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007). Siinä on todella paljon asiaa siitä, miten suomentamisen tavat ovat muuttuneet ja mitä suomennosstrategioita ei kääntäjät ovat omaksuneet.
Kommentoi vastausta