Onko islamissa nimenantojuhlia kuten kristinuskossa ristiäisjuhla, johon kuuluu myös nimenanto, ja juutalaisuudessa pojille ympärileikkausjuhla, johon kuuluu myös nimenanto?
Vastaus
Joissakin muslimimaissa nimen antaminen lapselle on erityinen tapahtuma, jota tavallisesti juhlitaan seitsemäntenä päivänä syntymän jälkeen. Sukulaiset ja ystävät kokoontuvat lapsen vanhempien luona ja joidenkin Koraanin kappaleiden lukemisen jälkeen lapsen isä ilmoittaa lapsen nimen. Tämän jälkeen on juhlat.
Muhammed omaksui Ibrahimilta. eli Aabrahamilta, ympärileikata poikalapset. Pohjoismaissa tämä operaatio voidaan tehdä sairaalassa joitakin päiviä lapsen syntymän jälkeen.
https://www.islamopas.com/cermoni.html
Juutalaisuudessa poikien ympärileikkaus brit mila (ברית מילה) suoritetaan kun poikalapsi on kahdeksan päivän ikäinen. Tämän taustalla on, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan jokainen juutalainen poikalapsi on ympärileikattava kahdeksan päivän ikäisenä.
Tyttövauvalle voidaan järjestää nimenantojuhla esimerkiksi syntymää seuraavana sapattina jumalanpalveluksen yhteydessä. Isä kutsutaan lukemaan Tooraa ja samalla hän siunaa sekä vastasyntyneen että äidin rukouksella.
Kommentit
Eräs suomalainen, joka oli hiljattain kääntynyt muslimiksi, esitti asian hieman toisin. Hänen mukaansa kristinuskossa, kuten ei näissä muissakaan uskonnoissa, nimeäminen ja seurakuntaan ottaminen ovat kaksi eri asiaa. Uskonoon kääntyneitä ei nimetä jäseneksi hyväksymisen yhteydessä. Hän oli hyvin tuohtunut siitä, että ristiminen tulkitaan nimenantojuhlanksi. Mutta onhan se tiedossa, että sekä islamiin että kristinuskoon käännyttäjät nimeävät käännynnäiset saman tien uskon mukaisilla nimillä, joten en ihan ymmmärrä sitä kiihkoa, jota tämä tuttuni osoitti. Myöhemmin hän itse vaihtoi nimensä, kuulemma omasta aloitteestaan ja tahdostaan.
Kannattaa muistaa, ettei kristinuskossa kastetilaisuus suinkaan ole nimenantotilaisuus - kuten moni luulee, vaan kasteessa lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi ja nimi pitää olla jo sitä ennen valittu. Pappi sanoo: "Minä kastan sinut, Maija... jne." eikä suinkaan "Minä kastan sinut Maijaksi."
Kuinka voi "muistaa" sellaist amikä ei ole koskaan ollut todellinen käytäntö? Meillä kotimaassa on aina annettu nimi kasteessa. Käännytystyössä Afrikassa ja muualla on aina annnettu nimi "kristillinen" nimi kasteen yhteydessä. Miten kukaan voisi kaikkien käytännön esimerkkien keskellä "muistaa" ettei nimen anto liity kasteeseen?
Moni voi muistaa, mitä rippikoulussa (ikäluokan enemmistölle) opetettiin luterilaisuuden sakramenteista, joista ensimmäinen on kaste.
Euroopan katolisissa maissa (kristinuskon suurin haara) tuli tutuksi käytäntö, että lapsen nimi kerrottiin syntymäuutisen yhteydessä. Kirkkoon liittäminen eli kaste oli vasta myöhemmin.
Esimerkki naapurimaasta viime helmikuulta. Ruotsin kuningasperheen nuorimman syntymästä ilmoitettiin virallisesti maan hallituksen istunnossa. Kuningas luetteli lapsen etunimet (hieman väärin lukien...). Kastetilaisuus järjestettiin kirkossa viikkoja tämän jälkeen; nimi oli siis annettu aikaisemmin. Kaavan mukaan pappi kysyi ensin, minkä nimen vanhemmat olivat antaneet lapselle.
Kaarle XVI Kustaa (Bernadotte, jos nyt sukunimistä puhutaan) on lukihäiriöinen, ja kasvanut lisäksi aikana jolloin se oli vielä häpeällinen salailtava asia. Se paljastui ensi kertaa 1970-luvulla, kun tuoretta kuningasta pyydettiin maakuntamatkalla kaivertamaan nimensä muistoksi kaivoskäytävän seinään: tulos oli "Cal Gustf".
Suomessa asia ei ole saanut ikinä kauheasti huomiota, mutta Ruotsissa sen tietävät kaikki.
Minkähän takia ihmisille muuten annetaan etunimi? Meillä aikoinaan koulussakin (kansakoulusta-yliopistoon asti) puhuteltiin toisiamme vain sukunimillä tai sitten jollain lempinimillä, muttei koskaan etunimillä.
Tanskassa "suojellaan" omaa kulttuuria niin tiukasti, että nimi pitää valita valmiista listasta, ja jos haluaa jonkun muun nimen antaa lapselleen, siitä pitää tehdä hakemus ja makssa sen käsittelystä. Sukunimiäkin on käytössä aika pieni määrä. Sen takia tanskalaiset tarvitseva välijimen, jolla kaimat voivat erottua toisistaan. On siis etunimi, välinimi, ja sukunimi. Ja koska Norja on kuulunut Tanskaan, sielläkin on käytössä välinimi. Meillä Suomessa on valtava kirjo nimiä, mikä on ihan hyvä asia.
Ei meilläpäin koululaiset tai opiskelijat puhutelleet toisiaan sukunimellä kuin poikkeustapauksissa, jolloin ilmaus oli tarkoitettu haukkumiseen. Kaverien kesken oli vain etunimet sekä kansa- että oppikoulussa. Kansakoulussa opettaja puhutteli etunimellä, myöhemmillä asteilla yleensä etu- ja sukunimen yhdistelmällä.
Kummallista, sillä meillä sukunimen käyttö koulussa oli niin normaalia, että vielä työelämässäkin puhuttelin ja minua puhuteltiin vain sukunimellä, eikä koskaan etunimellä. Etunimen käyttäminen särähtää pahasti korvaani ja siitä on yhtä vaikea luopua kuin teitittelystä, jota edelleen käytän vanhempien ihmisten kohdalla.
Korjaus: Siis sukunimen käyttämisestä etunimen sijasta on vaikea luopua.
Missä päin Suomea?
Pääkaupunkiseudulla, että myös länsi-suomessa.
Minä muistan 70-luvun koulusta sen, että pojat saattoivat ehkä kutsua toisiaan sukunimellä, mutta tytöt eivät koskaan. Vantaalla.
Meillä tosiaan pojat kutsui toisiaan sukunimellä tai lempinimellä (joka saattoi johtua esim. jostain tapahtumasta, sukunimestä tai tekemisestä tms.). Tyttöjä pojat eivät kutsuneet etunimellä, mutta tytöt keskenään todennäköisesti kutsuivat toisiaan etunimellä tai lempinimellä. Myöskään tytöt eivät kutsuneet poikia etunimellä, vaan sukunimellä tai lempinimellä. Hyvin monella oli kyllä näitä lempinimiäkin ja siitä syystä en tullut koskaan edes tietämään koulukaverieni oikeita etunimiä. Tämä siis 60-70-luvulla. Muutamat opettajat kyllä saattoivat käyttää etunimiäkin oppilaita puhutellessaan, mutta ehkä kuitenkin enimmäkseen sukunimiä.
Yleensä sukunimet ovat tietyssä maassa tai kulttuurissa tulleet käyttöön vasta etunimien jälkeen eikä päinvastoin. Suomessakin sukunimi tuli pakolliseksi vasta vuonna 1921. Sitä perusteltiin niinkin yllättävällä seikalla kuin rikosrekisterin perustamisella Suomeen: sellaisen pitäminen yllä ilman sukunimiä olisi ollut mahdotonta, kun nykyisen kaltaista koneellista väestörekisteriä henkilötunnuksineen ei vielä ollut, vaan väestökirjanpidosta vastasivat ensisijaisesti seurakunnat.
Suomea lähin maa, jossa sukunimiä ei yhä vieläkään yleisesti käytetä, on Islanti.
"Minkähän takia ihmisille muuten annetaan etunimi?"
No, vähän vaikeaa olisi kyllä muuten esimerkiksi vanhempien yksilöidä, kehen vaikka kolmesta tai neljästä lapsestaan viittaavat. Varsinkin jos puhuttelun kohteena on lapsi itse.
Niin, kylässäni oli perhe, jonka lapsia puhuteltiin "ykkönen", "kakkonen" ja "kolmonen". Myös vanhemmat puhuttelivat näin, eli ei se sen vaikeampaa ole. En koskaan tullut tietämään heidän etunimiään.
Mutta nuo ovat luonteeltaan lempinimiä, ja ne taas ovat luonteeltaan viime kädessä etunimiä. Samalla tavalla kuin vaikka Remu Aaltosen tai Tahko Pihkalan lempinimet, jotka ovat yhtä kaukana henkilön oikeasta etunimestä kuin joku Ykkönen tai Kakkonen, mutta joita käytetään käytännössä täysin etunimen kaltaisesti.
Mutta todistaa siis, että ilman "virallisia" etunimiäkin voidaan toimia.
Ennenkaikkea se todistaa, että nimiä tarvitaan.
Sillä, miten nimiä jaotellaan virallisiin ja epäviralllisiin, on monitahoinen historia. Esimerkiksi Ruotsin vallan aikana moni pappi ei osannut suomea (tai saamea), ja kirkonkirjaan merkittiin nimi, jota perheen kesken ei käytetty. Paljon on ollut vaiheita ja vaihtelua milloin mistäkin syystä.
Vielä Venäjän-ajan lopullakin isovanhempieni ja monien heidän ikätoveriensa virallisiin tietoihin tuli ruotsalainen etunimi, jota kukaan perheessä ei osannut lausua "oikein". Täysin suomenkielinen pitäjä sisämaassa. Puheessa ja epävirallisemmissa papereissakin käytettiin suomalaistettuja mukaelmia, ehkä sellaisia joita kastettavien vanhemmat olivat kertoneet valinneensa lapsen nimeksi.
Venäjän vallan aikana suomalaiset alkoivatkin vaihtaa nimiä (sekä etu- että sukunimiä) suomalaisiin tai ainakin itse päätettyihin. Vaihtaminen jatkui jonkin aikaa vielä itsenäistymisen jälkeenkin. Se jos mikä osoittaa, miten tärkeä on oma nimi!
"Ma, 15.9.2025 – 05:48 – Anonyymi (ei varmistettu) Kannattaa muistaa, ettei kristinuskossa kastetilaisuus ole nimenantotilaisuus...
Kuinka voi "muistaa" sellaista mikä ei ole koskaan ollut todellinen käytäntö? Meillä kotimaassa on aina annettu nimi kasteessa. - - Miten kukaan voisi kaikkien käytännön esimerkkien keskellä "muistaa" ettei nimen anto liity kasteeseen?"
No, juuri äsken kuului valtakunnallisesta Yle Radio 1:stä, suora lähetys:
"Seurakunnalle ilmoitetaan, että pyhässä kasteessa on seurakunnan yhteyteen ja Kristuksen kirkon jäseniksi otettu [nimiluettelo]... - - Siunaa niitä, jotka on kasteessa otettu sinun omiksesi."
Pappi ei nytkään ilmoittanut, että kasteessa on näille henkilöille annettu nimeksi [ne-ja-ne], enkä ole kuullut sellaista aikaisempinakaan vuosikymmeninä kirkonmenoja kuunneltaessa - paikan päällä, radioituna tai nykytyyliin striimattuna laajoille Youtube-yleisöille.
Kommentoi vastausta