Kysyn koska minua kiinnostaa Kalevala ja Australiassa Dreamtime. Luomiskertomukset alkuperäisheimoissa ympäri maailmaa ovat mielenkiintoisia, toisistaan myöskin eroavia mantereiden ja niissä olevien paikkakuntien luonnnosta, maastonpiirteistä ja heimojen sukupolvien historiasta ja tapahtumista riippuen. On olemassa sellaista kristittyä mielipidettä että sielua ei oikeastaan ole olemassa, minulla on ollut kiireitä niin, etten ole ehtinyt hakea sitä tietoa tähän kirjeeseen, mutta Suomessa on varmasti teologeja ja antropologeja, tai muita mahdollisia henkilöitä joilla on siihenkin asiaan Suomen kielinen vastaus jos heillä on pikkuisen aikaa minulle.
Vastaus
Sielu-käsitteellä on ollut ajattelun ja uskontojen historiassa monenlaisia ja usein epäselviä merkityksiä. Länsimaisessa aatehistoriassa jonkinlaisen täsmällisen määritelmän (tai ainakin luonnehdinnan) sana sai kreikkalaisen Platonin (427-347 eKr) filosofiassa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Platon#Sielu_ja_ruumis ). Oleellisinta Platonin näkemyksessä on, että sielu ja ruumis ovat toisistaan erillisiä ja vain sattumalta yhtyvät toisiinsa. Kun ruumis kuolee ja katoaa, sielu jatkaa elämäänsä, koska se on ikuinen.
Kristinusko on syntynyt juutalaisuuden lahkona. Juutalaisuuden ihmiskäsitykselle on luonteenomaista, että ihminen on yksi jakamaton kokonaisuus. Perustekstinä tässä on 1. Moos. 2:7: ”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento” (Vuoden 1933/38 kirkkoraamatussa ”…ja niin ihmisestä tuli elävä sielu”). Juutalaisten ja kristittyjen yhteinen pyhä kirja ei siis sano, että ihmisellä olisi tomuosansa lisäksi elävä sielu vaan että hän on Jumalan luovasta kädestä lähteneenä kauttaaltaan elävää sielua. Vanhan testamentin hepreankielisen alkutekstin ’sielusta’ käyttämä sana nefes voikin tarkoittaa hyvin monia asioita, tekstissä Ps. 69:2 se esimerkiksi käännetään yksinkertaisesti ’kaulaksi’ (”Vesi on noussut kaulaani saakka!”, vuoden 1933/1938 käännöksessä vielä ”vedet käyvät minun sieluuni asti”).
Jo ennen Jeesuksen aikaa monet juutalaiset asettuivat eri syistä asumaan varsinaisen Palestiinan ulkopuolelle ja omaksuivat ensimmäiseksi kielekseen kreikan. Käytännössä myös ensimmäiset kristityt suuntasivat pian lähetystoimensa kreikankieliseen maailmaan. Juutalaiset käänsivät pyhän kirjansa (kristillisessä kielessä Vanhan testamentin) kreikaksi ja Uuteen testamenttiin kootut varhaiskristilliset kirjoitukset lienee alkuaan kirjoitettukin tällä kielellä. Samalla tuli tarpeelliseksi etsiä kreikankieliset vastineet juutalais-kristillisen uskonnon käsitteille. Niin kauan kuin kristinuskoa on tutkittu nykyaikaisen historiallisen tutkimuksen periaatteita noudattaen, on kiistelty siitä, missä määrin myös kreikkalainen ajattelu (esim. mainittu platonilainen oppi sielun ja ruumiin erosta) on kielen myötä päässyt vaikuttamaan kirkon opetukseen. Apostoli Paavalin kirjeissä esiintyy ruumiin ja lihan rinnalla sellaisia sanoja kuin sielu, mieli, henki ja sydän (esim. 1. Tess. ”…varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne…”). Näiden käsitteiden käyttö ja merkitys ei ole yhtenäinen, luultavasti niillä useimmiten tarkoitetaan koko ihmistä eri näkökulmista katsottuna. Kun ihmisestä puhutaan sieluna (tai henkenä) ruumiin (ja lihan) asemasta, halutaan korostaa hänen erikoisasemaansa olla yhteydessä Jumalan kanssa. Vanhan kirkon opettajien, ns. kirkkoisien, vallitsevan käsityksen mukaan ihminen on kuitenkin kaksinainen: ruumis on kuolevainen mutta sielu kuolematon. Jumala luo jokaisen sielun ihmisen sikiämisen hetkellä ja ruumiin kuollessa sielu – nykyisin sanoisimme ihmisen minä – säilyy yhtyäkseen ruumiiseen ylösnousemuksessa. Kristillisen tunnustuksen mukaan yksilön lopunaikaiseen ylösnousemukseen kuuluu aina myös ruumiillinen puoli. (Apostolinen uskontunnustus: ”Minä uskon…ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”; Nikaian uskontunnustus: ”Odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”; Athanasiuksen tunnustus: ”Hänen tullessaan kaikkien ihmisten on noustava kuolleista ruumiillisesti...” http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ekumeeni.html ).
Näillä linjoilla näyttävät olevan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viralliset kristinopitkin. Vuoden 1948 kirkolliskokouksessa hyväksytty ’Kristinoppi lyhyesti esitettynä’ opettaa (kohta 107)
”Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää”
ja (kohta 108)
”Hän (Kristus) herättää kaikki kuolleet. Vanhurskaiden ruumiit tulevat silloin Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi”.
Vuoden 1999 kirkolliskokouksen hyväksymän Katekismuksen vastaava kohta kuuluu (kohta 23 Uskon ruumiin ylösnousemisen)
”Kuoleman hetkellä joudumme luopumaan Jumalan meille antamasta ajallisesta elämästä. Pahan tuhovoimat tuntuvat voittavan meidät. Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylös-nousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle.
Kristukseen uskovalle kuolema on portti tulevaan elämään. Voimme jättäytyä turvallisesti taivaallisen Isämme käsiin, sillä Kristus on jo voittanut kuoleman. Jumalan Poika on jo noussut kuolleista ennen meitä. Mekin saamme uuden, kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuu meissä.”
(Vuoden 1999 Katekismus luettavissa osoitteessa http://www.evl.fi/katekismus / )
Näissä kirkon virallisissa kirjasissa käytetään sanoja ’sielu’ ja ’henki’ samassa merkityksessä.
Ortodoksinen lyhyt katekismus opettaa
"Kysymys 110 Miten kuolleitten ylösnouseminen tulee tapahtumaan?
Vastaus: Kuolleitten ihmisten sielut yhdistyvät ruumiisiinsa, jotka tulevat eläviksi, turmeltumat-tomiksi ja kuolemattomiksi (1. Kor. 15:53)"
Samoilla linjoilla kulkee suurin piirtein myös Roomalaiskatolisen kirkon uusi yleiskatekismus . Aihetta käsitellään mm. sen kohdissa 362-368 (ihminen luotuna) ja 988-1001 (kuolleitten ylös-nousemus). Katolisen kirkon katekismus on suomeksi saatavana kirjana, sen erikielisiä laitoksia löytyy netistä esim. osoitteesta http://www.vatican.va/archive/ccc/index.htm ja ruotsinkielinen http://www.katekesen.se/ .
Kokonaisuutena voi sanoa, että ortodoksisen kirkon ja roomalaiskatolisen kirkon opetuksessa näkemys sielun olemassaolosta on painotetummin esillä kuin protestanttisilla kirkoilla. Viime-mainittujen piirissä on – samalla kun on edelleen yhdytty kristikunnan tunnustukseen kuolleiden ylösnousemuksesta – joskus katsottu uskollisuuden Raamatun ihmiskuvalle (ihminen on sielu) edellyttävän, että ajatus erillisestä sielusta (hengestä) on kokonaan hylättävä. Esimerkiksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimman reformoidun teologin Karl Barthin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth ) mukaan on suorastaan pakanallista ajatella, että ihmisestä jäisi jäljelle ”joku sielunen, joka liitelisi kuin perhonen pois yli haudan ja säilyisi jossakin elääkseen edelleen kuolemattomana”.
KIRJALLISUUTTA:
Nikolainen, Aimo T.
Raamatun alkukertomukset ja atomiajan ihminen. – Suomen kirkon sisälähetysseura, 1963.
(Vanhan testamentin ihmiskuvasta)
Nikolainen, Aimo T.
Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus : Uuden testamentin teologian kokonaisesitys. – WSOY, 1971.
(erik. s. 151-162 Paavalin oppi ihmisestä)
Teinonen, Riitta & Seppo
Ajasta ylösnousemukseen : sata sanaa teologiaa. – Uud. laitos. – Kirjapaja, 2003.
Kristinoppi lyhyesti esitettynä : hyväksytty Suomen kuudennessatoista varsinaisessa Kirkollis-kokouksessa vuonna 1948. – Suomen kirkon sisälähetysseura, 1962.
Ortodoksinen lyhyt katekismus : piispa Agafodorin lyhyen katekismuksen mukaan. – 7. p. - Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1967.
Pöhlmann, Horst Georg
Dogmatiikan pääkohdat. – Kirjaneliö, 1974.
Katolisen kirkon katekismus. – Katolinen tiedotuskeskus, 2005.
Kommentoi vastausta