Milloin Suomessa alkoi yleistymään jalkakäytävät/kevyen liikenteen väylät tiestön varrella? Englanninkielisestä wikipediasta löytyi tietoa lähinnä Lontoon ja Pariisin vuosiluvuista, sekä maininta, että 1800-luvulla jalkakäytävät alkoivat yleistymään Euroopan pääkaupungeissa.
Vastaus
Johanna Björkmanin artikkelin mukaan kävelijät kulkivat Helsingissä viimeistään 1840-luvulta lähtien jalkakäytävillä. Varhaisimmista päällystysmateriaaleista ei ole tarkkaa tietoa, mutta ilmeisesti niillä ei käytetty mukulakiviä, koska jalankulku olisi ollut epätasaista. Jalkakäytävien päällystämiseen alettiin käyttää 1870-luvulla yhä enemmän suuria kivilaattoja, jotka oli tehty graniitista. Graniittilaatta ei ollut koko jalkakäytävän levyinen, vaan se sijaitsi joko keskellä jalkakäytävää, jolloin jalkakäytävän reuna pyöristettiin pienillä mukulakivillä, tai ajoradan reunassa.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa asfaltilla päällystetty ja graniittisella reunakivellä rajattu jalkakäytävä ja nupukivillä päällystetty katu alkoivat muodostua tyypilliseksi yhdistelmäksi Helsingissä.
Asfaltti syrjäytti Helsingissä lopullisesti erilaiset kivipinnat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla, lähinnä autoliikenteen vaatimusten vuoksi. Katupintojen tasaisuudelta vaadittiin enemmän kuin hevosliikenteen aikana. Asfalttia käytettiin ensin vain jalkakäytävien päällystämiseen. Vasta 1920-luvulla sitä käytettiin ajoväylien päällystämiseen, kun asfaltti saatiin tarpeeksi kestäväksi.
Johanna Björkman: Mukulaa, nupukiveä ja asfalttia (Helsingin kaupunginmuseo 11.11.2015) https://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/2015/11/11/mukulaa-nupukivea-ja-asfalttia/
Kommentit
Kysyjä tekee oikeastaan kaksi eri kysymystä, yksi koskee jalkakäytäviä, ja siihen kirjastolla on vastaus, toinen on "kevyen liikenteen väylät tiestön varrella". Olen asunut koko ikäni pk-seudulla. Aloitin pyöräilyn 60-luvulla, ekä silloin ollut kevyen liikenteen väyliä missään. Pyörällä piti ajaa autojen rinnalla, tien pientareella. Usein asvaltti loppui heti reunaviivan kohdalla, ja pyörällä piti ajaa tien pohjaksi jyrätyllä hiekalla. Pahinta oli jos asvaltin reuna mutkitteli niin, että piti ajaa asvaltille ja ulos asvaltilta muutaman metrin välein. Uuden asvaltin reunakynnys oli sateella liukas.
Kevyen liikenteen rakentaminen alkoi 80-luvulla, mutta vasta nyt niitä on alettu rakentaa niin, että reitit ovat jatkuvia, eikä joka risteystä varten tarvitse mennä tien yli tai ali vain voidakseen jaktkaa koko ajan samaan suuntaan.
Myöskin viitoitus on parantunut. Kamalinta on kun lähestyy jotain kaupunkia, ja kevyen liikenteen väylä erkanee tiestä, jota se on seurannut, ja yhtäkkiä edessä on vain paikallisia viittoja, eikä pyörän päältä näe niitä viittoja, jotka autoilijoita ohjaavat. Ennen kuin oli kännyköiden navigointisovelluksia, piti astua alas pyörältä ja avata paperinen kartta, ja arvailla mikä paikallisista opasteista osoittaa siihen pääsuuntaan, johon olen menossa.
Kommentoi vastausta