Miksi suomen kielessä on L-kirjaimeen päättyviä sanoja niin kovin vähän?
Vastaus
Jonkinlaisen selityksen tähän antaa Lauri Hakulinen kirjassa Suomen kielen rakenne ja kehitys (1979). Kirjan alussa Hakulinen kirjoittaa, että läpikäyvänä periaatteena suomen foneemien (konsonanttien ja vokaalien) sanoiksi rakentumisessa on jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamien. Pyritään siis helppoon ääntämiseen. Ilmauksia tästä piirteestä ovat seuraavat: vokaalisointu, sanan alussa ei esiinny konsonanttiyhtymää, eikä paljon tavujen lopussakaan, sanojen lopussa ei koskaan myöskään ole konsonattiyhtymää.
Sananloppuisina konsonantteina esiintyy nykysuomessa joitain huudahduksia lukuunottamatta vain seuraavat (yleisyysjärjestyksessä lueteltuina): n, t, s, r, l, jotka ovat helpoimmin äännettäviä kaikista konsonanteista.
Ylesimmät sananloppuiset foneemit ovat n (30%),a (23%), i(13%) ä(12%) ja t(8%).
Kommentit
Kysyn vielä kirjastohoitajalta kuinka monta ällään päättyvää sanaa muistat? Mitkä ne ovat?
Kannel, sävel, nivel, kennel, petkel, kyynel, askel, ...noo, eipä kovin hyvin muistettu! Nämä tulivat mieleen yks kaks. Pitääpä jatkaa mietintöjä.
T. Kirjastonhoitaja
Tuomo Tuomen toimittamassa Suomen kielen käänteissanakirjassa vuodelta 1980 Nykysuomen sanakirjan sanat on järjestetty sanan lopun mukaan. L-loppuisia sanoja siinä on n. 30. Tavallisimpia niistä ovat sammal, taival, askel, petkel, vemmel, kimmel, ommel, kannel, kyynel, sepel, seppel, nivel, sävel, cocktail, skool.
Näiden lisäksi muistimme uudempia: kennel, diesel, futsal, sisal, trial.
Kommentoi vastausta