Moi! Virtuaalisen Vanhan Kirjasuomen -nettisivuilta löysin tietoa minen-johtimella verbistä muodostetuista johdoksista, lainaus: "Verbeihin olla ja käydä liittyvät minen-johdoksen nominatiivi- ja partitiivimuodot on perinteisesti katsottu 4. infinitiiviksi. Tällöin finiittiverbi + 4. infinitiivi ovat nesessiivirakenteen predikaattiosana: Kaikkien on kuoleminen; Käykö näin sanominen? Häneen ei ole luottamista." Käyttö kuuluu siis vanhaan kirjasuomeen eikä tällaiseen muotoon enää usein törmää, vain joissain sananlaskuissa ja sanonnoissa sitä näkee. Mikäli olen oikein ymmärtänyt ei suomen kielessä nykyisin enää tunneta 4.infinitiiviä, nykykieliopissa on A-infinitiivi, MA-infinitiivi ja E-infinitiivi. Mutta entä 4.infinitiivi, tunnetaanko se jollain muulla kieliopillisella nimellä vai kuuluko se vain osana nesessiivirakenteeseen ilman omaa termiä?
Vastaus
Verkossakin julkaistu Iso suomen kielioppi (SKS, 2004) sanoo suomen kielen infinitiiveistä näin: ”Infinitiivejä on kolme, ja niitä nimitetään tunnustensa mukaan A , E- ja MA-infinitiiveiksi, sekä huomauttaa, että tässä kieliopissa on luovuttu infinitiivien perinteisistä nimityksistä 1., 2. ja 3. infinitiivi. Teoksessa ei myöskään katsota aiempien kielioppien mainitsemia 4. ja 5. infinitiiviä infinitiiveiksi. 4. infinitiivistä teos sanoo näin: ” 4. INFINITIIVIKSI on kutsuttu verbikantaisen minen-substantiivin muotoa vähäkäyttöisessä olla-verbillisessä verbiliitossa, jossa se toisin kuin substantiivina voi saada objektin: Sitä ei käy kieltäminen.”
Kysyin asiasta vielä Kotimaisten kielten keskuksesta, ja sieltä vahvistettiin infinitiivien uudet nimitykset. Entiselle 4. infinitiiville ei ole uutta nimitystä.
Lisää tietoa Isosta suomen kieliopista:
http://kaino.kotus.fi/cgi-bin/julk1/termit.cgi?h_id=iCHEDCFCG
Kommentoi vastausta