Onko Suomessa historian aikana evätty kirjastokortteja nykypäivän standardeilla syrjivin perustein esimerkiksi säädyttömyyden takia?

Et kerro tarkemmin, minkälaisia kirjastoja tarkoitat. Oletan, että mielenkiinnon kohteena ovat yleiset kirjastot. Kävin läpi yleisten kirjastojen historiaa Suomessa sekä kirjastoammattilaisille kohdennettua ammattikirjallisuutta eri aikakausilta. Läpikäymäni aineisto ei tietenkään ole aukoton, mutta en löytänyt mistään viittauksia siihen, että kirjastokortin hakijoita ja haltijoita olisi arvioitu kuvaamallasi tavalla. Suomessa kirjastojen lähtökohtana näyttää ylipäänsä olevan kansansivistystyö, ja lainaajiksi on haluttu alusta alkaen saada mahdollisimman suuri osa väestöstä, kuten alla olevat esimerkit kuvaavat.

A. A. Granfelt muotoili jo vuonna 1905 Kansanvalistusseuran julkaisemassa kirjassa Opas kansakirjastojen hoidossa asian näin: "Yleisten kansakirjastojen tarkoituksena on helpottaa sopivan lukemisen saamista jokaiselle kansalaiselle eikä turhilla muodollisuuksilla vaikeuttaa sitä." Oppaan mukaan lainausoikeus tuli myöntää kaikille paikkakuntalaisille, jotka kirjastonhoitaja tunsi. Jos tämä ei tuntenut henkilöä, tarvittiin jonkun luotettavan henkilön todistus hakijan asuinpaikasta ja luotettavuudesta. Asuinpaikka ko. paikkakunnalla vaadittiin. Erillisiä takauksia siitä, että lainaaja vastaa lainoistaan ei Granfeltin mukaan tarvittaisi. "Rehellinen mies, joka on valmis kestämään laiminlyöntinsä seuraukset, ei kaipaa takaajaa." (s. 102-103)

Helle Cannelinin (myöhemmin Kannila) Kirjastonhoidon oppaassa ei myöskään ole mainintaa lainaajien arvioinnista. Kirjan toisessa painoksessa vuodelta 1931 todetaan, että "kirjastonkäyttömääräykset koetetaan nykyaikana kansalaiskirjastoissa tehdä mahdollisimman helpoiksi ja mukaviksi yleisölle, silmämääränä vain toisten lainaajien etujen valvominen. - - Lainaajan luotettavuus on seikka, johon täytyy panna huomiota. Tuntemattomalle maankiertäjälle ei uskalla arvokasta kirjaa antaa. Kuitenkaan ei olisi rajoitettava lainausoikeutta liian tiukasti eikä vaadittava monimutkaisia takeita." (s. 175-176)