Etsin esitettäväksi luontorunoa, jossa tulisi esille 1) luonnon merkitys, mutta 2) myös uhka menettämisestä ja sitten vielä 3) toivo tai aavistus, jokin toivon…

Eva Kilven ja Tomi Kontion runoissa voisi olla tällaisia, kuten itsekin epäilit.

Minulle tulivat myös mieleen Risto Rasa ja Eino Leino, mutta valitettavasti ei mitään tiettyä runoa.

Espoon kaupunki on vuonna 2023 kerännyt asukkailtaan rakkauskirjeitä luonnolle. Ne eivät kaikki ole runoja, mutta kauniita kirjeitä niissä on monia. Jospa niistä löytyisi kaivattu teksti? Linkki sivustolle.

Runoja etsiessä törmäsin myös Anna Pulkkisen pro gradu tutkielmaan 2018 ”Näissä runoissa ylistetään luontoa ja mollataan ihmisiä” Sieltä löysin vielä pari ehdokasta:

Ahokainen, Ester (1985) ”Kauanko?”. Teoksessa Jaatinen, Sanna & Rönns Christel (toim. 2001) Neulaspolku. Meidän lasten runot. Helsinki: Otava.

Pohjanpää, Lauri (1956) ”Kaksi kiveä”. Teoksessa Jaatinen, Sanna & Rönns Christel (toim. 2001) Neulaspolku. Meidän lasten runot. Helsinki: Otava, 93. Linkki tutkielmaan.

Myös Katja Seudun artikkeli 2019 lehdessä Joutsen/Svanen on tutustumisen arvoinen.  Katja Seutu: ”Ihmiset elävät ja nukkuvat kuolleiden puiden sisällä” Ihmisen ja luonnon suhde uusimmassa suomalaisessa runoudessa. Linkki artikkeliin.

Kysyin vielä ChatGPT.ltä Tee runo "voimme vielä palastua ekokatastrofista oikeilla teoilla" Tekoäly sai aikaan tällaista:

Toivo kasvaa juurissa

Maa huokaa, meri nielee,
taivas pimentyy kuin mielen peili.
Mut vielä hengittää metsä hiljaa,
vielä siemen unessa liikkuu.

Ei ole liian myöhä — ei aivan.
Jos kätemme kääntyvät pois tuhosta,
jos katseemme nostetaan ruudusta,
kohti lintua, lasta, lähdettä.

Jokainen teko on pisara —
mut puro alkaa yhdestä.
Muovikassin sijaan kori,
auto vaihtuu askeliin.

Emme tarvitse ihmettä,
vain käännöksen suunnassa.
Lempeän järjen, sitkeän tahdon,
mahdollisuuden nähdä muutos.

Voimme vielä pelastua,
ei huutamalla, vaan kuulemalla:
maan varoitusta, luonnon kieltä,
hiljaista rukousta ilman sanoja.

Tule, istuta puu.
Sulje hana. Avaa sydän.
Pelastus ei ole loikka —
se on askel, askel, askel.