Jotkin kirjat muistuttavat juoneltaan hämmästyttävän paljon toisiaan. Onko tämä silkkaa sattumaa vai pyrkivätkö jotkut kirjailijat kirjoittamaan samankaltaisia kirjoja?
Esimerkiksi J. K. Rowlingin Harry Potter-sarja ja Astrid Lindgrenin Mio poikani Mio ovat melko samankaltaisia kirjoja. Sekä Harry että Mio ovat yksinäisiä poikia sellaisten ihmisten kuona, jotka eivät heistä välitä (Mio adoptiovanhempiensa luona ja Harry tätinsä perheen luona). Kumpikin pääsee sitten niin sanotusti parempaan paikkaan (Mio isänsä kuninkaan luo ja Harry Tylypahkaan). Sekä Harryllä että Miolla on kukistettavanaan vaarallinen vastustaja (Mio ritari Kaamon ja Harry Voldemortin) mukanaan paras ystävä (Harrylla Ron ja Miolla Jum-Jum). Kummallakin on myös näkymättömyysviitta.
Vastaus
Kirjojen yhtäläisyydet voivat olla joskus pelkkää sattumaa mutta joskus aivan tarkoituksellisia viittauksia. Yksinäinen lapsi, muutto johonkin mukavampaan paikkaan, vaarallinen vastustaja ja paras ystävä eivät liene hirveän harvinaisia teemoja. Toisaalta ei ole mahdotonta, että Rowling on halunnut Potter-kirjoissa viitata Lindgrenin teokseen, sillä se on ilmestynyt englanniksi nimellä ”Mio, My Son” ja siitä on tehty elokuvakin. Asiaa tarkemmin tutkimatta on kuitenkin vaikea sanoa, onko kyseessä vain yhteensattuma vai harkittu viittaus.
Joskus juonikuviot saattavat olla tietylle genrelle tyypillisiä. Esimerkiksi fantasiakirjoissa on aika tavallista, että sankari on joku tavallinen ihminen (tai muu olento), joka joutuu mukaan suuriin tapahtumiin, kukistaa pahan ja pelastaa maailman. Dekkareissa taas on tavallista, että siinä tapahtuu murha, jota joku nokkela salapoliisi tai muu rikoksesta kiinnostunet henkilö alkaa selvittää loogisilla johtopäätöksillään. Agatha Christien Hercule Poirot’n hahmossa on yhtäläisyyksiä Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin: molemmat käyttävät päättelykykyään, ovat omalaatuisia, ja heillä on kummallakin uskollinen apulainen. Christien on suoraan tunnustanutkin ottaneensa ne Holmes-perinteestä. Toisaalta etsivissä on myös eroja, ja Poirot’n voi nähdä jopa jonkinlaisena Holmesin parodiana.
Juonikuvioita voidaan toki muuttaa, ja nykyaikaisessa psykologisessa rikosromaanissa saatetaan esimerkiksi paljastaa syyllinen jo alussa, kun taas perinteisten rikosromaanien kaava on, että paljastus tulee vasta lopussa.
Kaikenlaista toisiin teksteihin viittaamista kutsutaan intertekstuaalisuudeksi. Se on käsitteenä sen verran valtava, ettei sitä ole oikein mahdollista käsitellä syvällisemmin tässä. Jos aihe kiinnostaa, esimerkiksi artikkelikokoelma ”Genre – tekstilaji” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006) tarjoaa näkökulmia erilaisiin genreihin ja intertekstuaalisuuteen.
Kommentoi vastausta