Miten kaksilippujärjestelmän (lippuviittoilun) merkinantoja käytetään viestinnässä käytännössä? Tarvitsisin tietoja niistä lyhenteistä ja merkeistä, joilla varmistutaan siitä, että viesti menee perille täsmälleen oikeana ja molemmat osapuolet tietävät, milloin on aika aloittaa ja lopettaa merkinannot.
Itse asiaa selviteltyäni olen havainnut eri aikakausien ja erikielisten lähteiden välillä ristiriitaisuuksia. Suomen Puolustusvoimien julkaisemissa oppaissa ei ainakaan nykyään mainita kaksilippujärjestelmästä mitään.
Ovatko käytännöt vaihdelleet maittain paljonkin? Ainakin monessa maassa on oma merkistö. Ainakin Ranskalla, Ruotsilla, Suomella, Venäjällä ja Japanilla on ollut englantilaisesta (sittemmin kansainväliseksi vakiintuneesta) standardista poikkeavat viittomat. Itse merkistöistä en tarvitse lisää tietoja, niistä kun löytyy mukavasti kuvia netistä. Merkkien käytöstä kerrotaan paljon vähemmän.
Vastaus
Nykyisissä merivoimien ohjesäännöissä ja normeissa kaksilippujärjestelmä ei tosiaan näytä enää esiintyvän.
Varhaisempia suomalaisia lippuviittoilun käytänteitä on kuvattu ainakin seuraavissa teoksissa:
- Laivaston signaaliohjesääntö: (L.S.O.). Helsinki, 1921.
- Gröndahl, H. Lippu-, morse- ja semaforimerkinanto merellä, maalla ja ilmassa: lyhyitä ohjeita taulukkoineen ja esimerkkeineen: uuden kansainvälisen merkinantokirjan mukaan. Otava, 1934.
- Suojeluskuntalaivaston matruusin oppikirja. Suojeluskuntain yliesikunta, 1932.
Erityisesti Gröndahlin teos vanhemmista voisi olla hyödyllinen. Kaksilippujärjestelmää kutsutaan teoksessa semaforijärjestelmäksi, ja siinä on kuvattu erikseen kansainvälinen (=englantilainen) ja suomalainen (=saksalainen) semaforijärjestelmä. Gröndahl korostaa morse-merkinannon ensisijaisuutta, sillä kaikissa maissa on yhtenäinen morsemerkistö, toisin kuin on asianlaita semaforijärjestelmien suhteen.
Viimeinen, nykyään jo kumottu kirjamuotoinen ohjesääntö, jossa on konkreettisesti kuvattu viittoiluviestityksen käytänteet, on nähdäkseni seuraava:
- Merivoimien viestipalvelusohjesääntö: (MVpO). Merivoimien esikunta, 1970.
Teoksessa on ohjeistettu viittoiluviestityksen kutsuminen, vastaaminen, virheiden korjaus, erehdysmerkki ja loppumerkki. Suomalaisen järjestelmän mukaiset viittoilumerkit ovat myös mukana kuvaliitteessä. Ne ovat nähdäkseni hyvin samankaltaiset kuin vuoden 1932 Suojeluskuntalaivaston matruusin oppikirjassa.
Edellä mainitut oppaat löytyvät sekä Maanpuolustuskorkeakoulun kirjastosta että muutamista muista suomalaista kirjastoista, ja ne on mahdollista tilata kaukolainaan oman lähikirjaston kautta.
Kommentoi vastausta