Mistä aikakaudesta lähtien Suomessa syrjäseutujen asukkaat ovat olleet tietoisia viikonpäivästä, päivänmäärästä ja kellonajasta? Koska kellot maaseudun syrjäisemmissäkin osissa tulivat tavallisiksi ja miten ne pysyivät "ajassa"? Kuvittelen, että tärkeää oli erotaa pyhäpäivä arkipäivistä? Onko esim. kaunokirjallisuutta, jossa tähän asiaan viitataan?
Vastaus
Kysymyksenne on hyvin laaja ja siihen on vaikea antaa täsmällistä vastausta. Hyviä tietoja saa esim Heikki Ojan kirjasta Aikakirja (Otava, 1999), jossa kuvataan sekä ajanlaskun (päivät, viikot jne) että ajanmittauksen (päivää lyhemmän ajan) kehitystä sekä maailmalla että Suomessa. Myös kirjasta Suomen kulttuurihistoria 2 : tunne ja tieto löytyy tietoa kalentereista ja kelloista.
Tässä muutamia otteita molemmista kirjoista:
* 7-päiväinen viikko on ollut ajanlaskumme vanhin samanlaisena pysynyt ajanjakso, sillä jo yli 2500 ajan viikonpäivät ovat toistuneet
* almanakka oli tärkeä tiedonlähde ja 1787 alkaen niissä käytettiin viikonpäivistä alkukirjaimia
* tavallisten suomalaisten elämään kello alkoi vaikuttaa merkittävämmin vasta 1800-luvun loppupuolella
* ajan mittausta tarkemmaksi edisti mm rautateiden ja lennättimen keksiminen
* ajan yhtenäistäminen kesti Suomessa useita vuosikymmeniä, itsenäistymisen jälkeen Suomi siirtyi käyttämään Itä-Euroopan vyöhykeaikaa
* Zachrias Topeliuksen pienoisromaani Mirabeau-täti kertoo matkustajien hermoilusta ajan kanssa junamatkalle lähdettäessä
Muuta kaunokirjallisuutta on hieman hankala löytää.
Vanhaa kansanperinnettä ajasta löytyy Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto (useita painoksia eri vuosilta). Nimen perusteella Anne Ollilan kirja Aika ja elämä : aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) voi olla tutustumisen arvoinen (en saa nyt kirjaa itse käteeni).
Yleisradion historia 1 : 1926-1949 kertoo, että aikamerkki annettiin alussa klo 12.59.
Kommentoi vastausta