Kyösti Mäkelä

Kyösti Mäkelä

Haastattelusarjan ensimmäisessä osassa esitellään Kyösti Mäkelä, musiikkikirjastotyöhön monipuolisesti vaikuttava Jyväskylän kaupunginkirjaston osastonjohtaja. Mäkelän mielestä musiikkikirjastojen asema Suomessa on kansainvälisesti arvioituna kohtuullisen hyvä. Toisaalta "meidän kirjakeskeisessä kirjastokulttuurissamme voitaisiin painopisteitä arvioida toisinkin: musiikin harrastus on lisääntynyt samaan aikaan, kun lukemisharrastus on vastaavasti hiipunut eikä tarjontaan verrattuna meillä ole lähellekään oikeansuhteisia resursseja".

Haastattelu on alun perin julkaistu Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen Intervalli-lehden numerossa 1/2002. Kyselijänä Pentti Ronkanen.


Kerro aluksi työkokemuksistasi.

Muu kuin kirjastotyökokemukseni on peräisin nuoruuden kesätöistä, joita tehtiin 60-luvulla aika yleisesti: maaseutukoulua käyneenä ensimmäinen paikka sokerijuurikkaiden parissa, sitten metsässä risusavotoita ja istutuksia, yksi kesä huoltoasemalla, kaksi Ruotsissa, ensin Gotlannin juurikasvainioilla ja sitten Saab-pajassa Trollhättanissa.

Kunnallisen uran aloitin nuorena opiskelijana silloisen kotikaupunkini vesilaitoksen vuoropäivystäjänä. Siinä kolmevuorotyössä olen muuten kokenut saaneeni työurani parhaat ansiot.

Kirjastotöihin ajauduin sattumalta kesällä 1972 tuntiapulaiseksi opiskelupaikkani Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle, jossa olin kyllä käynyt kohtalaisen ahkerasti kuuntelemassa ja ehkä myös esittämässä hankintatoiveitani, tuohon aikaan lähinnä uudempaa jazzia.
Kirjastotyön havaitsin kuitenkin aika pian muutenkin mukavaksi alaksi ja aloin aktiivisesti pyrkiä opiskelemaan Tampereelle, jonne keskitason papereilla oli tuohon aikaan vain yksi mahdollisuus: pääsykoe ja "ulkoluku". Lopulta sitkeys palkittui ja hoitajaksi valmistuin v. 1977.

Koko opiskeluajan olin kyllä töissä Turussa ja vähän Tampereellakin. Ensimmäisen vakinaisen virkani sain saman tien Jyväskylästä, josta palasin Turkuun ja sitten taas Jyväskylään osastonhoitajaksi 80-luvun alussa. Olen siis nököttänyt jo runsaat 20 vuotta tässä samassa talossa ja samassa työhuoneessa.

Musiikkikirjastotyö oli alusta pitäen työtä, joka kiinnosti ja jonka koin "omakseni". Siinä sopivasti yhdistyi työ ja harrastus eli sai kuunnella, plarata nuotteja, kaivaa tietoa itseä kiinnostavista asioista, ostaa paljon kaikenlaista uutta, kiehtovaa, jos kohta tylyä ja tympeääkin ja tästä huvista vielä maksettiin!

Miksi juuri musiikkikirjasto?

Ainoa muu vaihtoehto, joka olisi jossain määrin kiinnostanut oli käsikirjastotyö. Harjoitteluaikanani sain kyllä tutustua silloisiin sivukirjastoihin, kirjastoautoon, laitoskirjastotoimintaan jne, mutta onneksi minun ei ole koskaan tarvinnut viipyä niissä hommissa joitain sijaisuuksia kauempaa.

Mitä tekisit mieluiten jos et olisi kirjastotyössä?

Alun perin haaveilin jostain luovasta ja harrastelin yhtä jos toistakin… Ehkä kirjoittaisin, siis toimittaisin, ehkä valokuvaisin pysähtynyttä tai liikkuvaa kuvaa… Olisin kyllä jonkunlaiseen opettajasukuun kuuluvana voinut ajautua myös sille alalle.

Mitkä ovat musiikkikirjastotyön merkittävimmät muutokset työhistoriasi aikana?

Suuria muutoksia on oikeastaan kolme: painopisteen siirtäminen musiikin kuuntelusta tavaran lainaukseen ja cd-levyjen tulo. Kumpikin prosessi vei kymmenkunta vuotta 70- ja 80-luvuilla. Kolmas mullistus on työvälineistöä kohdannut teknistyminen.

Ensimmäisiä luettelokortteja kirjoittaessani ei ollut edes korjauslakkaa, vaan kirjoitusvirheet piti "kumittaa" semmoisella näppärällä kumikynällä. Kirjaluetteloinnissa toki käytettiin myös monistuskonetta, mikä sekin on tosi antiikkinen väline verrattuna tähän kotimikroon… Ja käytännön rutiinit ovat selvästi järkevöityneet: En todellakaan kaipaa aamuisia detroitkorttisessioita, joihin saattoi vierähtää kevyesti tuntikin, en myöskään mikrofilmilainauksen myöhässä olevien myöhästymisilmoitusten aiheuttamaa valitusten tulvaa.

Sisällöllisesti merkittävintä lienee kuitenkin ollut kunnollisten tietokantojen vähittäinen käyttöönotto 90-luvulla ja sitten internet. Omassa päässä tarvittavan tiedon merkitys on vähentynyt. Nykytekniikka on antanut tietyllä tavalla oikeuden ja mahdollisuuden "olla tietämättä", mikä nykyisen sana- ja kuvatulvan keskessä tuntuu jotensakin helpottavalta.

Onko enää vain muutos pysyvää? Jos siltä tuntuu, oletko mielestäsi sopeutunut tilanteeseen vai stressaako nykymeno?

Muutoshan on ollut alati läsnä. Kuluneiden 30 vuoden aikana on tapahtunut jatkuvasti ja paljon. Esimerkiksi luettelointi ja sisällönkuvailu on standardoitu ihan eri tasolle; alussa puristettiin koko musiikkikirjastotoiminta vain pariin sataan sivuun, joista enimmän osan veivät yksityiskohtaiset "kortintaitto-ohjeet" ja eri musiikkiasiantuntijoiden jakamat valintaohjeet.

Nykyään hieman tympii "hallinnollinen kehitystyö", joka ainakin isoissa organisaatioissa pyritään toteuttamaan kulloisenkin vallitsevan suuntauksen mukaan myös kirjastojen läpikäyvänä myllytyksenä. En ole aivan varma, onko kaikesta organisaatioiden kehitystyöstä seurannut sen enempää onnea, autuutta kuin tehokkuuttakaan. Toisaalta saattaa olla, että ilman hallintobyrokratian lisäämistä kirjastot eivät olisi kestäneet lisääntyneen käytön paineita suunnilleen samankokoisina, vaikka eri rutiinien automatisointi onkin sinällään ollut avain menestykseen…

Mikä on musiikkiosaston asema kirjastossasi, esimerkiksi resurssit ja arvostus?

Mitenkään erityissuosiossa en ole musiikkiosaston kokenut olevan koskaan. Ilmeisesti kaikkialla koetaan samat ongelmat, joista päällimmäisenä ajoittain kohtuuton työmäärä - aika ajoin saattaa vain hämmästellä, kuinka jossain yksikössä on aikaa tutustua asioihin, laatia valikoimaluetteloita, näyttelyitä ja muuta kivaa. Ja kun sitten työpaineeseen suositellaan lääkkeeksi työn laatutason laskua - luetteloitaisiin kevyemmin, hankittaisiin enemmän samoja tavaroita jne. - saattaa joskus huomata ärsytyskynnyksen lähenevän. Semmoiset asenteet kyllä nostavat verenpainetta. Jokainen neuvontatyötä tekevä tietää, että tuollaisen rationaalisuuden seuraukset kaatuvat asiakkaan kohtaamistilanteessa työntekijän niskaan.

Ylipäätään tilanne Suomessa, onko musiikkikirjastojen asema kohdallaan?

Kansainvälisesti arvioiden on, mutta myös meidän kirjakeskeisessä kirjastokulttuurissamme voitaisiin painopisteitä arvioida toisinkin: musiikin harrastus on lisääntynyt samaan aikaan, kun lukemisharrastus on vastaavasti hiipunut eikä tarjontaan verrattuna meillä ole lähellekään oikeansuhteisia resursseja. Musiikkia harrastavilla joko täytyy olla uhrausmentaliteettia tai sitten niin yleinen musiikkimaku, että "aina ympärillä soiva äänimaisema" uusine radiokanavineen ja/tai MP3-formaatteineen riittää.

Olet toiminut musiikkikirjastoalan aluekouluttajana, joten ison kaupungin ihmiseksi tunnet poikkeuksellisen hyvin tilanteen pienissä kunnissa. Missä mennään? Jäävätkö musiikkikirjastopalvelut lopullisesti vain kaupunkikeskusten hoidettaviksi?

Pahalta näyttää: pienten kirjastojen resurssit ovat niin niukat, että niillä resursseilla onnistuvan täytynee olla taikuri… tai sitten asiakaskunnan riittävän homogeeninen joukko. Olenkin monesti kehottanut keskittymään esimerkiksi vain pop-/rock-osastoon, koska pitkäjänteisesti toimien pienilläkin hankintamäärillä voidaan vähittäin onnistua edes yhden musiikin osa-alueen perustan luomisessa. Sitä paitsi tuon alueen harrastajat, nuoret, ovat yleensä kaikkein vähimmin omin resurssein kirjastojenkin asiakkaina.

Onko kirjastoverkosta todellista apua alueellisen tasa-arvon aikaansaamiseksi?

Kyllä siitä on, mutta ongelmia se ei voi kokonaan poistaa. Verkon avulla jokaisella on kuitenkin periaatteessa mahdollisuus saada käyttöönsä kaikki ne aarteet, joita yleisiin kirjastoihin on kerätty. Kysymys onkin enemmän siitä, että joskus joutuu odottamaan hätäisimpien tarpeiden tuolle puolen… Sen ongelman ratkaisemiseen en usko varojen riittävän myöhemminkään.

Olet legendaarisen tarkka mies musiikin luetteloinnissa. Onko aineistotulva hallittavissa omassa kirjastossasi, pystyttekö pitämään yllä itseäsi tyydyttävää luetteloinnin tasoa kun myös taannehtivaa luettelointia on edelleen tehtävä?

Huonosti ovat asiat, jos minä olen noin tarkka…ja niinhän ne ovatkin. Aineistotulva - jos sitä voi siksi kutsua, koska niin paljon jää hankkimatta - on hyvin pitkäjänteisesti ajatellen hallinnassa. Olemme sentään kyenneet tuottamaan huonoimpinakin aikoina hankintaan verrattuna yli kaksinkertaisen määrän luettelointitietueita (siis emoja mahdollisine poikineen). Ajoittain tilanne näyttää kyllä pahalta; mihinkään "ylimääräiseen" ei ole resursseja, kaikki rutiinit pitää hoitaa mahdollisimman pikaisesti ja yksinkertaistetun tehokkaasti, mikä puolestaan näkyy ja välistä myös kuuluu…

Itseäni tyydyttävän luetteloinnin tasosta olemme tietoisesti tinkineet, mutta ajoittain kyllä jotain tulee "täydennettyä". Taannehtiva luettelointi on pitkällinen projekti. Laskeskelin viimeksi, että se kyllä valmistuisi selvästi ennen eläköitymisikääni…

Luetteloinnin tarkkuus kirjastoissa vaihtelee kovasti ja näin paljon tarpeellistakin tietoa kirjastojen kokoelmista jäänee ikuisesti piiloon. Korvaavatko internetin hakumahdollisuudet sittenkin kirjastoluetteloihin jäävät puutteet?

Kyllä netistä hakiessa huomaa yhtä ja toista. Enkä ole muuten netistä itse jotain herkkua etsiessäni myöskään todennut kirjastojen luettelointitarpeiden mitenkään vähentyneen, päinvastoin: Nyt kun on väline, jonka avulla voisi löytää, pitäisi olla myös tiedostoja, joista löytää vain haluamansa, jos sen kykenee riittävän tarkkaan identifioimaan. Nythän joutuu aivan liian usein lueskelemaan tolkuttomia määriä "turhia" tietueita kirjastojen luetteloista puhumattakaan siitä todellisesta hyökyaallosta, joka tulvahtaa ruudulle hakiessa jostain hakukoneesta jotain vähän tuntemattomampaakin tekijää, niistä tunnetuista puhumattakaan!

Suomessa käytössä olevat kirjastojärjestelmät ovat musiikin haun kannalta kirjavia. Onko mitään tehtävissä sekavuuden nujertamiseksi? Mikä menikään pieleen?

Niinhän sitä sanotaan, että kun aluksesta puuttuu peräsin, se vain ajautuu jonnekin. Ehkä Suomessa olisi tarvittu vähän samantyyppistä ohjausjärjestelmää kuin eräässä naapurissamme, jossa melkein kaikki käyttävät samaa järjestelmää ja ainakin vuosikymmen sitten taisivat käyttää samaa konettakin.

Toki keskittämisellä on varjopuolensakin: monet käyttäjää suosivat uudistukset ovat kilpailutilanteen luomia, mutta toisaalta monet tärkeätkin asiat ovat jääneet toteuttamatta juuri samasta syystä. Asiakashan ei tiedä esimerkiksi sitä, että hän ei löydä haluamaansa yksinkertaisesti siksi, että sattui käyttämään väärää nimenmuotoa tms., ellei järjestelmä sitä hänelle kerro. Ja se ei kerro, jos järjestelmä ei sisällä toimivaa viittausjärjestelmää, mitä ei tietääkseni yhdessäkään yleisten kirjastojen käyttämässä kirjastojärjestelmässä ole. Mielenkiintoprofiilien mukaisia uutuustiedotteita, kännykkään tekstaavia varausilmoituksia jne. kyllä kehitellään, mutta aivan olennaisimpia perusasioita - jotka sitä paitsi säästäisivät rutkasti työaikaa - ei vain kyetä rakentamaan… Resurssien puutetta??

Kirjastoaineiston valinta on ikuisuusaihe, ja musiikkikirjastoissa kirjakirjastoa kiivaamman intoilun paikka, kun määrärahat eivät ole missään suhteessa tarjontaan tai mielekkästi perusteltavien hankintojan määrään. Miten priorisoit hankinnat omassa kirjastossasi?

Nykyään lähinnä luovin jossain monipuolisuuden, populismin, laadun, ajankohtaisuuden ja pitkäjänteisen kokoelman rakentamisen ristiaallokossa. Ajankohtaisuudessa en etenkään enää viime aikoina ole pitänyt merkittävänä hankkia jotain uutuutta välttämättä heti - joskus jätän jopa hankkimatta. Kun voi hankkia vain yhtä kappaletta lainattavaksi, ei sillä ole suurta merkitystä, tuleeko aineisto esimerkiksi ensimmäisen vuotensa aikana yhden tai kaksi kertaa enemmän lainatuksi. Paljon tärkeämpää mielestäni on se, että kokoelmassa on laajuutta, ulottuvuuksia kaikkiin suuntiin. Sitä paitsi yhä uudelleen löytyviä aukkoja pitää myös paikkailla.

Joskus 5 vuotta sitten tutkailin levyhankintoja ja huomasin, että 60 % hankkimistani cd-levyistä oli populaarimusiikkia. Minusta se tuntui varsin kohtuulliselta. Nuottipuolella olemme Jyväskylässä harrastaneet eri kirjastojen kesken sellaista painopisteajattelua, että me painotamme populaaria ja helppoa amatööriaineistoa, amk, konservatorio ja yliopiston musiikkitieteen laitos vaativampaa ohjelmistoa ja tieteellisempää kirjallisuutta. Toiminee kohtuullisesti.

Sinun 'sukupolvesi' on ollut nostamassa musiikkikirjastopalveluja merkittäväksi osaksi suomalaista kirjastomaailmaa. Oletko tyytyväinen saavutetusta vai pettynyt, olivatko (alitajuiset?) tavoitteet vieläkin pidemmällä?

En ole koskaan kokenut olleeni mukana missään "nostossa". Minulla ei myöskään ole ollut muita tavoitteita kuin olla mukana työssä, jonka tuloksista olisi apua ydintoiminnassa: aineiston välittämisessä asiakkaalle, joka sitä tuntee tarvitsevansa. Siinä työssä olen pitänyt tärkeänä sitä, että saadaan aikaan hyvä tiedonhakujärjestelmä. Saattaa olla, että mielessä on myös käväissyt ajatus siitä, että musiikin harrastajat ansaitsevat yhtä hyvää julkista palvelua kuin kirjallisuuden ystävätkin…

Mitkä ovat mielestäsi musiikkikirjastoalan keskeiset muutokset seuraavan 10 vuoden aikana? Onko todellisia uhkia näköpiirissä?

Paljon riippuu siitä, muuttuvatko ihmisten musiikinkulutustavat, kuinka paljon nettitarjonta tulee imemään markkinoilta tilaa musiikkitavaralta jne. Nuoriso tuntuu kyllä "polttavan" romppuja reippaanlaisesti ja se saattaa vaikuttaa koko musiikin tuotanto- ja jakelujärjestelmään. Uskon kuitenkin tallenteiden suosion säilyvän varsin pitkään; pika puolin tosin cd-levy korvautunee jollain muulla, onhan se ehtinyt olla markkinoilla jo runsaat 20 vuotta (esim. LP-formaatti kesti 50-luvulta 80- luvulle).

Tietotekniikan käyttö lisääntynee kirjastoissa ja vähitellen se voi johtaa siihen, että "tekniikka vapauttaa meidät ikävistä rutiinitöistä" eli asiakkaat pannaan yhä enenevästi tekemään itsepalveluna kaikenlaista. Ehkä me saamme keskittyä tulevaisuudessa varsinaisen tietotyöhön, sisältöjen analyysiin ja kaikenlaisten musiikkien esilletuomiseen (engl. promotion; itse en halua olla "promoottori").
Pahin uhka lienee uusi järisyttävä lama, joka lopettaisi monenlaista kulttuuritoimintaa, jonka julkinen tukijärjestelmä purettaisiin; osin ehkä kirjastoistakin. Musiikkikirjastotoiminta saattaisi olla ensinnä tulilinjalla videoiden ohella; onhan nämä alueet profiloituneet viime vuosina pitkälti "viihteen puolelle".

Arvostelet BTJ Kirjastopalvelun Aksentti-lehteen taidemusiikkia, tarkemmin 1900-luvun soitinmusiikkia. Sinut tapaa usein myös jazzkonserteista. Mitä soikaan Kyösti Mäkelän kotona?

Aksenttiin kirjoittaminen on minulle sitä musiikin esiintuontia; en niinkään koe olevani arvostelija kuin esittelijä. Siinä roolissa tulee kuunnelleeksi monenlaista, mutta normaalisti kotonani kuuntelen radiota aika paljon, olen ehkä jonkin sortin uutisaddikti (joka aamu pitää saada annos molemmilla kotimaisilla ja sama uudestaan illalla) ja sen lisäksi kuuntelen mielelläni ylen ykkösen uuden musiikin, jazzin, kuunnelmien jne. vakioita sekä tietysti konsertteja. Nyt viimeksi esim. Musica nova -konsertteja, tänä iltana Magnus Lindbergiä kera Anssi Karttusen.

Kotivarastoni on aivan liian täynnä (olen esim. äänittänyt 70-luvulta lähtien kaikenlaista mielenkiintoista eri välineisiin), LP:t ovat edelleen lundioissaan ja cd:itä kertyy aina vain lisää… Pääasiassa kokoelmani sisältää ns. uudempaa taidemusiikkia "peruskaman" lisäksi, jonkin verran jazzia (ehkä yhteensä joitain satoja levyjä), vähän etnoa ja vielä vähemmän pop/rockia eikä lainkaan iskelmää. Kaikkea en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan, mutta joitain useita, joitain (varhain hankittuja) kymmeniä kertoja. Useimmiten haluan siis kuulla jotain, mitä en ole ennen kuullut ja parasta kaikesta, jos siinä on huilu mukana…

Pikku hiljaa alan kyllä kallistua suosimaan Seppo Heikinheimon aikanaan esittämää ajatusta, että on järjetöntä hankkia itselleen kokoelmaa, kun sen voi lainata kirjastosta…ainakin sitten, kun hankintapainotukset vaihtuvat. Se lienee tosin turha toivo…

Rocklehti Soundin Oma lista -kiertohaastattelussa rokki-ihmisiltä kysytään suosikkilevyjen lisäksi häpeällisiä diggailun kohteita. Mitkä ovat sinun noloimmat suosikkisi?

Jazzin puolella saattaisi sopia esim. semiklassinen huilisti Hubert Laws, jonka 4-ääninen Syrinx mm. aikanaan väristi. Varhaisesta nuoruudesta on nostalgisena häiveenä jäänyt joskus soimaan John Mayall, jonka sentimento sopi hyvin koulupojan haaveiluun.
Koska olen aina pitänyt enemmän soitetusta kuin lauletusta musiikista enkä koskaan kovin harmonisesta, kevyestä - ilmavasta kylläkin - tai "pirteästä", mitään tosi hölmöä en ole koskaan (13-14-vuotiaanakin pidin enemmän Animalsista ja rollareista kuin Beatlesista tai Tompasta) digannut.

Löytyykö musiikin kentältä vielä uusia, ennalta-arvaamattomia ilonaiheita? Mikä viimeksi on 'kolahtanut' oikein kunnolla?

Kyllä ilon aiheita löytyy jatkuvasti. Viimeisimpiä yksi sattumalta löytämäni Isang Yunin levy (huilu mukana) sekä Sakari Kukon Virret ja vaikkapa Pepa Päivisen ja Iro Haarlan duo-levy. Jostain syystä olen kiinnostunut esimerkiksi myös kaikista André Jolivet'n huilulevytyksistä… Aikanaan ensi kuulema oli siksi voimakas elämys. Kuitenkaan aivan mahdottomaksi huilufanaatikoksi en halua tunnutautua.

Vieläkö soi huilu omissa käsissä?

Huonosti, mutta ajoittain kyllä. Motivaatio vaatisi ilmeisesti jonkinlaista poppoutumista tai aikaa paneutua MIDIn soveltamiseen kotimusiikkistudioksi ja semmoista… Aika vain ei tunnu riittävän mihinkään…