Olen jo pitkään ihmetellyt (toivottavasti en ole kysynyt asiaa ennen ja unohtanut vastausta), että kun katson maisemaa peilin kautta ilman silmälasejani, näen maiseman yhtä huonosti kuin että katsoisin maisemaa suoraan ilman silmälasejani. Kun laitan silmälasit päähäni, niin näen maiseman peilin kautta yhtä kirkkaasti kuin näkisin sen katsoessani sitä suoraan silmälasit päässäni. Omasta mielestäni katson peiliä, enkä itsessään maisemaa, vaikka peilistä maisema kuvastuukin, joten minun pitäisi nähdä se hyvin, koska sille etäisyydelle, jossa peilin pinta on, näen kohtuullisesti ilman silmälasejani. Mistä on kysymys, vai luovatko omat aivoni koko ilmiön?
Vastaus
Aivoistahan tässä juuri on kyse. Kun tarkastelee peilikuvaa, aivot olettavat, että valonsäteet tulevat silmiin suoraan, heijastumatta mistään. Havainnoitsijan kannalta siis peilissä näkyvä kuva ("peilin takana" oleva peilikuva) on yhtä kaukana peilistä kuin sen etupuolella oleva kohde. Asiaa voi havainnollistaa oman peilikuvansa avulla: kun seisoo lähellä peiliä, myös peilikuva on lähellä. Jos menee kauemmas, myös peilikuva näyttää etääntyvän.
Lähteet:
Tiedä ja hämmästy. Valitut Palat, 1990
Leif Wedøe, Miksi pilvet eivät putoa? : luonnollisia selityksiä arkipäivän ilmiöille. Tammi, 2007
Kommentoi vastausta