Klassisissa pianokonsertoissa aina mainitaan konserton numero, mutta sen lisäksi sävellaji. MIksi? Lukijalle jää mielikuva että olisi samannumeroisia…

Monilla taidemusiikin sävellyksillä ei ole erottuvaa nimekettä (eli erisnimeä), vaan vain lajityyppiä ilmaiseva nimi, esimerkiksi konsertto, sinfonia, sonaatti, kvartetto. Jotta samannimiset teokset olisi mahdollista erottaa toisistaan, lajityypin nimeen voidaan liittää yksi tai useampi täsmentävä elementti, esimerkiksi esityskokoonpano, järjestysnumero, opus- tai teosluettelonumero, opuksen sisäinen numero, sävellaji tai jokin muu tieto, esimerkiksi sävellysvuosi. Sävellaji, jos teoksella sellainen on, on siis yksi täsmentävä elementti, jota voi käyttää apuna teoksen etsinnässä tai tunnistamisessa.

Kaikilla konsertoilla ei ole järjestysnumeroa tai sitä ei aina mainita. Esimerkiksi Ravelilla on kaksi pianokonserttoa, joilla ei ole järjestysnumeroa (D-duuri ja G-duuri). Sävellajimerkintöjä on yleensä musiikissa, joka on sävelletty 1600-1900-luvulla.

Kirjastojen luetteloissa sävellaji merkitään lisätietona teoksen nimeen, jos se löytyy hakuteoksista, esimerkiksi säveltäjän teosluettelosta. Kirjastojen luetteloissa taidemusiikin sävellyksistä käytetään yhtenäistettyjä nimekkeitä, mikä tarkoittaa, että tietystä teoksesta käytetään kirjaston tietokannassa aina samaa teoksen alkuperäistä nimeä olipa julkaisussa millainen tai minkäkielinen nimi tahansa. Esimerkiksi Prokofjevin 3. pianokonserton yhtenäistetty nimeke on Konsertot, piano, orkesteri, nro 3, op26, C-duuri. Lajityyppiä ilmaisevaan nimeen on siis liitetty täsmentäviä elementtejä kuten esityskokoonpano, järjestysnumero, opusnumero ja sävellaji. Kun etsii tätä teosta, haussa voi käyttää apuna jotain muistamaansa nimekkeen osaa tai osia yhdistettynä säveltäjän nimeen.