Kirjoitan parhaillaan artikkelia äänihallusinaatioista. Artikkeliin tulisi sisällyttää alaluku, joka käsittelee äänihallusinaatioita Suomessa ja suomalaisessa…

Hallusinaatiot ovat aika yleinenkin aihe tai ilmaisukeino varsinkin jännitys- ja fantasiakirjallisuudessa. Suomalaisia romaaneja, joissa nimenomaan äänihallusinaatio on mukana, ovat mm. Leena Krohnin Datura (WSOY 2001) ja Mehiläispaviljonki (Teos 2006), Petri Karran Kohtalonohjaaja (Gummerus 2011), Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani (Otava 2012), Mirja Kuivaniemen Siantappajat (Tammi 2014) ja Terhi Rannelan Läpi yön (Otava 2014). Omaelämäkerrallista fiktiota aiheesta on kirjoittanut Jukka Komppa, jonka teoksessa Minä olen (Atena 2001) takakansitekstin mukaan miehen pään sisässä ovat äänessä niin enkelit kuin pirutkin.
Lisää esimerkkejä löydät yleisten kirjastojen tietokannoista (esim. yhteistietokanta Frank osoitteessa http://monihaku.kirjastot.fi/ tai Turun kaupunginkirjaston Vaski osoitteessa https://vaski.finna.fi/ ) asiasanoilla harha-aistimukset tai harhat. Myös KirjaSammosta http://www.kirjasampo.fi/
voi etsiä kirjoja aiheesta asiasanoilla harha-aistimukset tai hallusinaatiot.

Sen sijaan taiteilijoiden omia kertomuksia äänten kuulemisesta en juurikaan löytänyt. Luovuuden ja mielenterveysongelmien yhteydestä on ilmestynyt jonkin verran kirjoituksia, niissä harhat on useimmin liitetty skitsofreniaan tai alkoholismiin. Harhoja ei useinkaan ole eritelty nimenomaan ääniharhoiksi, vaan ne on kuvailtu lähinnä yleisemmiksi vaikeuksiksi erottaa todellisuutta kuvitelmista.

Mm. Aleksis Kiven viimeisten vuosien vaiheita on tutkittu myös psykologian näkökulmasta. Syvällisimmin aiheeseen on ehkä perehtynyt Kalle Achté teoksessaan Syksystä jouluun : Aleksis Kivi psykiatrin silmin (Otava 1984). Jani Saxellin artikkeli Kiven sairastumisesta ilmestyi Kulttuurivihkoissa 2003:2-3. Se on otsikoitu ”Minä olen nyt surun poika” : Aleksis Kiven romahdus ja sen taustatekijät. Romaanin samasta aiheesta on kirjoittanut Hannu Mäkelä. Se on otsikoitu ytimekkäästi: Kivi ( Tammi 2010).

Maria Vaaran tytär Sarianna Vaara on kirjoittanut romaanin Huomenkellotyttö (Like 2013). Se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin skitsofreniaa sairastavan kirjailijaäidin tyttärenä. Vaaran kirjailijakuvaa on valottanut myös Claes Andersson jälkisanoissa romaaniin Likaiset legendat (Gummerus 1974). Myös Heikki Saure on kirjoittanut Vaarasta nimenomaan sairastumisen näkökulmasta Nuoressa Voimassa vuonna 1993. Vuoden ensimmäisessä numerossa ilmestyneen artikkelin nimi on Minän ja sen toisen kirjailija : Maria Vaara teki sairaudesta sanataidetta.

Teoksessa Taide ja taudit (Tampereen yliopistopaino 2007, toim. Laura Karttunen & Juhani Niemi & Amos Pasternak) on Esa Leinosen kirjoittama artikkeli Lauri Viidasta; Skitsofrenia ja Lauri Viita. Siinä mainitaan kuuloharhatkin, pohditaan mm. niiden fysiologisia syitä ja eritellään Viidan tuotannon piirteitä, jotka saattaisivat viitata kuuloharhoihin. Myös psykiatrian professori Raimo K.R. Salokankaan Viita -elämäkerta keskittyy kirjailijan sairauteen, kirjoittaja kyseenalaistaa kirjailijan saaman skitsofreniadiagnoosin oikeellisuuden. Teos on nimeltään Kirjailijan kieli ja mieli : Lauri Viidan elämä sairauden valossa (Psychiatria Fennica 2012). Mittavassa teoksessa on luku myös kahdesta muusta aikalaiskirjailijasta, Uuno Kailaasta ja Yrjö Jylhästä, joista ensimmäisestä kerrotaan hänen kuulleen uhkaavia ääniä. Uuno Kailaasta on kirjoittanut myös Kalle Achté, teos on nimeltään Uuno Kailas : Runoilija psykiatrin silmin (Yliopistopaino 2001).

Mika Waltari on kertonut uppoutuneensa kirjoittamiseen niin syvästi, ”ettei aina tiennyt puhutteliko ammoin sitten kuollutta ystäväänsä Sinuhea vai vaimoa tai tytärtään” (Neljä päivänlaskua, WSOY 1949, s.73). Waltarista ja hänen kirjailijanmetodeistaan voi lukea enemmän esim. omaelämäkerrasta Kirjailijan muistelmia (WSOY 1980) tai Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen (WSOY 1982). Molemmat teokset on toimittanut Ritva Haavikko.