Haluaisin tietää, kuinka paljon aikoinaan torppareilla oli vuokramaata keskimäärin ja siinä metsää ja peltoa, kuinka paljon heillä oli keskimäärin kotieläimiä…

Sana "torppa" vakiintui käytännössä tarkoittamaan maanviljelyn harjoittamista varten vuokrattua maatilan osaa. Torpan alueeseen ei yleensä sisällytetty omaa metsää, vaan torpparilla oli oikeus käyttää päätilan metsää joko rajoittamatta tai tietyin rajoituksin.

Torppien koko vaihteli yhdestä aina yli 25 hehtaariin, mutta noin puolet niistä oli kooltaan 3-10 hehtaaria. Erot eri alueiden välillä olivat huomattavia: Itä-Suomessa torpat olivat enimmäkseen niin pieniä, että ne tarjosivat haltijalleen hädin tuskin välttämättömän toimeentulon; Pohjanmaalla torpparien asema oli vakaampi, vaikka sielläkään tilat eivät välttämättä olleet kovin suuria.

Erot torppien koossa riippuivat myös siitä, millainen päätila oli: kartanoiden torpat olivat keskimäärin suurempia kuin talonpoikaistiloista vuokratut torpat. Kartanoiden torpat eivät välttämättä kuitenkaan olleet torpparin kannalta parempi vaihtoehto, sillä herraskartanot määrittelivät hyvin tarkoin, miten tiloja tuli hoitaa, ja kartano peri torpan tuoton tarkemmin omaksi hyödykseen. Talonpoikaistorpparien asema oli itsenäisempi ja sovitun vuokran suoritettuaan he saattoivat järjestää elämänsä haluamallaan tavalla ilman, että tilan omistaja siihen sanottavasti puuttui. Ahkera torppari saattoi koota omaakin varallisuutta vuokransa maksettuaan, kun taas kartanoilla oli taipumusta nostaa vuokraa torpan edistyessä.

Oman taloutensa tarpeisiin torppari hankki yleensä ensimmäiseksi lehmän  - varakkaammilla niitä saattoi olla useampia -  ja muutamia lampaita. Varallisuuden salliessa seuraavana oli vuorossa hevonen ja vasta viimeksi sika ravitsemustilanteen kohentamiseksi. Moni talonpoikaistorppa joutui kuitenkin tulemaan toimeen ilman hevosta, koska tila oli liian pieni sellaisen elättämiseksi. Päinvastaisen esimerkin tarjoavat Laukon torpparit, joilla oli "keskimäärin kolme hevosta ja kaksitoista nautaa kullakin".

Torpparien sopimukset olivat muodoltaan epämääräisiä ja sangen tulkinnanvaraisia - ja sopimuskäytännöt kirjavia. Käytännössä muodostui kaksi päälinjaa. Siellä, missä torppari oli ennen muuta työntekijä  - niin kuin suurissa kartanoissa -  elettiin vuosi kerrallaan. Vuokrasopimus oli silloin "juokseva" eli se oli milloin tahansa irtisanottavissa. Jos kumpikaan osapuoli ei sanonut sopimusta irti, vuokrasuhde jatkui vuodesta vuoteen, monissa tapauksissa jopa usean sukupolven ajan. Toinen päälinja oli elinikäinen sopimus, jollainen tehtiin varsinkin silloin, kun osapuolet tunsivat toisensa hyvin ja isäntä luotti torpparin kunnollisuuteen. Perinnöllisiä sopimuksia tehtiin lähinnä siellä, missä torppa annettiin perintöosan vastikkeena. Eniten niitä oli Pohjanmaalla. Muutoin torppaa ei voinut sanan varsinaisessa merkityksessä periä, minkä vuoksi toisen polven torppareita oli suhteellisen vähän.

Torppiin kuuluvissa asuinrakennuksissakin oli suuria keskinäisiä eroja. Vauraan torpan ja itsenäisen pientilan asumukset eivät suurestikaan poikenneet toisistaan.

Taksvärkkipäivien määrässäkin oli melkoista vaihtelua. Tässäkin oli alueellisia eroja, mutta merkittävin selittävä tekijä oli työn ja maan hintasuhde: kun tilaton väestö lisääntyi ja työtilaisuuksia oli tarjolla vähän, työn hinta laski suhteessa maan hintaan ja työpäiviä vaadittiin enemmän. Myöhemmin, kun maatalouden ulkopuolinen työ teollistumisen alkaessa lisääntyi, työn suhteellinen hinta nousi, ja kun työvoimasta oli pulaa, työvelvollisuus oli mitoitettava kohtuuden mukaan. Torppien kontrahdeista yli puolet oli sellaisia, joissa oli maininta velvollisuudesta tehdä ylityöpäiviä joko määräaikana tai aina kun käsketään. Joissakin tapauksissa määrättiin niin, että torppari teki päätaloon viikon tai kaksi keväällä kylvöaikaan ja saman taas syksyllä korjuuaikaan, mutta tavallisinta oli, että vuokran suuruus määriteltiin viikkopäivinä. Jonkinlainen keskitaso näyttää ainakin 1800-luvun hämäläisissä kartanoissa olleen se, että torppari suoritti yhden päivätyön joka viikko eli 52 työpäivää vuodessa. Silloin, kun viikkopäivät tehtiin säännöllisesti aina samoina päivinä, ne eivät tuottaneet torpparille ongelmia. Hankalampaa oli, jos viikkopäivät oli tehtävä "käskyn mukaan" eli aina sen mukaan, mikä isännälle sopi.

Lähteet:
Viljo Rasila, Torpparijärjestelmä. - Teoksessa Suomen maatalouden historia. Osa 1, Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle
Suomalaisen arjen historia. Säätyjen Suomi
Suomen historia. 6, Romantiikasta modernismiin, rajamaasta tasavallaksi