Etsin tietoa 1700-luvun alun luterilaisten säätyläishäiden tavoista ja seremonioista Suomessa. Oliko kirkollinen vihkiminen käytössä? Minkälainen oli…

Kirkollinen vihkiminen määrättiin pakolliseksi 1600-luvulla, ja vuoden 1734 lain naimakaareen oli koottu kaikki keskeiset kristillisen avioliittokäsityksen mukaiset ajatukset eli pakollinen kirkollinen vihkiminen, avioero ainoastaan aviorikoksen tai hylkäämisen vuoksi, sekä avioliiton ulkopuolisten suhteiden kieltäminen. Nämä avioliittoa koskevat asetukset säilyttivät kirkollisen avioliittokäsityksen mukaisia arvostuksia kauas 1800-luvulle.

Vuodesta 1734 lähtien vihkiminen oli ainoa avioliiton solmimismuoto. Siinä kumpikin asianomainen ilmaisi kirkon viranomaiselle tahtonsa solmia avioliitto toisen kanssa ja tämä viranomainen vahvisti liiton. Sen edellytyksenä oli liittoa edeltänyt kolmena sunnuntaina tapahtunut kuuluttaminen, jonka tarkoituksena oli tarjota tilaisuus niille, jotka jostain syystä halusivat estää liiton. Jo vuonna 1279 oli pappeja kielletty vihkimästä ketään ennen kuin hän oli kuuluttanut nämä kolmasti. Kolmesta kuulutuksesta luovuttiin vasta viime sotien aikana. Kun oli todettu, ettei avioliiton solmimiselle ollut estettä, pari voitiin vihkiä.

Aikoinaan papin tuli pitää parille opetuspuhe ennen parin yhteensaattamista. Pappi muistutti morsiusparia siitä, mitä he olivat toisilleen kihlautuessaan luvanneet. Koska avioliitto oli solmittava vapaasta tahdosta, pappi kysyi tätä vihittäviltä erityisillä vihkikysymyksillä, ensin mieheltä, sitten naiselta. Vihkikysymysten ja sormusseremonian jälkeen morsiusparin kädet yhdistettiin aviolupausten antamisen ajaksi.

1600-luvulla alettiin vihkiäisiä pitää kotona, ensin aateliston ja myöhemmin porvariston piirissä. Häitä vietettiin ainakin kaksi päivää, joista toinen oli pyhä, toinen arkipäivä. Usein ne venyivät kolmipäiväisiksi, lauantaista maanantaihin, mutta 1800-luvulla Suomessa tiedetään häitä juhlitun jopa viikon verran. Häissä sulhanen ja morsian istuivat vierekkäin. Puhemiehen paikka oli sulhasen vieressä, kaason paikka morsiamen vieressä. Molempien suvut istuivat omissa pöydissään tai sitten olivat käytössä miesten ja naisten pöydät.

Keskiajalta lähtien vihille on menty kulloinkin vallitsevan muodin mukaisesti leikatussa ja ommellussa asussa. Morsiamen kampaus ja hiuskoristeet noudattivat ajan muotia. Morsiuskruunu, neitsyyden tae, oli pitkään tärkeä osa asua, ja runsailla koruilla viestittiin asemasta ja varallisuudesta. 1700-luvun säätyläismorsiamen asuun ne eivät kuitenkaan enää kuuluneet. Uusi, nimenomaan morsianten käyttämä koriste oli pieni kukkakimppu pukuun kiinnitettynä. Maaseudulla kruunuhäiden perinne jatkui kauemmin. Pisimpään perinne säilyi Länsi-Suomessa, jossa kruunuhäitä vietettiin vielä 1900-luvun alkupuolellakin.

1700-luvun puolivälistä lähtien silloin huippumuodikas asu, ranskalainen robe tai sen muunnelma roberonde jäi pitkään suosituksi nimenomaan morsiuspukuna. Kuningas Kustaa III:n vuonna 1778 julkistetun kansallisen ruotsalaisen puvun kuosiin ommeltiin myös morsiusasuja. Puvun musta väri jäi yhdeksi juhla- ja siten myös morsiuspuvun muotiväriksi yli sadan vuoden ajaksi. Valkoisiakin morsiuspukuja säätyläispiireissä 1700-luvulla käytettiin. Juhlapuvun värinä valkoisella ja hopealla oli pitkä perinne takanaan, sillä ne olivat olleet ylhäisön suosimia jo aikaisemmillakin vuosisadoilla. Antiikin ihannointi 1700-luvun lopulla sai aikaan sen, että valkoisesta tuli muotiväri. Samaan aikaan alettiin Amerikasta tuottaa Eurooppaan halpaa puuvillaa, mikä mahdollisti sen, että valkoisen muotipuvun materiaali oli lähes kaikkien ulottuvilla. Morsiushuntu liitettiin morsiamen asuun vasta 1800-luvulla.

Sulhaset  - muutkin kuin sotilashenkilöt -  ovat mielellään sonnustautuneet univormuun virka-aseman niin salliessa. Siviilivirkamiesten virkapuvut olivat komeita nekin ja viestittivät myös yhteiskunnallisesta asemasta. Eräänlainen univormu oli 1700-luvulla myös Kustaa III:n kansallinen puku. Jos minkäänlainen univormu ei ollut mahdollinen, sulhanen oli pukeutunut muuten parhaimpiinsa säätynsä ja kulloisenkin ajan tavan mukaan.

Hovin ja aatelin välittämät kansainväliset musiikkivaikutteet alkoivat näkyä alempien säätyjen häissä jo 1600-luvulla. Viulu yleistyi vuosisadan alkupuolelta lähtien. Uusi soitinmusiikki siivitti ajan muotitansseja, joista hallitsevaksi nousi puolalaisperäinen polska. Alkuun uudenaikaista musiikkia oli tarjolla vain kaupungeissa, joiden urkureilla ja kaupunginmuusikoilla oli yleensä tiukasti vartioitu yksinoikeus musiikin esittämiseen kaikissa julkisissa ja yksityisissä tilaisuuksissa. Urkurit hallitsivat usein monien instrumenttien soiton ja saattoivat säestää tanssia paitsi viululla myös vaikkapa regaalilla, gamballa, nokkahuilulla tai monilla muilla puhaltimilla. Hovien mallin mukaan kaikki juhlamenot toimitettiin soiton säestyksellä. Matkalla kirkkoon ja takaisin soitettiin kulkuemusiikkia, kirkossa virsilaulua vauhditettiin pasuunoin.

Alempien säätyjen hääjuhlien lisääntyvä ylenpalttisuus herätti viranomaisten huolen, ja komeutta yritettiin säädellä ylellisyysasetuksin 1640-luvulta alkaen. Musiikin osalta määrättiin, ettei rahvaan häissä saanut olla enempää kuin kuusi soittajaa. Vaikka näin mahtavia yhtyeitä lienee Suomessa tuskin nähty porvarishäissäkään, asetus kertoo maallisen häämusiikin yltäneen melkoiseen komeuteen myös Pohjolan vaatimattomissa oloissa. Rajoituksista huolimatta pelimannimusiikki ja tanssi vakiinnuttivat asemansa hääjuhlan keskeisimpänä osana läntisessä Suomessa jo 1700-luvulla.

Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy lähteenä käytetyistä teoksista:

Häät = Bröllop. Helsingin kaupunginmuseo, 2001
Kahden kauppa : juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia suomalaisista häistä. SKS, 1995