Tommi Tapiainen

Tommi Tapiainen

Tommi Tapiainen on jämsäläinen kirjastonhoitaja, joka on samaa mieltä Friedrich Nietzschen kanssa: "ilman musiikkia elämä olisi erehdys".

Musiikkia ja sen merkitystä on vaikea kuvailla. Laimeasti ja kliseisesti sen voisi sanoa olevan henki ja elämä. Uskon muutoinkin popmusiikista löytyvän kaikki vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Samoin epämääräisten olotilojen ja tuntemusten kuvailu onnistuu parhaiten siteeraamalla kolmen minuutin renkutusta tahi siirappista balladia.

Olen ottanut tavaksi aamuisin virittää itseni päiväkohtaiseen valmiuteen kuuntelemalla muutaman kappaleen täydellisen keskittyneesti. Levolle lasken itseni ja vajoan pieneen välitilaan, josta on hyvä lähteä levollisen mielin kohti uusia seikkailuja. Kokeilkaapas. Se toimii parhaiten hitaammilla biiseillä, ellei sitten tietysti halua sätkiä heti aamusta aikaisin.

Kolahtaneita levyjä

A-ha: Hunting high and low (1985)

A-ha oli kohdallani ensimmäinen bändi joka ns. kolahti. Norjalaistrio teki ja tekee edelleen (taukojen saattelemana) hyvää vanhanaikaista melodista poppia, jossa on yhtä aikaa iloa ja haikeutta. Esikoislevynsä on kasaripopin ehdottomia helmiä, niitä harvoja rehellisiä poppilevyjä jotka ovat kestäneet ajan patinan.

Värttinä: Oi dai (1991)

Toinen kolahdus. Olen joutunut elämäni aikana monasti selittämään miten voin tykätä Värttinästä. Nehän vaan laulaa pikkutuhmia korkeelta ja kovvoo. Niin luulisi. Värttinän koko tuotanto sopisi suosikkilevyiksi. Mitä pidemmällä bändi on ehtinyt, sitä taidokkaammaksi se on tullut. Silti musiikissa on säilynyt se sama alkuvoima jota Valion jukurtissakin aikoinaan.

Värttinän musiikistä huomaa selvästi, miten suomen kieli taipuu kauniisti laulettuun muotoon, niin kauniisti, että sanoista tulee instrumentti. Kalevalamitta paras mitta.

Tori Amos: Little earthquakes (1992)

Löysin Tori Amosin vasta 2000-luvulla. Esikoisteoksensa aiheuttaa kuuntelijalle pieniä maanjäristyksiä. Amoshan laulaa omista kokemuksistaan suhteellisen suorasanaisesti ja raa'asti. Sanoituksissa on näennäistä herkkyyttä mutta yhtä lailla raakaa vihaa. Sävellykset ovat pelkistettyjä, niissä tiivistyy se olennaisin.

Nyttemmin Amos on, liekö elämäntilanteen tasaantumisen myöstä, hieman seestynyt ja suurin terä on hävinnyt.

Aimee Mann: Bachelor no. 2, or the last remains of the dodo (1999)

Tutustuin Aimee Mannin musiikkiin elokuvassa Magnolia. Elokuva itsessään pysäytti ajan ja paikan tajun ja musiikki teki sen lopulta hyvin tainnuttavaksi. Mann tekee suorastaan minimalistista musiikkia, jossa ei todellakaan kikkailla. Ja juuri siksi Aimee Mann osuu suoraan hermoon. Hän on lauluissaan "only one who knows that Disneyland's about to close". Asioiden kaunistelulla ei ole sijaa ja silti kuitenkin jokaisesta laulusta löytyy toivonkipinä, lupaus paremmasta.

Eva Dahlgren: En blekt blondins hjärta (1991)

>

Eva Dahlgren on maailman kaunein nainen. Olin hänen konsertissaan Helsingin kulttuuritalolla 11.11.2005 ja mykistyin laajaa skaalaa herkkyydestä voimaan. Hänellä on taito päästä lähelle, iholle kiinni.

Uransa aikana Dahlgren on muuntautunut nuoresta kapinallisesta rokkimimmin kautta tunteiden tulkiksi. Kyseinen levy on Dahlgrenin myydyin ja "aiheutti" hänelle maailman- ja henkilökohtaisen tuskan. Pehmeät sävelet ja jokseenkin kumeat äänet tekevät levystä erittäinkin sopivan hempeilyyn ja muuhun yhden tai kahdenkeskiseen

oloon.

Erityiseksi levyn tekee kappale Vem tänder stjärnorna. Se oli soi radiossa aamukuuden uutisten jälkeen, joissa kerrottiin Estonian uppoamisesta. Silloin, yhtä lailla kuin nytkin, teki mieli kysyä, kuka sytyttäisi tähdet. (Dahlgren tekee sen itse uusimmalla levyllään Snö, joka sekin leijailee eteerisesti kuten hiljainen lumisade..)

REM: Automatic for the people (1992)

Ihan vain siksi, että Everybody hurts on nimensä mukainen. Vaikea, mutta palkitseva levy, jota tulee nauttia säästeliäästi.

Madonna: Confessions on a dancefloor (2005)

Herranjestas, pökkelömpikin kirjastosetä intoutuu verryttelemään jäseniään popin kuningattaren tahdissa. Rouva ei välttämättä ole maailman paras laulaja, mutta sitäkin taitavampi muilla osa-alueille.

Levy on transsikokonaisuus, jonka musiikkimaisema ja pehmeä sointi vie mukaansa väkisinkin. Se keinuttaa, mutta ei keikauta yli.

Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta (1991)

Alanko ei varmaan itse arvannut tekevänsä täydellisen ajankuvan hetkestä, jolloin Suomi todella putosi puusta. Tarinoita Suomesta paremmin mitä mirjapyyköt ja hannukarpot ikinä voivat esittää.

Kate Bush: The kick inside (1978)

Melkein yhtä vanha levy kuin minä itse. Löysin sen vasta tänä keväänä. Levyn. Itseltäni olen edelleen hukassa, mutta Kate Bushin sulosävelet saavat kaiken unohtumaan ja uskomaan että nämä ajat ovat ehkä sittenkin meitä varten. Saattaa olla, että levyn innoittamana on pakko lukea Humiseva harju.

Absoluuttinen nollapiste: Nimi muutettu (2002)

Jos levy alkaa sanoilla "Aina riippuvuus meitä johdattaa. On voimakas halu elää, on voimakas halu kuolla, kun symmetrisiin näkyihin kyllästyt ollen niihin kovin kiintynyt", täytyy siinä olla jotain ideaa. Kaima Liimatta on löytänyt tällä levyillä sanoituksiin uudenlaista, melkeinpä huolestuttavan aikuismaista vakavaa otetta, ja suuria sfäärejä. Yhdessä maalailevan ja viipyilevän soitannan kanssa ne muodostavat laajan kaaren pienen ihmisen elämästä. Omanlaisia tarinoita Suomesta, nämäkin.

Eppu Normaali: Valkoinen kupla (1986)

Eppu-fanit lienevät äänestäneet tämän levyn bändin "huonoimmaksi". Minusta se on paras, koska se sisältää vähiten ns. hauskoja sanoituksia. Muutoin levy on haikeinta ja hillityintä Eppuja.

Cardigans: Long gone before daylight (2003)

Cardigansien levy on jännittävällä tavalla akustishenkinen olematta akustinen, rauhallinen ja rento levy. Nina Perssonin tulkinnat ovat kovin hauraita, tavoittaen erinomaisesti tunnelman, jossa haluaisi vain olla ja viipyä. Levy on varma valinta tunnelmamusiikiksi pimentyviin iltoihin. Siitä voi nauttia myös käpertymällä mussukan kainaloon ja olemalla hetken hiljaa.