Päivi Jokitalo

Päivi JokitaloPäivi Jokitalo: Lääninhallituksen byrokraatti vuodesta 2000, Kirjastot.fi:ssä 1996-2000. Sijaisuuksia mm. musaosastoilla sekä Äänekosken että Joensuun kaupunginkirjastoissa. Kokemusta myös klassisen musiikin luetteloinnista ajalta ennen atk:ta ja tietokoneita. Yhtenäistetyt nimekkeet eivät tosin enää ole aktiivisesti hallinnassa… Nykyisin musiikin harrastaja, muinoin soittanut pianoa ja selloa, pianossa I-tutkinto.

Tätä levylistaa olen nyt pohtinut kaksi vuotta, joten sen "pitäisi" olla harkittu. En kuitenkaan voi väittää, että listasta olisi tullut yhtään sen pätevämpi, tiiviimpi tai perustellumpi, mutta miettimisaika ainakin osoittaa, että lempilevy- ja biislilistojen tekeminen on mahdotonta hommaa… Lisäksi listasta oli pakko jättää pois taidemusa ja jazz, koska muuten levyjä olisi pitänyt listata kilometritolkulla. Kuuntelen kuitenkin yhtä mielelläni Borodinin Ruhtinas Igorin Polovetsilaistansseja kuin Metallican Enter Sandmaniä, näitä molempia mahdollisimman kovalla volyymillä lattialla maaten.

Suosittelen siis vain nk. kevyen musiikin tärppejä – en tosin ymmärrä, mikä kevyen musiikin vastakohta pitäisi olla. Raskas musiikki (mutta sehän on heviä ;-) ? Vakava musiikki? Kuinka raskasta on Haydn tai bel canto ? Tai kuinka vakavaa Mozartin Figaron häät? Tai Rachmaninovin pianokonsertot?

Aakkosjärjestyksessä:

Ryan Adams: Heartbreaker / Demolition.– Älköön sekoitettako BRYAN Adamsiin, on ihan eri mies, onneksi. Tuotantonsa on hivenen epätasaista ja jokin aika sitten julkaisi (liian) monta levyä lyhyen ajan sisällä. Tämä on kuitenkin leppoisaa amerikan meininkiä, country-poppia tai country-rockia, muttei tyhjänpäiväistä musiikkia. Adamsin bändi Whiskeytown on myös kuuntelemisen arvoinen.

Tori Amos: Little Earthquakes.– Pelottavan henkilökohtaista. Musiikki on kuulasta ja kaunista, sanoitukset riipiviä. Ensimmäisellä levyllä lyriikka on vielä konkreettista uudempiin albumeihin verrattuna, mutta koskettavaa Tori Amosin musiikki on aina. (Eikä nainen, joka antaa kokoomalevylleen nimen ’Tales of a Librarian’, voi olla paha.)

Blues på svenska. – Tämä levy ei musiikillisesti ole bluesia, vaan ruotsalaisen Metronome-levymerkin kokoelma 60-80-luvuilta. Täytyy olla kovin kyyninen ja blasé, ellei tämä levy yhtään saa herkistymään. Kuuntele vaikka, kuinka Jojje Wadenius laulaa pienelle lapselleen: ”Men ska jag säga akta dig för eld och djupa vatten / Spring aldrig aldrig bort från mig /I den svarta natten.” Apua, miten hienoa.

David Bowie: Hunky Dory / Young Americans / Brian Eno –albumit Low, Heroes ja Lodger. – Bowien tuotannosta on vaikea nostaa esiin yhtä ainoaa levyä. Vaikka Ziggy-albumin Starmanin muistankin lapsuusvuosilta, varsinaisesti löysin Bowien 80-luvun alussa. Tyylilajit vaihtuvat uran aikana, mutta tulkinta ja koukut säilyvät. Muutamat kappaleet saavat mielentilasta riippumatta aina kyynelehtimään ja yksi niistä on Bowien Young Americans –levyn Wild is the Wind. Hunky Dorylla puolestaan on ihania rallatuksia kuten Changes tai Oh! You Pretty Things ja Lodgerin African Night Flight on oudon hypnoottinen höpötys.

Eva Cassidy : Songbird tai mikä tahansa kokoelma. – Kun kuulin Eva Cassidyä ensimmäisen kerran syksyllä 2001, olin kertakaikkisen ihmeissäni: nainenhan laulaa vain standardeja ja covereita, mutta onnistuu tekemään jokaisesta aivan omansa. Jos EC olisi kuulemassa, toteaisin hänelle Idols-tuomarin sanoin: sä kosketat mua.

Kaj Chydenius: Kauneimmat rakkauslaulut. – Tämä on minulta ’juhlista palatessa kiellettyjä levyjä’, jota kuitenkin mieluusti kanssalaulaisin keskellä yötä, tunteella ja paatoksella. Karaoke-duettoni Kaisa Korhosen kanssa on ihan lyömätön, mutta mielelläni esiinnyn kotona myös Kristiina Halkolan tahtiin. (Samaan kiellettyjen sarjaan kuuluvat u:lla alkavat artistit Ultra Bra ja Uriah Heep. Niitä en myöskään saa laulaa jatkoilla.)

Patsy Cline : Mikä tahansa Greatest Hits käy. – Kaikki omistamani Patsy Cline –levyt ovat sekalaisia kokoelmia, mutta jokainen niistä sisältää aina Paljon Tunnetta. Kuulin Patsya ensimmäisen kerran, kun Sweet Dreams –elokuva ilmestyi vuonna 1985. Levy, jolla on mukana Crazy, I Fall To Pieces, Sweet Dreams, She’s Got You, Three Cigarettes in an Ashtray ja Walking After Midnight toimii varmasti. Huh, mikä lataus!

Cure : Mahdoton valinta! – Olen jo kohta puoli tuntia istunut ja pohtinut ja hypistellyt levynkansia. Sekä alkuaikojen synkistelevä Pornography että kepoisemmat Kiss, Kiss, Kiss tai Wish kuulostavat hyviltä. 80-luku oli kuitenkin bändin kulta-aikaa ja biisisuosikkini ovat Forest (Seventeen Seconds), Upstairs Room (Japanese Whispers), Charlotte Sometimes (single), A Night Like This (Head on the Door) ja Lullaby (Disintegration).

Hassisen Kone: Harsoinen teräs. – Yhtälailla pidän uudesta Alangosta, Sielun Veljistä ja Hassisen Koneen Rumat sävelet –levystä, mutta tämän levyn nimibiisi (ja levyllä soiva marimba) on ilmavuudessaan edelleen ykkönen.

Dave Lindholm: Fandjango / Vanha ja uusi romanssi. – Daven akustiset levyt 70-luvulta ovat aina olleet suosikkini. Molemmilla on aivan ylittämättömän kauniita kappaleita. Dave onnistuu tekemään herkkää musiikkia kuulostamatta yliampuvalta tai teennäiseltä.

Love: Forever Changes.– Olin ikionnellinen, kun löysin muutama vuosi sitten tämän 1968 ilmestyneen huippulevyn cd:nä. Outoja biisien nimiä (Andmoreagain, The Good Humour Man He Sees Everything Like This), melodista, psykedeelistä, hienoja kitaroita ja jopa mariachia. Tämä on kuultava, ei sitä voi kuvailla.

Massive Attack: Blue Lines. –Trip hopin hienointa atmosfääriä, joka kuulostaa edelleen raikkaalta ja uudelta. Bändi on tehnyt monta levyä tämän esikoisen jälkeen, mutta Unfinished Sympathy on kyllä kuolematon klassikko.

Joni Mitchell: Hejira. – Helisee ja solisee, Joni Mitchellin laulu. Mitchell laulaa niin ihmeellisen notkeasti. Sanoitukset ovat kokonaisia tarinoita, joissa matkustetaan ja rakastetaan. Tätä on ihan mahdoton kuvailla niin, että tekisi musiikille oikeutta! Tämä ei ole folkia, ei jatsia, ei pelkästään mitään yhtä ja ainutta. Ilmavaa ja ihanaa.

Onkel Tuka: Geriljagospel.– Tutkiskelin hammerfestilaisessa levykaupassa osastoa Country / Norge ja tämä sattui kouraani. Hyvä niin. Riemastuttava sekoitus, jossa gospelia norjaksi country-bluegrass-versioina. On testattu autoilumusiikkina Lapissa, grillauksen säestyksenä ja kotikuuntelussa. Jiihaa, jeg er på vej til Himmelen!

Smiths: Meat Is Murder. – Yhtä hyvin voisin nimetä minkä tahansa bändin levyistä. Tämä oli minulle *äärimmäisen* tärkeää musiikkia 80- ja 90-luvuilla, eikä pelkästään siksi, että Manchester on au pair – ja opiskeluajalta tuttu kaupunki. Morrisseyn ääni, tai paremminkin tapa käyttää ääntään, ja peribrittiläiset, oscarwildemaiset, angstiset mutta ironiset sanoitukset värisyttävät edelleen. (Kuuntele Morrisseyn äänenkäyttöä ’The Headmaster Ritual’ –biisissä.) Johnny Marrin kitara helisee. Ja jotenkin oudosti toisistaan riippumatta Morrissey ja bändi saavat aikaan musiikkia, joka on niin kaunista ja niin erilaista, ettei sitä voi eikä tarvitse verrata mihinkään muuhun. Jäljittelijöitä on sittemmin kyllä ilmaantunut.

Ultra Bra: Kalifornia.– Aikuisiällä en ole kai koskaan päässyt samanlaiseen hurmostilaan kuin Ultra Bran keikoilla Tavastialla, Kårenilla, Tammerfestissä, Tampere-talossa, Keitele-jatsissa, jopa Stockmannilla. Eikä edes teininä minkään bändin lopettamispäätös tuntunut yhtä haikealta. Vaikea sanoa, mikä kokonaisuudessa eniten viehättää: Vuokko Hovatan ääni, bändin saundi, Kerkko Koskisen sävelet ja sovitukset, Anni Sinnemäen sanoitukset, Joel Melasniemen lavashow. Ampukaa komissaarit sai kiinnostumaan, Ahmatovan runoihin sävelletyt biisit ihastumaan ja hauet, hepat ja kroketit nauramaan. Tällä levyllä lemppareita Helsinki-Vantaan iso sointi ja kesäbiisi Hei kuule Suomi.

Uriah Heep: Look at Yourself. – EVVK ettei Heep ole koskaan ollut kriitikoiden lempiyhtye. Kenelläkään ei ole niin hienosti värisevää vibratoa kuin David Byronilla. Ken Hensleyn urut ja Mick Boxin kitara soivat komeammin kuin kenenkään toisen. Heepin balladien sanatkin ovat ihan muuta osastoa kuin vaikka Whitesnaken: ”There I was on a July morning / I was looking for love /With the strength / Of a new day dawning / And the beautiful sun” (lällärisuosikkini July Morning).

Rufus Wainwright: Want Two– Varoitus: tämä on vakavasti nyrjähtänyt levy, joka sisältää paljon outoa musiikkia. Tämä on myös erinomaisen hyvä levy. Nuori mies on sopivasti vinksahtanut, jotta pystyy tuottamaan näin eriskummallista ja nautittavaa ääntä. Levyn aloittava Agnus Dei on komea ja loppupuolen Old Whore’s Diet pimeä (biisillä vierailee myös Antony and the Johnsons -Antony, jonka ääni on Wainwrightin omalle sopiva kontrasti).

Lucinda Williams : Car Wheels on a Gravel Road. – Tästä folk-country-roots-pop - lauluntekijästä voisi sanoa, että hänessä on särmää. Ääni on rosoinen mutta hieno, samoin biisit. Levy on aikuisen naisen menetysten ja ihmissuhteiden tilitystä, ei teinimeininkiä. Sopii siis varttuneille kirjastotädeille.

Stevie Wonder: Innervisions. – Tällä levyllä Stevie Wonder on minulle parhaimmillaan, eikä yli 20 vuoden takainen musiikki kuulosta edelleenkään vanhalta. Living for the City kulkee letkeästi ja Visions –biisillä on rivit, jotka ensi kuulemalta jäivät mieleen: ”I'm not one who make believes / I know that leaves are green / They only turn to brown when autumn comes around”. Biisin sanat ovat niin hauraan optimistiset (vai ovatko?), että väristyttää.

Lopuksi kaksi maailman parasta tanssibiisiä: Aretha Franklinin Respect ja Think! Kun ne soivat, on päästävä lattialle.

Mainitsematta jäivät 22 Pistepirkko, Kate Bush, Mari Boine, Nick Cave, Depeche Mode, Marvin Gaye, Macy Gray, Hanoi Rocks, PJ Harvey, K.D. Lang, Salif Keita, R.E.M., Talking Heads ja paljon paljon muuta.