Kirjastot.fi - Kolumnit

Heikin blogissa Musiikkikirjastot-kanavan toimittaja Heikki Poroila käsittelee musiikkikirjastojen maailmaan liittyviä ajankohtaisia ja ajattomia ilmiöitä.
Jos haluat ryhtyä pitämään omaa musiikkikirjastoaiheista blogia, ota yhteyttä toimitukseen.
Vanhemmat kolumnit löytyvät Kolumnien arkistosta.

Heikin blogi

iPad tulee ja tappaa kindlet

Myönnän kirjoittavani aiheesta turhan nopeasti. Näitä rivejä naputellessani Applen uuden iPad-laitteen julkistustilaisuus on nimittäin vielä käynnissä. Minulle riitti yllykkeeksi kuitenkin uutiskuva, jossa Steve Jobs pitää uutta laitetta käsissään naamallaan paljon ilmaiseva pikkuvirne: "I know, you're gonna love it!"

Minä näen kuvassa laitteen, joka on näyttönsä koonkin puolesta uskottava laajaan käyttöön elokuvien katselemisesta tekstin lukemiseen. Oikeasti se on älypuhelimen ja kannettavan tietokoneen yhdistelmä, joka on varustettu iPhone-puhelimista tutulla kosketusnäytöllä. Sillä voi selata nettiä ja pelata. Sillä voi kuunnella musiikkia verkosta tai ilman verkkoa.

En ole mikään Apple-uskovainen, käytännön kokemuksia minulla on vain iPodista. Mutta Apple on jälleen onnistunut tuomaan markkinoille laitteen, joka kuulostaa paitsi halutulta, myös tarvitulta. Ainakin minä nimittäin näen siinä laitteen, joka tappaa kindlet ja muut erikoislaitteet tarjoamalla monikäyttöisyyttä ihmisen anatomian huomioon ottavassa kokoluokassa (minä kun en usko, että postimerkin kokoinen nettiselain tulee koskaan voittamaan yli 20-vuotiaiden sydämiä).

iPad ei tuo musiikkirintamalle näennäisesti mitään uutta, mutta kyllä se sillekin suunnalle vaikuttaa. Onhan vääjäämätöntä, että kohtuuhintaan eniten tarjoava ja sopivan kokoinen mobiili yleislaite on houkuttelevampi kuin kasa sinänsä pieniä ja käteviä erillislaitteita (varsinkin jos iPad on halvempi kuin nämä erillislaitteet yhteensä). Uutiskuvasta on vaikea päätellä, millainen iPadin näyttö on esimerkiksi pelkän tekstin lukijalle. Mutta vaikea uskoa, että Apple olisi tuonut tarjolle tässä suhteessa surkean esityksen.

Kirjoitan iPadista, koska se on ensimmäinen medialaite pitkään aikaan, joka herättää itsessäni aitoa uteliaisuutta ja kiinnostusta. Jos iPadissa on kohtuullinen näppis, voisin hyvin kuvitella pitäväni sitä mukana sellaisellakin reissulla, jolle en läppäriä viitsisi raahata vaivoiksi.

Ehkä juuri tämän tulossa olleen julkistuksen takia Amazonin sähkökirjojen lukulaite on niin monta kertaa ollut mediahypetyksen kohteena syksyllä ja talvella. Odotan jännityksellä, miten Amazon reagoi iPadiin. Minä olisin epätoivoinen.

27.1.2010 22:30 | Heikki Poroila | Viestejä: 12 | Kommentoi

Tasa-arvoa vai erikoiskohtelua

Huomasin alitajuntani työskennelleen joululoman aikana, kohteenaan Jaakko Tuohiniemen "epäkorrekti" kirjoitus tuoreessa Intervallissa. Jaakkohan pohtii mm. sitä, ovatko ns. maahanmuuttajapalvelut muuttuneet kirjastoissakin perustellusta tukemisesta "leimaavaksi paapomiseksi" (ilmaisu minun, ei Jaakon).

Musiikkikirjastoissa olemme pian kolmen vuosikymmenen ajan soveltaneet suhteellisen yhteisiä palvelupoliittisia periaatteita, joiden eräänä kohtana on ollut "musiikillisten vähemmistöjen" tukeminen. En ole kuullut, että periaate olisi synnyttänyt ongelmia, ei edes tulkintaongelmia. Tarkoitushan on ollut, että ilmaisu käsitetään sekä marginaalisten musiikillisten ilmiöiden esiin nostamisena että marginaalisen musiikin harrastajien palvelemisena.

Ovatko maahanmuuttajat tai esimerkiksi suomea tai ruotsia osaamattomat kirjaston asiakkaat "musiikillisia vähemmistöjä"? Itse en ole koskaan ajatellut näin. Jonkin uuden tai vanhan etnisen ryhmän odotusten palveleminen on mahtunut mainiosti samaan joukkoon kuin "kantasuomalaistenkin" odotusten palveleminen. On pyritty hankkimaan sellaista materiaalia, jota halutaan ja toivotaan, mutta jota meillä ei kokoelmassa jo ole. Yksi ja sama, onko toivojana somali, romani, oopperahullu, suomenruotsalainen tai koivukyläläinen.

Olemmeko musiikkiosastolla koko kirjastoa helpommassa asemassa? Eikö meillä tunneta vastuuta maahanmuuttajien kotouttamisesta tai huonoa omaatuntoa siitä, ettei jollekulle muulle vähemmistöasemassa olevalle ole tarjolla riittäviä palveluja tai työtilaisuuksia? Joudun myöntämään, etten ole itse koskaan halunnut korostaa millekään asiakasryhmälle tarjottavaa musiikkipalvelua, ehkä lapsia lukuun ottamatta. Musiikin luokittaminen on jo riittävän hankalaa leimaamista, asiakkaat haluaa ehkä vaistomaisesti jättää ilman minkäänlaista erikoiskohtelua ja siitä seuraavaa leimaa.

En ole myöskään koskaan tuntenut tarvetta tukityöllistää mihinkään etniseen tai sosiaaliseen ryhmään kuuluvaa ihmistä, mutta mieluusti ottaisin vastaan kirjastoalan ammattilaisia, jotka ovat meille eksoottisten musiikinlajien ja vieraiden kielten asiantuntijoita. Heistä olisi kirjastossa paljon hyötyä tiskin molemmin puolin.

Kirjastotyössäkin soveltamani tasa-arvon käsite on selvästi "poliittisesti epäkorrekti". Se ei noteeraa sen paremmin feminismin nimissä puhuvien kuin maahanmuuttomyönteisimpien ajattelijoiden vaatimuksia siitä, että joissakin tilanteissa joidenkuiden täytyy olla "tasa-arvoisempia" kuin muiden. Oma tasa-arvokäsitykseni on siis jokseenkin mekaaninen, mutta en ole kohdannut sen kanssa erityisiä ongelmia asiakkaiden tai työtovereiden kanssa.

Ehkä kirjastoissakin täytyisi opetella ajattelemaan, että parasta vähemmistöihin kuuluvien tukemista on soveltaa kaikissa palveluissa aktiivista ja poikkeuksetonta tasa-arvoajattelua. Mielestäni aito ja humaani moniarvoisuus ei tarkoita "millään-ei-ole-mitään-arvoa" -nihilismiä, mutta ei myöskään sen vastakohtana leimaavaa paapomista. Olemme kaikki pohjimmiltaan samanarvoisia ihmisiä, emme niinkään naisia tai miehiä, suomalaisia tai ruotsalaisia, valkoisia tai mustia, fiksuja tai tyhmiä.

Yleinen, kaikkia kansalaisia aktiivisen tasa-arvoisesti kohteleva julkinen kirjasto tarjoaa kenelle hyvänsä mahdollisuuden sivistyä omaan tahtiin ja omalla tavalla. Sivistymisen tahtoa ei voi kenellekään pakottaa, mutta sen mahdollisuuden voimme antaa kaikille, tasapuolisesti.

3.1.2010 15:58 | Heikki Poroila | Viestejä: 1 | Kommentoi

Raha - ja musiikki

Raha on mukana monessa, musiikissakin. Ei aina erityisen toivottuna vieraana, usein jyrkästikin torjuttuna kuokkijana. Eroon siitä ei näytä päästävän.

Tekijänoikeuspropagandan keskeisiä väittämiä on jo pitkään ollut, että musiikin tekeminen loppuu, elleivät kuluttajat suostu maksamaan kaikesta musiikin käytöstään. Ihmisen historia on tässä uskottavampi todistaja; musiikin tekeminen ei pelkästään jatku kauhistuttavissakin olosuhteissa, paljon vahvaa musiikkia on syntynyt olosuhteissa, joissa rahalla ei ole ollut mitään merkitystä (ensimmäisenä tulee mieleen Messiaenin keskitysleirisävellys Quatuor pour le fin du temps).

Onko rahalla oikeasti musiikillista luovuutta parantavaa merkitystä? Olisiko Mozart luonut enemmänkin hienoa musiikkia, jos hänen ei olisi tarvinnut olla koko ajan kerjäämässä rahaa rahamiehiltä? Tai Sibelius, jonka kohdalla taloudellinen turvallisuus näyttäisi pikemminkin sattuvan yhteen luomisvoiman loppumisen kanssa?

Kun rahasta puhutaan, rehellisyys ei viihdy samassa lauseessa. Vaikka finanssikapitalismin valtakautena on tullut sosiaalisesti hyväksytyksi (ainakin "virallisesti" eli valtamediassa) olla ahne ("osakeyhtiöllä ei ole moraalia, sen ainoa tehtävä on tuottaa rahaa osakkeenomistajille"), musiikkiteollisuuden propagandassa on tunnettu tarvetta massiiviseen häveliäisyyteen. Kysymyshän ei teollisuuden puuhissa ole koskaan musiikin tekijöiden vaan aina osakkeenomistajien eduista. Nehän ne ovat vaarassa, jos kuluttaja ei maksa kaikkea vaadittua.

Osa musiikin tekijöistäkin on osallistunut musiikkiteollisuuden propagandatalkoisiin. Ei se niin ihmeellistä ole, kun ajattelee, miten taitavasti musiikin tekijän taloudellisen menestymisen ehdoksi on sovittu, että teollisuus menestyy myös tai jopa ensin. Humoristiseksi tarkoitettu "artisti maksaa aina" on usein karua ja tylyä todellisuutta, eikä suinkaan vertaisverkon käyttäjien takia.

Tuoreen uutisen mukaan musiikkiteollisuuden pakkopullaan kyllästyneet aktivistit onnistuivat Englannissa nostamaan jouluviikon ykköshitiksi vanhan kappaleen ohi teollisuuden tuottaman mauttoman leivonnaisen. Mukava uutinen, vaikka kitkerää sivumakua syntyi siitä, että myös tämän vanhan musiikin joulumyynnistä huomattava siivu menee samaiselle teollisuudelle.

On yllättävän vaikeata tuhlata kuluttajan rahaa musiikkiin eettisesti kestävällä tavalla. Moni onkin ratkaissut asian käyttämällä vain sellaisia kanavia, joilla rahaa ei liikuteta (kirjastot, vertaisverkot, kaveripiirit). Todellisuus kun ei tarjoa muita vaihtoehtoja kuin lihottaa musiikkiteollisuutta tai hypätä kokonaan pois rahataloudesta.

Monet musiikin kuluttajat eivät varmaankaan uhraa aikaansa tällaisiin eettisiin pohdintoihin. Mutta - kuten tämä brittilistojen esimerkkikin osoittaa - myös toisenlaista suhtautumista rahan ja musiikin suhteeseen on olemassa. Olisiko musiikintekijöillä itsellään ideoita siitä, miten kuluttaja voisi tukea musiikillista luovuutta taloudellisesti joutumatta lihottamaan musiikkiteollisuuden osakkeenomistajien pankkitilejä? Minä ainakin olisin mukana.

29.12.2009 11:58 | Heikki Poroila | Viestejä: 9 | Kommentoi

Musiikin liputuspäivä

Valtiovalta on tullut lopultakin siihen tulokseen, että säveltäjä Jean Sibelius olkoon virallisen liputuspäivän arvoinen. Jatkossa sinivalkoiset hulmuavat - sopivalla tuulella - siis myös joulukuun kahdeksantena. Voisi sanoa, että lopultakin. Kyllä sinne kirjailijoiden joukkoon yksi säveltäjäkin saa luvan mahtua.

Edellisestä ei pidä päätellä, että olisin erityisen innokas lippujen hulmuttaja, vaikka sattuman satona taloyhtiössä lipunnostajan virkaa hoidankin. Olen suhtautunut lippujen kaltaisiin kansallisiin tunnuksiin aina hiukan epäluuloisesti, vaikka vappumarssin punaiset järjestöliput edustavatkin mielestäni kaunista perinnettä. Lipun kaltaiset symbolit on yksinkertaisesti liian helppo kääntää toisia ihmisiä vastaan.

Entäpä lipun hulmuntaa tahdittava musiikki? Yhdysvalloissa aiotaan erästäkin kirjaa myydä mukavasti syyttämällä Sibeliusta natsimieliseksi. Kaupantekoa tuskin tulee hidastamaan se, että kirjan ainekset joudutaan kaapimaan aika mitättömistä määristä huhuja, oletuksia ja arveluja. Lopputulos tuskin silti saa Sibeliuksen musiikin kuuntelijoita etsimään hitleriläisiä vihjeitä Jääkärien marssin sävelkielestä.

Hyvä musiikki on taipunut historian käänteissä kaikenlaisten aatteiden kannattajaksi, eikä siinä yleensä tekijältä ole lupia pyydetty. Suomessakin punaiset ja valkoiset olivat pääosin samoilla apajilla 1900-luvun alun taistelulauluja väsätessään. Mitä aatetta jokin onnistunut melodia pääsi tai joutui edustamaan, oli paljolti sattumasta kiinni. Puhumattakaan siitä, että punikki hyräilee yhtä helposti Jääkärien marssia kuin Ben Zyskowiczin huulilta saattaa illan pimetessä päästä värssy Bandiera rossaa.

Hyvä musiikki ansaitsee tuon liputuspäivänsäkin 8.12., vaikkei siitä riippuvainen olekaan. Muistuttaapa sopivasti siitä, mitkä muutkin asiat ovat ihmiselle tärkeitä.

6.12.2009 23:56 | Heikki Poroila | Viestejä: 1 | Kommentoi

Pientä on helppo lyödä

Opetusministeriössä on haluttu arvuutella, millainen on ”kirjastomaisema” Suomessa vuonna 2035. Näin pitkän tähtäimen pohdiskelu voi tuskin olla muuta kuin ideoiden heittelyä, mutta 33 kirjastoalalla toimivan ajatuksia on nyt joka tapauksessa kirjattu PDF-julkaisuun Kirjastomaisema 2035. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM...ema_2035.pdf

Musiikkikirjastoista ei julkaisussa paljoa puhuta, mutta yksi kirjoittajista, Etelä-Suomen lääninhallituksen sivistysosastolla työskentelevä kirjastotoimen suunnittelija Kalle Lehtinen on vaivautunut ehdottamaan radikaaleja eli kirjastojen määrärahojen varaamista lähinnä vain kirjallisuudelle. Näin modernia näkemystä eli paluuta aikaan ennen 1970-lukua on pakko tarkastella hiukan lähemmin.

Kalle Lehtinen on huolissaan siitä, että kirjastoissa olisi 1980-luvulta lähtien kirjamateriaali ”selkeästi vähentynyt”. Väitettään hän ei todista luvuilla, mikä olisikin luultavasti vaikeata. Mutta jos kauniisti oletetaan, että tarkoitus on ollut olla huolissaan kirjallisen aineiston suhteellisesta osuudesta, väite varmaan pitää paikkansa. Kirjastot kun ovat jossain määrin reagoineet asiakaskuntansa toiveisiin saada kirjastosta myös musiikkia ja elokuvia.

Kalle Lehtinen on huomannut, että teknologinen kehitys vaikuttaa musiikkiäänitteiden ja romppujen lainaamiseen. Sama ”trendi tulee tulevaisuudessa vaikuttamaan myös DVD-materiaaleihin”. Johtopäätöskin on selvä; hankintamäärärahat voidaan jo ”lähitulevaisuudessa” siirtää audiovisuaalisista aineistoista takaisin kirjallisuuteen.

On jokseenkin häkellyttävää lukea 2000-luvulla niin yksisilmäistä ja teknisesti jälkijättöistä analyysiä kuin mitä Lehtinen tarjoaa (hän puhuu mm. edelleen rompuista, joiden tuottaminen ja käyttäminen loppui käytännössä jo 10 vuotta sitten). Tuntuu kuin hänellä ei olisi vähäisintäkään käsitystä yleisten kirjastojen asiakaspalvelun todellisuudesta ja asiakaskunnan toiveista. Sen sijaan hänen tekstistään kuultaa läpi voimakkaana ajatus, että käenpoikasten aika on ohi. ”Kirjallisuusemon” on aika siirtää musiikki ja elokuva pois pesästä.

Pientä on aina helppo lyödä. Vaikka yleisten kirjastojemme audiovisuaalisiin aineistoihin liittyvät palvelut paranivat merkittävästi 1980-luvulla ja ovat myöhemminkin pitäneet pintansa, niiden osuus on edelleen minimaalinen. Opm:n tilastojen mukaan kirjastoissa oli 2008 6,95 kirjaa asukasta kohden, musiikkiäänitteitä vain 0,41 ja kuvatallenteita 0,14. Jälkimmäisten osuus lainauksesta on paljon suurempi, mutta jostain syystä Lehtinen ei muista koko asiaa. Ehkä se on merkityksetöntä. Olennaista kun on, että tuo 0,55 uhkaa 6,95:n asemaa ja tulevaisuutta.

Lehtinen pelkistää musiikkivihamielisen asenteensa kertoessaan, miksi määrärahat tulee siirtää takaisin painetulle aineistolle. Ensimmäinen peruste on se, että ”musiikkiäänitteet, CD-ROM:t ja kuvatallenteet” ovat isoja menoeriä kirjastoille (eivät ilmeisesti suuruuttaan vaan ”turhuuttaan”). Hän antaa myös ymmärtää – vaikkakin ilman perusteita –, että av-hankinnan lopettamisella henkilökunnan pätevyys jotenkin paranee, kirjamateriaalitilanne paranee, verkkopalvelut paranevat ja vieläpä kirjastotilat paranevat ja ajanmukaistuvat. Tämä kaikki siis vain sillä, että lopetetaan av-aineiston hankkiminen.

Kalle Lehtisen loppukaneetti on lainattava tähän kokonaisuudessaan, sillä meidän on ymmärrettävä, ettemme ole ymmärtänee sitä edeltävää tekstiä väärin. Lehtinen todella haluaa puhdistaa yleiset kirjastomme musiikista ja elokuvista: ”Kirjastojen laatu tullaan mittaamaan kirja- ja lehtikokoelmilla sekä tilojen toimivuudella ja viihtyvyydellä. Kirjat ja lehdet ovat osoittautuneet kestäviksi digitaaliaikakaudella. Mobiilit kirjalukulaitteet tai nettilehdet eivät uhkaa kirjojen ja lehtien asemaa samalla tavalla kuin musiikki- ja kuvatallennepalvelut. Kysymys on myös sen suuren sukupolven väistymisestä, joka ei ole kasvanut digitaalisella aikakaudella. Yleisten kirjastojen tulevaisuus tulee entistä enemmän olemaan tilassa ja asiantuntijuudessa.”

Vaikka kirjastotoimen suunnittelija Kalle Lehtinen esiintyy vuoden 2035 kirjastomaiseman arvuuttelijana, hän suuntaa viestinsä selkeästi tämän hetken kirjastopäättäjille. Tuo viesti on mielestäni ikävällä tavalla asenteellinen, asiallisesti huonosti perusteltu ja kirjastopoliittisesti asiakkaillemme vahingollinen. Nähtäväksi jää, kuinka mieleinen se on niille kirjastoihmisille, jotka jakavat Lehtisen back to the 60’s –näkemyksen.

21.11.2009 23:30 | Heikki Poroila | Viestejä: 33 | Kommentoi

Sosiaalinen kokoelma, siis hyvä

Kirjastojemme ”sosiaalisuus” – ei siis ”sosialistisuus” – puhuttaa tätä nykyä niin julkisesti kuin kaffipöydänkin äärellä. Yksille sen kautta avautuu pelastus yleisiä kirjastojamme uhkaavasta näivettymisestä (lainausluvut laskevat, apua!), toisille kysymys on modernin informaatioyhteiskunnan haltuunotosta uudella kirjastokonseptilla. Yhteistä on korostaa ”vanhentuneen osaamisen” (lue ”kokoelmakeskeisyyden”) korvaamista sellaisilla elementeillä, jotka eivät tuo mieleen perinteistä kirjastoa (yleinen sauna ehkä tuorein ääriesimerkki) vaan houkuttavat kokonaan uusia kävijöitä.

Minä en ole ollut kauhean innostunut. Ei siksi, että vastustaisin sinänsä mitään keskusteluissa pyörineistä ideoista, monet ovat hyvinkin valloittavia ja viehättäviä (saunan aiheuttamista kosteusongelmista johtuen innostun ehkä enemmän vaikkapa kansalaisille tarjottavasta esiintymislavasta). Facebook-keskustelussakin olen edustanut kantaa, että kannattaa asiaa tutkia, tutkimatta torjuminen on huonoa ammattilaisuutta.

Mutta en ole innostunut siitä vähättelystä, joka aika usein kuultaa uusista sosiaalisista medioista ja toiminnoista innostuneiden puheissa, kun joku mainitsee sellaisia käsitteitä kuten kokoelmatyö tai luettelointi. Ymmärrän toki, että uuden lumoissa vanha puoliso ei näytä kaksiselta. Se ei ole kuitenkaan pätevä vaan yksipuolinen analyysi. Ja mielestäni myös väärä.

Ei ole mitään objektiivista tarvetta asettaa vastakkain ”vanhaa” ja ”uutta” kirjastoa. Kestävä uusi sisältää aina parhaat osat vanhasta. Jos meidän kokoelmakeskeisten kirjastoihmisten kohdalla voidaan puhua kärryiltä putoamisesta, en olisi aivan varma siitäkään, rullaako sinne ihanaan tulevaisuuteen kukaan muukaan. Sen verran historiatonta uudesta hurmaantuminen usein on.

Ei ole mitään pakkoa ajatella, että ”kokoelma” on aina jotain vanhaa, ikävää, pysähtynyttä ja pölyttynyttä, joka kannattaa pyyhkäistä menemään. Kuten ei myöskään, että kaikki uusi sosiaalinen on pelkkää höpsötystä ja punttiin lorottamista, josta ei ole uudistumisen eväiksi. Asenteiden ei ole pakko olla joko-tai vaan ne voivat olla sekä-että.

Joitakin asioita ei nimittäin voi selitellä pois, vaikka kuinka yrittäisi ja tarvetta tuntisi. Kuten sitä, että pääosa yleisten kirjastojemme asiakkaista pysyy mukana kokoelman ja vain sen takia. Tämän todistavat kaikki asiakkaille tehdyt kyselyt. Syykin on selvä; maksutonta sisältöpalvelua ei ole ennen internetin keksimistä ole ollut kirjastojen ulkopuolella. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että arvostetaan palvelua, jota ei mistään muualta saa.

Toisaalta siitä, että laadukas ja monipuolinen kokoelma on pysyvästi kirjaston kovin vetonaula, ei pidä tehdä oletusta, että mikään muu ei ihmisiä voi houkuttaa tai että vain kokoelman houkuttavuus on ”aitoa”. Osa kansalaisista tarvitsee kirjastoa tilana, osa kirjaston tietotekniikkaa, osa henkilökunnan tarjoamaa sosiaalista kontaktia, osa ehkä pelkästään maksutonta sisäänpääsyä lämpimään ihmisten lähelle. Ihan uusista tarpeista puhumattakaan (kun en osaa).

Ehkä kaikkein hankalinta on osata nähdä, millä kaikilla uusilla tavoilla perinteinenkin kokoelma pystyy olemaan enemmän kuin romaanilainaamo, verkkopalveluista puhumattakaan. Itse olen vakuuttunut siitä, että hyvä kokoelma on kirjastossa sekä erittäin informatiivinen että sosiaalinen elementti. Ei sitä ”sosiaalista” kirjastoa ole pelkästään pehmeä soffaryhmä ja kiireettömän leppoisasti jutusteleva kirjastovirkailija. Yhtä tärkeää on, että kokoelma palvelee hyvinkin erilaisia ihmisten tarpeita ja odotuksia ketään tuomitsematta tai ylenkatsomatta. Mitä elitistisempi kokoelma, sitä vähemmän ”sosiaalista liimaa” kirjasto pystyy tuottamaan. Olennainen osa hyvää kokoelmaa on henkilökunta, joka tuntee kokoelmansa. En usko, että sitä voidaan korvata automaatiolla tai fiksuimmallakaan verkkopalvelulla.

Uusia ideoita täytyy kokeilla, siitä ei voi tinkiä. Vanhan kokonaan ohittavat uudet ideat ovat kuitenkin perin harvinaisia, yleensä uusikin rakentuu vanhan rinnalle ja siihen tavalla tai toisella tukeutuen. Yllättävimmätkin ajatukset (vaikkapa se sauna) täytyy tutkia ja kokeilla. Vahvimmat ideoista kyllä pärjäävät ilman että niille täytyy hankkia lisäenergiaa vanhaa hyljeksimällä.

17.10.2009 19:51 | Heikki Poroila | Viestejä: 7 | Kommentoi

Hyvästä rock-kirjallisuudesta

Mikä on hyvän rock-kirjan resepti? Ei aavistustakaan, mutta uskon tunnistavani hyvän rock-kirjan, kun sellaisen kohtaan. Nyt olen kohdannut - vieläpä kotimaisen - ja haluan sitä kehua ja suositella pienen analyysin tekosyyllä.

Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki ryhtyivät pari vuotta sitten kasaamaan kirjaa Salon nuorison toilailuista erilaisten pop-villitysten parissa 1950-luvulta 1980-luvulle. Hanke paisui ja paisui, kunnes tänä syksynä markkinoille pullahti isokokoinen kirja "Koit nyt rauhottu! - Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin" (Teos).

Tämä mötikkä on yksi parhaita koskaan näkemiäni ja lukemiani rock-kirjoja. Tuote on jo hyvän näköinen; taitto on erittäin onnistunut, hienoja kuvia on suorastaan tulvimalla. Eikä pelkästään suttuisia albumikuvia, joista ei kohde itsekään tunnista itseään, vaan todella hienoja kuvia keikoilta ja kaduilta. Minä annan layoutista (Timo Ketola) 10-. Ja se miinus tulee vain eräillä sivuilla taustakuvana käytetystä farkkukankaasta, joka ei ole paras mahdollinen taustaväri valkoisille kirjaimille. (Vanhus narisee.)

Ajatus salolaisten nuorten pophistoriikista kuulostaa tietenkin tuhoon tuomitulta älyttömyydeltä. Suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin Raimo Sailaksen ohjeet säästäväisestä elämäntyylistä. Mutta jollain taikavoimalla paikallinen varsinaissuomalainen pikkukaupunkilaisuus muuttuu äärimmäisen kiinnostavaksi ajankuvaksi, jota 1949 syntynyt helsinkiläinen ahmii sivu sivun jälkeen.

Minulla on aavistus, että kirjoittajien hyvän tyylitajun lisäksi luettavuuden takeena on valtava määrä autenttisia - ja hyvämuistisia - asianosaisia. Tekijät ovat puristelleet pariasataa salolaista ja saaneet ulos uskomattoman määrän muistitietoa, autenttista ainakin sanan aidossa merkityksessä. Kaikkea ei tietysti voi muistaa, tai muistaa ihan oikein, mutta käsittämättömän hienosti on mikrohistoriaa saatu talteen.

Haluan vielä erikseen mainita koko kirjaa hallitsevan perusasenteen, jota voi kuvata parhaiten sanoilla itseironinen lämpö. Kirjasta puuttuu kokonaan tekotaiteellinen ja -tieteellinen pönötys. Mitään ei katsota yli tai alta lipan, kaikella on aikansa ja paikkansa. Sauli Niinistön nuoruutta käsittelevä aukeama jos mikä käy todisteesta, samoin kirjan lopussa olevat tekijöiden hellyyttävin kuvin somistetut itse-esittelyt.

Jos olet lykännyt sen vuotuisen rock-kirjan lukemista tähän asti, lopeta lykkäily ja tartu tähän kirjaan. Takaan, että se kannattaa. "Koit ny rauhottu!" on paras koskaan kohtaamani kotimainen rock-kirja.

9.10.2009 10:17 | Heikki Poroila | Viestejä: 1 | Kommentoi

Onko sillä yhdellä kirjaimella niin väliä?

Meille kaikille sattuu kirjoitusvirheitä, ei vähiten hankalien musiikillisten esittäjä- ja säveltäjänimien kohdalla. Kirjastoilla on ollut jo kauan käytössä viittausjärjestelmiä, joiden avulla ainakin ilmeisistä väärinkirjoituksista (vaihtoehtoisten muotojen ohella) voidaan ohjata siihen muotoon, jota on käytettävä. Kortistoissa hyvin toiminut järjestelmä on pikkuhiljaa ryömimässä myös 2000-luvun kirjastojärjestelmiin, hitaasti tosin.

Mutta olisi sillä käyttöä myös maailman suurimmalle verkkokaupalle. Jahtasin muutama viikko sitten saksalaisen 1970- ja 1980-luvuilla toimineen folkbändi Lilienthalin levyjä ja ehdin ilahtua, kun Amazonin saksalainen sivusto löysi minulle peräti kaksi yhtyeen CD-levyä. Tämä yhtye kuuluu niihin maan hiljaisiin, joiden tuotantoa ei ole vaivauduttu CD:lle juurikaan siirtämään.

Olin niin innoissani löydöstä, etten tarkemmin tutkinut levyjen sisältöä vaan tilasin molemmat saman tien. Hyvin nopeasti sain toisen levyistä kotiin kannettuna ja se oli ehtaa Lilienthalia, vaikkakin yhtyeen myöhempää tuotantoa (Briefe vuodelta 1992). Hyvää saksalaisfolkkia joka tapauksessa.

Toista levyä jouduin odottamaan hiukan pidempään. Kun levy eilen ilmestyi postiluukusta, revin se innostuneesti postituskuoresta ja laitoin soimaan. Jo muutaman sekunnin kuluttua aloin tajuta, ettei nyt kyllä ole kyseessä etsimäni yhtye, vaikka hemmot levyn kannessa näyttävät aidoilta saksalaisfolkkareilta 1970-luvulta. Tarkempi tutkinta kertoi, että kyseessä ei ollut yhtyeen Lilienthal vaan yhtyeen Liliental ainoaksi jäänyt albumi vuodelta 1978 (saksalainen bändi kyllä ja oikeaa aikaa, mutta mukana syntikkamuusikot Moebius, Asmus Tietchens, Okko Bekker, Conny Plank & Co).

Palasin Amazon.de-sivuille varmistaakseni, ettei moka ollut vain omani. Ei ollut. Amazonin hakuohjelmalle "Liliental" oli ykköslöytö hakusanalleni "Lilienthal". Täytyyhän asiakkaalle kelvata tämäkin levy, vaikka sen tekijöiden nimessä on yksi kirjain vähemmän. Varmaan ne ovat suunnilleen sama asia.

Kyllähän minä ymmärrän, ettei Amazonia ja kumppaneita voisi vähempää kiinnostaa, saanko juuri haluamani levyn, kunhan käytän heidän kaupallisia palveluitaan. Tällä logiikalla vääriäkin osumia tyrkyttävä hakujärjestelmä on oikein näppärä. Ainahan voi vedota siihen, etteivät asiakkaat kuitenkaan osaa kirjoittaa hakusanoja oikein.

Minusta olisi kuitenkin kohtuullista voida odottaa, että maailman suurimman verkkokauppiaan hakujärjestelmä osaa tehdä eron myös yhden kirjaimen tarkkuudella. Kirjastossa olisi aika hankalaa, jos järjestelmä tyrkyttäisi Ryan Adamsin etsijälle sitkeästi myös Bryan Adamsin levyjä.

30.9.2009 9:31 | Heikki Poroila | Viestejä: 8 | Kommentoi

Ei se "e" vaan verkko, mobiili ja käyttöliittymä

Yhdyn Jari Paavonheimon skeptismiin ja kritiikkiin koskien e-kirjojen lukulaitteita (ks. Kirjastolehti 4/2009, s. 20-21). Ylipäätään aika yleinen käsitys siitä, että etuliite e olisi tässä se ratkaiseva muutos, on mielestäni virheellinen.

Maailmassa on huomattavasti paljon enemmän erilaisia henkilökohtaisia tietokoneita kuin "e-kirjojen" lukulaitteita (tai jälkimmäisten määräähän emme edes tiedä, kun myyntimäärät ovat liikesalaisuuksia, luultavasti kuitenkin vähäisyytensä takia). Erillinen lukulaite tuntuu pysyvästi tarpeettomalta "keksinnöltä", kun erilaiset mukana suhteellisen vaivatta kulkevat ja verkkoyhteyden mahdollistavat yleislaitteet yleistyvät.

Silti on aihetta jatkuvasti pohtia, millaisin tavoin erilaisia sisältöjä ihmisille välitetään. Kuten Paavonheimokin kirjoituksessaan toteaa, kirjallinen sisältö on jossain määrin erilaista kuin kuva ja ääni ja tällä on merkitystä myös kirjastojen tulevaisuudelle. Itse uskon, että ratkaisevassa roolissa tulevat olemaan käyttöliittymämukavuus ja hinta.

Jos lähdemme siitä, että moderni, varakas länsimaalainen ihminen pitää mukana liikkuvaa verkkoyhteyttä pian itsestäänselvyytenä (itse jätän tähän monia varaumia, mutta ei niistä tässä enempää), kulttuuristen sisältöjen hyödyntämistä rajaavat lähinnä saatavuus (hinta, käyttörajoitukset) ja käytön mukavuus.

Elokuvan ja musiikin puolella teollisuus on tehnyt kaikkensa hankaloittaakseen sisältöjen saatavuutta (ahne hinnoittelu, kopionostetekniikat, aluekoodit, verkkosaatavuuden alueelliset rajoitukset, P2P-jakelun vastainen taistelu jne), kirjapuolella kustantajat ovat toistaiseksi voineet jättää kuluttajan pohdiskelut vähemmälle.

Vaikken itsekään kuulu kirjamuotoisen dokumentin pikaisen häviämisen saarnaajiin, pidän vääjäämättömänä, että pääosa ei-kaupallisesta tietokirjallisuudesta siirtyy kokonaan verkkoon jo lähivuosina. Tässä yhteydessä kustantajat joutuvat miettimään, millä hinnalla ja mukavuudella sisältöjä ruvetaan tarjoamaan. Jos "e-kirja" on ainoa vaihtoehto, paperikirjan elinkaari jatkuu vahvana myös tietosisällöissä.

Jos taas kustantajat älyävät, että ihmiset voisivat olla kiinnostuneita sekä ostamaan että vuokraamaan jonkin tietosisällön verkon kautta vaikkapa PDF-muodossa, jotain voisi tapahtuakin. Tosin vain sillä edellytyksellä, että kirjapuolella älytään välttää av-puolen jättimokat ja ymmärretään alusta alkaen innovaatioksi houkutella ostavia asiakkaita hyvällä, ei hakata päin pläsiä kielloilla, rajoituksilla, uhilla ja korkeilla hinnoilla.

Lineaarisesti luettavan tekstin nykyihminenkin nauttii mieluiten paperin kaltaiselta alustalta ja sivuja sormella kääntäen (se helpottaa lineaarisuuden mielikuvan säilymistä). Tietokoneen näytön muuttaminen kilpailukykyiseksi ei voi olla mahdotonta, mutta edellyttää teknisiä edistysaskelia niin näyttöjen kuin käyttöliittymänkin suunnittelulta. Esimerkiksi tarpeeksi iso ja leveä näyttö sallii isommankin "kirjan" aukeaman simuloinnin, se on yksi askel johon pienillä mobiililaitteilla on vaikea päästä mutta joka on pöytäkoneissa jo toteutettu. Huononäköisellä itselläni on kotona näyttö, jolle mahtuu kaksi A4-arkkia rinnakkain. Se yleensä riittää.

Itse pidän kuitenkin ratkaisevana niitä mukavuutta sääteleviä reunaehtoja, joihin verkkolukijan on mukauduttava. Seuraava lista suositeltavista piirteistä on kirjojen kustantajien vapaasti hyödynnettävissä ilman korvausta:

* Kohtuullinen hinta, joka ottaa huomioon tuotanto- ja jakelukustannuksissa syntyvän suuren hyödyn. Verkkoteoksen hinnan tulisi olla noin kolmasosa painettuun kirjaan verrattuna. Lyhytaikaisen käyttöoikeuden (vuokraus) hinta tästäkin alaspäin neljänneksen verran.

* Ei tarpeettomia rajoituksia oikeuteen tehdä ostettuun kappaleeseen merkintöjä, muutoksia jne. On kohtuullista edellyttää, ettei edes ostettua teoskappaletta kopioiden levitetä, mutta omaan käyttöön täytyy saada tehdä kopioita.

* Grafiikka hyvätasoisena: kuvateoksia ei voi myydä matalaresoluutioisella grafiikalla joten pikseleissä ei tule säästää.

* Yhteistyö ammattimaisten dokumentoijien kanssa. Jokainen verkossa jaeltava sisältö on syytä saada dokumentoitua kirjastojen tietokantoihin. Kustannus kuuluu kirjan kustantajan maksettavaksi, koska hän siitä hyötyy taloudellisesti.

Ai niin, mikä kirjastojen rooliksi jää tällaisessa jakelussa? Jos kustantaja tekee myös paperiversion, me pidämme siitä huolta jatkossakin. Sen lisäksi kirjastolaitoksen velvollisuus on pitää huolta bibliografisesta yleishuollosta. Kuka lystin maksaa, on neuvottelukysymys.

12.9.2009 9:27 | Heikki Poroila | Viestejä: 11 | Kommentoi

Sananvapauden musta päivä

Seuraava ei - onneksi - liity musiikkiin tai suoraan musiikkikirjastoihin. Sananvapaus on kuitenkin kirjastopalvelun keskeinen perusta, joten poikkean nyt yleislinjasta.

Siitä lähtien kun syyttäjä päätti viedä Jussi Halla-ahon käräjille syytettynä "uskonrauhan rikkomisesta" ja "kiihottamisesta kansanryhmää vastaan", olen toivonut oikeuden lopultakin parantavan sananvapauden asemaa Suomessa. Ei kohottanut, vaikka toisen puolen syytteistä hylkäsikin. Jos on tutustunut Halla-ahon sakotettuun kirjoitukseen - kuten minä olen -, mikä tahansa tuomio "uskonrauhan rikkomisesta" on ankara isku sananvapauden periaatteita vastaan.

Olen näissä kirjastoyhteyksissäkin todennut, ettei meillä "jumalanpilkkapykälien" takia vallitse edes teoriassa sitä sananvapautta, jonka perustuslaki toisaalta kansalaisille suo. Olen ollut myös sitä mieltä, että nämä uskonnollisia tunteita suojelevat lait on vanhentuneina ja perustuslain kanssa ristiriitaisina kumottava. Tämänpäiväisen tuomion jälkeen olen tätä mieltä entistäkin voimakkaammin.

Jos Halla-ahon saaman tuomion logiikalla ryhdyttäisiin kuurnitsemaan kirjastojen kokoelmia, sieltä saisi sakkotuomion uhalla poistaa valtavasti maailmanluokan kauno- ja tietokirjallisuutta. Esimerkiksi Richard Dawkinsin "Jumalharha" sisältää paljon rajumpaa uskonnollisen ajattelun kritiikkiä kuin konsanaan Halla-ahon testiväittämä, samoin vasta suomennettu Carlo Panellan "Islamin musta kirja". "Juhannustanssit" - jo kertaalleen jumalan puolesta maan päällä tuomittuna - pitäisi sekin uudestaan viedä käräjille.

Tässähän ei ole kysymys siitä, mitä mieltä Jussi Halla-aho on maailman eri asioista ja tykkääkö Halla-ahon näkemyksistä. Kysymys on siitä, saako meillä julkisesti kritisoida uskonnollisia käsityksiä tai uskontoihin liitettävissä olevia asioita. Käräjäoikeuden mukaan ei saa. Ei edes avoimesti testimielessä ja retorisen kirjoituksen yhteydessä.

Kysymys siitä, oikeuttaako jonkin uskontokunnan pyhänä pitämän ihmisen mitä ilmeisin sekaantuminen nykykatsannossa alaikäiseen leimaamaan koko uskonnon, ei voi olla vapaan mielipiteenmuodostuksen ja -ilmaisun ulkopuolella. Se voi olla perusteeton väittämä, mutta sellaisen esittämisen omalla blogilla, jonka lukeminen on vapaaehtoista, on sananvapauden näkökulmasta oltava sallittua.

Kuten myös tällaisten kysymysten ja näkemysten välittäminen kirjallisessa muodossa, myös julkisen kirjaston kautta. Jos meiltä evätään oikeus keskustella hankalista asioista - kuten tässä tapauksessa yhden maailmanuskonnon seksuaalietiikasta -, meiltä evätään oikeus olla olemassa vapaina ja itsenäisinä kansalaisina. Sellainen ei ole maailmassa harvinaista, mutta pitääkö Suomen liittyä tähän sananvapauden mustaan joukkoon?

8.9.2009 19:31 | Heikki Poroila | Viestejä: 5 | Kommentoi

Lisäyksiä: 1 - 10 / 80

[|<]

[<]

[>]

[>|]

Huom. Kirjastot.fi-foorumeilla ja blogeissa on toistaiseksi ennakkomoderointi häiriköinnin vuoksi. Viestit tulevat foorumeille ja blogeihin viiveellä. Pahoittelemme tästä aiheutuvaa haittaa. Kirjastot.fi-toimitus

Rekisteröitymällä voit myös tilata foorumien ja blogien viestit sähköpostiisi. Voit myös tilata viestit RSS-syötteenä.

Foorumien ohjeet ja säännöt
Foorumien ja blogien viestien haku – viestejä voi etsiä myös sivujen haulla
Ohjeet ja palvelut rekisteröityneille
RSS-ohje

Sisäänkirjautuminen