Timo Alanen - kepakkomies Tampereelta

Timo AlanenTampereen kaupunginkirjaston musiikkiosastolla on jo 20 vuoden ajan vaikuttanut kirjastonhoitajana Timo Alanen. Asiakkaat ovat oppineet luottamaan Timon palveluun erityisesti kaikissa kitaroihin ja kitaramusiikkiin sekä jazziin liittyvissä asioissa. "Onkos se mies nyt paikalla" tai tuttavallisemmin "Missäs Timo on" kuulee usein kysyttävän, kun Timoa ei näy neuvontatiskin ääressä. Ei mikään ihme, sillä Timo on myös oikea muusikko: hän säveltää ja sovittaa ja soittaa sekä itsensä kanssa että yhtyeessä, jonka jäsenet asuvat eri mantereilla, eivätkä ole koskaan tavanneet toisiaan!

 

Miten innostuit kitaransoitosta?

No isäukolla oli semmoinen vanha rämä Landola, josta oli kansikin halki. Sitä tuli pienenä poikana rämpyteltyä. Murrosikäisenä kolahti Hendrix (mulla on muuten kännykän soittoäänenä Henkan Purple haze!) ja Cream/Clapton tosi kovaa ja piti tietenkin hankkia sähkis. Jotain bändintapaistakin oli vireillä. Opiskeluaikoina rock sai jäädä ja jazzista tuli noin kuuntelumielessä mielimusiikkiani, erityisesti uudempi jazz Parkerista eteenpäin. Soittomielessä taas siirryin akustiseen nailonkieliseen ja sillä tuli näpräiltyä klassista ja bossa novaa. Noin nelikymppisenä hommasin vaihteeksi akustisen teräskielisen kitaran, tuollainen Michael Hedges/Leo Kottke ­tyyppinen musa alkoi kiehtoa ja siinä musassa käytetään usein erikoisvirityksiä, jotka eivät oikein sovellu nailonkieliselle. Kuutisen vuotta sitten akustiset hommat jäivät telakalle ja sähkökitarat valtasivat tilan...jopa melkein kirjaimellisesti. Tällä hetkellä soittamani musa liikkuu vaihtelevasti kentässä, jossa koordinaatteina ovat rock, funk, hevi, blues, fuusio ja lattari.

Entäpä soitonopiskelu?

Kaikkina aikoina olen opiskellut rämpyttelyä itsenäisesti (ja liian laiskasti!), mitään muodollista koulutusta en ole saanut. Soitonoppaita olen kahlannut läpi kymmeniä. Eri musiikinlajien kitaralevyjä olen kuunnellut todella paljon ja sieltähän ne parhaat opettajat löytyvät. Kitara-CD-levyjä on itsellekin kertynyt yli 1000, mutta viime aikoina niitä ei ole kovin paljon tullut kuunneltua. Täytyy vissiin laittaa valtaosa myyntiin? Niin, ja tuleehan sitä kuunneltua muutakin musiikkia, esim. rankkaa heviä (Meshuggah rules!), etnoa, lattaria (Jobim on kiistaton klassikko), klassista (Bach, Ravel, Debussy, Skrjabin) ja tietenkin jazzia (Parker, Coltrane, Dolphy, Mingus, Jarrett, David Murray, Cecil Taylor, Miles Davis, James Carter jne.)

Entä mielikitaristit?

Kuten sanottu, Hendrix oli tajuntani räjäyttäjä ja sitä tulee joskus vieläkin kuunneltua. Mutta muitakin on tosi paljon: rockin puolelta vaikkapa Jeff Beck, Steve Vai, Joe Satriani, Paul Gilbert, Brett Garsed ja Steve Morse. No, tuota rockpuolta ei oikeastaan paljon tule kuunneltua, paitsi viime aikoina kahta Ronia, nimittäin avantgardetyypit Ron Thal ja Ron Jarzombek. Kavereilla on uskomattoman mielikuvituksellinen asenne kitaransoittoon! Jazzin puolelta alkaa ukkoja löytyä runsaasti: Martin Taylor, Joe Pass, Django Reinhardt, Joe Diorio, John Abercrombie, Pat Martino, John Scofield vain joitakin mainitakseni. Fuusiopuoli kiinnostaa minua kaikkein eniten tällä hetkellä ja sieltähän löytyy nero nimeltä Allan Holdsworth!!! Jessus, tuo mies on todella omaperäinen virtuoosi! Huikean legatotekniikan lisäksi hänellä on erinomainen sointutaju ja hänen improvisointinsa on nautinnollista ja haasteellista kuunneltavaa (vielä kun ymmärtäisi siitä jotain…). Mies ylitse muiden, ehdottomasti! Mutta pahaa sanottavaa ei ole esim. sellaisista tyypeistä kuin Scott Henderson, Wayne Krantz, Ben Monder, Greg Howe, Shawn Lane ja Frank Gambale…tuo Frank tosin vääntää joskus aikamoista fuusiomuzakia. Mielenkiintoinen 'luokittelijan painajainen' on Danny Gatton. Miehen musiikissa kuuluu ainakin country, blues ja jazz.

Kerro projektista nimeltä Net.

Tarina alkoi joskus 1990-luvun puolivälissä, jolloin osallistuin moniin kitara-alan keskusteluryh-miin netissä. Sieltä alkoi pikku hiljaa tulla tutuiksi useita tyyppejä, ja onnekkaiden sattumien kautta tärkeimmiksi osoittautuivat muusikon parhaat ystävät, basisti ja rumpali. Meillä tuntui olevan samanlainen musiikkimaku ja syntyi hullu ajatus tehdä musaa yhdessä, mehän asumme nimittäin eri maanosissa! Basisti on Greg Hopkins (Berkeley, USA), rumpali Bud Parker (Melbourne, Australia) ja kitaroita rääkkää allekirjoittanut. Syntyi trio, joka myöhemmin sai nimekseen Net. Itse asiassa trio on laajentunut 10 jäsenen kollektiiviksi, joista 7 asuu Australiassa, 2 USA:ssa ja yksi Euroopassa. Mukana on mm. kuubalaissyntyinen 68-vuotias pianisti Miguel Ferrero ja 13-vuotias lupaava fuusiorumpali Russell Tracey. Noin kuuden vuoden ajan olemme kokeilleet instrumentaalista populaarimusiikkia laidasta laitaan: rock, funk, blues ja fuusio ovat olleet päälajeina, mutta 'mausteita' otetaan milloin mistäkin. Tyyliä vaihtamalla pysyy mieli virkeänä...

Useimmiten soitamme trio/kvartettipohjalta, eli kaikki eivät osallistu joka biisin tekoon.Valitettavasti olen ainoa kitaristi, joten lepovuoroa ei ole siunaantunut! Koska olemme eri mantereilla, emme tietenkään pääse biisejä yhdessä harjoittelemaan, eli alku on useimmiten se hankalin vaihe, kun aletaan biisiä työstää. Joskus teemme biisin rungon jonkun sortin nuottimuodossa treenattavaksi. Joskus taas lähdetään liikkeelle esim. rumpukompista, sovitaan tyyli ja sävellaji (esim. 'funk in F'). Rumpali äänittää oman osuutensa, lähettää sen basistille. Tästä otetaan raakamiksaus ja meikäläinen saa sitten kuultavakseen komppitaustan, jonka päälle pääsen tiluttamaan. Usein teemme vielä välimiksauksia ja tulos lähtee uudelle kierrokselle. Lopputulos poikkeaa joskus totaalisesti alkuideasta. Kukin äänittää siis oman osuutensa kotonaan/studiossa ja lopputulos miksataan sitten yhteen studiossa (Melbourne tai Sydney). Oikeastaan porukan tärkein jäsen onkin meidän miksaajamme, Seymour Holmstrom, joka kasaa yhteen soittomme. On siinä varmaan kaverilla joskus tuskanhiki päässä, kun yrittää erillisistä soitinosuuksista väsätä kokonaisen biisin! Vaikka olenkin hivenen jäävi arvioimaan lopputulosta, niin sanoisinpa, että kaveri tekee ihmeitä!

Tätä ihmettä pääsevät ulkopuolisetkin arvostelemaan, sillä julkaisin aikuiseen ikään tuloni kunniaksi CD-levyn, johon on valittu Net-yhtyeen 17 parasta biisiä, kesto yhteensä yli 70 min. Levylle on valittu biisejä koko historiamme ajalta ja tyylikirjo on laaja. Levyllä on myös 3 akustista soolokitarabiisiä muistona menneiltä ajoilta, mm. Erkki Ala-Könnin jäämistöstä löytynyt länsi-afrikkalainen kännykkäsävelmä kitarasovituksena! Intresanttia, vai mitä? Tähän on pakko laittaa mainos. Levyä saa (vain) minulta hintaan 12 euroa (hintaan sisältyvät postikulut osoitteesta timo.alanen@luukku.com). Valitettavasti muutama yhtyeemme jäsen ei vielä ymmärrä kirjastoaatetta, joten kirjastojen kokoelmiin sitä ei voi ostaa lainattavaksi, mutta käännytys- ja valistustyöni yhtyeen piirissä jatkuu.

Montako kitaraa mahtuu kerrostalokolmion vaatehuoneeseen? Miksi niitä pitää olla niin monta!

Akustisia ei ole enää kuin yksi, Lakewood M-46. Ostin sen Saksasta suoraan Martin Seeligeriltä, joka tekee näitä erittäin kaunisäänisiä, teräskielisiä huippukitaroita. Vaikka en akustista tällä hetkellä soitakaan, niin eihän sitä koskaan tiedä... Entäpäs sähkökepit? Nyt päästään asiaan! Sähkökitaroita on viimeisen 6 vuoden aikana tullut ja mennyt R-U-N-S-A-A-S-T-I, lähes 30 kpl. Parhaimmillaan/pahimmillaan niitä on ollut samanaikaisesti 15 kpl. Onneksi minulla on liiankin ymmärtäväinen vaimo (ja kaksi vaatehuonetta)!

Älkäät peljästykö, en nyt sentään ala kaikkien keppien tarinaa kertoa, varsinkin kun suurin osa on taakse jäänyttä elämää, mutta noin yleisluonnehdintana minulla on ollut useita jenkkistratocastereita, mm. vuoden 1993 Special Edition. Ibanezeja on ollut useita malleja, esim. Allan Holdsworth Signature Model (AH-10) ja Frank Gambale FGM-400, mukavia tilutuskeppejä. Brian Moore C-90 on ollut yksi parhaista kitaroista, mutta sen kaula ei oikein miellyttänyt. Kitarassa saundien lisäksi tärkeätä on nimittäin myös se, miten se istuu käteen. Esim. tuo FGM oli tosi hyväsaundinen kitara, mutta kaula alkoi jossain vaiheessa tuntua liian ohuelta. Vasemman käden soittoasento oli jotenkin luonnoton ja ranne alkoi tulla kipeäksi. Ei auttanut muu kuin pistää keppi myyntiin.

Näitä saundi- ja soittotuntuma-asioita ei aina välttämättä heti huomaa, vaan ne paljastuvat vasta pitempään soittaessa, ja toisaalta oma maku ja tarpeet tietenkin vuosien saatossa muuttuvat. Pyrkimys on löytää omia saundi-ihanteita vastaavia kitaroita, jotka sopivat käteen kuin hanska. Koska soitan hyvin monenlaista musaa, pitää keppejäkin olla erilaisia, niillä jokaisella on omat ominaisuutensa. Les Paulista on ihan turha yrittää saada Straton saundeja ulos. Niinpä tuo kepakkorumbakin on ollut melkoinen. Nyt on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika ja jäljelle on tiukan seulonnan jälkeen jäänyt tuon akustisen lisäksi 5 sähköistä tykkiä. Alkajaisiksi musta Gibson Les Paul Custom

vm. ­76 eli ns. Black Beauty, jossa on '57 Classic ­mikit. Erittäin hyvät bluessoundit. Ostin kitaran ystävältäni, joka oli taas ostanut sen New Yorkista joltain mustalta blueskitaristilta. Ilmankos siitä lähteekin niin paljon 'blue noteja'! Ja sitten Gibson Les Paul Custom 1995, kaunis ja harvinainen 'flametop', jossa ei ole yhtään Customeissa joskus olevaa tukkoisuutta äänessä. Keppi soi koko rekisterissä kuin unelma ja on vielä todella kauniskin!

Les Pauleja piisaa…kolmas Gibson on malliltaan Standard, joka niinikään soi poikkeuksellisen vahvasti ja kirkkaasti. Kitara on valmistettu kesällä 1993, jolloin tyttärenikin syntyi. Sinä kesänä on siis laatu ollut korkealla ainakin kahdessa paikassa. Ja Gibsoneista siirrytään Charveliin, tarkemmin Charvel model 4:ään. Se on valmistettu 1986 ja suunniteltu sen ajan hevikepiksi, mutta se on kyllä huomattavan monipuolinen saundeiltaan, taidettiinpa valita vuoden monipuolisimmaksi kitaraksi Guitar Player ­lehdessä parina vuonna peräkkäin. Erikoisuutena siinä on mm. aktiivielektroniikka (ns. midrange boost), joka antaa runsaat saundimahdollisuudet. Tämän kepin arvostus on jostain ihmeen syystä alhainen, joten sain sen pilkkahinnalla. Voin sanoa, että hinta/laatusuhde on erinomainen. Loppujen lopuksi tämä voisi olla viimeinen kitara, josta luovun.

Last but not least: Line6 Variax. Kyse ei ole perinteisestä kitarasta, vaan oikeastaan 'kitaranmallisesta tietokoneesta'. Sitä kyllä soitetaan kuin kitaraa, ja se näyttääkin kitaralta. Rungon sisällä on tietopankki, johon on mallinnettu peräti 28 erilaista kitaraa, niin akustisia kuin sähköisiäkin, jopa sitar! Mallinnetut kitarat ovat vieläpä vuosikertakermaa: Fender Telecaster '60, Fender Stratocaster '59, Gibson Les Paul Goldtop '52, Gretsch Silver Jet '56, Rickenbacker '68 vain joitakin mainitakseni. Voe mahoton, tämäpä onkin oivallinen kitara kirjastonhoitajalle, sillä eihän meidän palkoilla osteta tuommoista kitaramäärää!

Mikä on suhteesi musiikkiteknologiaan?

En ole kyllä mitenkään teknisesti suuntautunut. Esim. tietokonetta en käytä musiikin tekemisessä ollenkaan. Omat soittoni tallennan kotona dat-nauhalle, jonka sitten lähettelen eteenpäin. Sekin homma hoituisi toki tietokoneella nopeammin. Mutta toisaalta teknologian kanssa joutuu väkisinkin tekemisiin, kun soittaa sähkistä ja tästä pääsemmekin aiheeseen 'efektit'. Pelkkä kitara ilman efektejä on nimittäin todella karua kuultavaa. Äänen rikastamiseksi käytetään esim. erilaisia kaikuja, delayta, chorusta ja säröä. Monet soittajat hankkivat kullekin efektille oman poljettavan pedaalinsa, mutta itse olen tykästynyt ns. multiefektilaitteisiin, joista löytyy samasta härvelistä mm. kaikki edellä mainitut efektit. Nykyään on markkinoilla ns. mallintavia multiefektilaitteita, jotka pystyvät lisäksi simuloimaan jopa legendaarisia vahvistimia. Minulla on näitä kolme erilaista: Line6 Pod, Boss GT6 ja Tech 21 Sansamp GT2. Esim. Podin mallintamista vahvistimista mainittakoon vaikka Vox '60, Marshall '65, Fender Twin '65, Mesa Boogie Mark II, Soldano SLO ja kaikki tämä yhdestä pienestä metallilaatikosta! Nykyään ei todellakaan välttämättä tarvitse studiota saadakseen aikaan studiotasoista jälkeä. Miksaus tosin kannattaa tehdä ammattimiehen toimesta kunnon studiossa, muuten koko homma menee helposti harakoille.

Musiikilliset huippuhetkesi?

Suurin hetki liittyy Net-yhtyeeseen. Kun postista kolahti dat-nauha, jossa oli meidän pari ensimmäistä biisiä valmiina ja kuuli lopputuloksen, niin hetken välähti mielessä, että meillähän on oikea bändi ja me osataan jopa soittaa.

Mitä on luvassa seuraavaksi?

Netin osalta on hivenen hiljaiseloa, mutta kyllä meillä koko ajan on jotain pientä vireillä. Holmstrom on tehnyt minulle muutaman fuusiotyyppisen taustan. Katsotaan nyt, saanko niistä jotain irti. Mistähän löytyisi harjoitteluaikaa? Olen ollut kaksi kertaa osa-aikalisällä ja kerran vuorotteluvapaalla. Vaikka ensisijainen syy onkin ollut lapsen hoito, niin aikaa jäi mukavasti soittamiseenkin. (Niin, mikähän mahtoikaan olla lomien perimmäinen syy...kestäisiköhän lompsa vielä joskus yhden vuorotteluvapaan…) Tämän projektin parhaita puolia minun kannaltani on se, että voin ottaa kitarat esiin kun itselleni parhaiten sopii, eikä tarvitse huolehtia treenikämpistä tai yhteisistä harjoitusajoista. Tämä on meille kaikille harrastus, eikä meillä ole kiire musiikinteossa. Ideoita on aikaa kypsytellä ja 'hiljaa hyvä tulee'.

Kysymykset Lea Tastula, kuva Riikka Väänänen.

Haastattelu on julkaistu aiemmin Intervalli-lehden numerossa 1/2004.

Timo Alanen