Säveltäjä aatteen palosta
Vainio, Matti
P. J. Hannikainen. - Minerva, 2005. - ISBN 952-5478-75-0.
Kannatan lämpimästi sitä, että meillä tutkitaan myös muita kuin ykkös- tai kakkoskaartin säveltäjiä ja että tuloksia julkaistaan suurelle yleisölle. Siksi ilahduin vilpittömästi, kun kuulin Matti Vainion Hannikais-kirjasta. Kirjan luettuani olen edelleen ilahtunut, noin yleisesti.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille musiikki-ihmisille näyttää olleen yhteistä eräänlainen monitoimisuus. Nuoren kulttuurin piiristä nousi tekijöitä suhteellisen vähän, joten vaihtelevaa puuhaa riitti niillekin, jotka toisissa olosuhteissa olisivat saattaneet olla “vain” säveltäjiä. Tunnettuja esimerkkejä ovat Oskar Merikanto ja Erkki Melartin, joiden rinnalle P. J. Hannikainenkin luontevasti asettuu.
Hannikaisten musiikkisuvun “kantaisän” status on ollut jotenkin epämääräinen. Pekka Hannikainen - kuten Vainio systemaattisesti nimen kirjoittaa - oli niin säveltäjänä, kuoronjohtajana kuin pedagoginakin lähinnä amatööri, mutta ilmeisen lahjakas. Hannikainen ei elämäkerran perusteella osannut sanoa “ei” yhtään sen paremmin kuin Melartin, joten velvollisuuksia ja elämäntehtäviä kertyi tolkuttoman paljon. Millään alalla Hannikainen ei noussut koko joukon yläpuolelle, mutta monipuolisuudessaan hän kyllä kuuluu ykköskaartiin.
Vainio on kirjannut Hannikaisen elämänkaaren perinteiseen tyyliin yhdistäen henkilöhistorialliset ja varsinaiset tekemisiin liittyvät vaiheet toisiinsa. Kuvitus on runsas ja monilta osin ennen näkemätöntä. Vainio suhtautuu kohteeseensa myönteisesti ja myötäeläen, mutta ei kritiikittä. Tässä suhteessa teksti täyttää modernin säveltäjäelämäkerran vaatimukset. Lukijan kannalta teksti on kuitenkin jäänyt osittain toimittamatta, ja ilmeisesti eri aikaan syntyneiden osien yhdistäminen ei ole onnistunut kaikilta osin. Tästä seuraava asioiden tarkoitukseton toistaminen ei ole vaarallista, mutta tuntuu välillä hiukan kiusalliselta.
Kirjan ulkoasu on sekin perinteinen lukuun ottamatta painoväriä, joksi on valittu jonkinlainen ruskean sävy. Minusta ratkaisu ei ole onnistunut. Tekstiä on tavallista raskaampi lukea ja kuvat jäävät kummallisen latteiksi. Joissakin vanhoissa kuvissa ruskea sävy sinänsä toimii, mutta koko kirjan mitassa teho latistuu.
Matti Vainio on nähnyt vaivaa selvittääkseen P. J. Hannikaisen musiikillisen tuotannon edes alustavasti. Liitteenä oleva teosluettelo onkin laajempi kuin mikään aiempi listaus. Täydelliseksi sitä ei silti usko Vainiokaan, koska tarkka perustutkimus puuttuu edelleen. Teosluettelon avulla on kuitenkin mahdollista hahmotella Hannikaisen sävellystuotannon kokonaisuus, joka odotusten mukaisesti koostuu kuoro- ja yksinlauluista. Kirjastojen kannalta luettelon rakenne on hiukan ongelmallinen, mutta eiköhän tuostakin selvää saada.
Siihen nähden, kuinka sivutoimista ja epäammattimaista Hannikaisen säveltäminen oli, hänen monien laulujensa kestävä suosio on merkille pantavaa. Sellaiset suosikit kuten Kevätsointuja, Pyhäaamun rauha, Suojelusenkeli, Oravan pesä, Kevätlaulu ja Karjalaisten laulu ovat tehneet Hannikaisesta samantyyppisen hahmon kuin Oskar Merikannosta: ammattilaiset nyrpistävät nenäänsä, mutta kansa rakastaa. Tällainen jälkimaine olisi luultavasti kelvannut hyvin P. J. Hannikaiselle, jonka elämää sävytti asioiden tekeminen enemmän aatteen palosta kuin laskelmoiden.
Heikki Poroila