Kirkkomusiikki / toim. Juhani Haapasalo, Liisa Lauerma, Martti Nissinen, Pekka Suikkanen. - Helsinki : Edita Publishing, 2004. - 256 s. - ISBN 951-37-3915-5.
Joskus on vaikea tietää, ketä pitäisi osoittaa syyttävällä sormella, jos julkaisun otsikko ei vastaa sisältöä. Oletan, että toimituskunta - josta kukaan ei ole päävastuussa - on tehnyt ratkaisun käsillä olevan kirjan nimestä, mutta oletettavasti kustantajalla ja julkaisijalla on ollut myös sanansa sanottavana, jos halua on ollut. En tiedä, onko.
Tilasin tämän julkaisun kauan aikaa sitten oman kirjastoni kokoelmaan. Oletin saavani suomalaisten asiantuntijoiden kokoaman teoksen (kristillisen) kirkkomusiikin historiasta, säveltäjistä, sävellyksistä, esityskäytännöistä etc. Tällaiseen oletukseen minut houkutti ytimekäs ja kaikenkattava nimi. Kun sain kirjan lopulta käteeni, jouduin toteamaan tulleeni täydellisesti harhaanjohdetuksi.
Kaupallisessa maailmassa on luvallista - vaikkei välttämättä eettisesti miellyttävää - koettaa kaikin laillisin keinoin houkutella ostajia. Kirjojen kustantamisen puolellakaan tämä ei ole harvinaista, onhan jokainen uusi sienikirjakin "välttämätön perusteos sienestäjän seuraksi". On silti outoa, että tällaiseen syyllistytään näin marginaalisella alueella. Vai onko syyllistyttykään, onko minulla vain ollut väärä oletusarvo aivoissani?
Esittelyssä olevan julkaisun relevantti nimi olisi "Musiikki Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa", sillä siitä juuri on kysymys ja toki saa olla. Olisiko tällainen otsikko ollut liian "epäkaupallinen" Editan tai tekijöiden näkökulmasta? Arveltiinko suoraan, että menekki on suurempi, kun otsikko lupaa enemmän kuin sisältö antaa? Niin tai näin, pidän tällaista markkinointia arveluttavana, varsinkin kun (kustantamossa kirjoitettu?) takakansiteksti pitää yllä illuusiota kirkkomusiikkiin keskittyvästä perusteoksesta.
Kyseessä ei siis ole kirkkomusiikin käsikirja missään yleisessä mielessä. Sen sijaan se on epäilemättä suureen tarpeeseen ja käyttöön tuleva johdatus musiikkiin evankelis-luterilaisen kirkon toiminnassa. Vaikka vajaan kahdenkymmenen kirjoittajan lyhyistä esseistä koottu kirja on aina repaleinen ja hajanainen, saa seurakunnan musiikkitoimintaa suunnitteleva tästä varmasti hyviä ideoita. Kirkollisen musiikin perinteistä ja muodoista yleisemmin kiinnostunut saa myös hyvän johdatuksen - mutta vain johdatuksen - aihepiiriin.
Erittäin lyhyet artikkelit ovat nimittäin myös ongelma. Sisällysluettelosta näkee heti, ettei sitä ole koottu vahvalla toimituksellisella otteella vaan enemmänkin periaatteella "otetaan-mitä-tarjolla-aihepiiristä-on". Virsien asemaa käsittelevässä 68 sivun luvussa on peräti 20 artikkelia. Osa näistä artikkeleista on myös puhtaasti musiikkitieteellistä aineistoa, jonka paikka mielestäni olisi tieteellisessä julkaisussa, ei seurakuntalaisille tarkoitetussa "perusteoksessa".
Ehkä suurimman pettymyksen aiheuttaa se, että itse musiikkia käsitellään tavattoman vähän, kuin jonkinlaisena sivuseikkana. Urut hoidetaan parilla pikkuartikkelilla, messumusiikista on tarjolla sentään jokunen sivu enemmän. Kokoavaa näkemystä kirkkomusiikista musiikin osa-alueena kirjasta ei kuitenkaan löydä. Tämä on epäilemättä harkittu ratkaisu, mutta ristiriidassa kirjan otsikoinnin ja mainonnan kanssa. Olisi toivonut erityisesti suomalaisen kirkollisiin yhteyksiin tarkoitetun sävellystuotannon esittelyä, mutta nyt se jää parin maininnan varaan. Harmillista, koska tästä aihepiiristä ei tietääkseni ole olemassa mitään vanhempaakaan aineistoa. Esimerkiksi suomalaisista messusäveltäjistä esitellään lyhyesti vain kolme (Tuomo Nikkola, Kaj-Erik Gustafsson ja Harald Andersén), toisaalla mainitut Joonas Kokkonen, Bengt Johansson ja Sulo Salonen jäävät mainintojen varaan. Kari Tikkaa, Pekka Kostiaista, Einojuhani Rautavaaraa tai Erik Bergmania ei ole edes mainittu, populaarimusiikin puolella messuperinnettä tulkinneista Jaakko Löytystä, Pekka Simojoesta tai Lasse Mårtensonista puhumattakaan. Ratkaisu voi kirkon liturgisesta näkökulmasta olla perusteltu, mutta tuntuu turhauttavalta.
En pysty arvioimaan puhtaasti kirkon sisäisten tarpeiden kannalta tärkeimpien asioiden käsittelyn perusteellisuutta ja muuta arvoa. Se saattaa olla aiheiden käsittelyn suppeudesta huolimatta suuri. Kirkon ulkopuolisen maailman näkökulmasta anti jää kuitenkin melko vähäiseksi, vaikka kirjoittajat ovat epäilemättä alan asiantuntijoita. Parhaiten kirja saattaisi toimia oppimateriaalina, kun halutaan esitellä lukiossa tai musiikkioppilaitoksessa musiikin roolia evankelis-luterilaisen kirkon toiminnassa. Kirjastojen tarjontaan kirja toki sopii myös, mutta sen luokittaminen voi olla ongelmallista. Itse päädyin luokkaan 78.371 (liturginen musiikki), koska se viittaa ainakin kirjan keskeiseen käyttöympäristöön. Mihinkään varsinaiseen musiikin luokkaan (esim. 78.363) kirjaa ei pidä sijoittaa, mutta musiikinhistoriaan 78.92 saattaa olla järkevä viitata.
Heikki Poroila