Ymmärryksen lisäämistä (26.5.2004)

Suomen musiikin historia. Populaarimusiikki. Osan kirjoittajat Pekka Jalkanen ja Vesa Kurkela. (WSOY 2003) 
Suomi soi. 1 : Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toimittaneet Pekka Gronow, Jukka Lindfors, Jake Nyman. (Tammi 2004)

Olen ensimmäisen kerran elämässäni paneutunut suomalaiseen populaarimusiikkiin. Kiitos siitä kuuluu Pekka Jalkaselle ja Vesa Kurkelalle, joiden Suomen musiikin historian sarjaan kirjoittama monumentaalinen Populaarimusiikki on pitänyt minua kuin vangittuna toista kuukautta. Tässä vankilassa olen paitsi viihtynyt, myös viisastunut.

Populaarimusiikki on sanan varsinaisessa merkityksessä tietokirjallisuutta. Faktan määrä on huikea, mutta ennen muuta Jalkanen & Kurkela lisäävät lukijan ymmärrystä. Enää ei voi piiloutua tiedon vähyyden suojiin, enää ei voi vähätellä olematonta tutkimusta. Jos tämän jälkeen esittää populaarimusiikistamme asiattomia ja historiattomia oletuksia, on syy ihan oma. Populaarimusiikki ansaitsisi ehdottomasti Tieto-Finlandian.

Jalkasen & Kurkelan työn hienoin ominaisuus on jatkuvien oivallusten ja kokoavien huomioiden virta. Vaikka niistä ei jokaisesta olisi sataprosenttisesti samaa mieltä, on nautinnollista lukea uutta maailmankuvaa tarjoavaa tietoteosta. Kun populaariksi nimetyllä musiikkikulttuurilla on ollut ­ ja on usein edelleenkin ­ alhaisen ja halvan polttoleima, Jalkanen & Kurkela puhdistavat otsan johdonmukaisella ja vastaansanomattomalla kertomuksellaan "korkean" ja "alhaisen" yhteisistä juurista ja lehdistä. Kun kertomusta vielä ryydittävät jatkuvat, yllätykselliset "itsestäänselvyydet" ­ kuten että torvisoittokunnat edustivat ensimmäistä nuorisomusiikin ilmiötä Suomessa ­, kriittinenkin lukija on aseeton.

Pedanttina musiikkifaktan standardoijana voin toki nurista hiukan toimitustyön osittaisesta keskenjäämisestä, translitteroinnin epäjohdonmukaisuudesta ja varsinkin alkukielisten kontra suomenkielisten sävellysten nimien sekalaisesta viljelystä. Se on kuitenkin hyttysen ininää ja tarkoitettu lähinnä WSOY:n kustannustoimittajille, joita on myös kiitettävä kunnollisesta henkilö- ja sävellyshakemistosta. Populaarimusiikki on 2000-luvun toistaiseksi tärkein musiikkikirja, jonka pitäisi kuulua perusopintoihin viimeistään lukioasteella. Myös musiikkikirjastoissa joka iikan täytyy tähän kirjaan tutustua, jos haluaa aihepiiristä jotain mieltä julkisesti olla.

Kuin ajan hengen vahvistukseksi myös Tammen kustantama Suomi soi -sarja käynnistyi ykkösosallaan Tanssilavoilta tangomarkkinoille samaan aikaa. Pekka Gronowin & Co hienosti kirjoitettu ja taitettu opus miellyttää varmasti suurta lukevaa yleisöä enemmän kuin selkeämmin (musiikki)tieteellinen Populaarimusiikki. Kirjastojen tiedonhakuakin se palvelee luultavasti paremmin, koska lukuisat laatikot, laulutekstit ja muut itsenäiset elementit tarjoavat kätevästi juuri sitä, mitä usein kysytään. Mutta vaikka myös Suomi soi tarjoaa lukijalle valtavasti uutta ja kiinnostavaa, esitystapa (kymmeniä erillisiä artikkeleita) ja "keskeneräisyys" (sarjaan tulee kaikkiaan neljä osaa) jättivät ainakin minulle hiukan tyydyttämättömän olon. Ehkä se hoituu sarjan valmistuttua ja näkökulman laajennuttua ulos puhtaimmasta viihdeosastosta?

Mistä tällaisten kirjojen julkaiseminen, vieläpä suurten talojen kustannuksella, oikein kertoo? Ainakin siitä, että toisen maailmansodan jälkeen syntyneet ja runsaamman populaarimusiikkitarjonnan keskellä eläneet sukupolvet tekevät nykyään julkaisupäätöksiä. Tätä samaa todistaa myös populaarimusiikkiaiheisten ja suomen kielellä julkaistujen monografioiden määrän huikea lisääntyminen. Sopii katsoa vaikkapa kesäkuun Intervallissa julkaistavaa musiikkibibliografiaa vuodelta 2003.

Tuoreitten historioiden korkea laatu ­ josta ei valitettavasti voi puhua kaiken alan kirjallisuuden kohdalla ­ puolestaan kertoo kypsyydestä, jonka suomalainen musiikin tutkimus on saavuttanut. Monet merkit viittaavat siihen, että pääpaino niin määrällisesti kuin laadullisestikin on siirtynyt taidemusiikista populaarin puolelle. Taiteen puolella ilmestyy kyllä materiaalia, mutta enimmäkseen tutuilla ja perinteisillä linjoilla. En edes muista, milloin viimeksi koin sillä puolella samanlaisia värinöitä kuin Jalkasen & Kurkelan seurassa. Minusta on kerta kaikkiaan hienoa, että osataan kirjoittaa mielenkiintoisesti ja ymmärrystä lisäävästi aihepiiristä, johon ei aina viitsisi oman maun näkökulmasta pinseteilläkään koskea. Se on taituruutta ja tutkijan korkeata ammattitaitoa.

Heikki Poroila