Ei aina helppoa, mutta usein aika hilpeää (30.3.2005)

Ei kokolihaa soittajille : tanssimuusikoiden keikka-anekdootteja / toimittanut Janne Kuusinen. - 2004. - ISBN 952-91-7594-9

Pro gradu -tutkielman tutkimusmateriaaliosan toimittaminen kirjamuotoon ei noin yleisesti ottaen ole mikään suositeltava ratkaisu. Poikkeuksia kuitenkin löytyy ja tässä yksi sellainen. Itsekin alalla työskennellyt Janne Kuusinen on tutkinut suomalaisten tanssimuusikoiden elämää ja kerännyt siinä yhteydessä mittavan suullisen perinteen aarteiston. Ei kokolihaa soittajille jakaa tätä perinnettä myös meille ulkopuolisille.

Kirjaan kootuista jutuista, tarinoista ja anekdooteista välittyy hyvin eläväinen kuva, koska Kuusinen ei ole ruvennut tekstejä toimittamaan millään lailla. Yhdellä istumalla kirjaa ei jaksa lukea, mutta ei tarvitsekaan, sillä se on ryhmitelty sopiviin aihekokonaisuuksiin. Hienoa on, että mukana on myös itsekriittistä aineistoa. Sitä on itse asiassa varsin runsaasti, sillä tässä porukassa on myös sattunut kaikenlaista.

Kirjan nautittavuutta rajoittaa hiukan se, että Kuusinen on piilottanut useimmat henkilöiden nimet ryhmänimien taakse. Monissa tapauksissa tapahtuman osanottajien henkilöllisyydellä ei ole niin väliäkään, mutta joskus tarinat suorastaan kärsivät siitä, ettei Kuusinen kerro, kenestä artistista on kyse. Laajan anonymiteetin säilyttäminen on sinänsä ymmärrettävää, mutta osan terästä se valitettavasti tylsistää.

Näistä tarinoista välittyy mielestäni uskottava kuva suomalaisen tanssimuusikon elämästä ja työstä. Maallikon silmissä homma näyttää usein surkuhupaisalta tai suorastaan traagiselta, mutta rehellisyyden arvo riittää nostamaan kokonaisuuden yksittäisten marinoiden yläpuolelle. Soittajat itse arvostavat huumorintajua, ja sitä saa näillä jutuilla kyllä kutkutella. Itselläni oli tavattoman hauskaa, välillä kyyneleet silmissä.

Muutamat teemat nousevat väkisin esiin. Ensimmäinen on tanssimuusikoiden hirvittävät työskentelyolosuhteet. Ei ehkä mikään uutinen, mutta näiden tarinoiden kautta asia konkretisoituu masentavalla tavalla. Eikä kyse ole pelkästään ahtaista, likaisista ja vedettömistä "pukeutumishuoneista" vaan yleisemmin asenteista ja ilmapiiristä. Käsittämättömän usein soittaja on järjestäjille "ihmistä" alempi olio (tästä myös kirjan otsikko), jota sopii kohdella ihan miten hyvänsä. Joskus syytä on soittajien elämäntavoissakin, mutta tanssien järjestäjien yleinen sivistymättömyys ja karkeus on liki käsittämätöntä. Tietysti kirjaan on kasautunut näitä hankalia tapauksia, mutta jutuista voi lukea yleisempääkin historiaa.

Toinen itseäni jopa hiukan yllättänyt asia on soittajien jyrkkä jakautuminen täysipainoisiin ammattilaisiin ja eritasoisiin "soittajiin", joita nämä ammattilaiset sitten haukkuvat kauniisti ja vähemmän kauniisti. Koko alan asennemaailmaa kuvastavat toisaalta järjestäjien - ja tanssijoiden/kuulijoiden - välinpitämättömyys, toisaalta joidenkin soittajien täydellinen suhteellisuudentajun puute (tarkoittaa tässä kyvyttömyyttä arvioida omaa soittotaitoa suhteessa tilaukseen).

Aivan oman ryhmänsä näyttävät soittajien näkökulmasta muodostavat solistit, joista on yllättävän vähän hyvää sanottavaa. Tämä voi olla näköharhaa, koska kirjaan ovat ehkä tulleet mukaan lähinnä toivottomat tapaukset ja pahimmat diivailijat. Kun näitä nimellään esiintyviä solisteja ei kuitenkaan ole mukana kovinkaan montaa, syntyy mielikuva siitä, että aika moni sooloartisti on (a) musiikillisesti ja muutenkin täysin sivistymätön ja (b) suhtautuu säestäjiinsä yhtä tylysti kuin tanssien järjestäjätkin.

Sitten vielä se viina. Ei todellakaan mikään uutinen, mutta silti aika karmeaa luettavaa - myös soittajien ammattimoraalin näkökulmasta. Kurjia työskentelyolosuhteita kompensoidaan rajulla ryyppäämisellä, mutta häkellyttävän usein myös itse keikan kustannuksella. Kirjasta syntyy mielikuva, jonka mukaan tolkuton ryyppääminen ja kaatokännissä soittaminen on alan eettisten koodien mukaan aika pieni synti, kunhan keikka saadaan jotenkin vietyä läpi. Yleinen työmaajuopottelu on ikään kuin lähtökohta, josta ei edes keskustella.

Kaiken pohjamudan vastapainoksi tanssimuusikoiden elämää kohentaa elinvoimainen huumorikulttuuri. Monet muusikot ovat sekä kekseliäitä että väsymättömiä kujeilijoita, joiden spontaanit ja tarkkaan harkitut temput jaksavat naurattaa tilanteen ulkopuolellakin. Sanavalmius on sekin usein timanttiluokkaa, joten viimeinen sana on - ainakin tässä kirjassa - yleensä soittajalla. En osaa sanoa, onko tällä kaikella mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta suomalaista musiikkiin liittyvää kulttuuria Janne Kuusinen on kartoittanut ansiokkaasti. Olen tarkoituksella jättänyt siteeraamatta kirjan parhaatkin jutut, jotta mahdollisimman moni lukija niihin tarttuisi omin silmin.

Heikki Poroila