Tamperelainen Alba-levy-yhtiö on profiloitunut laadukkaan kotimaisen klassisen musiikin tuotantoon. Yhtiön katalogiin mahtuu kuitenkin mielenkiintoisia hyppyjä raja-aitojen yli, esimerkiksi sellaisia kuin Eero Hämeenniemen länsimaista ja intialaista taidemusiikkia jazziin yhdistävä Nada-yhtye tai Piazzollan musiikkia tulkitseva InTime. Alba kurkottaakin kiitoksen arvoisesti jazziin ja etnoon.
Jazz häivähtelee Nadan lisäksi muutenkin Alban tuotannossa. Erikoisuutena mukana on Pentti Lahden monimusiikillinen baranbaran, jolla saksofoni on yksi "laulajista" Pepe Willbergin, Maaritin ja Vesa-Matti Lorin rinnalla. Myös puhdasta jazzia katalogiin on ilmaantunut. Tamperelaisyhtye Olmarin Unioni julkaisi Alballa 50-ja 60-lukujen "puhtaalle" jazzille kunniaa tekevän esikoisensa huhtikuussa 2004.
Doina Klezmer
Merkittävä ulkoklassinen albalainen on suomalaisen klezmerin kantayhtye Doina Klezmer, joka on tehnyt yhtiölle nyt toisen levynsä.
Doina Klezmerin soittajat ovat kokeneita muusikoita, jotka tulevat hyvinkin erilaisista ympyröistä. Viulisti Hannu Vasaran vakituisia kiinnityksiä ovat mm. Radion sinfoniaorkesteri ja Kaapelikvartetti. Basisti Sampo Lassila on tuttu jazz- ja improyhteyksistä, hän on aiemmin soittanut mm. Krakataussa ja Edward Vesalan Sound & Fury -orkesterissa, nykyään Doinan lisäksi Nadassa, Free Okapissa ja ErrE-yhtyeessä. Lisäksi molemmat jousisoittajat kuuluvat Zagros Ensembleen ja Avanti!-orkesteriin. Harmonikkataituri Markku Lepistö on kansanmusiikkimiehiä, taustanaan mm. Värttinän ja Progmaticsin jäsenyys. Lyömäsoittaja Tapani Jämsenin nimi on ollut monipuolisesti esillä jazz-, rock- ja viihdekuvioissa, teatterin ja lastenmusiikin alueilla.
Näiden erilaisten taustojen nivoutuminen yhteen osoittautuu Doina Klezmerin suureksi vahvuudeksi. Tämä on klezmeryhtye, joka rakentaa perinteelle, mutta sen soundissa ja hengessä on jotakin enemmän, jotakin eteenpäin osoittavaa, klezmeriä uudistavaa. Vanhan kertaukseen ja perinteisen juutalaismusiikin jälleen yhteen näköisversioon ei tyydytä.
Toinen Doinan vahvuus on kansallisuus, suomalaisuus. Näkökulma on erilainen kuin kulttuurin sisään kasvaneilla. Doina Klezmer yhdistää komeasti klezmerin perinteen ja suomalaisen intonaation. Levyn materiaalista puolet on rakennettu perinnesävelmien pohjalle, mutta se toinen puoli onkin ihan omaa tavaraa, Sampo Lassilan mainioita sävellyksiä.
Siinä missä esimerkiksi suomalaiset irkkubändit ovat useimmiten oikean asian valjuja ja vaisuja kopioita, nyt käy samalla tavalla kuin parhaiden suomalaisten Piazzolla-bändien kanssa. Musiikin henki tuntuu sopivan suomalaisille muusikoille, sen svengi syntyy pakottomasti, ja mukaan tarttuu luontevan huomaamattomasti myös kansallisia piirteitä. Doina Klezmer on paitsi maailman paras suomalainen klezmer-yhtye, myös yksi maailman parhaista klezmerbändeistä, ainakin jos arvostaa hillittyä, mutta sävykästä taiteellista otetta.
Pentti Lahti
Alban vanhempaa jazzikasta tuotantoa edustaa Pentti Lahden soolo baranbaran vuodelta 2002.
Aivan ensimmäinen vaikutelma: onpas hajanainen levy. Mutta tätä levyä soittaa mielellään yhä uudestaan, ja vähitellen siitä muodostuu kuin muodostuukin kokonaisuus. Minkäs Pentti Lahti sille mahtaa, että hänen mielenkiintonsa suuntautuu moniaalle.
Nimikappale baranbaran rakentuu urkupisteen varaan. Lahden tenori soi rehevästi, puhuttelevasti, kauniisti. Myös Penan shamaanifonissa Lahden tenori on pääosassa kuten nimikin jo sanoo. Johdannon jälkeen Sampo Lassilan bassosoolo hiljentää, mutta sen jälkeen lähdetäänkin tiivistämään musiikillista kudosta ja tihentämään tunnelmaa kohti shamanistisia sfäärejä ja Albert Kuvezinin matalalla mörisevää kurkkulaulua.
Kirmo Lintisen Ettone on pieni romanttisesti kimmeltelevä herkkupala, jossa marimba, sello ja tenorisaksofoni rakentavat yhdessä raukeasti huojahtelevia sointikenttiä. Horjahtelevaan maisemaan säveltäjä Samuli Mikkonen on luonut luonnonääniin pohjautuvan taustanauhan, ja Lahden työnkuvaan kuuluu alttohuilun lisäksi koko saksofoniperhe sopraanosta baritoniin. Muita soittajia ei ole, eikä kaivata.
Levyn laulukappaleet vaikuttavat eniten hajanaisuuden vaikutelman syntyyn: kolme aivan erilaista laulajaa, ja kolme aivan erityyppistä juttua. Vahvuudeksi homma kääntyy kun paljastuu, että kaikki ovat sittenkin omalla tavallaan vahvoja suorituksia. Jopa nuoruudenangstia pursuava Pekka Strengin klassikko Sisältäni portin löysin antautuu uudelle tulkinnalle. Pepe Willberg laulaa kappaleen täysin koruttomasti ja pelkistetysti. Hyvä uusversio.
Myös Maaritin laulama Nocturne III onnistuu. Arttu Takalon sävellyksessä musisoimassa on levyn runsasväkisin koostumus: jousikvartetti, basso, Takalon piano ja vibrafoni, Kuoppamäen rummut ja Lahden alttosaksofoni. Melodia on kansanlaulumainen, tai jopa virsimäinen. Jällen kerran joutuu ihailemaan Takalon kykyä tehdä melodista, konstailemattoman rehellistä ja kaikessa pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan puhuttelevaa musiikkia.
Kokonaan oma lukunsa on Vesa-Matti Loirin Kolmelle rummulle. Vesku huutaa ja hoilaa, resitoi, lankeaa estottomasti loveen. Shamaanimeininkiä, jonka Loiri toteuttaa kuitenkin omaperäisesti, vailla yhteyksiä esimerkiksi saamelaiseen laulutapaan. Elokuvan puolella tällaiset vedot tapaavat kilpailla sivuosajusseista ja -oscareista. Ihme ukko tämä Loiri!
Levyn hempeän kauniiksi päätökseksi Lahti soittaa alttoa jousikvartetin säestämänä. Arttu Takalon sävellys on kuin pieni kansanlaulu, ja sanoja ei nytkään ole ollenkaan.
Kokonaisuus on siis aika sotku, mutta sittenkin: onneksi jätettiin siivoamatta!
Olmarin Unioni
Pentti Lahden jälkeen Alban jazztarjonta laajenee nyt Olmarin Unionin voimin. Hienoa että laajenee, vaikka Olmarin esikoinen ei olekaan niin omaperäinen juttu kuin edellä mainitut levyt.
Itse asiassa tässä yhtyeessä on kyse jazzin perusasioista, paluusta noin 50-lukulaiseen estetiikkaan. Vaikea sanoa onko esimerkiksi U-Street All Starsin hard bop vaikuttanut Unionin soittajien suuntautumiseen. Pari riffibiisiä viittaa ainakin samoihin perusvaikutteisiin, jos ei enempään. Siinä missä U-Street on päivittänyt hard bopin tähän päivään, Olmarin Unionissa on muutamaa astetta enemmän kyse paluusta eiliseen, back to basics.
Näköisjazzia, sanoisi ilkeilijä. Pätevää perusjazzia ilman kommervenkkejä voisi neutraalimmin todeta. Ja sitten ovat vielä ne, joiden mielestä tämä on ainoaa oikeata jazzia. Olmarin Unionilla tulee siis takuuvarmasti olemaan monenlaista, monella tavalla suhtautuvaa yleisöä tulevilla, toivottavasti runsaslukuisilla keikoillaan!
Sonny Rollins ja Dexter Gordon ovat suuntaa antavasti ainoat vieraat säveltäjänimet. Muuten levy täyttyy pätevästä omasta materiaalista, jota ahkerimmin on tuottanut basisti Ville Rauhala.
Hieman onnettomasti levy alkaa juuri sillä omalla kappaleella, joka käyttää kliseisimmin jo aikoja sitten loppuun käytettyjä keinoja. Ykköskappaleen poisjättäminen olisi parantanut levyä monella pienellä pykälällä. Siitä meno onneksi paranee, ja risteilee lopulta mukavasti jazzin, bluesin ja lattarinkin maastoissa.
Olmarin Unioni asettuu luontevasti jazzin mainstreamiin. Masa Orpanan tenori vie vakuuttavasti, vaikka soundi onkin välillä kuivanpuoleinen. Bändi on levyllä erinomaisen hyvin balanssissa Saku Järvisen sujuvan pianismin johdolla. Unionin muusikot ovat monessa muussakin mukana olevia kyvykkäitä soittajia, ja homma pitäisikin ehdottomasti testata elävänä.
Hienoa että Tampereen (väliaikainen) jazztyhjiö alkaa vihdoin täyttyä tämän ja muutaman muun enemmän ja vähemmän jazziin liittyvän orkesterin voimin. Jazzgangsters ja Organ High! muistuvat tältä istumalta mieleen, ja sehän tarkoittaa että täytyy niitä muitakin olla, vai mitä?
Pentti Ronkanen. Julkaistu aiemmin Suomijazz-verkkolehdessä.