9. tammikuuta 2007 23:18
Kirjastopoliittinen yhdistys – kyllä vain lapsikullat, sellainenkin on Suomessa toiminut! – järjesti lokakuussa 1988 20-vuotisseminaarinsa otsikolla Vuonna 2009. Seminaarista koottiin samanniminen kirja, johon on kirjattu sanatarkasti paikalle kokoontuneen kirjastoväen aatoksia tulevaisuudesta. Otin kirjan taas käteeni, kun Berndtsonin Maija Tikkurilan musiikkivarastossa vieraillessaan heitti esiin ajatuksen Turuntien motellin tapaamisen uusimisesta.
Voiko tulevaisuutta suunnitella ja ennakoida? Vuonna 1988 meillä oli ainakin hirveästi ajatuksia ja intoa, elettiinhän taloudellisen nousukauden huippuvuosia ja 1990-luvun laman iskut olivat vielä näkemättä ja kokematta. Itse asiassa kirja tietämättään todistaa aika järkyttävälläkin tavalla, kuinka monella tavalla ammattikunnan innolta sittemmin on taittunut kärki laman ja kvartaalitalouden puristuksessa.
Tarkoitukseni ei ole referoida 20 vuoden takaisia ajatuksiamme, kirjan saa edelleen kirjastosta lainaksi. Yritän kuitenkin arvioida mahdollisuuksiamme ruveta pohtimaan, miten asiat ovat tai niiden tulisi olla 2029. Vaikka idea tulevaisuusseminaarin uusimisesta 20 vuoden välein on varmasti toteuttamiskelpoinen, sietää uusinnan edellytyksiä hiukan pohtia.
Maailma oli 1988 kovin toisenlainen muutenkin kuin taloudellisesti. Suomi ei ollut EU:n jäsen, Neuvostoliitto vielä pystyssä vaikka henkitoreissaan. Meillä ei ollut internetiä, vaikka kirjastot jo verkkomaailman syrjässä olivatkin. Meillä ei ollut myöskään kansankännykkää, vaikka jyhkeät NMT-luurit jo sojottivat prameissa mainoskuvissa. Kirjastojen toimintojen tietokoneistaminen ja automaatio olivat jo käynnistyneet, mutta enimmäkseen vielä opeteltiin yliopistokirjastoissakin.
Kirjastot olivat 20 vuotta sitten varsin hyvin kiinni tapahtumassa olleen mullistuksen aallossa. Ymmärsimme ”tietoverkon” tärkeyden osaamatta vielä kuvitella, millaiseksi se internetin myötä kehittyy. ”Ehkä kymmenen vuoden kuluttua on tietoverkolla odotettavissa tuollainen puhelimen nykyinen levinneisyys…”, arvelin itse optimistisesti, mutta Irmeli Hovi toppuutteli ”Tuskin vielä niin pian…”. Sitä en uskalla arvata, oliko tuolloisilla mietteillä mitään vaikutusta tehtyihin ratkaisuihin. Ainakin olimme henkisesti jotenkin valmiina, kun WWW seuraavana vuonna keksittiin.
Olemmeko kahdessa vuosikymmenessä kypsyneet näkemään lähitulevaisuuteen entistäkin paremmin? Vai onko katseemme painunut ja tavoite laskeutunut tasolle ”kunhan nyt tämän vuoden loppuun selvitään”? 1980-luvun lopulla meillä oli runsaasti ideoita siitä, miten kirjastopalvelut pysyvät mielekkäinä ja tarpeellisina muuttuvassa ympäristössä (valtionhallintokaan ei ollut vielä omaksunut lamaannuttavaa yleiskäsitettä ”tietoyhteiskunta”). Ja aika hyvinhän tässä on pelissä pysyttykin, itse asiassa. Toistaiseksi.
Itse näen niin läheisen kuin hiukan kaukaisemmankin kirjastotulevaisuuden haasteista kaksi ylitse muiden. Ensimmäinen – kahdesta pahempi – liittyy sisältöjen oikeudelliseen hallintaan eli käyttö- ja levitysoikeuksiin, toinen – toivottavasti pienempi paha – asiantuntijuutemme uusiutumiskykyyn. En yritä tässä tilassa täsmentää näitä haasteita monisanaisesti, vaan koetan tiivistää ne kahdeksi kysymykseksi ennen muuta itselleni, ehkä jollekulle muullekin.
Mitä toimintaoikeuksia taloudelliset ja poliittiset päättäjät haluavat jättää kirjastopalveluiden toimialalle?
Minkälaisen palvelun asiantuntemukselle tulevaisuudessa on kysyntää ja meillä tarjontaa?