Suomen eduskunta on hyväksynyt tekijänoikeuslain merkittävän muutoksen opetusministeriön valmistelemassa ja hallituksen/ministeri Tanja Karpelan vaatimassa muodossa. Tai melkein, kirkkomusiikin elävät säveltäjät kansanedustajien enemmistö sentään pani ruotuun eli nauttimaan edelleen työnsä tuloksista pelkästään henkisesti.
Kalkkiviivoilla lakipaketin vaikutuksista kauhistuneet suomalaiset rupesivat lähettelemään sähköposteja, joiden seurauksena lain hyväksyminen lykkääntyi parilla viikolla. Ei se silti kumoon mennyt, vaikkei mp3-soitinten suosio ollutkaan nykyisen veroista siinä vaiheessa, kun lakipaketti eduskunnalle ensi kerran annettiin 2001. Oikeuksistaan huolestuneet kansalaiset niputettiin “joidenkin tahojen” masinoimaksi vähemmistöksi, jonka mielipiteellä ei ole merkitystä.
Seurakuntien taloudenhoitajien lisäksi (taloudellisesti) tyytyväisten joukkoon kuuluvat ennen muuta äänite- ja elokuvateollisuus, jotka saivat jokseenkin kaikki vaatimuksensa läpi. Niissä kohdissa, missä EU:n direktiivi ei ollut tukena, ministeriö kirjoitti tarvittavat pykälät itse. Tiedä vaikka olisi kirjoittanut CD-levyjen karenssipykälänkin, jos sitä olisi ajoissa ehdotettu.
Silti uskon, että ääniteteollisuuden erävoitto jää pelkäksi erävoitoksi. Lopultakin avoimeksi revähtänyt keskustelu nimittäin osoitti suurelle kansalaisjoukolle, kuinka yksipuolista lainvalmistelu on ollut, kuinka häikäilemättömästi teollisuus taloudellisia etujaan ajaa kuluttajan oikeuksista piittaamatta ja kuinka vähän eduskunnassa on tahtoa/kykyä vastustaa tällaista lainsäädäntöä. Kyllä tällainen kansalaismielipiteen halveksunta takaisin iskee, eikä CD-levyjen myynti siitä ainakaan piristy. Helsingin Sanomien sattumalta (?) samaan aikaan lanseeraama verkkomusiikkipalvelu osoitti tuoreeltaan, ettei ääniteteollisuus aio luopua sentistäkään, jonka voi kiskoa kuluttajalta. Sekin on käynyt selkeästi ilmi, että Linuxin tai Macin käyttäjät kuuluvat ei-tarpeellisten kuluttajien kasvavaan joukkoon.
Tekijänoikeuslain käsittelyprosessi vahvisti ainakin itselleni, ettei kirjastoalalle ole mitään erityistä hyötyä siitä, että Kirjastoseuran johdossa istuu kansanedustajia. Vaikka lakia käsiteltiin aikana, jolloin seuran puheenjohtaja Kaarina Dromberg oli opetusministerinä ja sittemmin opposition edustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajana, kirjastoala ei saanut läpi edes muutaman sanan poistoa, joilla olisi turvattu kirjastoille mahdollisuus hoitaa korvaamattomien tallenteiden käyttöä modernilla tekniikalla. Kyllä se olisi järjestynyt yhdellä Kaarina Drombergin lauseella. Mutta ei järjestynyt.
Millä tahansa mittarilla lopputulos on kannaltamme surkea. Kysymys ei kuitenkaan ollut siitä, ettemme olisi yrittäneet. Yritimme kaikenlaista, itse asiassa enemmän kuin luultavasti koskaan aikaisemmin. Lobbauksemme ei kuitenkaan tehonnut, edes sivistysvaliokunta ei nähnyt aiheelliseksi ottaa kirjastoalan toiveita vakavasti, vaikka harvojen toiveiden tärkeys ja tekijänoikeudellinen vaarattomuus tehtiin täysin selväksi.. Itsekritiikkiin on varmasti aihetta, mutta myös huoleen perinteisen tasapainoajattelun hylkäämisestä opetusministeriössä, joka asiallisesti ottaen kantaa vastuun siitä, että ottelu Gramex - Kirjastot päättyi 10-0 kaikissa käsittelyvaiheissa.
Kun vielä lakipaketin taustalla olevassa mietinnössä selkeästi tavoiteltiin jonkinlaista tasapainoa oikeudenomistajien ja käyttäjien välillä, jokainen lakiesityksen inkarnaatio merkitsi säädösten kiristämistä oikeudenhaltijoiden vaatimalla tavalla. Opetusministeriön työntekijät kuulivat herkästi vain yhtä osapuolta.
Meille tulee nyt tekijänoikeuslaki, joka muuttaa myös kirjastojen toimintaympäristöä merkittävästi, vaikkei suoranaisesti kirjastojen perustoimiin kajoakaan. Kun kansalaisen oikeuksia kavennetaan, paineet kirjastossa kasvavat. Musiikki on entistä selvemmin rahan ja lukkojen takana oleva yhteiskunnallinen ilmiö - paitsi kirkossa. Kun meillä ei verkkomaailmaan ole todellista asiaa, jäämme museonhoitajiksi. Kiitos siitäkin asianosaisille.
Heikki Poroila