En ole pitänyt kädessäni e-kirjaksi usein kutsuttua uutta kirjastotarjoketta. En edes sellaisen lukemiseen tarkoitettua modernia tietolaitetta. Laitan silti sormeni soppaan, koska en halua Suomen kansan oppivan – varsinkaan kirjastojen opastuksella – puhumaan ”sähkökirjoista”, en edes ”sähköisistä kirjoista”.
Ei, en vastusta tätäkään teknistä ideaa. Huoleni on terminologinen ja ideologinen. Käynnissä kun on kirjastoalan näkökulmasta laajamittainen manipulaatioprosessi, jonka tarkoituksena on myydä näennäisesti uutta tavaraa vanhanoloisessa paketissa. Ideologiseksi asia muuttuu, koska meidän halutaan ymmärtävän koko homma väärin ja kuvittelevan tekevämme ihan normaalia kokoelmatyötä.
Puhun ponnisteluista, joita käydään ”sähkökirjojen” ja ”sähköisen musiikin” myymiseksi myös kirjastojen kautta (”sähkömusiikilla” on onneksi ennestään muita merkityksiä, joten markkinoilla on tyydytty pääosin käsitteeseen ”e-musiikki”, jolla ei tarkoiteta edistyksellisen osuusliikkeen tuottamaa musiikkia). Kyse on tekijänoikeudellisessa terminologiassa ”yleisölle välittämiseksi” kutsutusta toiminnasta, jonka puitteissa myydään digitaalisessa muodossa olevien ja tietoverkon kautta välitettävien sisältöjen käyttöoikeuksia.
Yleisölle välittäminen ei täytä lainaamisen käsitteen kriteereitä, vaikka käyttöehtoihin olisi ujutettu millaisia simulaatioita ”palautusaikoineen” kaikkineen. Silti juuri tätä termiä käyttävät sumeilematta sekä myyjät ja valitettavasti myös kirjasto-ostajat. Minä en usko hetkeäkään, että lainaamisen käsitteen liimaaminen tähänkin kaupankäyntiin on vahinko. On vain paljon helpompi myydä kirjastoille käyttöoikeuksia lainaustoiminnan käsitteillä. Huijausta se silti on käsitteiden tasolla.
”Sähkökirjan lainaaminen” sisältää itse asiassa kaksi muutakin väärinväittämää. Palvelussa ei välitetä sähköä vaan digitaalisia bittejä. Niillä ei esimerkiksi hehkulamppua saisi kovin nopeasti loistamaan. Eikä mistään ”kirjoistakaan” ole kysymys, vaan yleensä tekstitiedoston muodossa olevista kauno- tai tietokirjallisista teoksista. Sellaisiahan jaeltiin takavuosina myös CD-ROM-muodossa.
Mistä sitten pitäisi puhua? Asiallisesti oikea ja neutraali termi on ”verkkomuotoinen teos” tai lyhyemmin ”verkkoteos”. Sitä voi somistaa täsmentävillä asiasanoilla tarpeiden mukaan. Verkkoteoksia välitetään yleisölle jo suuria määriä (aiemminkin mainostamani Applen iTunes on jo ylittänyt miljardin myydyn musiikkitiedoston rajan), eikä tällainen palvelu ole kirjastoiltakaan lailla kiellettyä, kunhan asianmukaiset luvat on hankittu ja korvaukset maksettu.
Mutta mihin kirjastoa koko bisneskuviossa oikein tarvitaan? Miksi kauppiaat eivät myy verkkotuotteitaan suoraan kansalaisille, eihän näitä aineistoja kirjastossa ole tarkoitus käyttää vaan oman tietokoneen avulla? Mahdollisia vaihtoehtoja on kaksi. Ilkeämpi vihjaa, ettei tarjolla oleville sisällöille ole normaalia kaupallista kysyntää, mutta kun kirjasto sponsoroi (lue = maksaa viulut), sentään joillekin kelpaa. Hiukan vähemmän tylyn selityksen mukaan yrittäjät vain käyttävät kirjastoja hyödyllisenä promootioapuna palveluidensa markkinoinnissa. Kirjastot ovat Suomessa ykkösluokan brändi. Samaa ei voi sanoa useimmista sisältötuottajista.
Ei tässä salaliitosta ole kysymys. Kirjastoalalla vaan ei suostuta ymmärtämään verkkoympäristön pelisääntöjä. Siksi tarraudutaan niin hanakasti sisällöntuottajan lanseeraamaan ”lainaamisen” käsitteeseen, vaikka kyseessä on tiedostojen yleisölle välittäminen eli verkkopalvelu. Kirjastoalan tilannetta hankaloittaa, ettei verkkoympäristössä vielä osata soveltaa perinteisiä kokoelmatyön kriteereitä. Ollaan lähinnä ilahtuneita siitä, että joku sentään suostuu kirjastojen kautta tarjoamaan jotain ”sähköistä”, vaikka se Poroila on toistuvasti pelotellut, ettei kirjastoja haluta ollenkaan mukaan jakelukuvioihin.
Kuitenkin kysymys on pohjimmiltaan samoista sisällöistä kuin perinteisessäkin kokoelmapalvelussa. Kurssikirjan sisältö ei muutu, vaikka se välitetään asiakkaalle PDF-tiedostona. Vivaldin Neljä vuodenaikaa kuulostaa ihan samalta kirjaston omistamalta CD-levyltä kuunneltuna kuin mp3-tiedostona verkon kautta välitettynä. Mielekäs aloituskysymys onkin: mitä hyödyllistä sisältöä on tarjolla? Jos vastaus on perinteisin kriteerein myönteinen, voi edetä seuraavaan vaiheeseen eli pohtimaan, ovatko tarjotun välityspalvelun hinnat ja muut ehdot siedettävät.
Minä en tunne suomalaisten kirjastojen verkkoteoksista solmimien sopimusten hintoja. Ne ovat arvatenkin ”liikesalaisuuksia”, jos lähden kysymään. Kirjastojen vuotuiseen budjettiin ne kuitenkin on mahdutettava. Jos kokoelmatyöstä vastaavat ovat sitä mieltä, että budjetissa menopuolella näkyvä summa immateriaalisiin verkkopalveluihin on hintansa väärti, asiat ovat reilassa. Jos taas on sellainen tunne, että ohikiitävään palveluun uppoava raha on aika iso, kannattaa istua alas ja miettiä toisenkin kerran.
Voin kuvitella kirjastotoimenjohtajien logiikan. Putoaako kirjastoni nyt nolostuttavalla tavalla modernin kehityksen kelkasta, jos emme ryhdykään käyttämään rahaa tarjolla olevaan verkkoaineistoon? Kehtaanko näyttää naamaani seuraavassa maakuntakirjastokokouksessa, jos siellä alueen pienemmät kirjastot tarjoavat sellaista mitä minun kirjastoni ei tarjoa?
Juuri tällaista logiikkaa sisällöntuottajat toivovat kirjastotoimenjohtajilta. Kirjastot ovat verkkopalvelumarkkinoilla köyhiä maalaistolloja, joita houkutellaan ostamaan sitä mitä torikauppiaalla sattuu olemaan tarjolla. Siinä tilanteessa on kauppiaalle ilmiselvästi hyödyksi kietoa tuote turvallisenpaksuun lainapaperiin ja myydä kassillinen immateriaalisia sisältöjä vedoten ostajien fiksuuteen ja kehityksen sykkivällä valtimolla pysymisen haluun.
Minkä tahansa verkkopalvelun arvoa ja hyödyllisyyttä arvioitaessa kaksi tosiasiaa kannattaa meidän maalaistollojen pitää visusti mielessä. Kun verkkomarkkinaherkku on nautittu, käteen ei jää muuta kuin kaunis muisto. Myös sillä ensimmäisellä myyntikojulla voi olla torin kovimmat hinnat ja vanhentunein tavara.
Heikki Poroila
PS. Pieni vinkki niille, joiden mielestä tekijänoikeuden kehitys on ollut Euroopassa aika hurjaa, suosittelen verkkosivustoa www.doom9.org/ . Kaiken muun hyödyllisen lisäksi se kertoo jatkuvana virtana enimmäkseen ikäviä ja pöyristyttäviä uutisia tekijänoikeusteollisuuden hirvittävästä painostuksesta kohti orwellmaista käyttöoikeuksien pay-per-use –maailmaa. Ei heikkohermoisille.