Kirjastot.fi - Kolumnit

Heikin blogissa Musiikkikirjastot-kanavan toimittaja Heikki Poroila käsittelee musiikkikirjastojen maailmaan liittyviä ajankohtaisia ja ajattomia ilmiöitä.
Jos haluat ryhtyä pitämään omaa musiikkikirjastoaiheista blogia, ota yhteyttä toimitukseen.
Vanhemmat kolumnit löytyvät Kolumnien arkistosta.

Heikin blogi

Ehkä ei aina asiakkaan ehdoilla

Espoossa on kuntosaliyrittäjä kieltänyt rukoilun ja ruokailemisen pukuhuonetiloissa. Vähemmistövaltuutettu Biaudet haluaa tutkia, onko kyseessä syrjiminen, koska rukoilijat ovat olleet islaminuskoisia. Metro-lehden jutussa eräs näistä rukoilijoista oli sitä mieltä, ettei kiellossa ole kysymys rukoilemisesta vaan yrityksestä saada islaminuskoiset pois kuntokeskuksesta. Hän ei tosin perustellut tätä johtopäätöstään.

Missä oikeastaan menee raja asiakkaan oikeudella tehdä julkisissa tai puoli-julkisissa (yrittäjän pukuhuone ei kai ole ihan julkinen tila) tiloissa sitä mitä haluaa? Riittäisikö kirjastoissa suvaitsevaisuutta, jos muslimit ryhtyisivät käyttämään lukusalia rukoushuoneena tai paikallinen motoristikerho kokouspaikkanaan?

Luultavasti useimmat ihmiset vastaavat vaistomaisesti sallien sellaisen, mikä ei muita häiritse. Valitettavasti tämä täysin järjellinen vastaus ei riitä, koska meillä on yllättävän usein täysin erilainen käsitys siitä, mikä muita voi häiritä, mikä ei. Islaminuskoiselle voi olla luontevaa ryhtyä julkiseen rukoukseen vaikkapa kuntosalin pukuhuoneessa, muille moinen saattaa olla hyvin hämmentävää. Joidenkin ihmisten mielestä on kivaa kuunnella kaiuttimista raikuvaa musiikkia myös kirjastossa, toisen mielestä se on pahinta mahdollista melusaastetta ja loukkaa kirjastossa käyvän perusoikeuksia.

Jos minun pitäisi kertoa Eva Biaudet'lle, miksi kirjastossani ei hyväksytä musiikin pakkosyöttöä asiakkaille, en ainakaan myöntäisi syyllistyväni melusta nauttivien syrjimiseen. Vaikka häiriön kokemus on aina subjektiivinen, en osaa nähdä melua rakastavan ja sitä inhoavan oikeuksia samanarvoisina silloin, kun ollaan julkisessa tilassa (tai sitä vastaavassa yksityisessä). Täydellistä veto-oikeutta on vaikea kenellekään antaa, mutta jonkinlainen oikeus olla kohtuullisessa rauhassa muiden itseilmaisulta kuuluu minusta ihmisen perusoikeuksiin siinä missä itseilmaisunkin oikeus.

Ongelmaa voisi tarkastella myös aiheutetun vahingon määrän näkökulmasta. Suomessa on lainsäädännöllä pyritty syrjimään tupakoitsijoita, koska heidän epäterveellinen tapansa ei pysyttele omien keuhkojen puitteissa vaan leviää ulkopuolistenkin kiusaksi. Yhä useampi työnantaja pyrkii kaikin keinoin syrjimään tupakointia harrastavia.

Voidaanko sitten kohtuudella sanoa, että musiikin pakkokuuntelemisesta tai jonkun uskonnon menojen pakkoseuraamisesta voi aiheutua haittaa, jonka nojalla on eettisesti hyväksyttävää kieltää tällainen pakkosyöttö? Itseäni ei kiusaa ollenkaan, jos joku kuuntelee musiikkia kuulokkeilla tai rukoilee vaikka 24 tuntia vuorokaudessa hiljaa mielessään. Mutta myönnän avoimesti, että jos pakolla joudun kuuntelemaan toisen valitsemaa musiikkia (yleistä) tai rukoilemista (harvinaista), tunnen oloni epämukavaksi ja koen tulevani häirityksi. En koe syyllistyväni syrjintään haluamalla olla rauhassa.

Asiakkaat ryhmänä ovat ehkä aina oikeassa (tästä saa mielestäni kyllä kiistellä), mutta ihmisyhteisö tuskin voi toimia sillä periaatteella, että jokainen asiakas on aina oikeassa. Käytännössä lienee pakko toimia ihmisten enemmistön oletetun näkemyksen suuntaan (uimahalleissa syrjitään surutta veteen likaisena haluavia, kirjastoista ajetaan ulos meluavat ja ryyppäävät kansalaiset kenenkään pahemmin toppuuttelematta).

Siedettävä yhteiselo lieneekin mahdollista vain, jos me yksilöinä ja erityisryhminä emme ehdoin tahdoin lietso vastakkainasetteluja vaan pyrimme hyväksymään muiden hyvinvoinnin vähintään yhtä tärkeäksi kuin omamme. Maailmaan mahtuu tavattoman paljon erilaisuutta, kun sitä omaa erilaisuutta ei pakkosyötetä muille.

26.8.2010 10:57 | Heikki Poroila | Viestejä: 10 | Kommentoi

Jos verkossa olisi edetty toisin

Erityisesti lumetodellisuuden tutkijana ja keksijänä kunnostautunut Jaron Lanier on ollut Suomessa esillä, kun hänen manifestinsa "Et ole koje" (You are not a gadget) on julkaistu suomeksi ja esitelty Helsingin Sanomissa. Ilmeisesti täysin oikolukematta käännetty ja julkaistu teos on ehtinyt kiihdyttää nettikeskustelijoita, erityisesti niitä, jotka eivät kirjaa selvästikään ole lukeneet. Lanie kun suhtautuu hyvin kriittisesti lukuisiin verkon periaatteisiin ja käyttää "kyberneettinen totalitarismi" -tyyppisiä luonnehdintoja.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole arvioida Lanierin kirjaa, siihen itselläni ei ole riittävästi taustatietoja (Lanier esimerkiksi soimaa ankarasti Web 2.0 -intoilua ja sosiaalisia välineitä, joita en itse tunne ollenkaan). Haluaisin nostaa esiin yhden, erityisesti musiikkiin liittyvän ajatuksen.

Lanier suhtautuu kielteisesti ja suorastaan vihamielisesti ajatukseen tiedostojen vapaasta ja ilmaisesta levittämisestä, siis tiedostojenjakamiseen: "Monille yliopistojen opiskelijoille tiedostojen jakaminen on kansalaistottelemattomuuteen verrattava teko. Se tarkoittaisi, että digitaalista materiaalia varastamalla nousee Gandhin ja Martin Luther Kingin seuraan!" (s. 101).

Lanierin ajatus on, että verkkoliikenteen yleinen maksuttomuus on johtanut siihen, että vain muutamat onnekkaimmat (esim. Googlen perustajat) pystyvät ansaitsemaan toimeentulonsa verkkoliikenteellä, mutta eivät esimerkiksi useimmat muusikot (Lanier on itsekin sivuammatiltaan muusikko). "Menestystarinoiden vähyys on huolestuttavaa." (s. 107).

Tilanne olisi toinen, jos internetin alkuaikoina olisi laajapohjaisella yhteiskuntasopimuksella hyväksytty biteillekin jokin arvo: "Jokaisella olisi helppo pääsy kaikkien muiden luoviin bitteihin kohtuuhintaan, ja jokaiselle maksettaisiin biteistään. Tämä ratkaisu ylistäisi ihmisyyttä täydessä mitassaan, koska henkilökohtaisella ilmaisulla olisi arvo." (s. 116)

Vaikka en itse innostu monistakaan Lanierin tuumailuista (hänen mielestään mm. Wikipedia on vaarallinen ilmiö), tässä tuntuisi olevan jotain perää. Mehän olemme kiihtyvällä vauhdilla siirtymässä ainakin viihteessä maailmaan, jossa kansalaiset tuottavat sisällöt saamatta muuta vastiketta kuin illuusion omasta merkittävyydestä, modernin version niistä 15 minuutista julkisuudessa.

Jos internetin maailmaa olisi alusta lähtien ryhdytty hallinnoimaan siltä pohjalta, että kansalainen Matti Möttösen blogin bitit ovat jonkin arvoisia siinä missä jonkun Madonna Cicconen musiikkibititkin, kaikki olisi ympärillämme epäilemättä toisin. Mutta millä tavalla toisin, se onkin mutkallinen kysymys.

Lanier on sisällöntuotannon suhteen optimisti, hänen mielestään "ihmisten enemmistö todella on kiinnostunut ilmaisemaan itsensä digitaalisella alueella ja pystyy siihen" (s. 116). Omat epäluuloni kaikkien bittien arvottamisessa liittyvät juuri tähän: kuinka uskottava on ajatus, että esimerkiksi satojen tuhansien wanna-be-muusikoiden toimeentulo olisi turvattu sillä, että jokaisesta heidän tuottamansa bitin käyttämisestä siirtyy joku ropo muusikon tilille?

Lanier näyttäisi ajattelevan, että vaikka ihmiset eivät ole valmiita vapaaehtoisesti maksamaan muusta kuin Coldplayn tasoisesta verkkomusiikista, he uteliaisuuttaan ja sosiaalisuuttaan tulisivat klikkaamaan niin monen eri luovan henkilön verkkobittejä, että pakollinen verkkomaksu jakaantuisi olennaisesti nykyistä isommalle joukolle. Ajatus ei toki ole mahdoton, mutta sisältää ainakin jossain määrin ylenpalttista toiveikkuutta, johon on hiukan vaikea yhtyä.

Joka tapauksessa Lanierin toisinajatteluun on terveellistä tutustua, vaikken itse pidä hänen kirjoitustapaansa miellyttävänä ja lukemaan innostavalta. On hyvä välillä pohtia kaikkia niitä itsestäänselvyyksiä, joita verkkomaailma näyttää tuottavan kuin liukuhihnalta. Olen itse valmis yhtymään Lanierin huoleen siitä, että illuusio verkossa elämisen kaikkivoipaisuudesta uhkaa ihmisen luovuutta ja jopa tulevaisuutta.

Vaikka asioiden kulku voi näyttää jälkikäteen loogiselta, valintoja tehdään arvo- ja arviopohjalta koko ajan. Mikään ei takaa, että valinnat ovat kaikkien tai edes useimpien kannalta onnistuneita.

Ai niin, Wikipedian lisäksi Lanier inhoaa Facebook-ilmiötä ja kaikkea siihen liittyvää.

PS. Käännös on tosiaan jäänyt keskeneräiseksi ja kantaa mukanaan tekijänsä (muuten niin aikaansaava ja taitava Kimmo Pietiläinen) ärsyttäviä pinttymiä (kuten kirjoittaa "marksilainen" eikä "marxilainen"). Ikävää on, että ongelmat alkavat jo kirjan nimestä, jota itsekin ihmettelin ennen alkuteoksen nimen bongaamista. "Koje" ei mielestäni alkuunkaan vastaa niitä mielikuvia, joita englannin kielen sana "gadget" 2000-luvun IT-yhteyksissä synnyttää. Termillä ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta (vempain, hilavitkutin lienevät yritelmiä), sen myönnän, mutta Lanierin sanavalinta viittaa mielestäni selkeästi tietokoneisiin ja siihen ajatukseen, ettei ihminen ole eikä hänen pidä olla tietokoneen päälle napsahtava sovellus. Ilmaisu "Et ole softaa" kuvaisi ehkä paremminkin Lanierin todennäköistä tarkoitusta.

21.8.2010 22:00 | Heikki Poroila | Viestejä: 3 | Kommentoi

Lomamusiikkia

Vietin taas pariviikkoisen loman maalla, kaukana kaupungin hälystä, osuvasti nimetyn Syrjäjärven rannalla. Olin kyllä varannut mukaani myös musiikkia, mutta loppujen lopuksi kuuntelin sitä korkeintaan muutaman tunnin koko aikana. Kitarakaan ei mahtunut vuokra-auton kyytiin. Sitä oli kyllä vähän ikävä, mutta ei liian.

Enimmäkseen kuuntelin siis hiljaisuutta, sitä lajia, jota joka puolella ympäröivä luonto Suomessa vielä tarjoaa. Tuulessa kohisevia puita, käpyjä nakertavia ja maahan pudottavia oravia, kuikan epätavallisia äännähdyksiä ja sen sellaista. Kaikkea sellaista rupeaa hyvin nopeasti pitämään luonnollisena äänimaisemana.

Kaupungissa joutuu taas totuttelemaan raastavan meluisaan ympäristöön, vaikka on keskikesä ja autoja liikkeellä vähemmän kuin muulloin. Miten ihmeessä me jaksamme ne 50 viikkoa vuodessa?

Emme me jaksakaan. Meteli väsyttää, heikentää ja lyhentää elinikää. Olen täysin vakuuttunut siitä, että arjen melusaastetta radikaalisti vähentämällä voitaisiin nostaa elämisen laatua kaikkialla asutuskeskuksissa.

Tämä kirjoitus on puhdasta terapiaa lomaltapaluuahdistuksen torjumiseksi. Tämän viikon voin vielä teeskennellä, että loma jatkuu, mutta ei se tunnu ihan samalta, kun ei korviaan voi sulkea.

Muistellaan siis, miten kuikan huuto kantautuu peilityynen järven pintaa kilometritolkulla, kuin vieressä olisi. Lomamusiikkia parhaimmillaan.

3.8.2010 0:31 | Heikki Poroila | Viestejä: 4 | Kommentoi

Gramexpressin äärellä

Esittäjien ja äänitetuottajien etujärjestö Gramex julkaisee Gramexpress-nimistä lehteä, siis vähän kuten Teosto julkaisee Teostory-nimistä lehteä. Molemmille on yhteistä näyttävät muusikkojutut ja - ei tietenkään yllättäen - aika yksinuottinen paatos.

Vilkaistaanpa numeron 2/2010 ei-viihteellistä antia. Pääkirjoituksessa päätoimittaja Lauri Kaira julistaa, että "piratismi" tuottaa Suomessa vuodessa 355 miljoonan tappiot. Väite perustuu Taloustutkimuksen tilaustutkimukseen, jonka mukaan 16%:ssa kotitalouksista ladataan internetistä "luvatta levitettyjä tiedostoja".

Tuo 355 menetettyä miljoonaa on laskettu siitä, että tutkitut olivat "tunnustaneet", että olisivat ostaneet noin joka kolmannen tiedoston, jos ilmaisvaihtoehtoa ei olisi ollut. Kaira väittää tutkimuslaitoksen saaneen "tarkat tiedot ladatusta materiaalista" - mitä väitettä en todellakaan usko, se on jopa 3000 otoksella absurdi väite - ja sillä perusteella laskeneen "menetyksiksi" musiikin osalta 73 miljoonaa, elokuvien osalta 195 ja pelien osalta 87 miljoonaa.

Kairan kirjoituksen otsikossa puhutaan tappioista Suomessa, mutta lienee selvää, että laittomassa verkkolevityksessä on kysymys kansainvälisestä materiaalista, ei pelkästään Jari Sillanpäästä ja Katri Helenasta. Mutta saahan sitä näin raflaavampia otsikoita.

Kairan lisäksi myös Gramexin toimitushjohtaja Hannu Marttila on omassa kolumnissaan kuluttajan niskassa - tai tarkemmin sanoen lompakolla. Kun Kaira vaatii ankarampaa nettirikoslainsäädäntöä, Marttila haluaa loputkin muistivälineet hyvitysmaksuautomaatin piiriin. Nyt kaihertavat ulkoiset muistit ja "musiikkipuhelimet". Marttila ei näe mitään ongelmaa siinä, että näitä muistivälineitä voidaan toki käyttää yksityiseen kopiointiin, mutta yhtä myös moneen muuhun asiaan. Mehän maksamme jo nyt Gramexille siitä hyvästä, että saamme turvakopioida omat lomakuvamme DVD-levylle. Marttila haluaa meidän maksavan Gramexille myös silloin, kun tallennamme näitä samoja kuvia ulkoiselle massamuistilevylle.

Kolmannet madonluvut lukee muusikko-tuottaja Toni Nygård, joka on huolissaan sekä Spotify- että Nokian Comes with music -palveluista. Nygård joutuu asettamaan sanansa taiten, kun hän toteaa artistin jäävän murusille ja levyteollisuuden saavan potista kohtuuttoman suuren osuuden. Gramexhan on artistien ja teolisuuden yhteinen yritys, siksi myös Nygård puhuu koko ajan yhteisestä veneestä, joka täytyy saada pysymään pinnalla. Muusikkojen omissa lehdissä asia olisi varmaan sanottu paljon suoremmin. Levy-yhtiöthän omistavat nykyään Spotifyn, mutta miljooniakin kertoja kuunnelluista kappaleista tulee artistille kymppejä.

Niin, miten ne tilitykset oikein jakautuvat Gramexilla? Vuoden 2009 tilastojen mukaan 8.4 miljoonan euron esityskorvauksista menee artisteille 53%, tuottajille 47%. Teoreettisen tasajaon murtavat lähinnä ulkomailta tulevat korvaukset, joita tilitettiin vain artisteille.

Mielenkiintoinen on myös konkreettinen tieto siitä, millaisia summia käytännössä jaettiin. Yli 10000 euron pääsi meillä vain 60 artistia eli 0,003 % kaikista. Vastaavasti alle satasen jäi kaikista artisteista 86% eli yli 21000. Aika pieni joukko siis voi Gramex-tuloja pitää merkittävänä tulonlähteenä. Tuottajapuolella viisi suurinta pääsi yli 100000 euron, useimmat tuottajistakin joutuvat tyytymään alle satasen vuosituloon (85%).

Voiko muuta sanoa kuin että pieninä palasina on artistin leipä maailmalla. Paitsi että tekijänoikeusjärjestöjen sota "piratismia" vastaan ja hyvitysmaksuautomaatin puolesta jatkuu ennallaan. Juristeille ei ilmeisesti juolahda mieleen, että joskus voisi kokeilla jotain uuttakin tapaa puhua asioista. Se voisi saavuttaa kuluttajassa suurempaa vastakaikua kuin loputon syyllistäminen.

24.6.2010 0:53 | Heikki Poroila | Viestejä: 2 | Kommentoi

Taas ne tekevät sen ihan itse (puhetta sananvapaudesta, osa N)

Kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala ei paljon piittaa Suomen perustuslaista ja sen takaamasta sananvapaudesta. Hän haluaa hallituksen kieltävän "täysin sopimattomat" kirjat ja kuulema valmistelee lakiesitystä myös kirjoille säädettävistä ikärajoista kuvaohjelmien ja pelien malliin. Hänelle kun ei riitä, että kustantaja on harrastanut kiihkoilijoiden varalta itsesensuuria ja "siistinyt" käännöstä. EI, Leena Rauhalalla on omasta mielestään tarvittava tieto ja jostain saatu oikeutus päättää siitä, mikä sopii meille muille. Kuulostaako tutulta?

Maahanmuuttomarttyyriksi muuttumassa oleva Jussi Halla-ahokin on taas uutisissa, kun hänen taannoisen täkynsä syvälle pötsiinsä nielaissut oikeuslaitos joutuu hovin tasolla pohtimaan, ulottuuko sananvapaus maahanmuuton ja uskontojen kriittiseen pohdiskeluun. Oikeusprosessi on ollut tähän asti farssi, joka voi päättyä vain vapauttavaan nauruun tai sitten hirvittäväksi tragikomediaksi eskaloituneena.

Leena Rauhala todennäköisesti tietää, ettei hän voi saada ennakkosensuurilainsäädäntöään eteenpäin. Hän voi ehkä pelotella jonkun kustantajan, mutta kyllä ne pääsääntöisesti ovat sananvapauspelkureita muutenkin. Leena Rauhalan päätavoitteena lieneekin vanhoillisten asenteiden vyörytys ja julkisuus. Odotan suomalaisten kulttuuri-ihmisten ja ministeri Wallinin puolustuspuheita sananvapaudelle.

Halla-ahon kohdalla ongelmana on se, ettei hän ole tyytynyt perinteiseen suomalaiseen äärioikeistolaisuustyyliin mesoamaan omien keskuudessa vaan on työntynyt poliittiseen julkisuuteen. Halla-ahon poliittista uraa on haluttu vaikeuttaa antamatta hänelle kuitenkaan marttyyriuden lisäarvoa. Tarttumalla Halla-ahon asettamaan täkyyn oikeuslaitos uhkaa nyt tehdä poliitikkojen varovaisen pelin uhanalaiseksi. Vain vapauttava tuomio hovissa voi estää julkisen maahanmuuttomarttyyrin syntymisen.

Kirjastolaitoksen puolelta en uskalla odottaa julkista kritiikkiä Leena Rauhalan aloitteita kohtaan. Meillähän tyydytään siihen, mitä kustantajat ja hallitusvalta tahoillaan milloinkin päättävät. Toivottavasti kuitenkin edes joku iso kirjasto hankkii tämän Sweep-sarjan alkuperäislaitoksena ilman suomalaisen kustantajan "siistimisiä". Sekin olisi jo jotain.

8.6.2010 11:51 | Heikki Poroila | Viestejä: 2 | Kommentoi

Aina ei aikakaan paranna

Minähän en hevin hauku Frank Zappan kaltaista musiikillista lahjakkuutta, mutta joskus on pakko.

Kevään päättymisen kunniaksi katselin ja kuuntelin läpi tänä vuonna ilmestyneen ohjaaja Tony Palmerin version Frank Zappan elokuvasta 200 Motels. DVD-julkaisun liitteessä Palmer korjailee elokuvan syntyhistoriaa omasta näkökulmastaan. Teksti jääkin paketin mielenkiintoisimmaksi osaksi.

Vuonna 1971 videonauhalle kuvatun elokuvan kuvan laatu ei ole uusimmallakaan tekniikalla parantunut. Se on edelleen aivan hirveää katsottavaa, eikä vähiten loputtomien visuaalisten kikkailujen takia. Kun kuva on surkeinta Ö-luokkaa, vain kertomus ja musiikki voivat pelastaa tilanteen.

200 Motels on mielestäni edelleen yksi maailman huonoimmista elokuvista - vai pitäisikö suoraan turvautua elokuvatarkastamon kiertoilmaisuun "kuvaohjelma". Ohjaaja Tony Palmer näkee vaivaa todistaakseen, että vaikka ideat ovat Zappan, lopputulos on paljolti hänen käsikirjoitustyönsä ansiota. En ymmärrä, miksi Palmer haluaa tämän "ansion". 200 Motels on edelleen kasa toisiinsa hyvin löyhästi liittyviä katkelmia, joita seuratessa ei tiedä, pitäisikö pelkästään pitkästyä vai myös nolostua myötähäpeästä. Muutamat hilpeät kohtaukset ja ideat eivät muuta arviota: 200 Motelsin käsikirjoitus ei toimi elokuvana - tai kuvaohjelmana.

Mutta musiikki toimii, edelleen. Ei tosin niinkään itse elokuvassa kuin äänitteellä, joka kaikeksi onneksi ei ole aito soundtrack vaan Zappan täyteläisen ja monipuolisen partituurin auditiivinen toteutus (ei sisällä kaikkea elokuvan musiikkia, sisältää musiikkia, jota elokuvassa ei ole jne.). Elokuvana 200 Motels joutaa elokuvahistorian kuriositeettien joukkoon, mutta äänite on aitoa tavaraa, siis sitä, joka vain paranee ajan myötä.

30.5.2010 20:11 | Heikki Poroila | Viestejä: 1 | Kommentoi

Ihana ja sietämätön c-kasetti

Sen status oli parhaimmillaankin kyseenalainen, vaikka suosio määrissä mitaten olikin huikea. Sitä myös rakastettiin ja inhottiin hyvin eri syistä. Mutta kun Helsingin Sanomat otsikoi Kaarina Kilpiön johtamaa kasettitutkimusta koskevan uutisensa "C-kasetti mullisti kuuntelun", esitän jyrkän vastalauseen.

Kasetti mullisti monia asioita, mutta se kuuntelutavan muutos mukana kulkevan Walkmanin ansiosta tuli vasta myöhemmin. Sitä ennen ehti tapahtua kaikenlaista. Jos aloitetaan hyvin etäältä eli ääniteteollisuudesta, siellä rakastettiin kasetteja, mutta vain valmiiksi äänitetyssä muodossa. Halvalla tuotettavissa ja monistettavissa oleva kasetti antoi teollisuudelle ilmeisesti valtavan piristysruiskeen, jonka ansiosta rahaa tuli yhtiöihin "ovista ja ikkunoista", kuten joku on avomielisesti muistellut.

Sama teollisuus puolestaan vihasi kasettimankan sitä ominaisuutta, joka mielestäni mullisti musiikin harrastajan elämän. Siinä missä autoileva humppakansa osti viihteensä huoltoaseman kasettina, musiikin aktiivinen harrastaja saattoi aloittaa ponnekkaan musiikkikokoelman keräämisen vähän pienemmälläkin taloudellisella panostuksella. Kelanauhurihan oli kallis harrastus ja vasta kasettimankka toi kotiäänittämisen jokaisen halukkaan ulottuville.

Imperiumin vastaiskua eli kasettimaksua ei tarvinnut odottaa pitkään, mutta sehän ei estänyt sitä ihanista ihaninta mahdollisuutta eli hankkia omaan kokoelmaan sellaistakin musiikkia, jota ei pystynyt ostamaan tai jota radio ei soittanut. Musiikkikirjastot eivät siinä vaiheessa vielä loistaneet lainattavilla kokoelmillaan, mutta pelkästään kaveripiirin älppäreitä kierrättämällä ja kasettimankkaa jyräämällä kokoelma karttui kummasti.

Silti - sorry vaan kaikki kasettiuskovaiset - todellinen musiikinharrastaja myös vihasi c-kasettia sen yleensä huonon äänenlaadun, heikon mekaanisen kestävyyden ja ennen muuta loputtoman kelaustarpeen takia. Jos ihminen halusi kuulla yhden tietyn kappaleen, se oli aina nauhan toisessa päässä, joten ei kun kelaamaan ja kelaamaan. Ja kuinka usein nauha kiristyi, kääntyi, venyi, katkeili tai parhaassa tapauksessa meni sähkömagneettiseksi mössöksi telkkarin päälle unohdettuna.

Kasetti oli ihana vaan siihen asti, kun sen korvaajiksi tulivat vuorollaan MiniDisc, poltettava CD-levy (upea hetki aktiiviharrastajan elämässä!) ja lopulta digitaalinen musiikkitiedosto (vielä upeampi hetki harrastajalle!). Tiedän, että kaupoissa myydään edelleen tyhjiä kasetteja, joten joku niille vielä äänittää. Mutta valmiiksi äänitetty kasetti, se on kyllä kaupassa jo melkoinen kummajainen, jonka ostajan kodista avautunee kulttuurintutkijoille madonreikä menneisyyteen.

Vielä siitä "kuuntelun mullistuksesta". Kun Sonyn Walkman 1970-luvun lopulla tuli markkinoille, se tosiaan tarjosi yhdessä kevyiden kuulokkeiden kanssa mahdollisuuden kuunnella musiikkia myös muualla kuin isojen kotistereoiden lähellä. (Ensimmäinen Walkman rakennettiin Sonyn pomolle Akio Moritalle, jotta tämä saattoi kuunnella oopperoita lentokoneessa). Nykypäivän näkökulmasta tämä mahdollisuus oli kuitenkin aika kapea paristojen nopean kulumisen ja ison kasettivalikoiman vaatiman tilan ja vaivan takia.

Mutta ei muistella kasettia pelkästään pahalla, se tuotti kuitenkin maailmaan paljon iloa, paljon uskomattomia omakustanteita vielä uskomattomampine kansitaiteineen ja suunnattoman määrän muovijätettä, jota pikkupojilla oli ainakin vappuisin tapana vedellä maastoon serpentiinien tapaan. Kepeät mullat siis sulle, c-kasetti!

13.5.2010 23:15 | Heikki Poroila | Viestejä: 5 | Kommentoi

Lovesta ja rakkaudesta

Tuoreen uutisen mukaan Universal Music ostaa suomalaisen musiikkituotannon historiaan vahvasti vaikuttaneet Love Kustannuksen, Siboneyn ja Johanna Kustannuksen karvoineen päivineen. Markkinatalous eli kapitalismi on täyttänyt jälleen kerran Karl Marxin profetian pääomien keskittymisen vääjäämättömyydestä. Isot nielevät pienet, omistus kasautuu.

Myönteistä uutisessa on se, ettei yhtiöiden tuotantoa ilmeisesti ainakaan heti uhkaa lopettaminen (ne "säilynevät" itsenäisinä tuotantoyksiköinä). Voidaan toivoa, että Universal osti katalogiinsa täydennystä, ei vain pois kilpailijoilta. Jälkimmäistä ajatellen voidaan pitää myönteisenä sitäkin, ettei ostajana ollut Warner, joka omistaa jo suomalaisen iskelmän. Kun markkinoilla on edes muutamia toimijoita, voidaan ainakin teoriassa toivoa jotain kilpailuakin. Tosin noin yleisesti näyttää siltä, että äänitealan innovaatioista vastaavat pienet, isot tyytyvät keräämään kermaa.

Universal Music Finlandin toimitusjohtaja Jarkko Nordlundilla on joka tapauksessa näytön paikka. Jos Loven, Siboneyn ja Johannan aarreaitan päästää rappiolle tai tuhoon, ei ole paljon näyttäytymistä julkisuudessa. Kun julki on juuri tullut Johannan marginaalista musiikkia CD:llä, olen toistaiseksi optimistinen. Mutta vain toistaiseksi. Myös Jarkko Nordlund ottaa määräyksensä viime kädessä Suomen ulkopuolelta.

* * *

Kun Lovella aloitin, loveen myös lopetan. Olen nimittäin langennut täysin loveen, ihastunut Darla-kaunottareen. Miten sopusuhtaisen täydellinen vartalo yhdistyneenä kärsivälliseen ja huolehtivaiseen äitiyteen. Katsokaa itse, vielä ei ole myöhäistä! http://www.interactivezoo.eu/pesa.html

4.5.2010 23:27 | Heikki Poroila | Viestejä: 2 | Kommentoi

Raha ja sivistys Nallen mukaan (ei Puhin)

Konsernijohtaja Björn Wahlroos tunnetaan ääneen ja suoraan puhuvana kapitalistina. Tähän pienituloisen kansalaisen kehut valitettavasti yleensä tuppaavat jäämäänkin. Nyt Wahlroos on ripittänyt tehottomia ja saksalaiseen malliin juuttuneita korkeakoulujamme (Turun suomalaisen yliopistoseuran Phoenix-lehti 1/2010 s. 8-9) ja siinä yhteydessä määritellyt uusiksi rahan ja sivistyksen suhteen.

Wahlroosin mukaan "Raha ja sivistys ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Vapaus omistaa on vastavoima tyrannialle. Omaisuus on historiassa tarkoittanut hajautettua valtaa ja ollut siten vapauden tie". Miksi tämä ei kuulosta uskottavalta tai edes loogiselta? Wahlrooshan on tunnetusti erittäin älykäs ihminen (kyllä, suurten omaisuuksien keräämiseen tarvitaan yleensä älyä).

Luultavasti ymmärrämme käsitteen "sivistys" aivan eri tavalla. Minulle sivistys ei tarkoita vapautta omistaa vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään ja sitä, että yhteisö pitää huolta heikoimmistaan. Tällaisen sivistyksen puolesta en ole huomannut konserninjohtaja Wahlroosin saarnanneen, pikemminkin päin vastoin.

Mutta vielä oudommalta tuntuu nähdä raha nostettuna tyrannian viholliseksi ja "vapauden" takeeksi. Toki itselle kahmittu rahallinen omaisuus lisää huomattavasti yksilön vapautta olla piittaamatta ympäristön vaatimuksista. Ehkä Wahlroos tarkoittikin juuri tätä rahan ihanaa omaisuutta. Mutta siis tyranniaa vastaan "hajauttamalla valtaa"?

Wahlroosin henkilökohtaisen elämänkaaren luulisi viimeistän todistavan, kuinka rahalla on taipumus kasautua eikä suinkaan hajaantua. Ja kansakuntien sotahistoria puolestaan kertoo, kuinka hallitsevan luokan ylimääräinen raha ja toisaalta tuon rahan puute ovat kerta toisensa jälkeen sytyttäneet maailman tuhoisaan sodan tuleen.

Se on totta, että ennen kuin kaikki raha on ehtinyt yksiin käsiin, valta on hitusen hajallaankin. Mutta että toisistaan erillään olevat rahavallan keskukset vastustaisivat tyranniaa, siitä kuulisi mielellään yhdenkin historiallisen esimerkin. Minulle tulee mieleen lähinnä se into, jolla Saksan teollisuuspiirit nostivat Hitlerin valtaan varmistaakseen oman rahansa koskemattomuuden.

Miksi yllä oleva kitkerä vuodatus? Eihän kukaan oikeasti odota aidon kapitalistin - ja sellainen Björn Wahlroos kiistatta on - kannattavan mitään sellaista sivistyksen muotoa, joka uhkaa rajoittaa omistamisen ja rahan keräämisen vapautta. Joudunkin paljastamaan, että minulla on vuodesta toiseen ollut salainen toive siitä, että konsernijohtaja Wahlroos paljastuukin pohjimmiltaan sivistyksen tukipilariksi, joka vielä kerran suomii edustamansa ihmisryhmän sivistyksellistä ohuutta ja loputtoman rahantavoittelun moukkamaisuutta. Ja lahjoittaa sanojensa vahvistukseksi suomalaiselle kirjastolaitokselle - mieluiten musiikkikirjastoille - miljoona euroa arvokkaan sivistyspalvelun kehittämiseen.

Salaisen toiveeni perusteena ei tosin ole paljon muuta kuin konsernijohtaja Wahlroosin viikset. Ne kun tuntuvat tavattoman epämuodikkaina (voisiko Nokian johtajalla olla mursunviikset?) viestivän jonnekin mielen sopukoihin unohtuneesta 1960-luvun aatteellisesta paheesta.

Konsernijohtaja Björn Wahlroosin tuoreet kommentit panevat salaisen toiveeni kyllä koetukselle. Siksi lähetänkin Halikon Joensuun kartanoon voimakasenergisiä kehotuksia aloittaa konkreettisia sivistyshankkeita tukevat rahalahjoitukset heti, viivyttelemättä. Saan tähän lähetystoimintaan voimia Wahlroosin omasta toteamuksesta, jonka mukaan "varainkeruun täytyy olla yksityisten ihmisten ja alumnien harteilla". Kun itselläni ei ole ylimääräistä rahaa, joudun siis vetoamaan Wahlroosin kaltaisiin potentiaalisiin mesenaatteihin. Toivottavasti en joudu pettymään.

16.4.2010 15:10 | Heikki Poroila | Viestejä: 2 | Kommentoi

Väärin katusoitettu?

Ainakin pääkaupunkiseudulla asuville tulivat takavuosina tutuiksi uudentyyppiset katusoittajat, kun posetiivin sijasta kadunkulmaukseen asettuivat soittamaan neuvostoliittolaisen (venäläisen) musiikinopetusjärjetelmän koulimat taiturit. Monta vuotta saimme kuunnella korkeatasoista musisointia viuluilla, sellolla ja muilla akustisilla soittimilla. Kynnys kiittää rahallisesti lyhyestäkin taidenautinnosta oli kohtalaisen matala.

Naapurimaan väestön keskimääräinen vaurastuminen näkyy siinäkin, ettei näitä konservatorion käyneitä katusoittajia enää juurikaan näe tai kuule. Tilalle ei tietenkään ole tullut suomalaisia soittajia - se nyt ei kerta kaikkiaan sovi kulttuuriimme? -, vaan pääosin eteläisestä Euroopasta saapuneita nuoria romaneja.

Näillä soittajilla on paljon yhteisiä piirteitä. Kaikki hymyilevät iloisesti, soittavat notkealla tekniikalla ja kovalla volyymillä - eikä yhdelläkään tunnu olevan vähäisintäkään sävelkorvaa! Olen eri puolilla pääkaupunkiseutua kuullut useampia soittajia, enkä voi uskoa, että yksi ja sama kaveri olisi ehtinyt aina reitilleni.

On todella häkellyttävää kuunnella teknisesti sujuvaa harmonikansoittoa, jossa säestyksellä ja melodialla ei tunnu juuri koskaan olevan mitään yhteyttä ja jossa melodia vaihtuu kesken soittoa nopeammin kuin korvat kääntyvät. Voisiko kyse olla vain erilaisesta musiikkikulttuurista? Tuskin, sen verran paljon meillä on Balkanin alueelta levytettyä romanien rikasta musiikkiperinnettä tutkittavana. Ei kuulemillani levyillä soiteta samalla tavalla kuin nyt kadunkulmassa. Balkanilainen rytmiikka poikkeaa toki täkäläisestä, mutta vain edukseen.

Voisiko olla mahdollista, että jossain eteläisessä EU:ssa on paikka, jossa koulutetaan pohjoiseen lähtijöitä soittamaan harmonikkaa taitavasti ja iloisesti, vaikka sävelkorvasta ei olisi tietoakaan? Toistaiseksi en ole kuullut parempaakaan selitystä tälle erikoiselle ilmiölle, josta olen kuullut muidenkin kommentteja, enimmäkseen aika happamia sitä paitsi.

Ainakin sosiologisesta näkökulmasta olisi kiinnostavaa tietää, onko hyväntuulisesti väärin soitettu harmonikkamusiikki tehokkaampi tapa kerätä kolikoita kuin istua kauppakeskuksen oven suussa polvillaan katse maahan painettuna.

3.4.2010 15:47 | Heikki Poroila | Viestejä: 1 | Kommentoi

Lisäyksiä: 1 - 10 / 92

[|<]

[<]

[>]

[>|]

Huom. Kirjastot.fi-foorumeilla ja blogeissa on toistaiseksi ennakkomoderointi häiriköinnin vuoksi. Viestit tulevat foorumeille ja blogeihin viiveellä. Pahoittelemme tästä aiheutuvaa haittaa. Kirjastot.fi-toimitus

Rekisteröitymällä voit myös tilata foorumien ja blogien viestit sähköpostiisi. Voit myös tilata viestit RSS-syötteenä.

Foorumien ohjeet ja säännöt
Foorumien ja blogien viestien haku – viestejä voi etsiä myös sivujen haulla
Ohjeet ja palvelut rekisteröityneille
RSS-ohje

Sisäänkirjautuminen