Pirjo Tuomi

Kirjastorokkia 20 vuotta – Paluu juurille

”Kirjastoon ei voi koskaan enää suhtautua samalla tavalla, kun on kerran kuullut siellä rockia yöllä” kirjoittaa Pasi Pikkupeura Lapin Kansassa 17.2.1990 tiettävästi maailman ensimmäisen Kirjastorokin tunnelmistaan. Kaupungin nuoriso otti tapahtuman heti omakseen, ja me musiikkikirjaston väki päätimme, että tästähän tulee perinne! Tosin tuo ensimmäinen yöllinen rokkikonsertti ei ollut vielä nimeltään kirjastorokki, vaan kirjaston talvisen Valoa yössä –tapahtuman yhteydessä järjestetyt ”yöjamit” musiikkikirjastossa. Näitä yöjameja järjestettiin sitten parina seuraavanakin vuonna, ja kasvaneesta kysynnästä innostuneena kesällä vuonna 1992  päätettiin järjestää kirjaston pihalla kunnon festari, joka sai sitten nimekseen KIRJASTOROKKI.

Seppo Nummen jalanjäljillä

Yleisten kirjastojen musiikkikirjastohistoria Suomessa on huomattavasti lyhyempi kuin varsinainen kirjastohistoria. Ensimmäinen varsinainen kirjaston musiikkiosasto aloitti toimintansa Tampereella Tammelan sivukirjastossa vuonna 1958. Jo sitä ennen oli Helsingin kirjastoissa harjoitettu musiikkikirjastotoimintaa järjestämällä kirjastoissa musiikkiesitelmiä ja kirjastokonsertteja. Musiikkikirjastotoiminta siis oikeastaan alkoi kirjastokonserteista, joten Kirjastorokki on tavallaan ”paluuta juurille”. Myös Rovaniemellä, kun musiikkikirjastotoiminta aloitettiin uuden kirjastotalon ja uusien tilojen myötä, järjestettiin konsertteja kirjaston aulassa 1960-luvulla. Paikalla olleet muistelevat, että myös ”rockimpaa” musiikkia soittaneet orkesterit pääsivät esiintymään.

Suomalainen säveltäjä, runoilija ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja Seppo Nummi (1931–1981) on varmasti tärkein henkilö, joka omalla persoonallisella tavallaan on ollut vaikuttamassa siihen, että meillä nykyään on kansainvälisestikin korkealle noteerattu musiikkikirjastotoiminta yleisissä kirjastoissa. Hän muun muassa perusti vuonna 1955 Musiikkikirjastoseuran edistämään musiikkikirjastotoiminnan käynnistämistä ja kiersi ympäri maata kirjastoissa propagoimassa visioitaan. Seppo Nummi halusi musiikkikirjastotoiminnan kautta tarjota kansalaisille tasavertaiset mahdollisuudet musiikin – täsmennettäköön

tässä konserttimusiikin – harrastamiseen, ja hän halusi tehdä ”laulavasta kansasta soittavan kansan”.  Nummi käytti jopa termiä ”musiikkikirjastoideologia”, joka sisälsi muun muassa seuraavia tavoitteita:

• Musiikkikirjastoista on muodostettava kamarimusiikin tukikohtia, joiden avulla edistetään kamarimusiikkiyhtyeiden syntymistä kontaktipalvelulla

ja aineistoja tarjoamalla.

• Musiikkikirjaston tulee edistää vähentyneen soittotaidon elpymistä ja nuotinlukutaidon lisääntymistä.

• Musiikkikirjastojen tulee harjoittaa ”amatöörikasvatusta” eli tarjota mahdollisuus yhdistää musisoiva, tietopuolinen ja kuunteleva musiikinharrastus tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

• Musiikkikirjastojen tulee auttaa luovien ja esittävien muusikoiden ja musiikkiyleisön välille auenneen kuilun umpeen luomisessa.

• Musiikkikirjastojen tulee muodostua musiikkielämän ”lähdesuoniverkostoksi”, joka toimittaa ravintoa organismin kaikkiin osiin.

(Musiikkikirjastotoiminnan käsikirja 1986, 23–24.)

Vaikka musiikkikirjastot ovat vakiintuneet osaksi kirjastotoimintaa, ja Seppo Nummen henkinen kasvatustehtävä on muuttunut enemmän ”asiakaslähtöiseksi” ajatteluksi musiikkikirjaston palvelujen tarjonnassa, voidaan Kirjastorokissa nähdä kuitenkin jotain samaa henkeä, jota Nummi musiikkikirjastoideologiallaan tavoitteli. Kari Elorannan (Eloranta 2008, 38)2 mukaan Seppo Nummi näki musiikkikirjaston palveluna, joka ”koetteli rajojaan”, joka nuottien ja äänilevyjen hankkimisen ja lainaamisen lisäksi toimisi ”verkoston solmukohtana” etsimällä ja  järjestämällä esiintymistilaisuuksia musiikkiamatööreille. Kirjastorokki on myös esimerkki rajojen laajentamisesta ja vaikkapa aineiston uusimuotoisesta käytöstä. Yhtenä motiivina soittotilaisuuksien järjestämiseen kirjaston tiloissa oli nimittäin havainto, että rock-nuottien lainaus lisääntyi. Kun lainaajilta sitten tuli kysyttyä, että miten he niitä nuotteja hyödyntävät, kävi ilmi, että kaupungissa on lukematon määrä ”kellaribändejä”, joilla ei koskaan ole tilaisuutta päästä soittamaan yleisölle. Soittajat olivat yleensä alaikäisiä, jolloin heillä ei ollut mitään mahdollisuutta edes tarjoutua soittamaan baareihin tai muihin mahdollisiin keikkapaikkoihin. Potentiaalisten rocktähtien tuhlausta, ajattelimme me musiikkikirjastossa. Kun samaan aikaan saatoimme lainausluvuista ja kaupungin alaikäisille tarkoitetusta konserttitarjonnasta päätellä, että myös potentiaalista konserttiyleisöä varmasti riittäisi, rokkikonsertti-konsepti olikin valmis. Mainittakoon, että pienintäkään epäilystä siitä ei ollut, ettemmekö me kirjastotädit – tosin olihan meillä kyllä niitä erinomaisia ja kannustavia rokkipoikiakin työvoimassa – kyseistä tapahtumaa kykenisi järjestämään. Esimerkiksi minkäänlaisia järjestyshäiriöitä emme edes osanneet pelätä – eihän niitä ollut normaalistikaan musiikkikirjastossa ollut.

Mahdolliset ulkopuolisten ennakkoluulot reviirin laajentamiselle eivät tulleet myöskään mieleen. Aiemmin mainitussa Lapin Kansan kirjoituksessaan Pasi Pikkupeura kirjoitti myös: ”Tuttu rakennus on yllättäen paljastanut uusia puolia itsestään. Ja vaikka  päivänvalossa tuo Aallon luomus näyttää yhä niin ylevältä, rauhoittavalta ja tasapainoiselta, tiedämme nyt, että sillä on myös salaperäinen yöpuolensa. Tämä tieto ilahduttaa monia, joitakuita se järkyttää.”

Meille kirjastotädeille ei koskaan kukaan järkytystään ilmaissut; eikö uskaltanut vai eikö kehdannut! Sitä paitsi luulen, että emme olisi kovinkaan paljon valituksista piitanneet, myönteistä palautetta tuli niin paljon nuorten, mutta alusta lähtien myös heidän vanhempiensa keskuudesta.

Ei rahalla vaan rakkaudella

Tapahtuman järjestämisessä oli alusta alkaen kaksi pääperiaatetta: kaikki halukkaat pääsevät soittamaan ja kustannukset pidetään minimissä. ”Ei rahalla vaan rakkaudella” kuten kirjoitin Lapin Kansan yleisön osastolla kiitellessäni soittajia ja yleisöä yhden Kirjastorokin jälkeen. Soitto-oikeus kaikille halukkaille taattiin sillä, että minkäänlaista karsintaa ei tehty iän, sukupuolen, musiikkityylin tai -taidon perusteella. Ilmoittautua piti kuitenkin etukäteen, ja sitten kukin bändi vain nousi lavalle, tasapuolisuuden

takaamiseksi etukäteen arvotussa järjestyksessä. Soittoaikaa kullekin bändille varattiin 15–20 minuuttia. Bändien vaihtoa nopeutettiin sillä, että lavalle varattiin valmiiksi yhteiseen käyttöön rummut ja mikrofonit. Juontajiakaan meillä ei koskaan ollut – soittolavan reunaan vain vaihdettiin lappu, jossa luki bändin nimi. Soittolaitteista aiheutui pieniä menoeriä, kun maksoimme hiukan korvausta niille soittajille, jotka antoivat esimerkiksi rumpusettinsä muidenkin käyttöön. Kustannuksia aiheutui myös PA-laitteista, jotka jouduimme vuokraamaan, samoin miksaajalle maksoimme aina pienen palkan. Näistäkin kustannuksista yritimme päästä muun muassa anomalla Suomen Kirjastosäätiöltä 25 000 markkaa apurahaa rumpujen ja äänentoistojärjestelmän hankkimiseen. Tämmöisiä hankintoja ei kuitenkaan katsottu kirjastolle sopiviksi eikä apurahaa myönnetty. Kustannuksia katettiin sitten muun muassa Käännän Maijan suunnittelemalla ja painamalla Kirjastorokki-paidalla, jota myimme 40 markan hintaan. Soittajille ei luonnollisestikaan maksettu ”keikkapalkkioita”, ja oma lukunsa Kirjastorokin historiassa ovatkin konsertteja edeltäneet sämpylätalkoot, joihin oman panoksensa antoi myös muu kirjaston väki. Jokainen soittaja sai palkaksi kahvia ja sämpylän takahuoneessa, jossa, mainittakoon sekin, toisin kuin yleensä backstagella, Kirjastorokin jälkeen vain hyvin harvoin tarvitsi keräillä tyhjiä pulloja soittajien jäljiltä.

Ensimmäisissä Kirjastorokeissa oli ehkä tunnelman nostattajana otettu rohkaisuryyppyjä, mutta huomattavan nopeasti Kirjastorokissa soittamisesta tuli sen verran vaativa suoritus, että selvin päin soittamista ei tarvinnut edes mitenkään korostaa. Kirjastorokki on luonnollisesti alaikäisille tarkoitettuna tapahtumana päihteetön, mutta koskaan ei oikeastaan tästä asiasta tarvinnut edes huomauttaa yleisöä tai soittajia. Kirjastotädeillä järjestysmiehinä taisi olla riittävä auktoriteetti jo pelkällä olemuksellaan. Poliisitkin sitä joskus muistaakseni meille kävivät naureskelemassa. Se ei siis koskaan jännittänyt, säilyykö järjestys, mutta jännittävää oli aina nähdä ja kuulla, minkälaiset bändit milloinkin lavalle nousivat!

20 vuotta ja satoja bändejä

Ensimmäinen rokkikonsertti musiikkikirjaston tiloissa järjestettiin siis helmikuussa 1990 kirjaston 130-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn Valoa yössä -tapahtuman yhteydessä. Noita ”yöjameja” jatkettiin sitten Lainan päivän merkeissä ainakin vuosina 1991 ja 1992. Hiukan epävarmojen ”arkistotietojen” perusteella ”yöjameissa” soittivat ainakin Jalla Jalla, Greenhouse, Duo Jari Pulsa ja Marko Kantola, Nightingales, Blue Ribbon, The Vävyt, Avanto, James W. Nelson, Parasta Lapsille, GND, Supperheads, The Arctic Orchestra, Ambulance, Taulu. Mainittakoon, että Taulu-yhtyeen laulusolistina toimi Hannu Takkula, joten Kirjastorokista se on hänenkin julkkisuransa alkanut. Myös Absoluuttinen Nollapiste soitti ensimmäisen kerran musiikkikirjastossa vuonna 1992 ja herätti heti erikoisilla lauluillaan poikkeuksellista huomiota. Bändistä tulikin Kirjastorokin ”vakioesiintyjä” ja kunniavieras. Pojat kävivät vuosikausia Kirjastorokissa soittamassa aina, kun muilta kiireiltään ehtivät ja muutenkin muistavat eri yhteyksissä korostaa Kirjastorokin ainutlaatuisuutta. Onpa yhtyeen  kokoelmalevykin ”omistettu Tuomen Pirjolle” Kirjastorokin kunniaksi.

Kirjastorokki-nimi syntyi kesällä 1992, kun päätettiin järjestää ulkoilmakonsertti kirjaston pihalla. Tapahtumaan liittyi myös elokuva-esitys konsertin jälkeen, ja kyse oli heti oikeastaan pienimuotoisesta yhden illan festarista. Soittamassa oli kymmenen bändiä. Enimmillään kirjaston pihalla soitti muistaakseni 17 bändiä! Vuodesta 1992 alkaen Kirjastorokki pidettiin siis kaksi kertaa vuodessa: talvella sisällä ja kesällä ulkona. Joskus on järjestetty myös ylimääräisiä Kirjastorokkeja kuten vuonna 1994, kun haluttiin juhlistaa Jalla Jalla -yhtyeelle myönnettyä kaupungin taidepalkintoa. Muutamana vuonna 1990-luvun lopulla Kirjastorokki järjestettiin osana Down By The Kemijoki -festivaalia, jolloin siellä kävi myös vierailevia tähtiä – ainakin Karkkiautomaatti ja Utsuri Horror Show – pääfestareilta. Aluksi esiintymistilaisuus tarjottiin vain rovaniemeläisille, mutta vähitellen kyselyjä alkoi tulla ympäri maakuntaa, ja bändejä tuli soittamaan 20 minuutin settinsä – useimmilla biisejä ei pitempään olisi riittänytkään – ainakin Torniosta, Kemistä, Keminmaasta, Sodankylästä, Kemijärveltä ja Ivalosta. Pojat olivat tietysti alaikäisiä ja ajokortittomia, ja avuliaat isät toimivat autonkuljettajina ja roudareina. Kirjastorokin historian ensimmäinen tyttöbändikin, Tshernobyl Sisters, tuli Kemijärveltä.

Musiikkikirjasto kävi vähitellen ahtaaksi ja vuonna 1995 siirryttiin yläkerran näyttelysaliin ja vuonna 1997 Illusia-ravintolaan. 1990-luvun lopulta lähtien yleisömäärän kasvettua ulos kirjaston tiloista talvinen Kirjastorokki on järjestetty Wiljamissa. Omat muistoni Kirjastorokista loppuvat vuoden 2000 helmikuussa Wiljamissa järjestetyn Kirjastorokin haikeisiin tunnelmiin, mutta tapahtuma rovaniemeläisenä bändikatselmuksena jatkaa tarinaansa. Kaksikymmentä vuotta, lähes neljäkymmentä Kirjastorokkia ja satoja aloittelevia rokkibändejä kattaen kaikki mahdolliset ja mahdottomat kevyen musiikin genret – siinä yksi elämää suurempi kertomus, joka voidaan aloittaa tavallisen tarinan tapaan ”olipa kerran rohkeita ja ennakkoluulottomia kirjastotätejä ja rokkipoikia, jotka reviiriä laajensivat ja samalla juurille palasivat”, mutta jota ei onneksi tarvitse päättää ”sen pituinen se”!

Keikkavälitystä ja demokauppaa

Kirjastorokki poiki myös kaikenlaista oheistoimintaa musiikkikirjaston yhteyteen. Lappilaisten orkestereiden ja laulajien levytykset – myös niin sanotut demo-äänitteet – on aina pyritty hankkimaan musiikkikirjaston kokoelmiin. Kirjastorokin myötä demojen tarjonta alkoikin kasvaa huomattavasti. Ajatus äänitteiden myymisestä lähti siitä, että asiakkaat kyselivät, mistä meillä lainattavissa olevia paikallisten tekijöiden levyjä, varsinkin demoja, voisi ostaa. Emme osanneet useinkaan neuvoa heitä, joten rupesimme miettimään, että miksi emme voisi ottaa niitä itse myyntiin. Vuodesta 1993 lähtien musiikkikirjastossa onkin toiminut pienimuotoinen ”demokauppa”. Näinkin aloimme tukea paikallisia musiikintekijöitä.

Toinen Kirjastorokin mukanaan tuoma oheistoiminto oli jonkinlaiseksi ohjelmatoimistoksi ajautuminen. Musiikkia erilaisiin  tilaisuuksiin etsiskelevät alkoivat soitella musiikkikirjastoon kyselläkseen bändien yhteystietoja, ja pian huomasimme harrastavamme myös pienimuotoista keikkavälitystä. Teosto-ilmoituksiin ja muihin tekijänoikeusasioihin liittyvät kysymykset tulivat Kirjastorokin myötä tutuiksi, ja myös niissä asioissa meille alkoi tulla paljon kyselyjä. Kirjastorokkeja järjestäessämme hyvin pian kävi myös ilmi, että Rovaniemellä oli kova pula bändien harjoitustiloista. Varmasti olisimme niitäkin tiloja tarjonneet, jos jostakin olisi vapaata tilaa löytynyt, mutta siinä asiassa emme voineet auttaa. Organisoimme kuitenkin Kirjastorokissa 8.1.1997 bändien harjoitustilojen puolesta adressikeräyksen. Adressi luovutettiin kulttuuri-, koulu-, ja nuorisolautakunnan puheenjohtajille ja virkamiehille, ja siinä toivottiin muun muassa koulujen iltaisin vapaana olevia tiloja luovutettavaksi kyseiseen harjoitustilakäyttöön. Varsin järkevä ehdotus näin jälkikäteenkin ajatellen. Jonkinlaisen tilan nuoret saivatkin sitten ehkä juuri adressikeräyksen seurauksena linja-autoasemalta käyttöönsä, ja muistelen, että ”Tilojen” avaintakin sitten myös säilytettiin musiikkikirjastossa.

Mainittakoon tässä pari muutakin ”oheistoimintaa”, jotka eivät sinänsä Kirjastorokkiin liity, mutta jotka osoittavat Rovaniemen musiikkikirjastoväen ennakkoluulotonta ja luovaa suhtautumista työhön. CD-levyjen tullessa kirjastoon 1990-luvun alkupuolelta lähtien alkoi ilmetä lainauksen ohi tapahtuvaa levyjen häviämistä. Huolestuneena tästä epänormaalista ilmiöstä päätimme pyytää asiakkaita apuun, ja panimme lainaustiskille adressin, jonka otsikkona oli muistaakseni ”Kirjastosta varastaminen on kuin kaverilta varastaisi!” Keräys sai suuren suosion ja kaikki asiakkaat panivat siihen nimensä. Levyjen häviäminen väheni radikaalisti, ja saimme jopa takaisin noita tiskin ohi lähteneitä levyjä - joidenkin omatunto oli alkanut soimata, mikä oli tarkoituskin! Toinen ”asennettamme” ilmaiseva esimerkki olkoon se, kun joskus 1990-luvun puolivälissä päätimme asiakkaiden pyynnöstä alkaa pitää musiikkikirjastoa auki myös sunnuntaisin.

”Lähdesuoniverkosto”

Kuten aiemmin Seppo Nummen musiikkikirjastoideologiasta kävi ilmi, hän halusi tehdä musiikkikirjastoista ”lähdesuoniverkostoja”, jotka ”toimittavat ravintoa organismin kaikkiin osiin”, ja joiden vaikutus heijastuisi koko yhteisön musiikkielämään. Eräänlaisena musiikkiyhteisön lähdesuoniverkostona Rovaniemen musiikkikirjastoa voidaankin mielestäni täysin perustellusti pitää. Kirjastorokki on yksi näkyvä ja omaleimainen verkoston osa, mutta musiikkikirjasto on aina ollut hyvä verkostoitumaan kaikkialle kaupungin musiikkielämään. Musiikkiopisto opettajineen ja oppilaineen, kaupunginorkesteri muusikoineen, kaupungin koulujen musiikinopettajat, musiikkitapahtumien järjestäjät, kanttorit ja kapakkamuusikot olivat ja ovat nuorison ohella musiikkikirjaston vakiokävijöitä ja henkilökunnalle tuttuja. Musiikkikirjasto on aina ollut kohtauspaikka, johon musiikin ammattilaiset ja amatöörit ovat yhtä tervetulleita, ja jossa pyritään tasavertaisesti ottamaan huomioon kaikkien toiveet riippumatta iästä, ammatista,  musiikkimausta tai -taustoista.

Musiikkikirjaston aineistonhankinnassa ei kuitenkaan lähdetty vain asiakkaiden toiveista, vaan periaatteena on ollut, että ”tarjonta luo kysyntää”. Kokoelmaa on rakennettu enemmän marginaali- kuin mainstream-linjalla, jolloin ajatuksena oli tarjota eri musiikin genreistä ja lajeista äänitteitä, joita muualta varsinkaan Rovaniemellä ei saanut. Tässä ajattelussa voi joku nähdä Seppo Nummen kasvatushenkeäkin, mutta pääasiassa palaute eräänlaisesta kokoelmalähtöisestä palvelupolitiikastamme oli ja on tietääkseni edelleen myönteistä. Tänä päivänä äänitteiden lainaus musiikkikirjastoista teknisten välineiden ja kuuntelumahdollisuuksien kehityksen myötä vähenee, mutta musiikkikirjastojen merkityksestä verkoston rakentajana ja rajojen rikkojana voisi tulla entistä korostuneempi. ”Musiikkikirjasto goes kapakka”, joka vie kokoelmaa tarjolle kirjaston ulkopuolelle, ja ison veljen jalanjälkiä seuraava Minikirjastorokki ovat oivia esimerkkejä siitä rohkeasta ja ennakkoluulottomasta tiestä, jolla Rovaniemellä edelleen kuljetaan!

Linkki PDF-historiikkiin kuvineen. Tämä Kirjastorokki-artikkeli alkaa sivulta 135.