logo

Tarkennettu haku
Kaikki kirjastot
Tulosta sivu »
Etusivu  >  KirjastoPro  >  Keskustelut ja blogit  >  Blogit  >  Vesa Suominen

Vesan blogi

Vesa SuominenOulun yliopiston informaatiotutkimuksen lehtori Vesa Suominen tarkastelee kirjastoalaa ja sen kehitystä ”terveen konservatiivisesta” näkökulmasta.

Vesan blogi

Vielä informaatiolukutaito, kirjastot ja kirjaston (puuttuva?) käsite

(alla oleva kirjoitus liittyy keskusteluun juonteessa http://www.kirjastot.fi/keskustelut/viestit.a...50c0df6f2d05)

Tämä keskustelujuonne alkaa viittauksella toiseen juonteeseen, jossa keskusteltiin Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen opiskelijoiden huolesta kirjastoalan koulutuksen suhteen, kun on muodostettu informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitos. Tältä pohjalta on ehkä syytä kommentoida Sanna Taljan kirjoitusta kysyen, missä määrin informaatiolukutaitohankkeet ilmentäisivät nimenomaan kirjastoja koskettavan yhteiskunnallisesti valaisevan tutkimuksen olemassaoloa. Heikki Poroilahan oli kysellyt jotain tämän tapaista, ja ainakin itse olin tulkitsevinani Sannan kirjoituksen vastauksena juuri Heikin kirjoituksen haasteeseen.

Sanna itse kirjoituksessaan viittaa siihen, että informaatiolukutaito on kirjastojenkin tehtävä, samaan tapaan kuin perinteisemmän lukutaidon opettaminen tai lukuharrastuksen virittäminenkin ovat jo perinteisesti olleet. Suhde jää nähdäkseni varsin ylimalkaiseksi.

Jotta sitten voisimme perusteellisemmin pohtia, missä määrin keskeisesti informaatiolukutaitotutkimus olisi myös kirjastotutkimusta, meillä tietysti pitäisi olla jonkinlainen kirjaston käsite, ehkä jopa kirjastoteoriaa, kuten itse mielelläni kutsuisin perusteellisemman käsitteellisen kirjastopohdinnan tuloksia ja niiden muodostamaa kenttää.

Mutta sellaistahan meillä ei ilmeisesti ole, ja siksi meidän on myös kovin vaikea keskustella siitä, missä määrin esimerkiksi suomalaisessa informaatiotutkimuksessa tehdään kirjastotutkimusta.

Yksi paikka, jossa se, onko meillä vai eikö kirjaston käsitettä, käsitteitä ja sitä myötä ehkä jopa kirjastoteoriaa, on katsoa tehtyjä tavalla tai toisella kirjastoihin liittyviä tutkimuksia ja sitä, millä tavoin niissä mahdollisesti tulisi esiin reflektiota siitä, miten kirjasto tulisi tai olisi hyvä käsittää tai miten se on käsitetty kyseisessä tutkimuksessa. Kun meillä tehdään esimerkiksi opinnäytetöitä esimerkiksi tiedonhankinnan alalta, siellähän usein kirjoitetaan pitkät pätkät erilaisista tiedonhankinnan teorioista, niitä pyöritellään ja ehkä kunnianhimoisesti niitä yhdistellen muodostellaan taas uutta käsitystä jne.

No, näppituntumani on, että kirjaston kanssa ei näin yleensä tapahdu. Ja jos näppituntumani on oikea, sitten voidaan perustellusti sanoa, että ”kirjasto” on suomalaisessa informaatiotutkimuksessa olemassa vain yleiskielen sanana, mutta ei käsitteenä. Tieteellisyyden yksi tunnusmerkkihän on kuitenkin, että keskeiset asiat aina koetaan myös ”ottaa käsitteellisesti haltuun”, mikä voi tarkoittaa vaikkapa asian problematisointia siten, että koetetaan saada esiin, mikä siinä asiassa on keskeistä, mihin kaikkeen muuhun se saattaisi liittyä jne. Jos nyt siis näppituntumani on oikea, joudun kysymään, että miten se semmoinen oikein voi tapahtua, että tehdään kovasti tieteellistä kovasti kirjastoon liittyvää tutkimusta ilman, että on käytössä minkäänlaista kirjaston käsitettä?

Asiaahan voisi tarkastella empiirisesti, ja niinpä hakeuduinkin Tampereen yliopiston opinnäytesivulle ja suoritin haun opinnäytteisiin: oppiaineena informaatiotutkimus ja hakuterminä ”kirjasto” ja vielä vaatimuksena, että vain ne, joista on koko teksti (että voisi sitten katsoa, että onko siellä pohdittu kirjaston käsitettä).

Tämä haku tuotti jo heti alkuun pienen oheistuloksen. Viitteitä tuli 23 kpl, ja kun sitten suoritin haun ilman tuota hakutermiä ”kirjasto” mutta muuten samoilla kriteereillä, viitteitä tuli 150. Näin tulos oli hieman heikommin kirjastointensiivinen kuin aikaisemmin hieman toisin menetelmin eli nimekkeistä päätelleen n. 100 Tampereen gradua luokitellen tekemäni, jolloin sain ”kirjastograduja” sellaiset 25 %.

Haun jälkeen katsoin sitten parista nimekkeestä, että onko siellä pohdittu kirjaston käsitettä. Niissä ei ollut, mutta myönnettävä on, että en missään määrin tarkasti käynyt niitä lukemaan. Ajattelinkin, että ehkä sen sijasta, että minä nyt alan lukemaan läpi 23 tamperelaista gradua, kirjastoasioihin liittyneitä graduja informaatiotutkimuksessa ohjanneet ja / tai tarkastaneet kollegat voisivat kertoa, josko jossain niissä on pohdittu todella kirjaston käsitettä, ei pelkästään käytetty yleiskielistä sanaa ”kirjasto”. Saattaahan olla, että löytyy yksi, löytyy toinen, kolmas, kymmeniä ja satojakin, ja minä olinkin täysin väärässä näppituntumineni.

Tässähän nyt olisi aivan konkreettinen tapa saada jotain sisällöllisempääkin otetta kiperään kysymykseen siitä, mikä on kirjastoasioiden asema suomalaisen informaatiotutkimuksen piirissä ja keskustella asiasta asiallisesti.

8.10.2009 12:34  |  Vesa Suominen   |  Viestejä: 1   |  Kommentoi

Lehtikatsaus: Kirjastolehden kirjallisuusnumero

Kirjastolehden uusin numero on omistettu kirjallisuudelle. Numerossa on ainakin muutama juttu, joissa tullaan perusasioiden tai muuten pohdinnan arvoisten asioiden äärelle. Edelliseen kategoriaan kuuluu ainakin Mikko Lehtisen kirja-alan ja kirjallisuuden, aika lailla juuri kaunokirjallisuuden ilmiöitä pohtiva juttu, sekä Maarit Helénin PIENI SELVITYS ILMESTYNEESTÄ KIRJALLISUUDESTA 1986-2006.

Edellistä lajia taas on päätoimittaja Ritva Hokka-Ahdin PÄÄKIRJOITUS ONKO SE KIRJA VAI JOTAIN SEN KALTAISTA.

Seuraavassa muutama pohdinta, ensin edellisestä, sitten jälkimäisestä.

PIENI ASKEL KOHTI KIRJATUTKIMUSTA

Maarti Helén tekee juuri sitä, mitä näkisin, että näin ensi alkuun pitäisikin tehdä, että kirjastohoitajat alkaisivat uudelleen tietää kirjoista. Pitäisi koettaa joillain, vaikka ulkokohtaisin keinoin saada otetta koko kentästä. Helén on penkonut suomalaista kirjatuotantoa vuosilta 1986, 1996 ja 2006. Aineistona hän on käyttänyt Suomen Kustannusyhdistyksen Vuoden kirjat –luetteloista koottua aineistoa. Sitä on sitten luokiteltu lajeihin, ja näin nähdään joitain trendejä tässä kentässä. Siinä mielessä Helénin ”Pieni selvitys” hakkaa monta otsa kurtussa tehtyä Tutkimusta, että se todella antaa uutta tietoa jostakin, jota ei ehkä aivan paljaalla silmällä näe.

Itse olen tehnyt hieman samanlaista puuhaa opetusta varten, tosin pitäytyen vielä Heléninkin selvitystä enemmän vain siihen, mitä tilastoista ja luetteloista voimme nähdä todella yleisellä tasolla. Olen koettanut luoda yleiskuvaa koko suomalaisen kirjatuotannon kentästä, mikä sekin on vielä vain yksi osa koko suomalaista tai vakkapa suomalaisten kirjastojen kannalta relevanttia dokumenttituotantoa. Ja olen myös koettanut suhteuttaa sen volyymejä kirjastojen kokoelmien ja hankintojen volyymeihin. Joka tapauksessa, vuosittaiset nimekemäärät tulevat vielä suuremmiksi, kun puhutaan koko suomalaisesta kirjatuotannosta, ei vain Kustannusyhdistyksen piirissä tapahtuvasta – ja vastaavasti on entistä enemmän pitäydyttävä jo tehtyihin luokituksiin, ellei sitten asiaa lähdetä penkomaan aivan erityisenä tutkimushankkeena. Ja sitäkin ehkä pitäisi tehdä.

Ehkä tämä tilastojen tie on hieman tylsää, tylsempää kuin ministerien tai muiden julkisten lukuelämykset ja muistelut lapsuuden kirjastoista (vaikka tylsäksi tämäkin käy aina saman kaavan mukaan toistuvana). Mutta toisaalta ”tilastojen tie” voi antaa yleiskuvaa, hahmoa sille, mikä yksin kappalein katsottuna on liian moninaista hahmotettavaksi. Helénin selvitys on tietysti pieni – niinhän sen otsikkokin sanoo. Mutta jos tämän tapaisia aihepiirejä otettaisiin esiin vaikka kirjastoalalle opiskelevien opinnäytteissä, voitaisiin pikkuhiljaa kehitellä menetelmiä ja rakentaa yhtäältä kokonaisempaa, toisaalta yksityiskohdissaan rikkaampaa kuvaa kirja- tai yleisemminkin dokumentaatioalasta. Voitaisiin siis ihan aidosti tuottaa tietoa, jota tulisi olla kirjastoammattilaisilla, ja joka ei aina ole lainkaan paljain silmin nähtävää.

Yksi ongelma tietysti on se, että tämän kaltainen tutkimus eli uuden tiedon hankinta on kovin erilaista kuin se, mitä esimerkiksi informaatiotutkijat yleensä tekevät, enemmänkin ihmisten käyttäytymismalleihin kuin tällaisiin laajempiin yhteiskunnan ilmiöihin liittyen. Tarvittaisiin siis malleja, joita esimerkiksi opinnäytetyötä tekevät opiskelijat voisivat koettaa soveltaa, etteivät joutuisi ottamaan kohtuuttomia riskejä esim. arvosanan suhteen tekemällä jotain, joka ei mahdu vakiintuneisiin kuvioihin. Ehkä Helén tulee tässä antaneeksi yhden hyvin käytännöllisesti empiirisen mallin, kun itse taas koetin sellaista mallia rakennella luullakseni liiankin käsitteellisistä aineksista kirjassani ”Grammaattis-luokituksellinen johdatus dokumentaaristen sisältöjen rekonstruktioon ja tuntemukseen”. Ehkä tässä olisi haarukkaa, jonka puitteissa voisi löytää aivan realistisiakin malleja vaikkapa opinnäytetöille, välimaastosta eri tilanteissa eri tavoin puolta tai toista painottaen.

PÄÄTOIMITTAJA PANDORAN LIPPAALLA

Päätoimittaja Hokka-Ahti sitten pääkirjoituksessaan tulee avanneeksi Pandoran lippaan, ja sieltä niitä ongelmia sitten luikertaa. Hän puuttuu kysymykseen hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta. Hokka-Ahti kirjoittaa selkeää ja kantaa ottavaa tekstiä: hyvä on hyvä, huono on huono, ja molemmat hyvin tiedetään.

Ja siinähän sitä sitten onkin ongelmaa. Jotenkin tulee mieleeni vuosikymmenten takainen tilanne Kajaanin kaupunginkirjaston luettelointihuoneessa. Siellä me luetteloitiin, minä silloin vielä nuori mies ja sitten joukko varttuneempia kollegoita. Ja radiosta alkoi soida Tuomari Nurmion laulu, en tarkkaan enää muista, mikä niistä, mutta varttuneemmat kollegat alkoivat huokailla ja kauhistella, että mihin on maailma menossa.

Meneekö hyvän ja huonon raja siinä, missä kohtaamme itsellemme vieraan, joka vielä kuulostaa / näyttää jotenkin ”rumalta”.

En tiedä enkä väitä, että Hokka-Ahdin perusteet vaikkapa Juoppohullun päiväkirjan suhteen olisivat näin heppoiset, eikä itselleni taas kaikki nämä nykykulttuurin ja –kirjallisuuden ala- ja undergroundkingenret ole niin tuttuja.

KUITENKIN, mielestäni on hyvä, että Kirjastolehden päätoimittaja ottaa esiin kysymyksen hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta – niin hankala kuin se kysymys onkin. Myös nähdäkseni on hyviä perusteita sille, että kirjasto on hyvän kirjallisuuden ”puolesta”, arvostaa sitä, tahtoo tuoda sitä esiin.

Vaihtoehto on sellainen välittäjän neutraliteetti, joka pitäytyessään sinnikkäästi kaikesta ”arvottamisesta” ei lopulta myöskään voi arvostaa mitään. Kirjasto, joka ei arvosta mitään, on nähdäkseni kuollut kirjasto.

Mutta selvää on myös, että kirjaston näkökulmasta hyvän ja huonon ulottuvuutta täytyy hahmottaa erinomaisen hienovaraisesti ja ymmärtäväisessä hengessä. Täytyy osata arvostaa ”lajissaan hyvää”, vielä täytyy olla tietoinen tämänkin asenteen sudenkuopista. Voihan olla, että ”lajissaan hyvän” arvostajalta jää huomaamatta se jäykkyys, mikä voi liittyä ”lajien” kanoniseen luetteloon.

Vielä lyhyesti voin tässä, vaikken yritäkään koko ongelmaa ratkaista, viitata tietynlaisiin muodollisiin lähtökohtiin siinä, miten kirjasto arvostaa eri asioita. Kysymys on eräänlaisesta sivistyksellisestä muodosta. Hyvin moniin eri ”lajeihin”, niin kanonisoituihin kuin niihinkin, jotka ehkä ainakin vielä ovat kaanonin ulkopuolella, voi liittyä mm. sellaista muodollista, kirjaston kannalta merkityksellistä sivistyksellisyyttä, että ne juuri kirjallisuutena saavat myös historian, muotoutuvat perinteiksi, ja perinteiden vaaliminen olisi ehkä paras jokseenkin yleinen käsite kirjaston perustehtävien hahmottamiseksi.

Myös on niin, että kaikki kirjallisuus sinänsä on yhteiskunnallista ja kulttuurista todellisuutta ja sellaisenaan tietyllä tavoin kirjaston tehtäväkenttää. Tosiasia ansaitsee arvostuksensa jo sitä kautta, että se on osa todellisuutta, eikä todellisuus mihinkään muutu silmät ummistamalla.

21.10.2007 12:10  |  Vesa Suominen   |  Viestejä: 1   |  Kommentoi

Informaatiotutkimuksen perusta ja olemassaolon oikeus tieteenä?

Kirjoitin edellisessä blogissani, että ”olen hieman skeptinen sen suhteen, onko informaatiotutkimuksella sinällään oikeastaan perustaa ja olemassaolon oikeutta tieteenalana”. Tämä lausuma ansaitsee ehkä hieman täsmennystä. Sinänsä ei varmaan ole mitään uutta tämän kyseisen tieteenalan perusteiden kyseenalaistamisessa, mutta ehkä analyyttinen pohdinta on paikallaan siitä, missä mielessä ja miten informaatiotutkimuksella saattaisi olla tai siltä saattaisi puuttua tuo perusta ja olemassaolon oikeus tieteenalana.

Mutta noin yleisesti tämä kysymys opinalan perusteista ja varsinkin niin radikaalisti, että kysyttäisiin myös olemassaolon oikeutusta, ei luonnollisestikaan kuulu suomalaisten informaatiotutkijoiden suosikkikysymyksiin – ainakaan nykyisin. 1980-luvulla asiat olivat ehkä vielä hieman toisin, kun ei ollut pakkomenestys niin vahvasti mieltä hallitsemassa eli päähän nousseena. Sen kyseleminen, mistä varsinaisesti on kysymys, kun ei varsinaisesti edistä tuloksen tuottamista. Omasta puolestani taas entisenä filosofian opiskelijana olen ehkä sillä tavoin vammautunut, että olen aina kyselemässä, mistä tässä varsinaisesti on kysymys.

Myönnän auliisti, että yksin ei riitä tämä ikuinen ”filosofinen ravunkäynti”, pyrkimys ”taaksepäin” kohti perusteita uusien uljaiden tulosten sijasta. Samanlaista ymmärrystä oman näkökulman rajoittuneisuudesta toki odottaisin ”toiseltakin puolelta”: Pelkkä sinnikäs ja pakonomainen tulostehtailu ilman pysähtymistä, perusteiden pohdintaa, ei koskaan johda intellektuaalisesti korkeatasoiseen opilliseen käytäntöön, vaikka nykysuomalainen tiedepolitiikka tätä aisaa ei ymmärräkään.

INFORMAATIOTUTKIMUKSEN KOHDE, INTRESSI JA HISTORIA

Hyvä lähtökohta jonkin tieteenalan, vaikkapa nyt informaatiotutkimuksen perusteiden ja olemassaolon oikeuden pohdinnalle on melkoisen klassinen kolmen näkökulman yhdistelmä. Tieteenalaa voivat määrittää joko yhdessä tai erikseen

1) oma tutkimuskohde

2) oma erityinen intressi, jonka valossa tutkimuskohdetta tarkastellaan (myös voidaan puhua ”näkökulmasta”, joka kuitenkin on niin väljä käsite, että se on latistunut pelkäksi poliittisen korrektisuuden välineeksi: silloin kuin ei oikein ymmärretä,. mikä pointti toisella on, voidaan kauniisti sanoa, että on ”näkökulma”), ja / tai

3) oma tieteen perinne.

Näistä heti ensimmäisen, OMAN TUTKIMUSKOHTEEN kohdalla informaatiotutkimuksella on huomattavia vaikeuksia. On hyvin vaikea nähdä, mikä olisi informaatiotutkimuksen oma tutkimuskohde. Järvelinin ja Vakkarin artikkelissa ”Kirjastotiede ja informatiikka – tiedon hankinnan tiede” (Kirjastotiede ja informatiikka ?/1988) on kuitenkin lueteltu koko joukko tutkittavia ilmiöitä, vielä eritellen ne ”olioihin” ja toisaalta ”ilmiöihin ja toimintoihin”. Edellisiin kuuluvat dokumentit ja sanomat, jälkimäisiin taas näiden tuotanto, välitys, vastaanotto tai hankinta sekä käyttö. Tällä tasolla on vielä jokseenkin vaikea nähdä, miten näin määrittyvä tutkimuskohde olisi erityisen oma kaikenlaisten muiden viestinnällisten tieteenalojen joukossa.

Ratkaisua Järvelin ja Vakkari sitten tavoittavat toisen kriteerin, INTRESSIN ELI ”NÄKÖKULMAN” kohdalla, esittäen, että ”tiedon hankinnan tieteen” oma erityisyys syntyy siitä, että näitä asioita tarkastellaan ”tiedonhankinnan näkökulmasta” (eli ilmeisesti niin, että tiedonhankinnan intressin edistäminen määrittää tarkastelua eli kohteet ovat kiinnostavia siinä määrin kuin niillä on relevanssia tiedonhankinnan intressin kannalta). Hyvin saattaisi olla, että tämä intressi eli näkökulma on tosiaan omintakeinen, mutta nähdäkseni se toisaalta ei ole kovin kantava. Myös, jos ”tiedon hankintaa” vain hieman lavennetaan ”tietämään tulemiseksi”, alkaa oppimisen ja kasvatuksen kysymykset tulla vahvasti päälle, mikä jo koettelee tämän näkökulman eli intressin kautta saavutettua omintakeisuutta.

Edelleen informaatiotutkimuksen itsensä valtavirrassa on tätä näkökulmaa koeteltu esimerkiksi sellaisilla laajentavilla käsitteillä kuin informaatiokäyttäytyminen, informaation kohtaaminen (information encountering, jonka itse havaitsin ensi kertaa ensimmäisessä Information Seeking in Context –conferenssissa texasilaisen Erdelezin esitelmässä), tai ehkäpä kohta laajempaankin käyttöön tulevalla ”informaation kokemisella” (experiencing information, mitä taas käytti muuan Andrew Dillon hyvin ”valtavirtaisessa” hengessä nyt elokuussa pidetyssä Conception of Library and Information Science –konferenssissa Ruotsissa. Nämä kaikkihan ovat sikäli aivan myönteisiä käsitteellisiä laajennuksia, että ne koettelevat sitä hiukan naiivia käsitystä ihmisen informaatiotoimintojen ylettömästä rationaalisuudesta, joka sisältyy käsitteeseen tiedon hankinta, mutta samalla ne kyllä nakertavat informaatiotutkimuksen Järvelinin ja Vakkarin strategian mukaisen omintakeisuuden perusteita.

Jo näiden huomioiden perusteella voisimme perustellusti sanoa, että informaatiotutkimus varsinkin ”tiedon hankinnan tieteenä” on kriisissä, käsitteellistä perustaa ja itseymmärrystä koskevassa kriisissä, jos vain niitä seikkoja tahdottaisiin katsoa. Mikäli Järvelinin ja Vakkarin tiedon hankinnan tiede laajennetaan niin, että hankinta korvautuu kohtaamisella, kokemisella tms., ei ole oikein mitään, mikä erottaisi informaatiotutkimuksen mistä tahansa viestinnällisiä ilmiöitä käsittelevästä toisesta tieteenalasta. Silloin pitää myös USKALTAA KYSYÄ, ONKO ENÄÄ MITÄÄN SYYTÄ PUHUA ERIKSEEN INFORMAATIOTUTKIMUKSESTA.

Omalta pieneltä osaltani, kirjastoalan opillista perustaa ajatellen, olen tosiaan – kuten Ilkka Mäkinenkin toteaa (Informaatiotutkimus 2/2007) – kritisoinut ankarasti tiedon hankinnan tiedettä, erityisesti kirjastoalaa ajatellen. Vieläkin Viron puolella julkaisemistaan osoittavan artikkelini nimi ” Up to CoLIS – downwards with ISIC: Moments in the Finnish disciplinary history of library and information science / information studies in view of the problem of library education” kiteyttää sen kritiikkini.

Vaikkei kirjastoalan kysymyksistä pontimensa saava kritiikkini ehkä kovin kiinnostaisikaan suomalaista tämän päivän informaatiotutkijaa, sillä olisi kyllä merkitystä, jos pohdimme hieman vielä kolmatta tieteenalan kriteeriä ja perustaa, omaa TIETEEN PERINNETTÄ.

Siinä historiassa on muutakin kuin kirjasto. Siinä on ensiksikin erikoisella tavalla Otlet’n dokumentaatioidean jatkeeksi ymmärretyn dokumentaation, myöhemmin sitten informatiikan perinne. Informaatiojohdannaiset korvasivat dokumentaatio-termin niin läntisesti kuin itäisestikin 1900-luvun puolivälin tienoilla. Yhdysvalloissa American Society for Documentation muuttui American Society for Information Science (ASIS) –nimiseksi, ja kansainvälisessä alan organisaatiossa, FID:ssä (Féderation international de documentation) termi informatiikka korvasi termin dokumentaatio neuvostoliittolaisten aloitteesta 1960-luvun lopulla. Mikhailov ja Giljarevskij (An introductory course on informatics/documentation. Rev. & enl. ed. The Hague, 1971. S- 17) perustelevat muutosta todeten, että

””We believe that both these terms – ”documentation and documentalistics” – are inadequate, for they lay the stres on documents whreas the subject studied by the discipline in question is the structure and characteristics of scientific information.”

Tässä vaiheessa on joka tapauksessa hyvä todeta, että tämäkin juuri nykyinformaatiotutkimukselle on luonteeltaan ammatillinen, samoin kuin kirjastotieteenkin juuri.

1980-luvulla meidän suomalaisen kirjastotieteen ja informatiikan piirissä Tuula Laaksovirta kuitenkin tahtoo nähdä informatiikalla toisenkin historian, tieteentutkimuksen historian, joka ehkä ei olisi enää samalla tavoin ammatillinen (ks. Kirjastotiede ja informatiikka 4/1983). Tieteentutkimuksen juuri näkyisi erityisesti ehkä informaatiotutkimuksen osa-alueessa, jota kutsutaan bibliometriikaksi. Tämä juuri ei ehkä kuitenkaan kovin paljoa näy nykyinformaatiotutkimuksessa, osin siksikin, että koko alahan on kulkenut myös sellaista laajentamisen tietä, jossa tieteellinen ”sitä sun tätä” on saanut rinnalleen ensin ammatillista ja sitten ”arjen” ja kansalaisen ”sitä sun tätä”.

Joka tapauksessa, siinä opillisessa perinteessä, jota tämän päivän Suomessa kutsutaan informaatiotutkimukseksi (ja jota itse mieluiten kutsun kirjasto-, informaatio- ja dokumentaatiotutkimukseksi) MYÖS kirjastolla kirjastotieteellä on kiistatta keskeinen (mahdollisesti keskeisin) osa. Tämä näkyy jo aivan siinä, miten kirjastotieteen ja informatiikan laitoksista on tullut informaatiotutkimuksen laitoksia tai Library and Information Science –yksiköistä Information Science yksiköitä. Tilastoja minulla ei ole siitä, miten yleistä tämä on nykyisten alan laitosten ja yksiköiden historioissa, mutta luullakseni ei aivan harvinaista. Mielenkiintoista olisi sekin, kuinka suurella osalla vielä tämän päivän informaatiotieteilijöistä on aivan henkilökohtaisessa elämänhistoriassaan kirjastonhoitajan, kirjastoalan opettajan, kirjastotieteilijän vaihe.


YDINKÄSITETTÄ HAKEMAAN

Mikä siis olisi tämä informaatiotutkimus, tai tämä opinala, jota nyt meillä Suomessa kutsutaan informaatiotutkimukseksi ja jota ehkä paremmin voisi kutsua kirjasto-, informaatio- ja dokumentaatiotutkimukseksi?

Jos lähdetään edellä esitetyn loppupäästä, se voisi kuitenkin olla ”KIRJASTON KALTAISTEN ASIOIDEN TIEDE”. Itse asiassa on käsittääkseni perusteltua väittää, että Järvelinin ja Vakkarin tiedon hankinnan tiede on nimenomaisesti abstraktio kirjastosta, olkoonkin, ettei se minusta ole kovin onnistunut abstraktio ja etteivät sen esittäjät ja seuraajat välttämättä mielellään näe tätä taustaa. Siinä kuitenkin olisi tiettyä vakuuttavuutta, että entisillä kirjastonhoitajilla ja kirjastotieteilijöillä ja (huomattavalta osaltaan) kirjastotieteen perinteestä tulleella tieteen alalla voisi olla jotain kompetenssiakin pohtia ja tutkia yleisemmin ”kirjaston kaltaisia asioita” – kunhan kaltaisuutta ei venytetä mahdottomuuksiin.

Suomessa, missä meillä on tapana korvata sana informaatio sanalla tieto, informaatiotutkimuksen identiteetti voisi olla ”TIEDON TIEDE”. Tämä kuitenkin voi johtaa toivottomalle hybris-tielle. Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään edellytyksiä ottaa vastuullemme kaikkea tietoon liittyvää.

”Tiedon tiedettä” voisi sitten tietysti rajoittaa jotenkin, esimerkiksi niin, että informaatio liittyy aivan tietojen viestintään ja informaatiotutkimuksesta tulisi ”TIETOJEN VIESTIMISEN TIEDE”. Silloin kuitenkin erityisyys suhteessa kaikkiin muihin viestinnällisiä asioita tutkiviin aloihin voisi olla ongelmallista, kun käsite informaatio on niin kovin moninainen, ellemme sitten tahtoisi tehdä eroa muihin viestinnän alueisiin siten, että me puhumme vain tiedollisista viesteistä, mikä taas kuitenkaan ei olisi täysin sopusoinnussa sen kanssa, mitä alalla todella tehdään.


Limbo olisi jo erottautuminen muista viestinnän aloista ”NIIDEN TIETEENÄ, JOTKA KÄYTTÄVÄT SANAA INFORMAATIO”. Lisäksi jo rajoittaminen tietojen viestimiseenkin voisi olla ongelmallista ajatellen esimerkiksi kysymyksen asetteluja nk. tietohallinnon piirissä, missä halutaan kiinnittää huomiota kaikenlaisen tietämyksen hyödyntämiseen organisaatiossa.

Tietohallinnon (information management) sekä jostain syystä ”osaamisen johtamiseksi” suomennetun ”knowledge managementin” (itse en enää aivan pysy kärryillä, mikä on IM:n ja KM:n ero) pohjalta voitaisiin ehkä vielä löytää yksi mahdollinen määrittävä pyrkimys, nimittäin hallinta (management), ja saataisiin sitten ”TIETOJEN HALLINNAN / HALLINNOINNIN / JOHTAMISEN YMS. TIEDE”.

Tosin tässäkin tuo hallinta yms. vaatisi ilmeisesti täsmentämistä, koska onhan toki kasvatuskin tietynlaista tietojen ja tietämisen hallintaa, ja eräässä Viestintätieteiden yliopistoverkoston palaverissa tiedotustutkija, professori Tarmo Malmberg kiteytti edellä luetellut kolme tieteenalan kriteeriä yhteen käsitteeseen, problematiikka, todeten, että julkisuuden hallinta on tiedotustutkimuksen problematiikka. Julkisuus ja informaatio eivät välttämättä ole sama asia, mutta jotenkin niiden suhdetta pitäisi varmasti selkeyttää. Usein me kirjasto-, informaatio- ja dokumentaatioalallakin puhumme asioista, jotka ovat julkisuutta, kuten vaikka kirjallisuus kirjastoissa.

Lisäksi minulla on omat epäilyni siitä, missä määrin tuo hallinnointi sinällään sopisi määreeksi sille, mitä kirjasto varsinaisesti ja arvokkaimmin on, mikä taas tietysti palautuu siihen erityiseen tapaan, jolla koetan käsittää kirjaston. Tietyllä tavoin kuitenkin kulttuurinen reproduktio ja hallinta ovat hieman jännitteisessä suhteessa, erityisesti, kun edellistä ajatellaan humanismin hengessä.


KIRJASTO – INFORMAATIO – VIESTINTÄ: HEIKOT PORTAAT JA VAHVAT PORTAAT

En tyhjentävästi, mutta ehkä ”viitteellisesti” olen yllä antanut aiheita ajatella, että mahdollisesti jonkin sellaisen, jota voisimme sanoa informaatiotutkimukseksi, identiteetti ja erityisyys ovat melko ongelmallisia. Olen jo edellä viittaillut tavallaan kolmelle tasolle, yleisesti viestinnällisiin aloihin, sitten informaatiotutkimukseen (jonka rinnalla voisi olla vaikkapa tiedotusoppi, puheviestintä, organisaatioviestintä jne.) ja lopulta kirjastoon ja joihinkin muihinkin tavanomaisesti jotenkin informaatiotutkimuksen alaan luettaviin spesifisempiin aihealueisiin (joiden rinnalla voisi olla vaikkapa journalismi tiedotustutkimuksesta).

Kysymys tieteiden, tiederyhmien tai tieteenalojen osa-alueiden olemassaolosta ei ehkä ole sellainen selkeä kaksiarvologiikan kysymys, jossa jotain joko on tai ei ole. Suomalaista kirjastoalan klassikkoa, professori Raili Kauppia ja erityisesti hänen työtään logiikan saralla kolmiarvoisen deonttisen logiikan parissa kunnioittaen voisimme ottaa tässäkin käyttöön eräänlaisen kolmiarvologiikan, jossa nämä luettelemani tasot asettuisivat ikään kuin portaiksi, joissa olisi vahvoja askelmia ja heikkoja askelmia (ja sitten ehkä askelmia, joita ei olisikaan, jotka ehkä olisivat romahtaneet tms.).

Tältä pohjalta harkittavaa olisi se, olisiko esimerkiksi informaatiotutkimus vahva vai heikko askelma (ja yleistäen, missä määrin noita toisia erityisiä viestinnällisiä aloja voisi pitää vahvoina tai heikkoina askelmina). Samalla voisi miettiä, minkä vahvuisia askelmia taas olisivat ne erityiset osa-alueet, joita ajattelemme näiden tieteenalojen sisälle osa-alueiksi.

Olisin taipuvainen omasta puolestani ehdottamaan, että emme pitäisi esimerkiksi informaatiotutkimusta tässä askelluksessa mitenkään erityisen vahvana identiteettiä luovana askelmana, mutta että toisaalta jotkut nyt informaatiotutkimuksen osa-alueiksi ajatellut tutkimuksen- ja opinalat voisivat sellaisia ollakin. Näin esimerkiksi vahvoja askelmia voisivat olla

- tiedon tallennus ja haku (information retrieval) itsessään on suhteellisen selkeä asia, se on ”TIEDONHAKUJÄRJESTELMIEN TIEDE”, ja sellaisia järjestelmiähän todella on. Tai

- tietohallinto, jolla sinänsä on oma jokseenkin selkeä ja määrittävä logiikkansa (”TIETOJEN HALLINNAN TIETEENÄ”, liittyen myös sinänsä aivan arvokkaaseen kysymykseen siitä, miten tiedosta voi todellisesti tulla resurssi organisaatiolle), tai jopa

- tiedon hankinnan tutkimus, koska tottahan sellainenkin käyttäytymisilmiö omine erityispiirteineen on (on siis tutkimuskohde), ja saattaa sinänsä olla, että juuri tietoyhteiskunnaksi kutsuttu kehitys, tässä siis lähinnä laajenevana tietotekniikan esillä olona voisi tehdä sen erityisellä tavalla merkitykselliseksi. Mutta se sitten ei olisi mikään yleinen informaatiokäyttäytymisen (lue: viestintäkäyttäytymisen) tiede vaan nimenomaan ”TIEDON HANKINNAN TIEDE”, Järveliniltä ja Vakkarilta termin vaan ei käsitettä lainaten

Sitten siellä joukossa voisi olla myös

- kirjasto-oppi (joka eräiden naapuriensa kanssa muodostaisi ehkä muistiorganisaatio-opin l. ”KIRJASTON KALTAISTEN ASIOIDEN TIETEEN”, ja voisi olla myös

- dokumentaatiotutkimus (”TALLENTEIDEN TIEDE”), jolla olisi sekin etu, että sillä olisi selkeästi tunnistettava tutkimuskohde, nimittäin dokumentaatiomuodot, kuten Tromssan yliopiston dokumentaatiotutkimuksen professori Niels Winfeld Lund (ks. esim. Norsk bibliotekforskning, No 12, 1999) on sen määritellyt.

Vielä on syytä huomata, että yllä luetellut eivät tietenkään ole siinä mielessä erillisiä, etteikö niillä voisi olla keskinäiskytkentöjä. Ingwersenin ja Järvelinin Turn-teoksen (2005) hengessä voisi olla aivan mielekästä ajatella tiedon tallennusta ja hakua ja sitten hankintaa ikään kuin yhtenä sisältöalueena. Näiden kirjoittajien korostaman integraatioulottuvuuden (että tiedon hankinnan pitäisi tuottaa kontribuutioita IR:lle) ohella korostaisin omasta puolestani vielä sitä, että tiedon hankintakinhan aina tapahtuu maailmassa, jossa on enemmän tai vähemmän hakujärjestelmiä ja –apuja, siis sillä tavoin konstruoituneessa maailmassa, mihin hyvät konstruktionistimme varmaankin ainakin aikaa voittaen kiinnittävät myös huomiota. Tietohallintoon ikään kuin sisään kuuluva tietoresurssien hallintahan, samoin kuin se ”tieto”, mitä tiedon tallentaja ja hakija käsittelee, ovat nimenomaisesti dokumentaatioilmiötä. Ja koko oma kiinnostukseni dokumentaation käsitteeseen liittyy siihen, että kirjastossa on niin ilmiselvästi kyse dokumenteista, vaikka valtaosan ”uusdokumentalisteista” kiinnostus on toisaalla.

Kuitenkin, itse informaatiotutkimus muodostuu tässä vasta jonkinlaiseksi kytkentöjen verkoksi, ja kytkentöjä on myös ulkopuolelle sen piirin, jota kutsumme informaatiotutkimukseksi, mikä kaikki puoltaa sitä, että ajattelisimme informaatiotutkimusta paremminkin heikkona askelmana.

Esittämäni ajatus saattaa joiltain osin muistuttaa yleistä ja jo pitkään muodikkaana vellonutta puhetta mediakonvergenssista. Erityisesti kuitenkin tahtoisin korostaa, ehkä mediakonvergenssipuheesta poiketen, ettei asioiden pidä antaa puuroutua yhdeksi eriytymättömäksi mössöksi. On olemassa myös eriytyneitä käytäntöjä, on olemassa eriytyneitä ilmiöitä, ja se asiantuntemus, jota tieteen ja tutkimuksen sekä niihin liittyvän opetuksen sopii toivoa tuottavan, edellyttää kyllä näiden erityisyyksienkin tunnistamista.

8.9.2007 17:14  |  Vesa Suominen   |  Viestejä: 1   |  Kommentoi

Siloisia tarinoita Kirjastopäiviltä ja suomalaisesta informaatiotutkimuksesta

Ensiksi, hyvää syksyä kaikille!

Kesän kuluessa saimme katsoa suomalaisista kirjastoalan (tai ehkä pitää sanoa: informaatio- ja kirjastoalan) lehdistä ainakin kahta ylen kimaltavaa kiiltokuvaa. Informaatiotutkimus-lehdessä 2/2007 informaatiotutkija, dosentti Ilkka Mäkinen kirjoittaa suomalaisen kirjastotieteen ja informatiikan / informaatiotutkimuksen historiasta menestystarinan, josta ei puutu sankaritarinankaan piirteitä. Hieman yllätyin näin yksitotisesta todistuksesta yleensä viisaana miehenä pitämäni Ilkka Mäkisen taholta.

Jos Mäkisen kirjoituksessa kuitenkin vielä on jonkin verran sävyjä, jotain vaihtoehtoista linjaakin mainittu, kimaltavaakin kimaltavampi on se kuva, jonka Suomen kirjastoseura nimisen rekisteröidyn yhdistyksen julkaisu Kirjastolehti uusimmassa numerossaan antaa mainitun yhdistyksen Kuopiossa kesäkuulla järjestämistä Kirjastopäivistä. Niin kimaltava ja rikkeetön on kuva, että en itse paikalla olleena ja nyt sen kimalluksen häikäisemänä oikein tiennyt, oliko puhe edes samasta tilaisuudesta kuin se, jossa itse olin.

Kimalluksen ohella näillä tarinoilla on toinenkin yhteinen piirre, joka tekee ne minulle henkilökohtaisesti kiinnostaviksi. Minulla on kunnia olla molemmissa tarinoissa erikseen mainittu poikkeama yleisestä onnesta ja yhteisymmärryksestä. Mäkisen kirjoituksessa olen sentään toisinajattelija kun taas Kirjastolehden onnelassa minulla on vain ”voi voitetun” osa. On siellä oikein kuva minusta, ja kuvatekstissä kerrotaan, miten ”pommitin” vuosikokousta ehdotuksilla, jotka parhaimmillaan saivat äänestyksissä 4 ääntä taakseen koko muun salin äänestäessä niitä vastaan (itse panin kyllä merkille jonkun äänestämättä jättäneenkin).

”Kirjastoseuran hallituksen linjalla on jäsenistön vankkumaton tuki”

kirjoittaa toimitussihteeri Seppo Verho. Selvä osoitus minun tappiostani ja mainitun yhdistyksen voittoisasta yksituumaisuudesta, jota moni kommunistinen puoluekin kadehtisi! Mutta ettei vain olisi hieman tappio mainitulle yhdistyksellekin tuollainen voitto, noin päättäväinen ja yksituumainen kieltäytyminen ajattelemisen vaivoista? Ehkä minun, yhden ihmisen tappio on sittenkin pieni asia verrattuna siihen, että suomalaisen kirjastoalan keskeisin järjestö noin yksituumaisesti päättää luovuttaa pois ja sitä kautta menettää järkensä?

Sitähän toimitussihteeri Verho ei tietenkään kerro, minkälaisia ehdotuksia noin päättäväisesti äänestettiin nurin. Se olisikin hiukan noloa, koska on oikeastaan hankala ymmärtää, miksi äänestettiin nurin juuri sellaisia esityksiä: vaikutuskanavia jäsenille, vastuuta vastuutehtäviin valituille ja perusteellisuutta asioiden käsittelyyn.

Ironista on juuri tuon yllä viitatun kuvatekstinkin sisältävän jutun alaotsikko:

”Kiiltokuvamainen kirjastokuva ei kiinnosta”

kun koko juttu sitten onkin yhtä hymistystä, kuten Kirjastolehti valtaosin nykyisin on. Poikkeuksena tässä jutussa ehkä on Nakkilan kirjastotoimenjohtaja Leena Purhosen toive asioiden käsittelyn syventämisestä. Minuakin sellainen miellyttäisi. Se on viisas toive, jos kohta ei kovin järkevä. Ei taida tapahtua rekisteröidyssä yhdistyksessä nimeltään Suomen kirjastoseura. Näin panee minut ennakoimaan melkoisen perusteellinen kokemus.

Mäkisen menestystarinan kimmellys ei tietenkään ole aivan yhtä heleä kuin Kirjastolehden kuva Kirjastopäiviltä. Onhan siinä kuitenkin tieteellisen kirjoituksen muoto, joka tuo tiettyä hillittyä himmennystä. Mäkinen kirjoittaa:

”Vaikka menestystarinoihin on syytä suhtautua kriittisesti, ei tämän tutkimus- ja opetusalan menestystä voi kieltää.”

ja sitten kuitenkin – minusta näyttää – lankeaa itse melkoiseen kritiikittömyyteen, ehkäpä tuon suomalaista kirjastotiedettä ja informatiikkaa / informaatiotutkimusta kohdanneen menestyksen häikäisemänä.

Mutta mitä ovat ne kiistattoman menestyksen mittarit, joihin Mäkinen nojaa lähtökohtansa? Ulkomaisten informaatiotutkijakollegoiden tunnustukset, Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitoksen Tampereen yliopiston arvioinnissa saamat kehut ja sitten pari bibliometristä analyysiä, yksi informaatiotutkimuksen sisällä, toinen tieteenalojen kesken Suomessa. Viimeisimmät ovatkin paljastavimmat, koska niissä huomion kohteena on se, mikä Mäkisen muissakin menestyksen näytöissä valtaosin nousee menestyksen keskeisimmäksi kriteeriksi: julkaisutoiminta ja erityisesti julkaisuille kertyneet viittaukset.

En tahdo sinänsä kiistää sitä, etteikö tuollaiset näytöt jostain menestyksestä kertoisikin. Mutta jos säilyttäisimme kriittisen mielen menestystarinan edessä, ehkä miettisimme myös noiden kriteerien ja niiden osoittaman menestyksen ongelmia. Valtaosin nuo menestyksen mittarit nojaavat informaatiotutkijoiden omasta piiristä saatuun tunnustukseen. Sellainen tunnustus ei tietenkään ole kovin herkkä näkemään sitä, jos jotain kestämätöntä on koko tieteenalan perusteissa, joita myös suomalainen informaatiotutkimus on Mäkisen mukaan menestyksekkäästi ollut luomassa. Kansanomaisesti tähän ongelmaan viittaa ilmaisu ”keskinäisen kehun kerho”.

Yksi erityisen vakava kysymys on myös se, miten menestys ja erityisesti menestyksen tavoittelu noilla, nykysuomalaisessa tiedemaailmassa yli kaiken muun nostetuilla kriteereillä saattaisi suhtautua etenemiseen toisenlaisilla hyvän ja arvokkaan tieteellisen toiminnan ulottuvuuksilla. Tässä ajattelen lähinnä tiettyä intellektuaalista tasoa, jonka tavoittelua ulkoisten ja lähinnä määrällisiin kriteereihin perustuvan menestyksen tavoittelu voi jopa vahingoittaa.

Suoranaisen sankaritarinan piirteitä Mäkisen kirjoitus saa, kun hän käsittelee nykyisten akatemiaprofessori Kalervo Järvelinin ja professori Pertti Vakkarin panosta suomalaisen informaatiotutkimuksen historiassa. Hän mainitsee mm. molemmilta käsitteellisiä innovaatioita, jotka sitten ovat vaikuttaneet alan ”myöhempään tutkimukseen pitkän aikaa alkuperäisen julkaisemisensa jälkeen”. Lukekaapa, katsokaapa, minkälaisia ja miten nerollisia ovat nuo käsitteelliset innovaatiot (mainittu artikkeli, mm. s. 39), ja sitten miettikää, minkälaista intellektuaalista tasoa saattaisi tavoittaa se tutkimusala, jolle näistä muodostui pitkäaikaisen innostuksen lähteitä. Suomalaisen informaatiotutkimuksen yksiulotteisuudesta olen sen verran paljon viime vuosina kirjoitellut, ettei siitä tässä tämän enempää.

Kuten jo kirjoitin, minulla on kunnia saada myös Mäkisen tarinassa oma erityinen roolini. Hän kirjoittaa:

”Järvelinin ja Vakkarin tiedekonseptio on omaksuttu laajasti Suomessa ja ulkomaillakin, mutta sille on vastaväittäjänsäkin. Sitkein opponentti on Oulun yliopistossa toimiva Vesa Suominen, joka puolustaa kirjastopainotteista lähestymistapaa”

Mäkisen todistus minun näkemyksistäni ei ole aivan tieteellisen täsmällinen. En suinkaan ole esittänyt, että informaatiotutkimuksen tulisi olla kirjastotiedettä. Olen kyllä puolustanut sitä kantaa, että myös kirjastotiede, -tutkimus tai -oppi ansaitsisi asemansa spesialiteettina (ja jopa resurssinsa) suomalaisen informaatiotutkimuksen piirissä (kun on tuo koulutusvastuukin kirjastolainsäädännön kautta informaatiotutkimukselle määriteltynä). Tätä ”Järvelinin ja Vakkarin tiedekonseptio” tai sen mukainen käytäntö ei taas näytä tunnustavat, ei näytä tunnustavan tälle asialle edes oikeutta tulla asianmukaisesti keskustelluksi. Myös olen hieman skeptinen sen suhteen, onko informaatiotutkimuksella sinällään oikeastaan perustaa ja olemassaolon oikeutta tieteenalana, mutta se on jo aikalailla toinen ja toisen tason asia.

Mutta lopuksi ja erityisesti tahdon miettiä, mistä tulee tämmöinen kiiltokuvien ja menestystarinoiden, sankaritarinoidenkin mentaliteetti, mistä se kertoo ja mihin se saattaa johtaa. Mehän elämme menestystarinoiden aikaa: on Nokiaa ja Ollilaa, on ”Markkinataloutta ja Demokratiaa” (mitä ristiriitaista ilmaisua ovat mm. useammatkin presidenttimme ovat käyttäneet), on Huippuyksikköä, -tutkijaa, -yliopistoa yms. ja on tietysti Uutta Uljasta Tietoyhteiskuntaa (joka sitten tahottoman itseironian huipentaen välillä lipsahtaa Unelmayhteiskunnaksi).

Jotenkin tämmöinen menestystarinoiden pakko ei voi olla vakavasti koettelematta kriittisen ajattelun ja erityisesti itsekriittisen ajattelun edellytyksiä, ja kuten suomalaisen kirjastoalan ja informaatiotutkimuksen piirissä saatamme nähdä, jopa tappamatta näitä ajatusmuotoja. Myös tulee tässä mieleeni Habermasin lausuma, jota usein ajattelen ja jonka olen lukenut Ilkka Pirttilän teoksesta Me ja maailman mallit (Gaudeamus, 1994, s. 59):

”Järki riisutaan kulttuurisessa modernissa lopullisesti pätevyysvaatimuksistaan ja samastetaan silkkaan valtaan. Kriittinen kyky ottaa kantaa, sanoa "kyllä" tai "ei, erottaa pätevät väitteet epäpätevistä, hukataan, kun valta- ja pätevyysvaatimukset hämärällä tavalla sekoitetaan toisiinsa”.

Semmoista sosiologismia me elämme, ihmispolot tässä ajassa.

31.8.2007 23:38  |  Vesa Suominen   |  Viestejä: 1   |  Kommentoi

Ilkka Tuomen kirjastoteoria

Suomen kirjastoseura niminen rekisteröity yhdistys järjesti kesäkuun alulla Kuopiossa tapaamisen nimellä KIRJASTOPÄIVÄT 2007. Päivien ohjelmassa tuli mainitun Seuran yleisesti kaikenlaista pohdintaa välttävää mentaliteettia ajatellen yllättävästikin esiin pari hieman käsitteellisempää pohdintaa siitä, mikä kirjasto oikeastaan on, siis kysymystä kirjastoteoriasta. Seuraavassa joitakin kommentteja tutkija Ilkka Tuomen kirjastoteoreettisesta pohdinnasta, jonka erityisen kiinnostavana ulottuvuutena oli tietty metaulottuvuus, pohdinta siitä, miten meidän pitäisi muodostaa kirjaston käsite *). Kommentointi perustuu Tuomen ajatusjuoksun rekonstruktioon omien muistiinpanojeni pohjalta, kun esityst ei vielä ole mainitun yhdistyksen sivulta luettavissa.

Tiiviisti esittäen Tuomen ajatusjuoksu kirjaston suhteen oli seuraava:

1) kirjaston käsitettä tulee lähestyä ”fenomenologisesti”, ei ”analyyttisesti” tai ”kartesiolaisesti”

2) ”fenomenologisesti” kirjasto voitaisiin käsittää lähtien Luhmannin käsityksestä, jonka mukaan moderni yhteiskunta on käsitettävissä vain kommunikaation tasolla (tarkoittaen ilmeisesti, että ilman kommunikaation tasoa sitä ei voida käsittää), missä tämä ”kommunikaation taso” muodostaa ”fenomenologisen rajan”.

3) kun kirjasto käsitetään kommunikaation piiriin kuuluvaksi, saadaan (minulle hieman epäselväksi jäävän logiikan mukaan, kuitenkin englanninkieliset ja siksi epäilemättä tieteelliset ja kuulijakuntaa ajatellen varmaankin myös innostavat) lauseet: NO MODERN ECONOMY / POLITICS / EDUCATION & c. / SOCIETY WITHOUT LIBRARY

(Kaikkien näiden askelten ongelmallisuuteen palaan alempana).

Ikään kuin samassa hengessä Tuomi sitten käsittelee tekijänoikeutta tuoden esiin sen mielestäni aivan arvokkaan näkemyksen, että tekijänoikeuden mielekkyysperusta on kommunikaation mahdollistumisessa, ei primääristi absoluuttiseksi käsitetyssä omistusoikeudessa. Tämä tietenkin on hyvä ja arvokas huomio ajassamme, jossa niin usein omistusoikeus näyttäytyy yhteiskunnan ikään kuin luonnollistuneena perusrakenteena.

Tässä kirjoituksessani tahdon kuitenkin keskittyä enemmän siihen, miten Tuomi rakentaa kirjaston käsitettä, siis hänen puheenvuoronsa puhtaasti kirjastoteoreettiseen osuuteen.

ENSIMMÄINEN KOHTA, JOHON KIINNITTÄISIN HUOMIOTA, ON SE, ETTÄ TUOMI HYVIN PAINOKKAASTI LÄHESTYI KIRJASTON KÄSITETTÄ MODERNIN YHTEISKUNNAN KANNALTA.

Iso pikkuserkkumme, journalistiikka - aivan perustellusti - lähestyy sanomalehteä tässä samassa raamissa. Mutta kirjaston kohdalla olisi kyllä mielestäni syytä pohtia tämän raamin asianmukaisuutta, erityisesti siksi, että kirjasto ilmiönä on huomattavasti modernia yhteiskuntaa pitkähistoriaisempi.

Sanomalehti varsinaisesti syntyy siinä, missä moderni yhteiskuntakin, ja monin tavoin samoista juurista (kaupalliset kirjeenvaihtajat jo varhaisessa renessanssissa, sitten heidän tiedonantojensa julkaiseminen laajemmin kauppiaiden piirin saataville, sitten poliittisen kansalaisyhteiskunnan synnyn myötä varsinaisesti nykyaikaista ennakoivan poliittisenkin uutisoinnin synty ja sanomalehden itsenäistyminen tuosta kaupallisesta kirjeenvaihdosta).

Mutta kirjasto on tuhansia vuosia vanha ilmiö, instituutiokin. Yleinen kirjasto taas toki on tyypillisemmin moderni ilmiö, mutta esimerkiksi yllä esiin tuomani Tuomen englanninkieliset lauseet käyvät nimenomaan empiirisesti erinomaisen ongelmallisiksi, jos ne rajoitetaan vain yleistä kirjastoa koskeviksi. Meillä toki on olemassa modernia kasvatusta, taloutta yms. ja modernia yhteiskuntaakin, jossa ei ole juurikaan yleistä kirjastolaitosta.

Jos sitten taas ajatellaan kirjastoa laajemmin kuin yleisenä kirjastona, jotain merkitystä saattaisi olla sillä, että se – toisin kuin sanomalehti – on ollut olemassa yhteiskunnissa, joita ei voi määritellä moderneiksi. Omasta puolestani olisin taipuvainen ajattelemaan, että tätä kautta kirjastolla saattaisi olla kytkentää johonkin sellaiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen perusfunktionaliteettiin, joka ei rajoitu moderniin yhteiskuntaan.

Tietysti, ne kirjastot, joista Kirjastopäivillä puhuttiin ja joista Tuomikin taisi puhua, ovat kiistatta modernin yhteiskunnan kirjastoja. Tämä ei käsittääkseni kuitenkaan ole peruste yllä mainitsemani mahdollisuuden täydelliseen ohittamiseen silloin, kun pohditaan, mitä kirjasto varsinaisesti on.

Vielä voisimme pohtia, ovatko esimerkiksi antiikin Kreikan filosofikoulujen kirjastot, antiikin Rooman yksityiset kirjastot tai nk. kaupunginkirjastot, keskiajan luostarikirjastot tai uuden ajan alun kuninkaankirjastot lainkaan kirjastoja samassa mielessä keskenään tai suhteessaan nykyisiin tieteellisiin ja yleisiin kirjastoihimme. Tässä on käsittääkseni kysymys jatkuvuuden ja muutoksen dialektiikasta, pysyvyyden ja muutoksen tietystä suhteellisuudesta, jota historistisiin ajatuksiin vastainnostuneet (eivät aina sanaa ”historismi” käyttävät) eivät aina oikein oivalla. Jos karrikoisi jatkuvuuden ohittavaa ajattelua, voisi kysyä, ovatko Oulun kaupunginkirjasto ja Helsingin kaupunginkirjasto kirjastoja lainkaan samassa mielessä.

Järjellisempään ajatuskuvioon päästään, jos hyväksytään eriasteisia suhteellisia identiteettejä yleiskäsitteillemme, myös yli historian, kulttuurien jne., ja sitten tosiaan myös sen suhteellisen pysyvyyden vastapainona myös suhteellinen muutos. Historiassa on jänteitä, on lyhempiä ja on pidempiä. Tältäkin kannalta saattaisi olla mielekästä nykyisen kirjastomme olemusta tavoitellessa kiinnittää huomiota siihen, että kirjasto – toisin kuin esimerkiksi sanomalehti – on huomattavan pitkähistoriainen ilmiö ja instituutiokin.


TOINEN KOHTA, JOTA TAHDON KOMMENTOIDA, ON TUOMEN ”FENOMENOLOGINEN” KIRJASTOKÄSITTEEN MUODOSTAMISTAPA VASTAKOHTANA SILLE, MITÄ HÄN LUONNEHTII ANALYYTTISEKSI TAI (ties millä perusteella) KARTESIOLAISEKSI.

Analyyttisen eli kartesiolaisen tavan käsittää kirjasto Tuomi kuvaa siten, että lähtökohdaksi otetaan, että kirjastossa on kirjoja. ”Fenomenologista” tapaansa hän taas selvittää ja ehkä perusteleekin sillä, että jos vaikka näemme ihmisiä istumassa jäällä pikkuiset kepakot kädessä, sanomme, että he onkivat, emme, että he istuvat jäällä pikkuiset kepit kädessä. Itse sanoisin kyllä, että me tunnistamme tuon istumisen onkimiseksi ja että tiettyä ilmiöön tarttumista, siinä mielessä fenomenaalisuutta olisi siinäkin, että sanoisimme heidän istuvan jäällä pikkuiset kepit käsissään. Mutta vielä voisimme tunnistaa, tai ainakin arvella, hieman onkimista pidemmällekin. Voisimme (arvellen) sanoa, että he osallistuvat pilkkikilpailuun. Tässä ”tason valinnassa” sitten ehkä olisi jotain tekoa jo edellä mainitulla kommunikaation ”fenomenologisella rajalla” (mutta en osaa kuvitella, mikä se tässä pilkkitapauksessa olisi).

Joka tapauksessa, analyyttistä eli kartesiolaiseksi kutsumaansa tapaa käsittää kirjasto Tuomi edelleen havainnollistaa lauseella (tämä on jokseenkin tarkka sitaatti):

KIRJASTO ON OLEMASSA, SIIS SILLÄ ON TARKOITUS

Tässä ehkä on se syy, miksi hän puhuu kartesiolaisuudesta, kun lause hieman näennäisesti muistuttaa Descartes’n kuuluisaa cogito ergo sum –lausetta. Cartesiuksen kaiken syntipukiksi osoittaminenhan on tietynlainen muoti-ilmiö. Postmodernia Cartesiuksen syntipukiksi tekemistä (mm. Mikko Lehtonen ja meidän omasta kirjastoalan piiristämmi Kimmo Tuominen) olen kritisoinut hieman tarkemman Descartes’n luennan kautta mm. Pienessä kirjastofilosofiassani (Oulu, 2001) sekä kirjaan Järjen todellisuus (Oulu, 2002) sisältyvässä artikkelissani ”Kartesiolainen credo ja modernin rationaalisen konstituutio jälkeen postmodernin”. Koska Tuomen varsinaisesti Cartesiuksen kirjaston ”analyyttiseen” käsitteeseen liittävä argumentaatio ei tässä ole käytettävissä, täytyy tyytyä vain yleisesti kehottamaan, että he, jotka tahtovat tehdä Cartesiuksensta syntipukinsa, myös lukisivat Cartesiuksta.

Toisaalta yllä esitettä lause kyllä muistuttaa kovasti myös Immanuel Kantin tieto-opin lähtökohtaa, eli kysymystä siitä, mikä on newtonilaisen fysiikan tieto-opillinen perusta, minkälaisin tieto-opillisin perustein newtonilainen fysiikka on mahdollinen (itse tuota fysiikkaa Kant ei miltään kannalta epäillyt, vaan päinvastoin näki sen aikansa tieteen suurena saavutuksena, jonka tieto-opillisen perutan pohdinta oli kiintoisaa juuri siksi).

Täsmälleen analogisesta asiasta ei ole kyse, koska kirjastoa koskeva lause ei etsi tieto-opillista perustaa vaan tarkoitusta tai ehkä mielekkyysperustaa. Menemättä tarkemmin tähän eroon, totean kuitenkin, että ehkä juuri hedelmällisin tapa lähestyä kirjaston käsitettä voisi olla tämä (liki)kantilainen ajatuskuvio: TODETA KIRJASTO ILMIÖNÄ JUURI SITÄ KAUTTA, ETTÄ SIELLÄ ON KIRJOJA JA OLETTAA, ETTÄ JOKU MIELI JA TARKOITUS TUOLLA TÄYTYY OLLA, KUN SE NIINKIN PITKÄÄN ON OLLUT OLEMASSA.

Hedelmällisenä tätä lähtökohtaa pitäisi nimenomaan siksi, että se sopivasti etäännyttäisi meitä LIIAN HÄTÄISISTÄ JA USEIN PINNALLISIKSI JÄÄVISTÄ KIRJASTON FUNKTION KIINNILYÖMISISTÄ, sellaisista kuin informaatiotutkijoiden kuuluisa, jos kohta ei aivan nerollinen teesi ”kirjasto on yksi tiedonhankinnan kanava (eikä sitten muuta)”.

Tiettyä analogiaa yritykselleni välttää näitä liian hätäisiä määrityksiä on Bernd Frohmannin koetoksessa irrottaa dokumentin käsite kokonaan kaikesta viestinnällisyydestä ja semioottisuudesta. Itse en menisi niin pitkälle kuin Frohmann, mutta terveellinen ajatusharjoitus hänen argumentaationsa on (ks. Frohmann: Deflatin information : from science studies to documentation, Toronto 2004. Kun jo muutenkin meni pitkäksi, en käy tässä ainakaan tarkemmin selostamaan Frohmannin argumentaatiota, vaan luotan arvoisien lukijoiden kykyyn kaivaa käsiinsä itse viitattu teos).

Kontiolahden Varparannalla

VS

------------------------------------------

*) Päivien ohjelman yksi leimallinen piirre oli, että kuulluista esitelmistä ei juuri ollut sallittua keskustella. On tietysti merkityksellistä, että kirjastoteorian kysymyksiä edes sivutaan mainitunkaltaisilla päivillä. Mutta ilman mitään keskustelua nuo sivuamiset ja hyvätkin pohdinnan aloitteet helposti kääntyvät enemmänkin pelkiksi innostuksen lähteiksi, toimien näin paremminkin mielentilojen kuin järjen ja hyvän ymmärryksen regimentissä (ks. esim. http://kirjastoseura.kaapeli.fi/etusivu/lehti...aihe_id=8976 ). Siksi pidän tarpeellisena kirjoittaa muutamia kommentteja noista esitelmistä tällä palstalla, Tuomen esitelmästä aloittaen, kun keskustelu itse esitelmien jälkeen ei oikein sopinut Suomen kirjastoseura –nimisen yhdistyksen mentaliteetille.

25.6.2007 12:46  |  Suominen, Vesa   |  Viestejä: 1   |  Kommentoi

Rakenteiden ja substanssien konservoinnista

Kiitoksia ensiksikin Heikille ystävällisestä tervetulotoivotuksesta, ja kiitoksia myös tarttumisesta kiehtovan konservatiivisuus-radikaalisuus –problematiikan pohdintaan. Meillähän yleisemmin (esimerkiksi nyt suomalaisella kirjastoalalla, mutta yleisemminkin yhteiskunnallisissa keskusteluissa) tyydytään näissä asioissa vain valikoimaan tätä tai tuota, mielikuvan miellyttävyyden perusteella.

”Rakenteellinen konservatiivuus” on monella tavoin sattuvat tapa kuvata sitä konservatiivisuutta, joka kirjastoon liittyy. Mutta sitten on myös hyvä huomata, että rakenteellisen ja jonkin muun (ehkä sisällöllisen, substantiaalisen tms.) ero myöskään ei ole sellainen yksinkertainen joko-tai –asia.

Esimerkiksi kirjaston sivistyksellisyyttä olen omasta puolestani koettanut hahmottaa ”sivistyksellisen rakenteen” (tai ehkä ”rakenteellisen sivistyksen”) käsitteen kautta: se sinänsä melko pinnallinenkin rakenteellinen seikka, että kirjastossa asiat tulevat olemaan yli ajan, antaa asioiden kirjaston kautta olemiselle tietyn sivistysulottuvuuden. Asiat saavat historian. Ajatelkaapa vaikka sitä, kun sarjakuvasta tuli vakavan harrastuksen kohde - tai kun Peter von Bagh puhuu alun perin puhtaaksi viihdetuotannoksi ymmärretyn länkkärin historiasta.

Kun puhutaan kirjastojen sivistyksellisyydestä, kannattaisi puhua todellakin melko rakenteellisen tason asioista. Tässä tematiikassa melkeinpä poikkeuksetta esiin pulpahtava mutta asiallisessa katsannossa turha puhe ”sydämen sivistyksestä” yms. on lähinnä konsti välttää puhumasta itse asiasta (ja siihen sillä usein ilmeisesti pyritäänkin).

Noin yleisesti voinemme sanoa, että konservatiivisuutta, myös ihan oikeaa yhteiskunnallistakin konservatiivisuutta on se, kun joitakin asiaintiloja pyritään säilyttämään ennallaan. Tämä sinällään ei ole pelkästään rakenteellista konservatismia vaan ihan sitä itteään.

Kun kirjastot aika rakenteellisen konservatismin tasolla ovat (käsitykseni mukaan) hyvin oleellisesti säilyttäviä (esimerkiksi kirjoja säilyttäviä) laitoksia (mistä tulee sitten myös tuo rakenteellinen sivistyksellisyys eli että asiat saavat historian). Tätä säilyttämistä jo hieman vähemmän rakenteelliskonservatiivisesti ja hieman enemmän substantiaaliskonservatiivisesti kutsuin vaalimiseksi.

Tässä sitten, aivan rakenteellista, melkoisen teknisistäkin syistä syntyy kuitenkin tarvetta MYÖS joidenkin asiantilojen ennallaan säilyttämiselle. Bibliografisen tiedon rakenteiden on syytä säilyä joissain suhteissa aika lailla muuttumattomina, tai kun ne muuttuvat, on muutokset syytä tehdä aikaisempaan sopiviksi. Kysehän on myös bibliografisen tiedon ajassa kertyneiden massojen vaalimisesta, siitä, että (jo rakenteellisen konservatismin kautta) yli ajan ulottuvan aineiston rekisteröinti myös jatkuu ja toimii yli ajan.

Se, että tässä asiassa meillä suomalaisella kirjastoalalla on kovasti toivomisen varaa, näkyy mm. siinä, että kiinnostus luetteloinnin teoriaperinteeseen on meillä sellainen vain aika ajoin pintaan putkahtava muoti-ilmiö. Tämän olen nähnyt havainnollisesti, kun olen koettanut löytää henkilöitä, jotka voisivat opettaa luettelointia esimerkiksi avoimen yliopiston kautta järjestettävissä koulutukissa. ”Tiedonhaun” opettajia löytyy pilvin pimein, mutta että joku vielä ottaisi osatakseen ja opettaakseen sen, miten tuon ”tiedon haun” pohja ja ympäristö kirjastojen osalta rakennetaan. Se olisi jo aivan turhan ryppyotsaista ammattilaisuutta!

Funktionaalinen luettelointi oli pari vuotta sitten joidenkin suomalaisen kirjastoalan Johtavien Toverien palavan puheen kohteen, se kun on niin webbimäistä, että tehdään linkkejä. Mutta jos katsoo nk. funktionaalisen luetteloinnin varsinaista teoriapohjaa, IFLA:n piirisä kehiteltyä FRBR-ajattelua, siinä kyllä jatkuvuus luetteloinnin teoriahistoriaan on selvästi nähtävissä – ja kevyt linkittely sitten paljon vähäisemmässä osassa. Mutta meillä, maassa, jossa on ”maailman parhaat kirjastot”, että meillä tuommoista vaalittaisiin - HYI, pois meistä semmoinen vanhakantaisuus!

No, nämä olivat tällaisia teknisluonteisempia asiaintilojen säilyttämisien tai pitkien linjojen vaalimisen instansseja. Aiemmassa kirjoituksissani olen kuitenkin jo viitannut siihen, miten substantiaalinen kritiikki edellyttää kritiikin perinteiden vaalimista, ja tietyllä tavoin kyllä pieteettistä suhdetta siihenkin, mitä kritisoidaan ja vielä sellaisenkin vaalimista, joka on ehkä yhteistä niin kriitikolle kuin kritisoitavallekin. Tätä kautta tullaan sitten jo tuon melkoisen rakenteellisen konservatismin kautta yhteiskunnallis-kulttuurisiin ja sellaisina hyvin substantiaalisiin niin säilyttämisen kuin kritiikinkin ulottuvuuksiin.

Naiiviudesta tässä asiassa taas löydämme oikein kärkeviä ja sellaisinaan havainnollisia esimerkkejä mm. erinäisten vallankumousten yhteydestä Ranskassa 1793-94 Hebertistit ja Robespierre’n fraktio vuoroon järjestivät manifestaatioita, edellinen Järjen, jälkimäinen Korkeimman olennon kunniaksi. Kun aidosti traditiona elänyt uskonto oli pantu pannaan, piti kehittää jotain tilalle, ja irvikuvahan siitä tuli. Samanlaista löytyy sitten 100-150 vuotta myöhemmin Neuvostoliitosta (tämä muilta osin kaiken arvostuksen noita Ihmiskunnan aamunkoittoja kohtaan säilyttäen).

Tässä nyt tietysti haarukoin konservatismin mielekkyyttä melko lailla laajalla haarukalla ja vain haarukan laitimmaisiin piikkeihin huomiota kiinnittäen Mutta ehkä se tässä tällä kertaa riittää.

25.6.2007 10:33  |  Vesa Suominen   |  Viestejä: 1   |  Kommentoi

Kirjoituksia suutarille, joka pelkää lestiä

Se suutari on suomalainen kirjastoala, tai ehkä täsmällisemmin, se suomalaisen kirjastoalan näkyvä, linjaa määrittävä eliitti, Johtavat Toverit, joiden halu tarttua kritiikittä kaikkeen uuteen tai uuden näköiseen on usein uskomaton, kaiken uuden ihannointi varauksetonta. Siinä pelissä, niin on syytä pelätä, käy kirjastolle kuin kävi huoltoasemille, joista löytyy kaikkea muuta paitsi huoltoa.

Aikeeni on julkaista tällä palstalla kirjoituksia, joissa käsitellään kirjastoalan kysymyksiä näkökulmasta, jota voisi kutsua ”terveesti konservatiiviseksi”, ellei tuo ilmaisu olisi saanut niin ikävästi patavanhoillisuuteen viittaavia konnotaatioita, sitä ilmaisua kun usein suosivat varsin ne, jotka tahtovat lähinnä säilyttää omia etuoikeuksiaan myös kansan mieliin piintyneiden, piinnytettyjenkin, ainakin siellä ruokittujen ja ravittujen ajatuskuvioiden kautta.

1. VELVOLLISUUDESTA VAALIA VAALIMISEN RAKENTEITA

Kirjaston kohdalla kuitenkin todella terve, ”oikealla tavalla terve” konservatiivisuus - ei patavanhoillisuutena vaan ymmärryksenä säilyttämisen sekä kulttuurin ja yhteiskunnan pitkien linjojen arvosta - on tarpeen jopa kahdella tasolla

1) kirjasto itsessään, oman perustavan rakenteensa ja logiikkansa kautta, on säilyttävä, kulttuurin ja yhteiskunnan pitkiä linjoja vaaliva instituutio ja käytäntö. Tästä puhuu kauniisti se konservatismi, jonka William Birdsall sisällyttää sosialismin ja liberalismin ohella käsitteeseensä ”kirjastonhoitajuuden politiikka. Ja ajatellaan nyt vielä vaikka kokoelmatyötä, jossa jo rahallisestikin arvokkainta on aina se, mille tässä ja nyt ei tehdä yhtään mitään, nimittäin se kokoelma, joka ajan myötä on jo tullut olemaan.

2) kirjastosta huolehtiminen on myös monessa suhteessa vaalimista, kirjaston omien pitkien linjojen säilyttämistä.

Eivätkä nämä kaksi vaalimisen tasoa ole mitenkään kovin irrallaan toisistaan. Kuinkas kulttuurin pitkät linjat säilyisivät ja tulisivat vaalituiksi, ellei niitä säilyttävää instituutiota säilytettäisi ja vaalittaisi, ellei myös sen tiettyjä vaalivia rakenteita vaalittaisi? Juuri tämä näyttää noilta innokkaimmilta uuden perässä juoksijoilta unohtuvan kovin usein.

Siksi kirjastohoitajan tai kirjastosta kiinnostuneen ei kannata ylenkatsoa kehotusta suutarin pysyä lestissään. Säilyttäminen ja vaaliminen ovat kirjaston lesti. Se on niin säilyttävien kuin kriittistenkin traditioiden säilyttämistä, ja sitä kautta se on myös merkityksellisen, substantiaalisen kritiikin mahdollisuuden säilyttämistä. Se on kirjaston todellinen pedagogiikka, sen Suuri Opetus, jonka rinnalla ”informaatiolukutaidot” ja muut ajanhenkiset höpsötykset kalpenevat.

2. PERUSTELUJA JA SELVENNYSTÄ ELI PYSYVYYDEN JA MUUTOKSEN DIALEKTIIKKAA HIEMAN PIDEMMÄN MUTKAN KAUTTA

”Nykyaika” ja alituisen muutoksen ideologia ei ole niin ongelmattomasti myönteinen kuin joskus näytetään ajateltavan. Sen mentaliteetin ongelmallisuudesta voi oppia paljon lukemalla vaikkapa Olavi Paavolaisen kirjoja, aloittamalla vaikkapa teoksesta Nykyaikaa etsimässä. ”Nykyaika”, jota Paavolainen katseli, oli mm. Mussolinin aikaa, aikaa, jossa Mussolinin fasismi oli uusinta uutta. Nyt meillä kiitävät bitit ja taajaan toistetut markkinafundamentalismin dogmit.

Muutoksen ideologiaa kuvaa kauniisti myös ajatus, jonka italialainen Tomasi di Lampedusa laittaa kirjassa Tiikerikissa romaanihenkilönsä, etuoikeuksistaan sinnikkäästi kiinni pitävän ruhtinaan esittämään: KAIKEN PITÄÄ MUUTTUA, ETTEI MIKÄÄN MUUTTUISI. Ruhtinas siinä pohtii viekkaan myötämielisesti radikaalin, Garibaldin joukkoihin liittyneen poikansa tekemisiä.

Etuoikeutettujen kiinnostusta ylettömään muutokseen kuvaa aikanaan Keynesin varjoon jääneen, nyttemmin ajatuksilleen vastakaikua saaneen taloustieteilijä Joseph Alois Schumpeterin (1883-1950) näkemys “luovasta tuhosta” kapitalismissa. Nykyisessä ”luovan tuhon” vimmassa menevät äkkiä niin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kuin sivistyksenkin rakenteet (vaikkapa nyt tilaaja-tuottaja –malleihin). Kunhan emme me kirjastoihmiset itse osaltamme ”luovasti tuhoaisi” koko kirjastoa juoksemalla luovuusvimmaisesti ajanhenkisten muotivillitysten perässä ja unohtamalla kirjaston vaalimisen, joka olisi niin tarpeen siksi, että kirjasto voisi vaalia!

Lampedusan Ruhtinaan esittämäksi paneman ajatuksen mahdollinen totuus ei sinänsä ole formaalilooginen, mutta ehkä se kuitenkin on toisella tavoin looginen. Sitä voisi hieman rautalankaisesti havainnollistaa pohtimalla yhteenlaskua sisältävään lauseketta, jossa kaikkien etumerkkien kääntäminen johtaa siihen, että summa pysyy muuttumattomana, mitä nyt etumerkki vaihtuu siinäkin.

Joka tapauksessa, jos ruhtinaan ajatuksessa on jotain totta, jo aivan formaaliloogisesti on totta myös lauseessa: ETTÄ JOKIN MUUTTUISI, JONKIN PITÄÄ PYSYÄ MUUTTUMATTOMANA. Tällä seurauslauseella on merkitystä, koska monen asian pitäisi todella muuttua (vaikkapa nyt ihmisten keskeisen eriarvoisuuden kadota).

Mutta vielä on maailmassa niinkin, että monen asian pitäisi pysyä muuttumattomana. Milloin ihmisillä on elanto, on parempi, että se säilyy. Milloin on rauha, on parempi, että siinä asiassa ei tapahdu muutosta.

Kannattaa siis kiinnittää huomiota vielä mahdolliseen lauseeseen: ETTÄ JOKIN VOI SÄILYÄ, JONKIN PITÄÄ MYÖS MUUTTUA. Tämä lause ei seuraa (ainakaan) formaalisloogisesti mistään edellä esitetystä, mutta voimme havaita sen merkitykselliseksi miettimällä vaikka sitä, miten rauha tuskin voi säilyä, ellei ihmisten keskeinen eriarvoisuus vähene. (Siksi se jokin, jonka pitäisi muuttua, olisikin ehkä se ylivalta, joka yksityiselle omistukselle annetaan nyky-yhteiskunnissa ja niiden ideologiassa.)

Lyhyesti ohjelmani voi ilmaista siten, että aion kirjoitella kritisoiden yksiulotteista kirjasto- ja siihen liittyen yhteiskunta- ja kulttuurikäsitystä kritisoiden täyteläisen ja rikkaan kirjasto-, yhteiskunta- ja kulttuuriymmärryksen näkökulmasta. Sille minusta näyttää, että tässä ajassa on tilaus, kun niin moni suutari pelkää lestissään pysymistä, kun niin moni tahtoo rakentaa tietoyhteiskunnan katedraalia eikä oikein kukaan viitsisi hakata bibliografian kiveä. Ja se puhe ehkä sopii hyvin juuri minun kutsumuksekseni, varsinkin kun niin harva toinen on sitä ottanut puhuakseen meidän suomalaisen kirjastoalan piirissä.

Jakkara, jossa on vain yksi jalka, ei pysy pystyssä. Kulttuuri ja yhteiskuntaelämä vain tehokkuuden ja vaihdon varassa ei ole realistinen. Vähintäänkin vaaditaan infrastruktuuria vaihdolle (esim. rahajärjestelmä, joka ei ole kaupan vaan kuuluu ”julkisen palvelun” piiriin), mielellään toki myös aineksia, joilla ei ole edes tuollaista edellytysriippuvuutta vaihtoon. Muutoin puhe esimerkiksi kansalais- tai ihmisoikeuksista jää tyhjän päälle – ellei niillä tarkoiteta vain vaihtoon kykenevien oikeutta vaihtaa, mikä kyllä niiden alkuperäinen merkitys olikin, kun kansalaisyhteiskunta sai alkunsa uuden ajan alkupuolella.

Joka tapauksessa, edellä jo mainittu Birdsallin ajatus on innoittanut minua – vanhenevaa sosialistia - ajattelemaan, että vakavasti yhteiskunnan, kirjastonkin asioita ajatellakseen pitää samalla kertaa olla jonkin verran konservatiivi, jonkin verran liberaali jonkin verran sosialidemokraatti ja jonkin verran kommunisti (kaksi viimeistä soveltaen Birdsallin teesiä eurooppalaisittain). Se, mitä kukin sitten poliittisesti ajattelee, määrittyy kuin sointu, johonkin kohtaan sijoittuvan korotus- / alennusmerkin kautta. Minulla se ehkä olisi korotusmerkki tuolla sosialidemokratian ja kommunismin välillä.

Joskus henkilön aktuaalinen poliittinen näkemys voi määrittyä myös sitä kautta, että jotain jää kokonaan pois. Esimerkiksi kapeasti ajatteleva aikamme ”uudistaja” saattaa olla kykenemätön olemaan vähääkään sosialidemokraatti tai kommunisti, kykenemätön ymmärtämään lainkaan näiden ajatuskantojen mielekkyyttä, yrittäen vain saada jakkaransa pysymän pystyssä yhden markkinafundamentalistisen jalan varassa. Ja sillä tavoin ”uudistusmielessään” hän tosiasiallisesti asettuu pitkää ja merkityksellistä, jo valistuksesta nousevaa oikeuteen ja ihmisten tasa-arvoon tähtäävää uudistamisen linjaa vastaan. Vastavallankumouksestakin joskus puhutaan tässä – meillä Suomessa vaikkapa vastavallankumouksesta, joka tekee tyhjäksi 1900-luvun sosialidemokraattisen vallankumouksen. Ei ehkä ole niin hirveän kaukana tämä siitäkään, mitä Paavolainen aikanaan löysi, kiitävien junien ja autojen ohella, nykyaikaa etsiessään.

Sellaista on säilyttämisen ja uudistamisen dialektiikka, ja se on hyvä muistaa, kun jaellaan vanhoillisten ja uudistusmielisten leimoja.

3. BLOGIN OHJELMA

Kirjasto - minun käsitykseni mukaan - monella hyvin perustavalla tavalla liittyy yhteiskunnan ja kulttuurin pitkiin linjoihin ja siihen, mikä saisi pysyä ja minkä tulisi säilyä. Se on ja sen tulisi olla sitä paljon enemmän kuin esimerkiksi koulun. Koulussa on joka vuosi uudet oppilaat, joita opetetaan elämään uudessa ja muuttuneessa maailmassa, mutta kirjastossa aina vain se kirjallisuus ja muu dokumentaatio, josta suurin osa on vanhaa (aikaa voittaen taas lisääntyvästi aivan aineellisesta formaatista riippumatta). Ja sen pitää olla niin. Tämä ei ole kirjaston heikkous vaan sen vahvuus, sen oma osa ja olemus, koska juuri siinä se vaalii yhteiskunnan ja kulttuurin pitkiä linjoja, joita kovin moni taho ei vaali (historiantutkimuksen voisi kyllä mainita kirjastojen ohella).

Tämänkin säilyttäminen saattaa kuitenkin edellyttää, itse asiassa varmasti edellyttää myös muutosta. Mutta miten muutos säilyttää sen, mikä kirjastolle on ominaisinta, sen tietyn muuttumattomuuden? Eikä SE muuttumattomuus, jonka pitäisi säilyä, ole nostalgian asia. Päinvastoin, sen merkitys ja sen merkityksen avaaminen on hyvin kovaa käsitteellistä tavaraa.

Tähän haarukkaan sitten tavalla tai toisella sijoittuu se, mitä tässä blogissa aion kirjoitella, milloin suoranaisemmin yhteiskunnan ja politiikan tasolla, milloin kirjastojen kulttuurisen olemuksen ja tehtävän tasolla, milloin konkreettisempiin alan kysymyksiin, hyvin suoranaisesti ammatillisiinkin liittyen.

Kuvaamastani lähtökohdasta jo seuraa, etten välttämättä kirjoita helppoja ja mukavia innostuspuheenvuoroja (jätän sen Kirjastolehden tehtäväksi). Kirjoittelen omaa ajatuskehittelyäni ja varmaan myös kommentoin sitä, mitä toisaalla tapahtuu tai kirjoitellaan. Ja jos kirjoitteluni on synnyttääkseen keskustelua, lupaan omasta puolestani siihen osallistua niin kuin pitää, toisenlaisten käsitysten mieltä ja logiikkaa ymmärtämään pyrkien ja siltä kannalta sitten kommentoidenkin. Tämäkin on ehkä kutsumus, jota kovin moni ei ole ottanut omakseen näinä ankeina aikoina alallamme.

3. JÄLKIHUOMAUTUS: MIKSI SITTENKIN BLOGI?

Kun olen kritisoinut näitä blogeja ”erityisinä puhujanpaikkoina”, teen nyt jonkinlaisen kompromissin avaamalla tämän oman blogini.

Olen kuitenkin joutunut näkemään, miten illusorinen oli ihanteeni siitä, että kaikki puhuisivat permannolta. Se ihanne kaatuu siihen, että jotkut - nimittäin he, joilla on erityisesti mahdollisuutta vaikuttaa suomalaisen kirjastoalan kehitykseen, siis jo alussa mainitut Johtavat Toverit – ottavat surutta itselleen täyden vapauden olla puhumatta, siis vaieta kuoliaaksi sen, mitä jotkut toiset koettavat puhua.

Ehkä silloin kriittisenkin puheen on otettava itselleen ainakin pieniä korokkeita – vaikka tällaisia blogi-paikkoja, jos enempää ei ole otettavissa. Ja onhan tämmöisessä blogi-kirjoittelussa se aivan käytännöllinen hyöty, että yhden puhujan puhe säilyy jonkinlaisena kokonaisuutena.

Vesa Suominen

20.6.2007 23:36  |  Vesa Suominen   |  Viestejä: 4   |  Kommentoi