Kirjoittaja hakee kirjallisuuden filosofista ulottuvuutta ja tarjoaa sytykkeitä parin tunnetun romaanin filosofiseen tulkintaan. Aina ei tarvitse mennä siitä mistä aita on matalin.

Mark Twain, Mikä on ihminen

Vanha mies sanoo ihmisen olevan kone jota vain ulkopuoliset voimat liikuttavat. Ihminen ei itse keksi mitään, ei edes ajatuksiaan. Jokaisen teon takana on sama ensisijainen päämäärä: oman mielenrauhan ja henkisen mukavuuden varmistaminen, itsekunnioituksen säilyttäminen.

Nuori mies on äimänä eikä halua oikopäätä hyväksyä moista ihmisarvoa latistavaa ja alentavaa väitettä. Eiväthän kaikki ihmisen teot sentään voi tähdätä pelkkään omaan etuun? Vanhus osoittaa vääjäämättömällä logiikalla altruismin ja velvollisuuden vuoksi toimimisen silmänlumeeksi ja itsepetokseksi. Velvollisuuksia ei täytetä niiden itsensä takia, vaan siksi, että niiden laiminlyöminen tekisi olon epämukavaksi. Kukaan ei koskaan uhraudu muun kuin oman mielenrauhansa vuoksi.

Ympäristö on ihmisen tärkein kouluttaja. Sen tehtävänä on näyttää ihmiselle ihanteet, osoittaa hänelle polku ja pitää hänet sillä. Jos hän astuu polulta harhaan, häntä paheksutaan. Hänestä tulee vähitellen kameleontti, joka omaksuu aina ympäristönsä mukaisen värin. Yleinen mielipide saa jotkut meistä tekemään mitä tahansa.

Nuori mies kysyy voiko ihmistä millään keinolla opettaa hyveelliseksi. Vanhus sanoo kaiken riippuvan koulutuksesta ja luonteesta. Luonne on saatu syntymässä, eikä sitä voi muuttaa. Sopivilla syöteillä ympäristö voi yllyttää ihmisen pyrkimään kohti korkeampia ihanteita, siinä määrin kuin hänen luonteensa antaa siihen mahdollisuuden.

Nuoren miehen idealismi on lannistettu. Hän ihmettelee enää sitä onko vanhuksen oppi uusi. Ei, sanoo vanhus, sitä on opetettu ainakin kymmenentuhatta vuotta. Miksei se sitten kuulosta tutulta? Siksi, että tällä kertaa oppi on ilmaistu suoraan ja valehtelematta. Aina ennen lähimmäinen ja yhteisö on asetettu ensimmäiselle sijalle ja yksilö toiselle.

Onko järkevää pitää toisten puolesta uhrautumista ylevänä, jos sellaista ei todellisuudessa koskaan tapahdu? Luulevatko ihmiset tulevansa onnettomiksi totuuden myöntäessään? Vanha mies naurahtaa ja sanoo ettei mikään voi horjuttaa ihmiskunnan tyytyväisyyttä, ylpeyttä ja iloisuutta, ei edes hänen kyyninen oppinsa.

Humoristi kirjoitti vakavinta teostaan 20 vuotta, tarkisti sen jälkeen kirjoitelmansa vuosittain seitsemänä vuotena, ja päätti vihdoin v. 1906 julkaista näkemyksensä ihmisestä. Hän epäröi julkaisemista pitkään, koska tiesi totuuden olevan aina ja kaikkialla huonossa huudossa.

Hermann Hesse, Arosusi

Harry Haller, Arosusi, on keski-ikäinen pessimisti ja itsehalveksuja, älykäs kärsimyksen nero, kuten sankarinsa Nietzsche ja Dostojevski. Enemmän kuin mitään Harry vihaa "poroporvarien hellimää optimismia, keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää", mutta elää kuitenkin sen ehdoilla.

Pienessä vuokrahuoneessa Harry etsii itseään ja elämänsä kadotettua tarkoitusta. Hänen persoonallisuutensa on jakautunut kahtia sivistyneeseen järjen puolustajaan ja animaaliseen, viettiensä varassa tempoilevaan susihahmoon.

Harry on kokenut elämässään monta minuuden vaihtumista. Jokainen muutos on vienyt hänet lähemmäs vapautta ja samalla entistä suurempaan yksinäisyyteen. Enää hän ei halua läpikäydä samaa tuskaista prosessia, vaan päättää tehdä itsemurhan.

Viehättävä Hermine, Harryn sukulaissielu, kertoo että aika ja maailma, raha ja valta ovat aina kuuluneet pienille ja litteille ihmisille suurten sielujen jäädessä nuolemaan näppejään. Saavatko he mitään palkaksi taistelustaan todellisuuden vääryyksiä vastaan? Ikuisuuden, taivasten valtakunnan?

"Vain hulluille" tarkoitetussa Maagisessa teatterissa Harry oppii, että palkinto on mahdollista saavuttaa tässä elämässä. Se edellyttää persoonallisuudesta luopumista.

Teatteriin astuessaan Harry jättää persoonallisuutensa pukuhuoneeseen. Sisällä hänen on valittava itselleen uusi - tai pukeuduttava takaisin vanhaan. Eläytyessään eri persoonallisuuksiinsa Harry huomaa nauttivansa kaikista piiloon jääneistä puolistaan. Hän oppii persoonallisuuden rakennustaitoa, jolla minuudeltaan pirstoutunut ihminen voi koota persoonansa palaset mieleiseensä järjestykseen ja "kehittää elämänleikistä loputtoman moninaisia muotoja ja muunnelmia".

Harry ymmärtää elämänsä olleen pahimmanlaatuista itsepetosta. Hän on kieltänyt itsessään kaiken animaalisen ja tunnustanut vain sivistyksen ja viileän järjen.

Miksi ihminen arvostaa korkeimmalle itsensä kieltämisen? Siksikö, että sivilisaatio, yhteiskunta ja kulttuuri olisivat mahdottomia ilman sitä? Mutta mihin tarvitsemme niitä? Elääksemme mahdollisimman pitkän ja tylsän elämän?

Tietoinen, paratiisin viattomuudesta karkotettu elämä ilmentää idean ja todellisuuden ikuista ja sovittamatonta ristiriitaa. Kun tämän ymmärtää, voi oppia huumorin. Sitä Harrykin tarvitsee vapautuakseen pateettisuudesta ja ulkokultaisuudesta. Poistuessaan Maagisesta teatterista Harry jättää vanhan persoonallisuutensa narikkaan, hylkää ajatuksen itsemurhasta ja lähtee mukaan uuteen muuttumisleikkiin, taas kerran.

Jukka Tavi
Artikkeli julkaistu alun perin Kirjastolehdessä.