Marjo Perälä

4. marraskuuta 2011 10:40

Kirjastot ovat saaneet yhteiseksi idealaarikseen hankerekisterin (http://hankkeet.kirjastot.fi). Hankerekisterin on tarkoitus julkistaa alalla hahmotellut hankkeet ja toimia myös hyvien ja huonojen käytäntöjen säilönä. Suosittelen hankerekisterin selailua virkistysmielessä! Ja saa vinkata myös asiakkaille.

Olin hetki sitten Tietoyhteiskunnan tilat ja sisällöt -seminaarissa Oulussa, jossa keskustelimme tamperelaisen kollegan Jaanan kanssa kokoontumisesta, jossa voitaisiin miettiä esimerkiksi verkkopalvelujen hyviä ja huonoja käytäntöjä, nyt kun kirjastot ovat alkaneet ottaa käyttöönsä uudentyyppisiä verkkosivustoja. Herätettäisiin henkiin vanha Nelli-yhteistyön myötä syntynyt ”maakuntien asiantuntijat” -verkosto.

Oulun seminaaripäivän mittaan kirjoittelin ajatuksia asiasta ylös ja muistin alkusyksyn Cake Campin Briteissä, jossa kokoonnuttiin eri teemojen pariin epämuodollisessa ympäristössä. Tarkoituksena oli jakaa ideoita, mutta myös kakkua! No presentations, just discussions. Eikä siellä tosiaankaan näytetty PowerPointteja. Epäkonffa kulki nimellä LibCamp UK 2011. Lisää voi lueskella vaikkapa osoitteesta http://udrite.wordpress.com/2011/10/26/libcampuk11/.

Epäkonferenssi ei ole uusi toimintatapa työelämässä lainkaan, vaan alalla kuin alalla on kokoonnuttu parantamaan maailmaa erilaisissa ”hyvä veli” -porukoissa pitkin aikoja, usein konferenssien virallisen ohjelman jälkeen vaikkapa konseptilla "terassi". Kirjastomaailmassa kauneinta vähään aikaan oli kuluneen kesän Cycling for Libraries -pyöräilyturnee. Olipa osa kollegoista myös Tanskassa Århusin Next Library -konffassa. Käsittääkseni esimerkiksi Next Libraryyn osallistuu varsin vähän väkeä ”maakunnista”. Puhumattakaan vaikka pohjoismaisten kirjastolabrojen muodostaman hienon Nordic Labs -verkoston kokoontumisista. Sen sijaan Suomen Kirjastoseuran järjestämille perinteikkäille Kirjastopäiville kerääntyy väkeä kaikkialta ja Kirjastopäivien merkitys lienee yleisten kirjastojen yhteishengen ja satojen kirjastoihmisten työinnon kohottamisen kannalta tärkeimpiä tekijöitä.

Mielestäni tarvittaisiin myös Kirjastopäiviä matalammalla profiililla järjestettyjä kaikille avoimia kirjastofiilistely- ja aivoriihikokoontumisia. Kevyin järjestelyin, mutta painavin sisällöin. Rinnakkaissessioita kirjastotilojen ulkopuolella (pubeissa, puistoissa, kahviloissa, kouluilla) asioista, joiden pariin voi palata uutta intoa puhkuen heti maanantaina omalla työpaikalla ja TEHDÄ jotain. Heti. Eikä kymmenen eri tiimipalaverin ja neljän deletoidun hankehakemusrungon jälkeen kahden vuoden päästä parin pätkätyöläisen voimin. Epäkonffan tuloksena voisi olla lisääntynyt työmotivaatio, heti käytäntöön vietävät eväät ja hyvät kontaktit. Myös uudet ystävät. Kiinnostaisiko ketään?

Ideoita sessioiksi:

• matalan kynnyksen kirjastoteknologia
• Living Labit ja asiakasraadit kirjastoja kehittämässä
• Tapahtumatyöpaja: asiakaskohtaamiset kirjaston ulkopuolella
• pelit kirjastoissa

 

21. kesäkuuta 2011 11:03

Opiskeluaikoina ravintoloissa ja kuppiloissa keskusteltiin toisinaan huolestuttavakin kiilto silmissä tiukkaa kirjastoasiaa, joskin minun oli hankala hahmottaa vielä tuossa vaiheessa keskustelujen yhteyttä tosielämän ”kirjastonhoitajuuteen.” Harvoilla meistä oli tuolloin ”hands on” -otetta alaan, joten keskustelu jumitti luonnostaan noin 4 vuoden ajan kirjastonhoitajuudessa ja kirjaston merkityksessä.

Samaa keskustelua käydään eri piireissä vuodesta toiseen, jokaisessa kirjastokoulussa toiselta asteelta korkeakouluihin. Niin kuuluukin tapahtua. Nyt olen ymmärtänyt kalapuikkoannosten tai oluttuopillisten yli käytyjen keskustelujen arvon. Nimittäin hetkiä, jolloin ennättää pohtia ammattimme olemusta ja epäolemusta, on opiskeluaikojen jälkeen ollut lopulta yllättävän vähän. Kiitos niistäkin harvoista mahdollisuuksista, mm. nuorkirjastolaisten tapaamisista, Kirjastopäivien terassi-illoista jne. Muut sen ehkä tietävät paremmin. Arki nimittäin imaisee mukaansa, eikä hyllytyksen ym. tietoammattilaisuuden ydintoiminnan ohella ehdi juuri höpötellä kirjastoasiaa. Eli loppupeleissä sitä, miten kyseinen prosessi tukee tavallista kansalaista hänen elämässään.

Se, mistä ei tiedä, ei huolestuta. On yksinkertaisesti helpompaa jättää lukematta Kirjastolehti, Bibliotekspressen ja alan blogikirjoitukset. Olla kuulumatta Kirjastoseuraan. Se, mistä ei tiedä, ei kosketa. Ei kenenkään ole pakko seurata mitä alalla tai sen ulkopuolella, Maailmassa, tapahtuu. Kunhan hoitaa omat hommansa kuten aina ennenkin, saa siitä palkkion jolla varsinainen Elämä ”mahdollistuu”. Ellun kanat ja siinä kaikki. Arki soljuu tähän tyyliin mukavasti eteenpäin, toisilla vuosikymmeniä. Julkishallintoon aikanaan työllistyneen on helppo kehrätä ja kieriä mukavuusalueellaan. Oli sijoituspaikkana kirjasto, kunnan henkilöstöhallinto tai kaupunginteatteri. 2000-luvulla jalkansa oven väliin saaneet tuskin pääsevät nautiskelemaan samasta unohduksen ihanuudesta.

Työpaikan kahvipöydässä keskustelut ennättävät yllättävän harvoin pyörimään edes käytännön kirjastoarjessa. Käytäntöjen taustoja ja päämääriä ei varsinkaan ennätetä ruotimaan. Vaikka sehän juuri olisi tärkeää. Pohdinnalle naureskellaan ja se ulkoistetaan hankkeisiin yhden tai kahden ihmisen työssäkäynnin funktioksi. Miten asiat silloin kehittyvät? Miten kirjastoja silloin kehitetään? Tarvitseeko kirjaston edes olla siellä missä elämä on? Tarvitseeko kirjastoista keskustella? Halusinhan vain olla jossain töissä, en parantaa kenenkään elämänlaatua. Jotta saan palkan. Jotta pääsen matkustamaan kerran vuodessa jonnekin. Tai keskittyä vaikkapa puutarhanhoitoon.

Te, jotka tämän luitte, ette ole oikea yleisö. Oikea yleisö ei koskaan ole käynyt kirjastot.fi:ssä, Kirjastopäivillä, tai muuallakaan, jossa saattaa joutua miettimään oman työn suhteutumista laajempiin merkityksiin.

Miten sinä voisit havahduttaa alaisesi, työparisi tai pomosi? Potki hänet edes yhteen kansalliseen tai kansainväliseen ammattitapaamiseen vuosittain. Keskustele tauoilla muustakin kuin lapsen rippijuhlista. Johtaja: kysy rekrytoidessasi, mikä on hakijan käsitys kirjastosta. Palkkaa sellainen ihminen, joka jakaa saman käsityksen. Työkokemus ja muodollinen pätevyys kun eivät kuuhun vie, valitettavasti.

23. helmikuuta 2011 14:30

Useissa kirjastoissa todella kärsitään alimitoitetusta budjetista, mutta tiedän myös tapauksia ympäri Suomen, joissa ongelmana on enemmänkin vähälle käytölle jäänyt mielikuvitus (ts. päänsisäinen resurssipula).

Päänsisäistä resurssipulaa vastaan taistelevat mainiot Päivit teoksellaan Kirjasto 2011. Päänsisäinen resurssipula on hallittavissa, mutta erityisenä haasteena on saada resurssipula taltutettua ennen sen muuttumista pysyväksi tai taloudelliseksi vastaavaksi. Ohessa muutamia esimerkkejä pohjoisen pienistä, mutta sinnikkäistä kirjastoista, jotka eivät ainakaan kroonisesti kärsi mainitusta ongelmasta. Henkilötyövuosien määrän voi jokainen tarkistaa tilastoista.

Enontekiöllä, lappilaisittain Hetassa, tarjoiltiin vuoden 2010 aikana aamupuuroa kuntalaisille. Tarkoituksena oli houkutella kirjaston asiakkaiksi niitä, jotka ovat heikossa sosiaalisessa asemassa. Hetassa oli huomattu, että samaiset ihmiset eivät käytä kirjastoa. Kun vierailin Hetassa kesällä 2009, kertoi kirjastonjohtaja (”ohimennen” pyörittää myös kunnan kulttuuritointa) innostuneesti yritystietohyllyn perustamisesta yhteistyössä paikallisen kehitysyrityksen kanssa ja esitteli kierrätysmateriaalista ommeltuja Yhteispohjoismaisen kirjastoauton kangaskasseja. Kassit ommeltiin yhteistyössä sosiaalisen yrityksen Muonion Pönkä ry:n kanssa, ompelukone saatiin lainaksi samassa rakennuksessa toimivasta koulusta. Hetan kirjastossa on töissä kaksi ihmistä ja kirjasto on kiinni keskiviikkoisin.

Olin syys-lokakuun ajan töissä Sodankylässä Sompion seutukirjastossa vääntämässä kirjastopalveluja markkinoivaa seinäkalenteria OKM:n avustuksella. Vierailin eräänä päivänä Pelkosenniemen kirjastossa, jota pyörittää yksi ihminen. Tämä kirjastoihminen haluaa olla kuntalaisten saavutettavissa juuri niin, kuin heille on luontevinta. Hän vastailee tietopalvelukysymyksiin myös Facebookissa omassa profiilissaan, sillä kirjasto henkilöityy pienellä paikkakunnalla muutenkin. Sompion kirjasto muuten jakeli mainitsemani seinäkalenterin kaikkiin alueen koteihin. Tietysti kalenteri vaati rahallistakin panostusta, mutta mikä estää hankkeistamasta tämäntyyppistä tehtävää.

Ylitornion kirjastonjohtaja kävi työmatkalla Tanskassa ja inspiroitui. Inspiraation tuloksena Ylitorniolla on lehtisali, joka on asiakkaiden käytössä kirjaston aukioloaikojen ulkopuolella joka päivä klo 7-22. Ylitorniolla järjestetään epäsäännöllisesti (tosin ”ennen vanhaan” vuosittain) Aawastock-festivaali, jonka yhteydessä kirjastolla järjestettiin eräänä kesänä seminaari rocklyriikasta. Omasta sanoittamisprosessistaan oli kertomassa Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatta. Tilaisuus keräsi mukavasti yleisöä vauvasta vaariin. Mitä tämä vaatii? Ainakin pokkaa. Asiaa tietysti helpottaa, jos tuttavapiirissä sattuu olemaan Tommi Liimatta tai muita muusikkoja.

Rovaniemen kaupunginkirjaston henkilökunta halusi kehitellä kirjaston, kaupungin ja kaupunkilaisten yhteisen tempauksen Unicef-kumppanuuskaupunkivuoden Schools of Africa -hankkeen hyväksi. Olimme käyneet työmatkalla Saariselällä marraskuussa 2009 ja bussimatkalla joku heitti kudinpuikkojensa yli, että eikö kirjasto voisi järjestää tapahtumaa, jossa kuntalaiset saisivat oleskella yhdessä leppoisasti kirjastossa käsitöitä tehden. Ideoita palloteltiin ja bussimatkan sisäpiirivitsi poiki Unicef-huivin. Huivista tuli yli 60-metrinen kaupunkilaisten ja unkarilaisen ystävyyskaupunki Veszprémin yhteinen ponnistus. Huivin suojelijana toimi kaupunginhallituksen puheenjohtaja. Kaupunkilaiset ottivat huivitempauksen välittömästi omakseen ja tempaus poiki kokonaisen juttusarjan paikallislehteen ja tukun seteleitä Unicefille.

Rovaniemellä järjestettiin vastikään myös Kirjastometalli, jonka organisointiin tuli aloite vapaalta kulttuurintuottajalta/keikkajärjestäjältä. Kirjaston tehtäväksi jäi järjestyksenvalvonta. Tilaisuus ei edes ollut kirjastolla, joten tapahtuma olisi voinut kulkea muullakin nimellä. Jostain syystä tapahtuma kuitenkin haluttiin liittää kirjastoon, koska musiikkikirjastolla on Rovaniemellä ainakin jokseenkin katu-uskottava maine. Tätäkään ei olisi tapahtunut, ellei "keksipakettibudjetin" Kirjastorokin parissa olisi säädetty ensiksi 20 vuotta. Haaveenani olisi nähdä kirjaston etupihalla jonain päivänä Kirjastoskeitti...

Kirjaston ”ydintehtävää” em. huivi tai puuron tarjoaminen ei ehkä tiukan kirjastomääritelmän mukaan ole, mutta kannustava osoitus siitä, että kirjasto voisi ottaa itselleen rohkeammin yhteisöllisempää roolia ympäristössään. Nyt sitten vastaavia tempauksia miettimään vaikkapa paikallisen eläkeläiskerhon tai skeittariyhdistyksen kanssa!

3. marraskuuta 2010 14:20

Bongasin satojen muiden kollegojen tavoin Ylen kulttuuriuutisten jutun ”Kirjastonhoitaja googlettaa puolestasi”. Jutussa toimittaja oli testannut Kysy kirjastonhoitajalta -chattia ja tarttunut siihen, että tiedonhaun ammattilaiset tarjosivatkin kysyjälle viitteiden sijaan Wikipediaa. Jos olisin törmännyt uutiseen normaaleja reittejä, eli suoraan Ylen syötteestä, en olisi ollut moksiskaan. Mutta kun virtuaalisessa kahvipöydässämme eli Riippumaton asiantuntijassa puitiin uutista, aloin miettiä asiaa uudelleen. Siis pitäisikö hermostua jostain? Kokeillaan.

Kirjaston luotettavuus on ilmeisesti tässä nyt se ydinkysymys, joka jälleen on saanut uuden muodon – pääosin meidän itsemme keskuudessa. Huomaatteko, että artikkelissa on niin tutunsävyinen näkökulma kirjastoammattilaisuuteen, että aivan kuin joku meistä olisi vaihtanut alaa ja kirjoittanut tuon artikkelin: ”Nyt kyllä näytän niille, niille kirjastolaisille!” Näin tuskin on käynyt, vaikka on hauska leikkiä ajatuksella. Jutusta heijastuu kuitenkin ainakin yhden selkeän kirjastonkäyttäjän ihannekuva kirjastosta. Ehkä sitten jokunen 1990-lopulla ilmoille laukomamme viesti kirjaston tiedonvälityksen tai minkä ikinä luotettavuudesta on mennyt ainakin yhdellä ihmisellä perille. Okei, tämä luotettavuuden käsitteen käyttäminen jo sinällään voisi kyllä ärsyttää, mutta tänään ei.

Kirjastokaapelin keskusteluissa chatin vetäjä Nina Granlund kertoo: ”Haastattelu oli tosiaan yllättävä. Toimittaja kertoi ensin hiukan taustoja siitä, kuinka hän oli käynyt testaamassa Kysy kirjastonhoitajalta -chatia ja saanut nopeasti vastauksen kysymykseensä ja viitteen Wikipediaan. Sen jälkeen hän esitti ensimmäisen kysymyksensä: missä on lähdekriittisyys?” Mielestäni tämä osoittaa toimittajan ja ehkä jopa valveutuneiden käyttäjiemme lähdekriittisyyskäsitysten olevan jäljessä omaamme, eli edustavan ehkä sitä, mikä meille oli tyypillistä ajattelua vielä 5-10 vuotta sitten. Ei, en siis pillastu tästäkään.

Varmasti enemmistö informaatikoista käyttää Googlea ja Wikipediaa, sillä ne ovat varsin käyttökelpoisia moniin tilanteisiin. Mitä sitten? Tuntuu, että jossain määrin kirjastoihminen oikeasti hallitsee nuo paremmin kuin kaduntallaaja keskimäärin. Ainakin niin toivon. Jos tarkkailette jonkun tuttunne tapaa muodostaa hakulauseke Googleen, eikö teekin mieli mennä neuvomaan? Todellakin. En varmaankaan ole yksin tuntemusteni kanssa. Eikö meidän nyt kannattaisi panostaa sen kertomiseen, että hallitsemme Wikipediat ja Googlet mutsejamme ja diginatiivi-sisaruksiamme paremmin. Ainakin oma vanha vuosikurssijengini OAMK:ssa osaa. Eikö tuo internetin ja kirjaston vastakkainasettelu ole niin 1990-lukua? Tämä minua enemmän häiritsee kuin tuo Ylen artikkeli. Minusta lause “kirjastonhoitaja googlettaa puolestasi” voisi olla oikeasti meille eduksi (jossain toisessa kontekstissa).

Ärtymykseni nousee kyseisen artikkelin rivien välistä. Kyllähän se tietty jostain kertoo, jos emme itsekään halua käyttää omia tietokantojamme ja lähteitä tositilanteiden tiedonhakutilanteissa vaikka jotkut tiedonjanoiset sitä odottaisivat: tapamme ajatella on marginaalinen, eikä se aina palvele edes meitä. Minun mielestäni olisi hyvä, että asiakkaat antaisivat meidän surutta vaikkapa juuri googlettaa puolestaan. Siihenhän pitäisi 2010-luvulla suorastaan kannustaa. Miksi haluaisimme ylläpitää tuota tiedon portinvartijan ajatusta? Olisiko pitänyt aiemmin jo kertoa, että kyllä, informaatikkomme googlettavat ja se on ihan ok? (Ja informaatikkomme, virkailijamme ja kirjastonhoitajamme tekevät sen todennäköisesti paremmin kuin sinä.)

26. elokuuta 2010 8:55

Tarvittaisiin erilaisia kirjastopersoonia Turkuun 30.9. Jos keksitte sopivia keskustelijoita tai olette itse sellaisia, ottakaa yhteyttä minuun (marjo.perala@rovaniemi.fi) tai Virve Miettiseen (virve.miettinen@hel.fi). Tämä on kaikille avoin ammatillinen kokoontuminen.

Tässä alustava ohjelma, jota saa kommentoida:

Kirjasto rokkaa & runoilee

Turun messukeskus, xxx-sali 30.9.2010 klo 10-16
(Aamupäivän puheenjohtajana Päivi Almgren, iltapäivästä tahtipuikko siirtyy nuorkirjastolaisille)

10-11 Tienviittoja tulevaisuuteen, Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander
11-12 Tulevaisuuden työkaluja, Turun kaupunginkirjaston xxx xxx (puhuja ei varmistunut vielä)

12-13 Lounas

13-16 Kirjastofeedi: Puheenvuoroja kirjastoelämän monimuotoisuudesta
TAI vaihtoeht. :
Hiekkalaatikolla: Puheenvuoroja kirjastoelämän monimuotoisuudesta

Open mic-keskustelutilaisuus, jossa kaikilla mahdollisuus kommentoida ja osallistua. Mistä kirjastojen täytyisi olla huolissaan? Keskustelun vetäjinä toimii lauma idealistisia kirjastoihmisiä.

Tule tekemään tulevaisuuden kirjastoa ja tutustumaan uusiin kirjastolaisiin. Muutoshalukkuus ei ole iästä vaan asenteesta kiinni!

19. elokuuta 2010 18:33

Kokosimme avoimella kutsulla IFLA:ssa olijat tapaamaan toisiaan 12.8. Paikalle tuli 26 eri ikäistä, taustaltaan kirjavaa kirjastoammattilaista, joita yhdisti halu keskustella avoimesti kirjaston ja kirjastoammatin tulevaisuudesta. Kaikkia keskustelijoita tuntui kiehtovan ajatus kaikkia kirjastoja hyödyttävästä toiminnallisesta ja laadullisiin tuloksiin tähtäävästä verkostosta. Katsotaan nyt, miten porukan toiminta lähtee muotoutumaan. Pyöriteltiinpä tuolla ajatusta myös firman perustamisesta…

Ryhmän nimi on edelleen nuorkirjastolaiset, eikä sillä ole tarkoitus viitata ikään tai mihinkään nuoruuden korostamiseen, vaan asenteeseen. Ryhmän perustivat siis alunperin entiset UDK:n opiskelijat, jotka työskentelevät tieteellisten kirjastojen puolella.

Julkistan miittimme muistion sellaisenaan täällä, jotta saisin hälvennettyä muutamia ennakkoluuloja ryhmästä ja tapaamisen sisällöstä. Kiinnostuneet voivat tsekata minun ja Veera Ristikartanon haastattelun Kirjastokaistalta http://www.kirjastokaista.fi/video/9037/nuork...n-toimintaan.

Muistio 12.8.2010

Paikalla:

Jani Nieminen
Jonas Tana
Timo Tuominen
Petri Tonteri
Mervi Tilvis
Niina Salmenkangas
Mervi Vaara
Heli Metsä
Jori Hellsted
Jaana Kohta
Minna Saastamoinen
Ritva Nyberg
Maria Bang
Antti Impivaara
Iri Isopoussu
Heikki Varjomaa
Riitta Taarasti
Tuomas Lipponen
Minna Marjamaa
Aino Rautio
Virve Miettinen
Antti Pakarinen
Virve Miettinen
Marjo Perälä
Veera Ristikangas
Mace Ojala

Aluksi puhuttiin yleisesti kirjastojen tilanteesta ja siitä, miksi nk. nuorkirjastolaisten ryhmä alkoi muotoutua. Liikehdintä alkoi eri puolilla kirjastokenttää yllättäen samanaikaisesti. Ammatilliseen tapaamiseen tarjottiin tukea aluksi Suomen Kirjastoseuralta ja ensimmäinen tapaaminen päätettiin järjestää Turun Kirjamessujen yhteydessä 30.9.2010. Tästä päätettiin järjestää tapaaminen Göteborgin IFLA-konferenssiin 12.8.2010. Ennen kyseistä tapaamista sovittiin Kimmo Tuomisen kanssa Suomen Tieteellisen kirjastoseuran tuesta tähän ammattitapaamiseen.

Varsinaisessa tapaamisessa oli yllättäen 26 ihmistä ja miitti siirrettiin messukeskuksen lähellä sijaitsevaan puistoon. Tapaamisesta ja ryhmän toiminnasta toivottiin avointa, ei pelkästään yleisiin tai tieteellisiin kirjastoihin painottuvaa. Vanhat raja-aidat halutaan poistaa. Palaverissa keskusteltiin myös paljon puhuttaneesta nuorkirjastolaisuuden ikärajasta. Yksimielisesti päätettiin, että asenne on edellytys, sillä muutoshalukkuus ei ole iästä kiinni. Alussa keskusteltiin myös siitä, että vaikka yleisten kirjastojen ja oppilaitos- ja tieteellisten kirjastojen tehtävä on erilainen, ovat ongelmat pitkälti yhteisiä.

Alle on listattu muutamia keskeisiä intressejä, joita nousi tapaamisessa:

• Kirjastojen asema digitalisoituvassa maailmassa: pitäydytäänkö vanhassa totutussa vai yritetäänkö mennä eteenpäin. Osataanko asema ottaa?
• Mitä digiarjen eläjät odottavat kirjastoilta
• Miten kirjastoalan koulutus vastaa kirjastoarkea: oma osaaminen koetaan ongelmaksi
• Uusien ammattilaisten rekrytoinnissa toistetaan usein vanhoja perinteitä, vaikka nykyaika vaatisi erilaista osaamista kuin esim. 15 vuotta sitten
• Sekä kirjaston että kirjastonhoitajuuden määritelmä tällä hetkellä hankalaa
• Johtamisessa toisinaan aistittavissa autoritaarinen, käskyttävä henki, joka ei välttämättä anna tilaa ideoille
• Kirjastojen avauduttava toisilleen ja turhasta kilpailuasetelmasta ja mustasukkaisesta omimisesta on päästävä
• Nk. nuorkirjastolaisten verkostosta ei haluta "valituspiiriä". Toiminnan täytyy olla laadullista. Se, miten verkoston toiminta kehittyy, riippuu sen jäsenistä. On selkeää, että nuorkirjastolaisten toiminta on vasta muotoutumassa.

Tapaamisessa koettiin melko yksimielisesti, että verkostoitumiselle on tilausta: tarvitaan sekä ammatillinen foorumi, että toiminnallinen verkosto, jossa jaetaan hyviksi todettuja käytäntöjä ja koetetaan olla hyödyksi kirjastomaailmalle.

Yhteinen huolenaihe oli kirjastoalalla yleinen muutosvastarinta, jota uusia käytäntöjä ehdottava helposti kohtaa. Ryhmässä keskusteltiin, että mukanaseilaaminen ja passivismi on erityisen hankalaa alalla, jonka täytyisi seurata aikaansa. Joku ehdotti, että ryhmässä täytyisi aikaansaada innostus, joka leviäisi muuallekin. Virheidentekoa pelätään liikaa ja toisaalta uusien toimintatapojen kokeilusta ja yrittämisestä saatetaan myös rankaista työyhteisössä: ”tähänkin nyt menit sitten käyttämään työaikaasi”.

Osaamisesta keskusteltiin pitkään ja ilmoille heitettiin, että kirjaston on mukauduttava ympäristöönsä: jos ammattikorkeakoulukirjaston asiakkaina on diginaativien enemmistö tai lähiökirjaston asiakaskunta koostuu maahanmuuttajista, olisi sen hyvä näkyä henkilökunnassa.

Porukassa intouduttiin myös kehumaan työyhteisöä. Jossain ollaan todella muutoshalukkaita johtajaa myöten ja innokkaita toteuttamaan uusia kirjastotyön sovelluksia. Toisaalla kärsitään siitä, että työaika ei tahdo riittää kehittämistehtäviin. Itse voisi tehdä paljon, jos vain olisi työaikaa.

Joku muistutti porukkaa siitä, että mistään radikaalista tämän ryhmän toiminnassa ei ole kyse, vaan vastaavaa liikehdintää on ollut alalla keskimäärin joka sukupolvessa. Helle Kannilan ajatukset ovat edelleen ajankohtaisia ja häntä radikaalimpaa kirjastovaikuttajaa on hankala edelleenkään löytää.

***
Kirjasto rokkaa & runoilee
Turun kirjamessut 30.9.2010
Kirjasto rokkaa & runoilee -tapahtumaan kyseltiin vapaaehtoisia osallistumaan paneelikeskusteluun. Tarkoitus on saada kuuluville niiden ääni, jotka eivät sitä mahdollisuutta usein saa. Vapaaehtoisina keskustelijoiksi ilmoittautuivat Timo Tuominen, Heikki Varjomaa ja Antti Pakarinen. Keskustelijoiksi toivottiin mahdollisimman eri näkökulmia edustavia kirjastoammattilaisia. Myös Jukka Relanderia ehdotettiin yhdeksi keskustelijaksi. Jokainen keskustelija pitää pienen virittävän puhevuoron, jonka inspiroimana keskustellaan avoimesti.

Keskustelusta tulisi saada mahdollisimman osallistava, open mic -meiningillä. Suomen kirjastojen johtajat aiotaan haastaa mukaan. Johtajien ja esimiesasemassa toimivien läsnäolo on selkeä signaali siitä, ketä halutaan kuunnella ja ketkä halutaan hiljentää. Jos keksitte sopivia keskustelijoita, joilla on sana hallussa, ottakaa yhteyttä Marjo Perälään (marjo.perala@rovaniemi.fi) tai Virve Miettiseen (virve.miettinen@hel.fi).

Alustava ohjelma:
13-16 Kirjastofeedi - Puheenvuoroja kirjastoelämän monimuotoisuudesta vaihtoehtoinen nimi Hiekkalaatikolla – Puheenvuoroja kirjastoelämän monimuotoisuudesta

Open mic -keskustelutilaisuus, jossa kaikilla mahdollisuus kommentoida ja osallistua keskusteluun kirjastoasioista. Mistä kirjastojen täytyisi olla huolissaan? Keskustelun vetäjinä toimii lauma idealistisia kirjastoihmisiä.

n. klo 16 Maljankohotus
Iltaohjelma Dynamolla: elävää musiikkia jne. Tarvitaan bändejä!!!
Majoittuminen Turun retkeilymajassa tms

2. heinäkuuta 2010 14:53

Jaana, riemastuin kommentistasi Alamme peruskysymys -kirjoituksessani. Aloin ensin kommentoimaan sinulle, mutta koska eksyin hieman aiheesta ja aloin muutenkin rönsyillä, päätin laittaa vastaukseni uutena tekstinä. Ooh, mikä perjantai-iltapäivän innovaatio.

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kirjastolla olisi tällä hetkellä paljonkin vahvuuksia JOS niitä vaan haluttaisiin hyödyntää. Mielestäni on varsin inspiroivaa selailla Kansallisen nuorisotutkimuksen (2010) tuloksia ja Nuorisobarometria; niiden mukaan nuoret ovat arvoiltaan vanhempiaan pehmeämpiä. Luovuus on arvossaan, samoin ekologisuus. Nuoriso ei arvosta rahan perässä juoksemista. Näitä arvoja kirjasto tosiaan tukee. Se vain täytyisi sanoa ääneen, niinkuin kansalliset suuryrityksetkin tekevät. Äitien tekemää ruokaa ja silleen. Ja siinä ei ole todellakaan mitään pahaa. (Onhan sillekin syynsä, miksi jotkut ihmiset ostavat macin eivätkä pc:tä. Mac on siistimpi vehje, mutta sitäkin voi miettiä, onko brändi aikaansaatu kuitenkin suurimmalta osin mielikuvamarkkinoinnin avulla.) Sitä me itsekin voimme harrastaa. Pieni raha tarkoittaa vain isompaa aivotyön määrää ja kokeilunhalua. Myös se epäonnistunut kokeilu on viesti siitä, että yritystä on. Eipähän vaikuteta staattisilta jos aika ajoin tyritään. Siis tämän jaarittelun pointti oli, että kirjasto kyllä on trendikäs ainakin tällä hetkellä, mutta sen perusviesti täytyy hoksata toisinaan päivittää. Lappilaisten kirjastojen perusviesti on "Fiksusti ajan hengessä". Sopisi kaikille muillekin kirjastoille maakunnissa yhtä hyvin.

Kirjastossa on paljon hyvää ja me pystymme minun mielestäni mukautumaan moneen jos vähän viitsitään vaivautua. Eri paikoissa erilailla, mutta kumminkin.

Nuorisolle kirjastoa voi tuoda esille noiden tutkimusten tuloksia hyödyntäen vaikka miten. Esitteiden tekstit uusiksi vähintään. Ja kun enemmän viitsii satsata, voi järjestää nuorten ehdoilla jännittäviäkin palveluja tms. Ja nyt kun kaikenlainen "homing" on ihan yleisesti maailmalla trendikästä, kirjasto voi osoittaa olevansa hengessä mukana järjestämällä vaikkapa Marttojen kanssa yhteistyössä sukankudonnan yön tai jotain. Ja sinne sitten paikallisen kirjastonhoitajan rokkibändi soittamaan ja Taikalamppu-verkosto kaveriksi jakamaan kustannuksia. Tai sitten vain simppelisti tarjoatte kirjaston tilaa kaikenlaisille harrastajapiireille, vaikka lautapelikerhoille. Eikä vaadi itseltä juurikaan panostusta. Kirjasto on saatava houkuttelevaksi foorumiksi, vaikkei niitä kirjoja haluaisikaan lainata.

Ja aineistonäyttelyitä kyllä saa järjestää, olen vain itse huomannut että kynnys tähänkin perustyöhön on monella ihan liian korkea. Laajennetut aineistonäyttelyt ne vasta kivoja ovatkin, museoilta krääsää monipuolistamaan näyttelyä. Kokeiltu on ainakin meillä menestyksekkäästi.

Mikä tahansa kirjastoon eloa tuova juttu on mielestäni plussaa ja kokeilemisen arvoista. Innovaation puute, sehän se ongelma on. Ja se kansallisesti tärkeä, mitä itse emme ehdi tehdä, tehdään varmaankin Labsin, Kansalliskirjaston, Kirjastoseuran ja Yleisten kirjastojen keskuskirjaston avulla. Tasapuolisesti kaikille ympäri Suomea. Eikö niin?

Ja sitten vielä pakollinen nutturakommentti, kun jotkut sillä innostuivat trollaamaan aiemmin. Nythän nutturat ovat hyvin muodikkaita. Sen oikeaoppinen paikka on tällä hetkellä päälaella, niinkuin Pikku Myyllä...näin on tosin ollut jo kaksi vuotta, joten se päälakinuttura saattaa pian poistua muodista. Ja Wayfarerit päähän, ylleen voi pukea mustan kynähameen tai chinot (niistä voi hieman kääräistä lahkeita) ja sitten vielä valkoinen paitapusakka josta ylin nappi auki, niin aijai. Oikeaoppinen kirjastoasu löytynee jokaiselta.

Olemme oikeasti aika kuumiksia, kunhan vain itse haluaisimme sen myöntää ja näitä avuja hyödyntää. Ajassa kuin ajassa.

7. kesäkuuta 2010 12:05

Päätin aloittaa tähän nyt uuden keskustelun aiheesta uuden kirjastosukupolven kokoontuminen/Kirjastopäivät. Komppaan Sinikka Sipilän ehdotusta Nuorten kirjastopäivien perustamiseksi. Tapahtuman voisi järjestää joka toinen vuosi. Mielestäni meidän nuorten pitää aktivoitua niin alalla kuin Kirjastoseurassa ja tämä voisi olla oikein hyvä tapa.

Esitän työryhmän perustamista tapahtuman järjestämiseen. Mielestäni kevät 2011 voisi olla hyvä, että sitä olisi aikaa järjestää. Sisällöllisesti ei kannata kilpailla Oulun Kirjastopäivien kanssa, saati sitten Turun kirjamessujen yhteydessä järjestettävän seminaarin kanssa. Esitän tapahtumasta kaksipäiväistä, uskon sisältöä syntyvän sen verran.

Näkökulma on uusi kirjastosukupolvi ja puhujat valitaan tällä kriteerillä. Osallistujat voivat varmaan olla keitä hyvänsä iästä huolimatta, mutta toivon että äänessä ovat ne, jotka eivät ole olleet alalla kovin pitkään tai joilla on (vaikkapa omasta mielestään) uutta annettavaa. Alan gurut ja pitkään työskennelleet ovat tietenkin tervetulleita, mutta luonnollisesti me uudet tulokkaat vedämme tapahtuman ja ote tulee olemaan sen mukainen. Raikkaita ideoita voi olla iästä riippumatta, joten siihen lienee turha takertua muutoin kuin huumorilla.

Luonnollisesti myös iltaohjelma on meidän tyylinen. Bändikisa? Tiedän heti parikin kokoonpanoa, joissa on kirjastosetiä soittamassa. Ja vaihteeksi Kirjastopäivät voidaan pitää joko täällä Rovaniemiroksitissä tai Oulussa. Oulussa on kirjastoalan oppilaitoksia, Rovaniemellä järjestelyapua voinee pyytää Ramk:sta vaikkei alan opiskelijoita täällä ole.

Asiasta kiinnostuneet voisivat alkaa heitellä ideoita tänne. Mielestäni tällaiselle olisi tarvetta, entä teistä? Voidaan vaikka kokoontua jonnekin päin Suomea miettimään asiaa.

Ps. Olisin muuten Helsingissä tiistaista perjantaihin ELAG-konferenssissa. Jos joku ehtisi istahtaa kanssani hetken vaikka perjantaina iltapäivästä? FB-grouppi olisi myös mahdollinen mietintäalusta, jos perjantai tulee liian pikaiseen.

1. kesäkuuta 2010 14:54

En millään haluaisi toistella omalla blogillani sitä, mistä kirjastoihmiset ovat keskustelleet Kifissä ja Kirjastokaapelilla jo vuosia. Jos koet kyllästyneesi kirjasto-käsitteen pyörittelyyn, lopeta lukeminen tähän. Haluaisin kuitenkin herätellä ikäisiäni kirjastoihmisiä keskustelemaan siitä, mihin suuntaan viemme Suomen kirjastoja. Tämä ei välttämättä ole oikea kanava, mutta yritetään. Voitaisiinko me alle 40-vuotiaat muuten perustaa Nuorten kirjastopäivät? Miten olisi oma epävirallinen workshop vaikka Göteborgin Iflassa? Vai perustaisiko joku kanssani Kirjasto Oy:n, jossa kukaan jäyhä kunnanisä ei rajoita kehitystyötä?

Olen työni luonteen vuoksi pohdiskellut lappilaisen kirjaston olemusta ja samalla mietiskellyt kirjastoja yleisesti. Ahdistun kerta toisensa jälkeen, enkä usko olevani ainoa. Saan syötteitä foresight.fi-sivustolta, johon kerätään tulevaisuudentutkimuksen julkaisuja, blogikirjoituksia jne. Sieltä löysin maaliskuussa jännittävän Kulttuuri – tulevaisuuden voima -taustaselvityksen, tämän blogitekstin muusan. Mietitäänpä muutamaa kontekstistaan revittyä kohtaa, mutta peilataan myös viimeaikaisia Kirjastolehden kirjoituksia ja muita kansallisia ja kansainvälisiä kirjastoviboja. Virikkeeksi voisitte lukaista myös Seppo Verhon tuoreen Kirjaston kätketty aarre -artikkelin http://kirjastoseura.kaapeli.fi/etusivu/lehti...sti_id=17021, jonka hoksasin Riippumaton asiantuntijalta http://xmacex.wordpress.com/2010/05/31/kayttodata-auki/.

Tampereella Niitä ja näitä maakunnista -tapaamisessa 31.5. sivuttiin ohimennen hieman identiteettiasioita. Milloin ottaa kirjaston kokoelmiin kävelysauvoja, miksi kirjaston kaikkivoipaa metadataa pitäisi värittää funktionaalisella luetteloinnilla? Vastauksia näihin ei sielläkään mietitty, vaikka pari provosoivaa lausetta taidettiin ilmoille lennättää. Kiinnostuin oitis Labsin kehittelemästä musiikkitiedonhausta, jossa funktionaalista luettelointia on käytetty nykyaikaisemmalla otteella kuin mihin olen suomalaisessa kirjastoskenessä törmännyt. Klikkaamalla Miles Davisia, saat kirjaston tuottaman metatiedon lisäksi myös lisäarvoa siitä, että kappaleen voi klikkauksella kuunnella Spotifysta. Mielestäni kirjaston ja tiedon liitto tulee olemaan tällainen. Go Labs go! Kirjaston metatieto on arvokasta vasta jalostettuna, yhdisteltynä, jaettuna.

Tieto siis on kirjaston ydin, mutta toisaalta arjen tiedonhakuun perehtynyt Reijo Savolainen sanoo että kirjaston pitäisi profiloitua kenties muulla tavoin kuin tiedonhaun väylänä. Oukei, mikäpä siinä. Olkaamme sitten sivistävä, elämyksellinen kohtaamispaikka kulttuurin sykkivässä sydämessä.

Mutta tarkemmin ajateltuna, ehkei sittenkään. ”Antikvariaatit ja kirjakaupat ovat yhdistäneet voimansa. On syntynyt erikoistuneita kirjakauppoja, joissa on erilliset kerrokset eri osastoille ja näissä oleskelumahdollisuus. Kirjakaupoista on tullut eräänlainen elämystila.” Lukaiskaa äskeinen lainaus OPM:n julkaisusta osoitteesta http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM....pdf?lang=fi. Tekstin löytää liitteestä no 1, Tulevaisuusmaisemat.

Noh. Kun kirjasto ei sitten olekaan elämysten eikä tiedonhaun paikka, nojatkoon sen identiteetti sitten kaunokirjallisuuteen ja sen tuottamaan elämyksellisyyteen: kirja on kirjaston brändi, kuten minulle Turun Kirjastopäivillä eräs vanhempi kollega kiivaasti esitti. Kyllä ja ei. Kirja on meille hyväksi nyt kun nostalgia ja perinteiden kaipuu on pinnalla. Mutta onko kaunokirjallisuuden tuntemuksen korostaminen siltikään se millä yleinen kirjasto voi kilpailla? Kaunokirjallisuuden asiantuntijan voi tuosta vain repäistä kadulta, muualtakin kuin kirjaston läheisyydestä.

Eilen Tampereella paneelikeskustelumme kirjastojen asiakasverkkoliittymistä muistaakseni käväisi tässä hetkellisesti. Ja muistaakseni juuri tähän ei kukaan tarttunut, eikä foorumi ehkä olisi muutenkaan tälle sopinut. Jossain se keskustelu on kuitenkin käytävä. Niin ja samanaikaisesti olisi tietysti myös toimittava.

Mietitäänpä edellistä vaikkapa mainitsemani opm:n julkaisun pohjalta. Miksi kirja on kirjastolle paha? Teksti jatkuu kohdasta ”Kirjallisuus” seuraavasti. Huomaattehan myös, että kirjastot ja kirjallisuus käsitellään julkaisun tulevaisuusmaisemissa erillään, sen sijaan kirjallisuuden yhteydessä löytyy edeltävä lainaus antikvariaateista ja kirjakaupoista…

” Kirjallisuudesta on tullut pienen piirin eksoottinen harrastus ja sen käyttäjät ja tuottajat löytyvät tosiaan blogeista ja pienen piirin tapaamisista. Toisaalta kirjallisuus on löytänyt muut taiteen lajit, mikä on vahvistanut sen asemaa. Poikkitaiteelliset tapahtumat ovat lisääntyneet, esim. kirjallisuus ja tanssi, kirjallisuus ja kuvataide, kirjallisuus ja musiikki törmäävät uusissa tapahtumissa ja yhteyksissä. Kirjallisuuden uhkana on vahva elämyksellisyyden tarve.”

Tässä positiivista on kirjaston potentiaali foorumina. Tuodaan eri alojen ihmisiä kirjastoon elämyksellisiin kirjallisuusiltoihin. Hmm…

Julkaisussa sanotaan kirjastoista seuraavaa, meille kenties ei niin uutta. Voiko kirjasto kilpailla tällä? Miten muotoilet tästä tiiviin perustelun sille, miksi tulla kirjastoon? Onko tämä asiakkaiden silmissä oikea suunta? Onko tämä virkamiesten toivoma suunta?

” Yhteiskunta tarvitsee muistia, joka säilyttää ja luetteloi tietoa ja kulttuuriperintöä. Kirjasto on paikkana ulospäinsuuntautunut ja muuntautuva. Ihmiset kokoontuvat ja ryhmääntyvät tiedon ja kirjallisuuden pariin. Kirjasto on paikka, jonne kokoonnutaan kirjallisuuden ympärille keskustelemaan, tutkimaan ja luomaan uutta.”

” Kirjastoilla on uusia tehtäviä sosiaaliselta puolelta, mm. kirjastojen rooli on merkittävä kotouttamisessa ja syrjäytymisen estämisessä samoin eri alojen neuvontapalvelut on yhtenäistetty, tarjotaan esimerkiksi ikäihmisille terveystietoa. Lainauspalvelut ovat täysin automatisoituneet, mutta informaatikkojen tarve on lisääntynyt.”

Mitä mieltä me itse olemme?

Kirjasto painiskelee perinteisen brändinsä (=kirja) kanssa ja yrittää löytää paikkaansa tulevaisuuden kulttuurikentällä ja yhteiskunnassa. Epäselvää tuotetta ei myöskään auta markkinoida. Jos meillä ei ole selvää säveltä siitä, mikä on kirjaston tehtävä, miten voi tehdä pitkäjänteistä palvelusuunnittelua? Entä viestintä- ja markkinointisuunnittelua? Henkilöstösuunnittelusta puhumattakaan. Onnea sille, joka alkaa vääntämään kansallista kirjastobrändiä. Maakunnallisessakin on aikalailla pohdittavaa. Ei, en ole käyttänyt kulunutta vuotta logojen ja sloganin kehittelyyn.

12. helmikuuta 2010 14:58

Kokeilimme modernia hakeutuvaa kirjastotyötä marraskuussa kansallisen kirjavinkkausmaratonin yhteydessä. Ajatuksissa oli aluksi yllätysvinkkaus Rovaniemen keskustassa, mutta kaamosangsteissa päätimme, että se on liian repäisevää. Siispä menimme baariin.

Käsittääkseni tällaisella konseptilla ensimmäisenä Suomessa päätimme pitää vinkkausillan rovaniemeläisessä, paikallisen 20+ väen suosimassa retrobaarissa, Kahvila Kauppayhtiössä.

Kapakkareissun konsepti oli pop-kulttuurin vinkkaus uudessa ympäristössä ja yllättävässä yhteydessä, minkä jo sinällään luulisi toimivan hyvänä markkinointikikkana. Työryhmäämme kuului neljä kirjastoihmistä. Työnjako oli seuraava: Nina Maria Peltola vinkkasi sarjakuvia, Jouni Mäkinen aasialaisia elokuvia, Salla Erho luki Jukka Itkosen runoutta ja toimi muutenkin tapahtuman juontajana, väliajalla minä ja Jouni toimimme dj:n tehtävissä soittaen levyjä musiikkikirjaston kokoelmista.

Koska tapahtuma oli erityislaatuinen, tarvittiin erityislaatuiset markkinointikanavat perinteisiä tukemaan. Loka-marraskuussa julkistimme kirjaston Facebook-sivun, joka luonnollisesti toimi yhtenä markkinointityökaluna. Sen lisäksi apuna oli toinen FB-ryhmä reilulla 1000 seuraajallaan, Suur-Rovaniemen kulttuurielämä. Siellä mainostetaan nykyisin kaikkia katu-uskottavia tapahtumia ja fanijoukko painottuu nuoriin aikuisiin, eli Kirjasto goes popin kaltaisten tapahtumien ydinkohderyhmään.

(Tähän väliin pieni vinkki: suosittelen muitakin kirjastoja verkostoitumaan FB:n avulla paikallisen kulttuuritapahtumia aktiivisesti järjestävän porukan kanssa, heidän avullaan järjestämistänne tapahtumista saavat väkisin tiedon jopa ne paljon puhutut kirjaston ei-käyttäjät, jotka eivät edes fanittaisi kirjastoa Facebookissa. Miettikäähän kaveripiiriänne ja pyytäkää adminit…)

Graafikkomme, projektityöntekijä Karl Simonlehto suunnitteli tyrmäävän ja raikkaan julisteen tapahtumalle, jota veimme jakoon ja kiinnitimme tolppiin (jep, outlaw) ympäri kaupunkia: mainosta ei voinut mielestämme ohittaa. Media julkaisi tapahtumatiedotteen, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Muille suomalaisille kirjastoihmisille tästä tiedotettiin ammattikalenterissa.

Uskoin vahvasti siihen, että meillä oli hallussa oikeat markkinointikanavat. Uskoin myös konseptin vetovoimaisuuteen, olisihan se kiehtonut minuakin ja sentään edustin kohderyhmää ainakin ikäni puolesta.

Mutta. Sanon ihan rehellisesti, että ilta oli minulle pettymys. Tapahtuma keräsi alkuun noin 30 kuulijaa, joista osa oli kirjastolaisia (heitä olisi saanut olla enemmänkin kun teimme jotain näin erikoista) ja pari ravintolan työntekijää. Lapin kansan valokuvaajakin vaivautui paikalle ihan pyytämättä, mikä oli suoranainen ihme viime vuosina nauttimamme olemattoman medianäkyvyyden jälkeen. Synkistely alkoi kuitenkin viimeistään silloin, kun kuvaaja kysyi lupaa kuvata minua ja totesi: ”mennään kuvaamaan tuonne jotta näyttäisi siltä, että täällä olisi ollut porukkaa”.

Mikä meni vikaan? Ainakin se, että tapahtuma järjestettiin vasta ensimmäistä kertaa, eikä vastaaviin usein yleisöryntäystä ole ennen kuin tapahtuma vakiintuu. Toisaalta keskityimme liian tietoisesti hakemaan tiettyä kohderyhmää, vaikka lopulta paikalle tuli varsin eri-ikäisiä ihmisiä aina lukiolaisista pariin eläkeikäiseen. Nämä olivat tulleet nimenomaan kuulemaan sarjakuvavinkkauksia. Ei se määrä, vaan se laatu?

Tapahtuman kesto oli merkitty myös väärin Suur-Rovaniemen kulttuurielämän tapahtumatietoihin ja kuulin jälkeenpäin yhdeltä tutulta nuorelta mieheltä (siis siltä jota ei kirjastossa muuten näy), että hän olisi tullut paikalle jos tempauksen kesto olisi ollut tunnin sijaan vaikka pari tuntia, mitä se siis todellisuudessa oli reilustikin.

Tapahtuman ajankohta saattoi olla ongelmallinen. Järjestimme sen synkimmän kaamoksen aikana, tiistai-iltana keskellä pikkujoulukautta, kuppilan totutun normaaliaukiolon yli jatkuen.

Tapahtumaa kuuntelemassa ollut entinen äidinkielen opettajani toivoi, että lukiolaisille täysi-ikäisille olisi vielä voinut tiedottaa tapahtumasta viemällä tapahtumajulisteita kouluille. Tätä emme olleet tehneet, sen sijaan huolehdimme julisteet yliopistolle. Lukiolaisten piirissä oikeanhenkistä kohderyhmää olisi ehkä ollut enemmänkin.

Kokeilua voi luonnehtia vähintään opettavaiseksi. Seuraavaa kertaa varten on olemassa nyt mahtava tietopääoma. Silloin teemme kaiken viisaammin, paremmin ja kauniimmin. Vastaava tapahtuma järjestetään jonkun muun tapahtuman yhteydessä, muiden kunnallisten ja underground-kulttuuritoimijoiden kanssa.

Välilliset vaikutukset tällaisten tempausten järjestämisellä voivat olla merkittäviäkin: verkostoja syntyy ja ne voivat poikia vaikka mitä.

21. tammikuuta 2010 12:41

Eräänä syyskuisena päivänä päätin, että Lapin maakuntakirjastolle täytyy luoda profiili Facebookiin. Johtaja Ritva Nurminoro oli ajatukselle suopea ja ajattelin, että profiilin voi nyt tehdä niks naks, simppelisti kuin stressistä toipuva projektityöntekijä päästää päiviltä rasiallisen Pandaa! Tarkoituksena oli testailla kuinka kirjaston profiili toimii viestinnässä ja voisiko sitä muuallakin Lapissa hyödyntää yhtenä brändin viestintäkanavana.

Kuinkas sitten kävikään. Sosiaalisen median pelisäännöistä keskusteltiin kunnassa vähän vaikka kenen kanssa ja näin hurahti kuukauden päivät. Tästä yksinkertaisesta pikku asiasta kehkeytyi varsin mielenkiintoinen, jopa kafkamainen seikkailu itseäni monimutkaisemmissa kiemuroissa. ”Sukupolvien välinen kuilu ja silleen”, voin pyöreästi todeta. Kun odottelin, että itsestäni riippumattomat asiat hieman kehittyisivät, kirjastoja putkahteli Facebookiin lähes päivittäin, Lapissa Posion kirjasto ja Kolarin kirjasto. Kylläpä ahdisti, kun itse joutui malttamaan mielensä. Nyt siellä on Pellokin.

Oletteko muuten huomanneet, että yritysten uutisoidaan olevan jäljessä tai aristelevan sosiaalista mediaa (http://www.marmai.fi/uutiset/article362821.ece). Virkamiehiä puolestaan kannustetaan sosiaaliseen mediaan inhimillistämään työtään. Ja mitä tekevät kirjastot? Ovat siellä jo, siis ainakin niissä tunnetuimmissa kanavissa.

Haluaisin kuulla kriittisiä perusteluita vaihteeksi toisesta näkökulmasta sille, olemmeko todella niin jälkeenjääneitä tällä kentällä kuin kuvittelemme olevamme. Minä en nimittäin ole sitä mieltä alkuunkaan. Kyse on mielestäni siitä, mihin meitä verrataan. Pienet ja keskisuuret yritykset taitavat olla iloisemmin pihalla kuin kirjastot. Ja kehysorganisaatiomme puolestaan – aijai. Kirjastokentän omat uudistumispaineet pitävät meidät ainakin jossain määrin perillä uusista työtavoista ja trendeistä ylipäätään. Toisinaan itsekritiikkimme estää meitä näkemästä tätä. Nuttura kiristää ehkä sittenkin juuri sopivasti.

FB:sta alkaa olla toisaalla kunnissa varmasti jo useiden kuukausien kokemusta, mutta jossain ollaan todella varovaisia. Kunnissa ei välttämättä ole vieläkään mietitty miten uudet nettityökalut istuvat oman kunnan viestintästrategiaan. Rovaniemellä ollaan nyt Facebookissa kirjaston ohella myös Unicef-kumppanuuskaupunkivuoden merkeissä. Ja Lapin yliopisto taisi tehdä historiaa olemalla ensimmäisenä suomalaisena yliopistona FB:ssa. Yliopisto viestii siellä erittäin mallikkaasti värväämiensä opiskelijoiden kautta, vähemmän anonyymisti organisaation suulla. Vilkaiskaahan Lapin yliopiston sivua: http://www.facebook.com/ulapland. Oulun kaupunki puolestaan viestii muikeasti omassa profiilissaan http://www.facebook.com/Oulu.Finland?ref=mf.

Mielestäni kirjastoissa voitaisiin helposti hyödyntää profiileja samoin kuin Lapin yliopistossa. Pois etäännyttävästä organisaation suulla puhumisesta kohti henkilökohtaisempaa otetta! Värvätään asiakkaitamme kirjoittajiksi. Outi-kirjastojen Facebook-profiilissa http://www.facebook.com/group.php?gid=149891940520 viestinnän tyyli on yhteisölliselle medialle ominainen. Kirjastonhoitajat viestivät kirjastoasiaa rohkeasti omana itsenään, outilaiset ovat todella sisäistäneet oikeanlaisen viestintätavan.

Minun ja muiden FB-päivittäjien pitää ottaa heistä oppia. Ja Lapin yliopistosta. Meillä Lapin maakuntakirjaston profiilissa (http://www.facebook.com/pages/Rovaniemi-Finla...180956966017) kirjavinkkauksia ja musiikkiosaston päivän soittolistoja kirjoittelee etäinen Lapin maakuntakirjasto. Miksi? Olemmehan päivittäin asiakaspalvelussakin omana itsenämme. Altistumme pelottaville tilanteille perustyössämmekin perinteisinä asiakaspalvelijoina, tuskin sen enempää ongelmia tulee verkossakaan. Sama työ, eri ympäristö. Täytynee siis päivittää profiiliamme parempaan suuntaan, onneksi virheet ja jatkuva päivitystyö kuuluvat asiaan nykyisessä verkkomaailmassa. Olen oppinut niiiin paljon.

Mietin, että kirjaston asiakkaita voisi rohkaista mukaan yhteiseen viestintään aluksi yhteistyöllä vaikkapa lukion äidinkielen opettajien kanssa. Kirjallisuuskurssin osasuorituksena nuoret voisivat vinkata lukemiaan kirjoja ja vaikkapa kritisoida kirjastokäyntiään, siis ylläpitää keskustelua profiilissa kunnes tämä käy muiltakin luontevasti.

(Jos jaksoit lukea tänne asti, onnittelut. Minun varmaan pitäisi kirjoittaa useammin jottei kerralla tulisi näin pitkää tekstiä.)

7. tammikuuta 2010 11:04

Paljon jännittäviä asioita on tapahtunut kirjastojen markkinoinnissa sinä aikana, kun olen viettänyt enemmän tai vähemmän aikaa aiheesta joko yleisesti kiinnostuneena, sitä opiskellen tai sen parissa työskennellen. Huikealla parivuotisella kirjastoalan kenttäkokemuksella (ts. nöyrästi alaa opetellen) sanoisin ”markkinoinnillisen” ilmapiirin muuttuneen selkeästi, sillä enää asian tarpeellisuutta ei juuri tarvitse kirjastoammattilaiselle korostaa. Toiselta tilanne vaikutti ainakin minulle silloin, kun syksyllä 2006 istuin Oulun seudun ammattikorkeakoulussa markkinoinnin pakollista oppimäärää.

Markkinointiajattelu istuu kirjastoihin luontevasti kuin lappilainen hankeen: olihan itse Ranganathan varsin markkinointihenkinen tyyppi. Olette viidestä kirjastolaista huomanneet esimerkiksi kohdat ”Kirjat ovat käyttöä varten” ja ”Jokaiselle kirjalle lukija”. Aika suoraviivaisia kehotuksia markkinoinnin pariin.

Kirjastojen asiakaslähtöisyys on markkinointihenkisyyttä, joten jos väittää olevansa markkinointiajattelua vastaan, on silloin myös nykyisten markkinointikäsitysten mukaan asiakaslähtöisyyttä vastaan.

Kirjastojen markkinoinnista on puhuttu ainakin ammattikirjallisuuden perusteella jo 1970-luvulta, mutta mitä konkreettista on tehty? Pohjois-Ruotsissa on brändätty kirjastot saman lipun alle, tradenomiopintoihin kuuluu markkinointia ja kirjastoissa työskentelee tiedottajia markkinointi- ja viestintätehtävissä.

Kirjastot järjestävät paljon erilaisia tapahtumia aina kirjakahviloista (Sompion kirjasto) ja mangapäivistä kirjavinkkaukseen kapakassa (niin kuin meillä Rovaniemellä), teettävät jääkaappimagneetteja aukioloajoistaan (Kiri-kirjastot) ja jakavat propagandaheijastimia (mm. Helmet). Vierailinpa Provinssirockissa ollessani Ykä-kirjastoautossakin!

Useat Suomen kirjastoista ovat valjastaneet Facebookin uudeksi tiedotuskanavakseen, on Kirjastokanava ja Kirjastolehdestä aletaan mahdollisesti muokata asiakaslehteä. Ihan hyvältä vaikuttaa.

Markkinoinnin suunnitelmallisuus näyttää hyvistä markkinointipyrähdyksistä huolimatta puuttuvan edelleen ja osassa kirjastoista uskotaan, että vain ja ainoastaan kallis mainostoimisto voi minkäänlaista strategiaa tehdä. Ja se onkin syy jättää markkinointisuunnitelmat kirjoittamatta, vaikka samalla luodaan kirjastolle esimerkiksi visiolausetta.

Saattakaa minut nyt paremmin ajan tasalle, hyvät kollegat. Miten markkinoitte kirjastojanne?

Tulipas sekavanlainen aloitus blogille. Mikä minä sitten olen tällaisia puhumaan? Marjo Perälä, tradenomi vuosimallia 2009, OAMK, projektityössä Lapin maakuntakirjastossa. Hauska tutustua! Työskentelen Lapin kirjastojen markkinointi- ja verkkopalveluhankkeessa, joka starttasi toukokuussa 2009. Projektin aikana luodaan Lapin kirjastoille kimpasta riippumaton brändi, siis markkinoinnin yhteiset suuntaviivat ja näkymisen tavat. Brändisuunnitelman ohessa säädän kaikessa, minkä koen tukevan projektia, eli suunnittelen paikallisesti tapahtumia & kirjastopropagandaa ja hoidan jonkin verran Lapin maakuntakirjaston tiedotusta. Blogissani haluan kertoa markkinointikokeiluistamme ja pohdiskella aihepiiriä yleisesti ja käytännöllisesti. Blogin nimen voi ottaa niin raskaasti kuin haluaa, mutta ”Nutturat auki” viittaa lähinnä oman kirjastokäsitykseni muutokseen omassa kaaressani teinistä markkinoivaan kirjastonhoitajaan.