3. joulukuuta 2011 22:37
”Meistä on tärkeää, että muutostarpeista keskustellessa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Ja uskalletaan laittaa oma nimi alle.” Näin päättävät toimittajat Veera Ristikartano ja Antti Virrankoski ”nuorkirjastolaisten” pamfletin Eräpäivä! esipuheen. Sanoja seuraa kymmenen äkäistä lukua, joista yhdenkään alla ei ole kenenkään nimeä. Onko tämä postmodernia ironiaa vai jotain muuta, en tiedä. Minuun se ainakin sai vipinää.
Tartuin kirjaan sekalaisin odotuksin. Olen ihmetellyt jo muutaman vuosikymmenen sitä, ettei suurten ikäluokkien hallitsemaa kirjastolaitosta ole haastettu hyvässä eikä pahassa. Kun nyt joku haastaa, sehän on hieno juttu. Toisaalta se kuva, jonka ”nuorkirjastolaiset” ovat halunneet itsestään tähän asti antaa ainakin Facebookin ulkopuolella, on ollut varsin epämääräinen ja ”ideologiaton”. Olisiko tässä nyt lopultakin käsillä ”nuorkirjastolaisuuden” manifesti?
On ja ei ole. Seitsemän kirjoittajan joukolla on selvästikin ollut voimakas tahto sanoutua irti siitä, mitä on ollut ja tavoitella jotain sellaista, mitä ei ole ollut. Ei ole varmaankaan yksin kirjoittajien omaa syytä, ettei tällaisesta lähtökohdasta välttämättä synny selkeää ideologiaa. Jos on ollut tarkoituskaan. Lukija jää joka tapauksessa sen olettamuksen varaan, että näillä sivuilla on paljon siitä, mitä ”nuorkirjastolaiset” maailmalta ja aivan erityisesti kirjastomaailmalta haluavat.
Seuraavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole isällinen sormenheristely, vaikka kirjoittajista vanhinkin on saman ikäinen kuin oma esikoiseni. Olen itsekin aikanaan halunnut haastaa koko muun maailman, joten luulen ymmärtäväni Eräpäivä!:n taustalla olevaa eetosta. Koska pamfletti on suorasukainen, haluan arvostaa sen rohkeutta välttämällä itsekin kiertelyä ja muodollista kaartelua. Siitä ei tosin seuraa, että olisin välttämättä kaikilta osin löytänyt tarkoituksen ydintä. Yrittänyt kuitenkin olen.
Ground Zero
Liikkeelle lähdetään ajatusleikillä tilanteesta, jossa julkiset kirjastot on kertaheitolla lakkautettu. Suorastaan apokalyptiseen hurmioon yltyvä kuvitelma on osittain nasevaa, osittain vähän teennäistä tekstiä. Kirjastojen omaisuuden rahaksi muuttamisen prosessi ei minusta sisällä oikeasti tärkeitä pointteja. Sen sijaan hyödyllistä on miettiä, mitkä asiat tai ketkä joutuvat oikeasti hankalaan tilanteeseen ilman julkisia kirjastoja. Muuten kaikentietävä tulevaisuuden kuvittelija tyytyy tässä yhteydessä jakelemaan lähinnä kysymyksiä ja virittämään lukijan ajattelemaan, että ihmiskunta selviää myös ilman kirjastoja. No, hyvä on kyselläkin.
Maailma muuttui jo, Eskoseni
Jos joku vähän iäkkäämpi alan ihminen haluaa vain ärsyyntyä, kannattaa aloittaa suoraan tästä luvusta. Sen herkeämätön besserwisserismi ei jätä tulkinnanvaraa: kirjastoalalla ei nyt vaan käsitetä, kuinka perusteellisesti maailma ”ulkopuolella” on muuttunut ja asetelmat keikahtaneet päälaelleen. Kirjastonhoitajuuden gloria on katinkultaa ja kirjastot instituutioina vain jonkinlaisia menneisyyden heijastumia Googlen hallitsemassa todellisuudessa.
Tällaista isänmurhatekstiä lukevalla on ehkä iästä riippuen kaksi vaihtoehtoa. Joko sitä yrittää kaivaa madonlukujen keskeltä ne muutamat aidosti uudet havainnot – kuten ”kirjan” muuttuva käsite ja olemus – tai sitten tekee todennäköisesti mieli muistuttaa näreällä äänellä, etteivät suinkaan kaikki ihmiset elä siinä maailmassa, jota luku värikkäästi kuvailee. Ihmiset kun myös liikkuvat luonnossa, urheilivat, harrastavat seksiä keskenään ja jopa keskustelevat ihan oikeasti ilman ensimmäistäkään teknistä laitetta. Arki on joiltakin osin muuttunut, mutta nuoren ihmisen vääjäämättä rajoittunut näkökulma ei ehkä riitä tekemään kokonaistilinpäätöstä siitä, miten ihmiskunnan arki on pelkästään verkon takia muuttunut. Tai miten tämä kaikki heijastuu kirjastoihin.
Ei liene kenellekään yllätys, että Eräpäivä!:n kirjoittajat povaavat perinteisen ammattikuvan pikaista loppua, eivätkä suinkaan huolestuneina vaan pikemminkin ilahtuneina. Itse pidän tätä povausta ennenaikaisena, vaikka pidemmällä aikavälillä se lienee kaikissa välittäjäammateissa edessä. Erityisen eri mieltä olen vuorovaikutteisuuden ja asiakaslähtöisen sisällöntuotannon merkityksestä. Mutta siitä ei tarvitse kiistellä, näemme kyllä ajan kanssa, kuka on ollut oikeassa ja kuka väärässä. Jos se nyt on tärkeääkään.
Digitaalinen sisältö – kirjaston kohtalonkysymys
En tiedä, minkä kollektiivisen väärinymmärryksen vallassa myös Eräpäivä!:n kirjoittajat näyttävät olevan puhuessaan digitaalisuudesta kun pitäisi puhua verkosta. Pitkin pamfletin sivuja kohkataan ”digitaalisista sisällöistä”, ”digitaalisesta ympäristöstä” ja ”digitaalisesta viestinnästä”, vaikka se on todellisuudessa vain tekninen juttu. Todellisuudessahan olemme eläneet ”digitaalisessa” maailmassa ainakin 1980-luvun alkupuolelta lähtien, mutta muuttivatko CD-levyt tätä maailmaa jotenkin muuten kuin hävittämällä vinyylin rahinat ja pykimiset?
Yritän sanoa asian rauhallisesti, vaikka se on vaikeaa. Lopettakaa nyt hyvä nuoriso se älytön puhuminen ”digitaalisuudesta” ainakin kirjastojen yhteydessä. Se on toki ollut näppärä tekninen keksintö ja juuri digitaalisuus tekee teknisesti mahdolliseksi useimmat niistä asioista, jotka ovat muuttaneet myös kirjastojen toimintaympäristön niin täydellisesti kuin ovat muuttuneet.
Mutta ei tämä muutos digitaalisuudesta johdu vaan siitä, että digitaalisia sisältöjä on opittu siirtämään verkon välityksellä, ”johtimitse tai johtimitta”, kuten tekijänoikeuslaki asian niin selkeästi määrittelee. Verkkojakelu on se todellinen vallankumous, josta pitäisi puhua, ei digitaalisuus. Tästä lähtien ammunkin jokaisen, joka ei tätä perusasiaa usko vaan jatkaa perusteetonta puhetta ”digitaalisista sisällöistä”.
Jos Eräpäivä!:n kirjoittajat olisivat oivaltaneet, mistä käynnissä olevassa vallankumouksellisessa muutoksessa on kysymys, he eivät puhuisi digitaalisuudesta vaan verkkokäytöstä. Kaikeksi onneksi näyttää siltä, että virheellisestä terminologiasta huolimatta kirjoittajat kuitenkin ovat todellisuudessa oivaltaneet, mistä on kysymys. Voi tietenkin olla myös kysymys siitä, että kirjoittajien iän takia he eivät enää näe verkkoa yhteiskunnallis-teknisenä järjestelmänä vaan hengitettävän ilman tai nousevan auringon kaltaisena ilmiönä, johon ei ole tarvetta kiinnittää sen kummempaa huomiota.
Siihen nähden, kuinka radikaalisti verkon käyttäminen on kirjastojen näkökulmasta lähinnä tekijänoikeudellinen ongelma, kirjoittajat käyttävät asian pohtimiseen yllättävän niukasti palstatilaa. Silloinkin, kun tekijänoikeudesta puhutaan, se nähdään jonkinlaisena kohtuuden tai reiluuden hiekkalaatikkona, jonka ongelmat ratkeavat hyvällä tahdolla ja yhteisymmärryksellä. Tämä on mielestäni vaarallinen harhakuva, joka uhkaa romuttaa sinänsä oikeansuuntaisen analyysin johtopäätösten arvon.
Todellisuudessahan nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä on tarkkaan harkittu immateriaalisten arvojen vallankäytön ohjesääntö, jonka yksityiskohtien muuttaminen on kiinni pelkästään käytettävänä olevan vallan määrästä ja laadusta. Järjestelmä ei pyri olemaan ”kohtuullinen” tai ”tasapuolinen”, sen ainoana tarkoituksena on taata maksimaalinen taloudellinen tuotto sille, joka on onnistunut hankkimaan jonkin sisällön taloudelliset oikeudet itselleen. Vaikka tekijänoikeusasioita Suomessa käsitellään OKM:ssa, maailmanmitassa kyseessä on teollisuus- ja kauppapoliittinen väline. Jos ”nuorkirjastolaiset” aikovat pärjätä tekijänoikeuskeskusteluissa, ensimmäiseksi täytyy unohtaa kaikki ihanteellisuus. Kysymys on vain rahasta ja vallasta – ja rahasta.
Tuhansien kirjastojen maa – kentän ääni levällään
Luku erittelee ansiokkaasti sitä valitettavaa tosiasiaa, että kirjastojen organisoitumisen aste ja laatu eivät juuri vastaa mielikuvien tasolla elävää ja eläteltävää ”suomalaiset rakastavat kirjastojaan” -imagoa. Modernin konsulttivetoisen ”kehittämisen” kritiikki on siis paikallaan, mutta olisi ollut mielenkiintoista lukea vähän pidemmällekin vietyä kirjastojen ja poliittisen lobbauksen suhteen kritiikkiä. Suorastaan petyin, kun hehkumaan äityvän poliittisen vaikuttamisen pohdinta päättyy pamfletissa jotenkin kesken nousukiidon.
Tässä lukija kohtaa myös hätkähdyttävä hetken, kun kirjoittajat ovat katsoneet tarpeelliseksi alaviitteellä kertoa, kuka ihmeen ”Helle Kannila” tulee tekstissä mainituksi. Testasin tätä meille vanhemmille liki käsittämätöntä tarvetta käytännössä ja kyllä sitä alaviitettä näköjään tarvitaan, keskiasteelta valmistunut kollega ei ollut koskaan kuullutkaan Helle Kannilasta…
Kansallisen konserniohjauksen hedelmät
Pamfletin yllättävään antiin kuuluu Kansalliskirjaston modernia roolia suomiva luku, jota ei hidasta ainakaan muodollinen kohteliaisuus. Kansalliskirjasto saa kiitosta oikeastaan vain yhdestä asiasta, nimittäin hyvästä lobbaustaidosta. Sitäkään ei kirjoittajan mielestä ole käytetty koko kirjastoverkoston hyväksi. Itselläni ei ole kompetenssia kaiken esitetyn kritiikin oikeutuksen arviointiin, mutta kyllä tämän lukemista voi suositella uuden kirjastojärjestelmän hankintakierteessä oleville kirjastojen päätöksentekijöille.
Kuinka voimme palvella?
Palvelupolitiikka on eräs selvästi ”nuorkirjastolaisuutta” määrittävä alue, jota pöyhitään kirjassa perusteellisesti ja pääosin kiinnostavalla tavalla. Jonkin verran syyttelystä kuultaa suhteellisen lyhyt kokemustausta, joka ei oikein salli nähdä hyvää missään perinteisissä käytännöissä. Asiakaspalvelun tärkeyden korostaminen on kuitenkin paikallaan, sen rooli on eittämättä hämärtynyt kymmenien työllistettyjen, sivareiden ja muiden tilapäisten työntekijöiden pystyssä pitämien vuosien kuluessa.
Kirjasto ei satu silmään
Markkinointi on käsite, joka jakaa ammattikunnan takuuvarmasti ainakin kahtia. Pamfletistien näkemyksen mukaan taustalla on semanttinen väärinkäsitys. Markkinointi ei ole mitään kauheaa kaupallisuutta vaan paremman palvelun suunnittelua ja toteuttamista. Tilalle tarjotaankin 2000-luvulla reippaasti levinnyttä asiakaslähtöisyyttä.
Tällä alueella juuri nuoremmilla kollegoilla lieneekin paljon annettavaa, koska monella heistä on vanhempia polvia soveltuvampi koulutus ja pääosa elämästä on sujunut jatkuvan markkinoinnin kohteena olemisen merkeissä. Vanha ja vähän kyyninen kollega ei ehkä pysty heittäytymään täysillä siihen toiveikkuuteen, jota pamfletti henkii suhteessa ympäröivän maailman kanssa tehtävään markkinointityöhön. Tällä alueella kuitenkin tarvitaan selvästi uudenlaista asennoitumista. Eräpäivä! antaa sen pohdiskeluun hyviä ärsykkeitä.
Kirjoittajien ikä tulee tässäkin kohdassa esiin: ”Facebookin vastaisuus on muutenkin melko kummallista; eihän kukaan puhelimiakaan vastusta.” Jos olisin Facebookin mainososastolla töissä, hymyilisin leveästi. Jos kirjastoalan ammattilainen mieltää yhden kaupallisen yrittäjän neutraaliksi verkkotekniikaksi, firman talousosasto ei taatusti potki mainosporukkaa pellolle. Oikeastihan tuossa analogiassa pitäisi lukea ”eihän kukaan Applen puhelimiakaan vastusta”. Kyllä vastustaa, kuten kritisoi myös Facebook-palvelua ihan siitä riippumatta, mitä ajattelee tämäntyyppisistä palveluista muuten.
Myös tässä luvussa esiintyy runsaasti asiakkaisiin kytkeytyvää optimismia, jota elämänkokemuksen kitkerät vuodet eivät ole vielä samentaneet. No, ei siinä mitään vaarallista ole, ellei samalla heitetä menemään ammattilaisten ehkä vähän tasapaksua, mutta laadullisesti kuitenkin aika turvallista tuotantoa. Asiakkaat ovat usein mainioita yksilöitä, mutta ryhmänä kovin epäluotettava ja arvaamaton tekijä. Siinä olen kyllä yhtä mieltä, että kysymme liian harvoin suoraan käyttäjiltä.
Pätemättömyytensä äärirajoilla
Kirjastoammatillisen pätevyyden problematiikkaa ei koskaan ole pohdittu liikaa. Voin yhtyä useimpiin pamfletin näkemyksiin asian tiimoilta. En ole esimerkiksi koskaan ymmärtänyt – enkä myöskään omalla tontillani soveltanut – sitä jäykkää ja muodollista pätevyysajattelua, joka kirjastoalalla on laajalti voimassa. Kannatan myös asiakaspalvelutyön arvon aitoa tunnustamista, siinä on kohtuuttoman paljon tekopyhää kiittelyä juhlapuheissa ja alentuvaa suhtautumista todellisuudessa.
Kirjoittajat riisuvat mielenkiintoisella tavalla ns. ”hiljaisen tiedon” ympärille kiedottua verhoa, koska heidän mielestään siinä on liian usein kysymys vanhempien ikäpolvien haluttomuudesta luovuttaa valtaa nuoremmille. ”Mikään tieto ei kuitenkaan ole relevanttia vain siksi, että se on joko vanhaa tai uutta.” Totta, kuten sekin, etteivät 1900-luvun osaaminen riitä kenellekään modernissa kirjastossa työskentelevälle.
Johtamisen haikeudesta ja vaikeudesta
Tämä laaja luku käsittelee kirjastojen muutosjohtamista eli sitä, miten järjestelmä ja sen työntekijät luotsataan ”analogisesta digitaaliseen” maailmaan. Tekstissä on hiukan konsulttimakua, mutta kyllä sen ajatuksiin pääosin yhtyy vastaväitteittä. Yhteenvedoksi tarkoitettu ”Ylipäällikön päiväkäsky” on otsikkonsa mukaisesti varsin suorasukainen ja ehdoton tehtäväksi anto, josta olisi todella kiintoisaa kuulla tällä hetkellä kirjastoja johtavien kommentteja. Ylipäällikkö nimittäin käskee ulkoistamaan ja ostamaan palveluita, lyhyesti rikkomaan perinteiset rakennelmat.
Niin hyviä kuin Ylipäällikön käskyt sinänsä ovatkin, tarpeetonta abstraktiutta niihin on jäänyt ja sen seurauksena on vaara, että kenttäpäälliköt ymmärtävät käskyt jokainen omalla tavallaan. Annos lisää konkreettisuutta esimerkiksi ulkoistamiseen erityisen hyvin soveltuvista töistä olisi parantanut päiväkäskyn uskottavuutta merkittävästi.
Ensimmäinen päivä – elämämme tilaisuus
Pamfletin päättävä tavoiteohjelma on hämmentävä. Se on kirjoitettu varsin kaunokirjalliseen tyyliin, mutta kyseessä lienee silti ”nuorkirjastolainen manifesti”, ainakin tiivistetysti. Annan siksi jokaiselle teesille oman arvosanani.
1. Turvataan joka ikisen oikeus ja mahdollisuus päästä käsiksi itseään kiinnostavaan tietoon
Kaikin puolin kannatettava tavoite, mutta mitä konkreettisesti tarkoittaa lause ”on korkea aika järjestäytyä yhteisen tavoitteen taakse”? Pitäisikö perustaa Kirjastopuolue vai yhdistää kaikki aatteelliset ja ammatilliset alan järjestöt? Tässä olisi ollut paikka kuvailla vaikkapa tätä Ylipäällikköä ja hänen joukkojaan vähän tarkemmin.
2. Tavoitellaan yhteistä tahtotilaa
Hyvällä tahdolla tulkitsen tämän keskeneräisen tuntuisen teesin tarkoittavan, että olisi syytä löytää yhteinen etenemisen strategia suhteessa vaikkapa e-kirjoihin. Tämä on selvä juttu, kuten sekin, että tarvitsemme taitavia lobbareita. Itse asiassa olisin valmis tinkimään ja toteamaan, että vähän vähemmänkin taitava lobbari olisi hyvä alku. Mutta onko kaikki kiinni vain tahdosta, siitä en olisi ihan varma. Kansalaisten sivistykselliset perusoikeudet tuskin ovat minkään ammattiryhmän ”saavutettujen etujen” takana. Myönnän, en ihan ymmärtänyt, mistä tässä on kysymys.
3. Kyseenalaistetaan osaamisemme ja tekemisiemme tolkku
Kannatan itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista, joten voin allekirjoittaa teesin ongelmitta. Olen myös samaa mieltä siitä, että kansalaisen näkökulmasta tekijän ammattinimikettä tärkeämpää on palvelun laatu. Täysin ongelmatonta ei kuitenkaan ole sen määrittäminen, milloin jonkun ulkopuolisen tarjoama palvelu on oikeasti laadukkaampaa.
4. Heitetään hellät hyvästit instituutioille
Instituutionvastaisuus saa tässä teesissä niin abstraktin ilmiasun, etten oikein innostu. Kyllä näiden ”instituutioiden” ongelmallisuutta pitäisi vähän konkreettisemmin kyetä ilmaisemaan, jos niistä halutaan kokonaan eroon. Keskeisissä tavoitteissa rima on uskallettava konkreettisesti, ei vain ajatusleikkinä.
5. Avaudutaan avoimille työmarkkinoille
Kirjastopalveluiden henkilöstön koulutus ja rekrytointi puhtaalta pöydältä on kiehtova ajatusleikki, vaikka se lainsäädännön takia leikiksi jääkin. Pidempään töissä olleille ei liene salaisuus, että muodollisen koulutuksen ja arkiosaamisen keskinäissuhde on usein varsin olematon. Tärkeätä lienee huolehtia siitä, että myös työmarkkinat aloittavat puhtaalta pöydältä.
6. Fuusioidutaan
Otsikko on aika epäonnistunut, mutta sen alla on järkeviä asioita. Järkeviä ja samalla täysin mielikuvituksellisia, sanalla sanoen epärealistisia. Verkossa liikuteltavien sisältöjen tekijänoikeudelliset käyttöehdot eivät ole noin vain sovittavissa, oltiin kirjastopuolella miten yksimielisiä tahansa. Iso kimppa parantaa neuvotteluasemia, mutta ei muuta perusasetelmaa hitustakaan. Olemme onnen kerjäläisiä. ”Ketterä” alueellisten varastokirjastojen verkko on tarpeeton innovaatio, alueellisuudesta ei tässä tapauksessa synny mitään lisähyötyä.
7. Löydetään toivoa siitä, ettemme ole yksin
Ylistys globaalille kirjastoyhteisölle on soma ajatus, vaikka sen realisoiminen ”uuden kirjaston” konseptina ja uusina palveluina on tässä vaiheessa puhdasta toiveajattelua. Maailmankylän olosuhteet ovat sen verran erilaisia, että todennäköisyys elintasorajat ylittäville kirjastoinnovaatioille ei liene kummoinen. Pois se minusta, että haluaisin olla kyyninen, mutta on tässä vähän samaa kuin aina ajankohtaisessa toiveessa pysyvästä maailmanrauhasta.
* * *
Mitä tästä kaikesta jää käteen? Kirjoittajat ovat nähneet vaivaa, mutta paikoitellen olisi kannattanut nähdä vielä hiukan lisävaivaa johtopäätösten konkreettisuuden osalta. Hirveän monen kysymyksen jälkeen lukija kaipaa usein käytännöllisiä ehdotuksia ja esimerkkejä. Pahimmillaan tulee tunne, ettei kysyjällä ole vastauksia itselläänkään.
Nuoruuteen liittyvä itsevarmuus ja kaikentietävyys eivät kiusaa minua, joka olen harrastanut kyseisiä syntejä koko elämäni ajan. Olen kuitenkin jokseenkin varma, että osa kirjan lukijoista ärtyy suotta esitystavan takia. Toivottavasti ei kuitenkaan jätä kokonaan lukematta vain kuulopuheiden perusteella.
Tekstin kollektiivisuus ei vaikuta täysin aidolta. On helppo havaita eri kohdista eri ihmisten ääniä, vaikka pinnallisesti tekstit ovat yhteisiä, vaikka anonyymejä. Se ei tietenkään vaikuta itse viestin sisältöön, mutta jättää ilmaan kysymyksiä siitä, missä määrin lopputulos edustaa minkään ryhmän ajattelua. Tämä on minusta harmi, varsinkin esipuheen uhmakkuuden näkökulmasta.
Kirjoittajien ilmeinen halu olla ”erilainen” on osittain onnistunut, osittain se on johtanut käsitteelliseen epäselvyyteen. Vähemmälläkin uskoo, että ”nuorkirjastolaiset” ajattelevat useimmista asioista toisella tavalla kuin vanhemman polven edustajat. Omaa linjaa olisi ehkä selkeyttänyt jokaisen luvun loppuun kirjoitettu tiivistelmälaatikko katekismuksen selitystyyliin.
Iso ja tukevasti ilmaan jäävä kysymys on, miten tästä pamfletista eteenpäin. Organisatoriset tavoitteet jäävät niin epämääräisiksi, etten ainakaan itse osaa ennustaa seuraavaa liikettä. Huonoin vaihtoehtohan on se, ettei mitään tapahdukaan. En usko ”nuorkirjastolaisten” kuvittelevan, että vanha valta luopuu heittämällä ja tarjoaa paikkansa nuorille. Mutta en pysty löytämään pamfletista varsinaista vallankumouksen reseptiä, vaikka sen tarvetta monipuolisesti perustellaankin.
Onko kysymys siitä, että ylipäällikköfantasioista huolimatta kirjoittajaryhmä ja heidän ympärillään oleva joukko ei oikeastaan haluakaan ottaa vastuuta kaikista niistä muutoksista, joita kirjan teksti vaatii ja edellyttää? Vastuunkanto pitkällä aikavälillä ei ainakaan kuulu niihin ominaisuuksiin, joihin olisin itse törmännyt nuorempien kollegojen pyrkimyksissä ja yleisessä eetoksessa. Eräpäivä! lyö pöytään sen verran suoria haasteita, että ainakin osaan niistä pitäisi myös käytännössä tarttua.
Kirjastoalalla esiintyy niin vähän rohkeaa puhetta, että jokaista yritystä tervehtii sinänsä ilolla. Eräpäivä! onnistuu monessa, vaikka ei ihan kaikessa. Kirjastovallan kammareissa voi esiintyä levottomuutta, mutta ilman selkeää poliittista toimintaohjelmaa tuskin minkäänlaista paniikkia. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä alan ulkopuolinen kansalainen – siis se pamfletin alati läsnä oleva, vaikka nimetön päähenkilö – näistä teksteistä saisi irti.
Heikki Poroila
PS Kirjan kansi on lähinnä luotaantyöntävä. Toivottavasti se ei kuvaa naturalistisesti kenenkään kirjoittajan työhuoneen nurkkaa kirjoitusurakan jälkeen...