seuraa
meitä
RSS
Facebook
Twitter
Google+
Vimeo
You Tube
Flickr

Etusivu > KirjastoPro > Blogit > Heikki Poroila

Heikki Poroila

Heikin blogissa Musiikkikirjastot-kanavan toimittaja Heikki Poroila käsittelee musiikkikirjastojen maailmaan liittyviä ajankohtaisia ja ajattomia ilmiöitä.
Jos haluat ryhtyä pitämään omaa musiikkikirjastoaiheista blogia, ota yhteyttä toimitukseen. Vanhemmat kolumnit löytyvät Kolumnien arkistosta.

7. toukokuuta 2012 20:38

Kulttuurimme hektisyys kiusaa monia, vaikka me itsehän tekemisen ja tapahtumisen kiihkeyden määritämme ja aiheutamme. Myös kirjastomaailmassa, jossa eliitin poliitikkoja matkien yhä useammin on hirveä kiire toteuttaa ratkaisuja, joille ei ole muka vaihtoehtoa.

 

Kaikki verkkomaailmaan liittyvä tuntuu polttelevan erityisen kuumasti. Kun ei mihinkään ehditä mukaan, ellei olla ensimmäisten joukossa ja testata muittenkin puolesta, veronmaksajien rahoilla tietenkin ja pahimmillaan palveluiden kustannuksella. Ei kai siitä mitään hyvää voikaan seurata.

 

Esimerkiksi toimiva tiedonhakujärjestelmä korvataan huonommin toimivalla, ja perusteluna kiireelle on vanhojen järjestelmien ”pettäminen”. Todellisuudessa vain uudet järjestelmät ovat pettäneet ja ne vanhat toimivat edelleen ihan hyvin. Alkaa tuntua vähän liikaa Milton Friedmanin katastrofikäsittelyltä. Kunnolla säikäytetty kun ei osaa puolustaa eikä puolustautua. Se ostaa aina uuden ja uuden päivityksen.

 

* * *

 

Verkkosisältöjen puolella on monimutkaisempaa ja väärinkäsitykset ymmärrettäviäkin. Yksi iso harha on puhe verkosta ja sen sisällöistä jonain yhtenä asiana, jonka tasalla kirjastojenkin täytyy pysyä (miksi, sitä harvemmin sanotaan). Todellisuudessahan verkko on vain väline ja sen avulla tapahtuu koko ajan miljoonia eri asioita. Suurin osa niistä on sellaisia, joista kirjastojen ei tarvitse suuremmin piitata. Eikä varsinkaan kiireellä.

 

Toinen harha liittyy mielestäni siihen, miten kirjaston rooli verkossa nähdään. Liian yleiseltä näyttää käsitys, että kirjaston täytyy ”mennä mukaan”, jotta ”asemat” voidaan säilyttää. Verkko nähdään toisin sanoen kilpailijana, joka päihitetään muka ”menemällä mukaan” milloin mihinkin. Tässä vimmassa unohtuu ainakin kaksi olennaista asiaa.

 

Ensinnäkin kirjasto voi – lähinnä tekijänoikeudellisista syistä – ”mennä mukaan” omilla vahvuuksillaan vain suhteellisen rajattuihin toimiin. Oletus kaiken jatkumisesta ennallaan myös verkossa on sekä valheellinen että vaarallinen. Lait kun on harkiten kirjoitettu niin, ettei julkinen kirjasto voi koskaan toimia verkossa samalla lailla kuin fyysisten tallenteiden puolella.

 

Toinen unohdettu tosiasia on, ettei kirjasto perinteisessäkään ympäristössä ole ”mukana” kaikessa mahdollisessa, vaan sillä on ollut selkeä tehtävä ja toimenkuva yhteiskunnallisessa työnjaossa. Miksi tämä olisi muuttunut yhtäkkiä kokonaan? Miksi meidän pitäisi päteä nyt sellaisillakin aloilla, joita kukaan ei aikaisemmin pitänyt kirjaston keskeisenä tehtävänä?

 

* * *

 

Onko tämä tolkuton kiire kirjastoalan (aiheetonta) alemmuudentunnetta, joka purkautuu kiirehtimisenä ja hätäilynä? Ei luoteta omaan osaamiseen, vaan yritetään napsia pikavoittoja uusilla vesillä, jotka ovat jo täynnä toimijoita. Kun esimerkiksi verkkomaailma kaupallistuu ja tyhmistyy, myös kirjastot haluavat jostain ihmeen syystä tyhmistyä kiireen vilkkaa. Kunnianhimoisuutta peruspalveluissa vähennetään, jotta voidaan näkyä samoilla hömppäviihteen toreilla kuin lukemattomat muutkin verkkotoimijat.

 

Varmaankin osa hätäilystä menee inhimillisesti ymmärrettävän uutuudenviehätyksen ja silkan asiantuntemattomuuden piikkiin. Verkkoasioissa meitä kirjastoihmisiä on niin helppo jujuttaa. Kauppamiesten supliikki tehoaa, kun vastassa on tietämättömyyttä ja alemmuudentunnetta, joka huutaa äänettömästi ulkopuolista tunnustusta.

 

Kummallisinta on, ettei verkkoympäristöä tarkastella yleensä kirjaston tehtävien ja vahvuuksien kautta vaan pikemminkin murehditaan koko ajan sitä, mitä meillä ei ehkä ole. Se on minusta huono tapa lähestyä verkkomaailmaa. Taisteluita - jos moista sotaista mielikuvaa tohtii edes käyttää - ei käydä ja voiteta sillä mitä ei ole, vaan sillä mitä on.

 

Kiireen ikävin oheisvahinko – toivottavasti se on oheisvahinko eikä friedmanilaisittain varsinainen tavoite – on toimivan hylkääminen vain siksi, ettei se ole upouutta ja kaikkien huulilla. Toimivan kirjastojärjestelmän vaihtaminen täysin keskeneräiseen tuotteeseen on ollut hälyttävä esimerkki hätäilyn karmeista seurauksista. Ikävintä on, etteivät varoittavat esimerkit tunnu vaikuttavan sitä taikka tätä.

 

* * *

 

Verkkoympäristö tarjoaa uusia välineitä palveluiden tarjoamiseen. Joitakin palveluita verkko myös sulkee pois yksipuolisen tekijänoikeuslainsäädännön takia. Mutta eivät ne välineet ole mihinkään karkaamassa kirjastoilta. Niihin voi tarttua omaan tahtiinkin. Se on myös parempi vaihtoehto silloin, kun uuden välineen käyttöä ei ole ehditty kunnolla suunnitella.

 

Inhoan megatrendisloganeita, mutta pidän slow life -käsitteen sisällöstä niin henkilökohtaisesti kuin kirjastoympäristössäkin. Minulle se tarkoittaa sen ymmärtämistä, etteivät merkitykselliset asiat ole varattuja vain nopeimmille ja trendikkäimmille. Kirjaston ei tarvitse olla edelläkävijä kaikessa, tärkeämpää on tähdätä koko ajan laadukkaaseen palveluun. Olla hyvä siinä mikä hallitaan ja mitä muut eivät hallitse.

 

Hätäilemättömyys ei ole passiivisuutta eikä hätäily aktiivisuutta. Kirjastolla ei tarvitse olla kiire, koska sen palvelu on olemassa ihmisen pysyviä tarpeita varten. Annetaan muitten hoitaa niitä lyhytaikaisia suhteita ja keskitytään tarjoamaan merkityksellisiä sisältöjä kaikilla mahdollisilla tavoilla.

 

8. huhtikuuta 2012 23:22

Tarkoitukseni oli kirjoittaa  Costa Concordiasta ja suomalaisista kirjastojärjestelmistä & palvelusivustoista. Teksti muuttui kuitenkin niin synkäksi jopa omalla mittakaavallani, etten pystynyt viemään aietta katkeraan loppuun. Kun kirjastolaivan kapteeni Schettinoakin on vähän vaikea nimetä, joudun vain ankeasti toteamaan, että saaren kivikot ovat jo nenän edessä, vauhti edelleen liian kova ja ainakin halvimmilla paikoilla matkustavat muusikkientusiastit saavat varautua pikaiseen sielunmessuun. Vaihteeksi voisimme muuten kuunnella Michael Haydnin messua Missa pro defuncto Archiepiscopo Sigismondo, jonka on täytynyt soida ainakin alitajunnassa 20 vuotta myöhemmin, kun Mozart sävelsi omaa requiemiaan.

 

* * *

 

iPadin toteutuneen voitonmarssin aikana ei e-kirjojen lukulaitteiden rintamalta ole kuulunut edes sitä loputonta hypetystä. Ei tarvita akateemista loppututkintoa sen toteamiseen, että nämä täppärit (tästä harvinaisen vaikeasta laitteen nimihistoriasta voisi kirjoittaa ihan erikseen) eli tablettitietokoneet ovat nyt niitä e-kirjojenkin lukulaitteita, jotka tulevat yleistymään nopeasti ja rohkeimpien ennustajien mieleen korvaamaan kokonaan tai pääosin niin läppärit kuin pöytäkoneet.

 

Isompi ja toistaiseksi moneen suuntaan avoin kysymys kuuluu, mitä kaikkea täppäreillä tullaan lähitulevaisuudessa tekemään. Olen edelleen sitä mieltä, että laite on kameraksi liian iso ja näytöksi liian pieni. Oli silti Applelta ovela veto tuoda markkinoille laite, jonka näytön tarkkuus hakkaa melkein kaiken sen, mihin kuluttaja on tottunut. Siinä silmäkarkkia ihaillessa unohtuu, miten pientä näyttöä meille silti edelleen tarjotaan.

 

Musiikin harrastuksen näkökulmasta täppäreillä lienee toistaiseksi aika vähän tarjottavaa, paitsi että suunnattomasta sovellusmaailmankaikkeudesta löytyy epäilemättä toinen toistaan koukuttavampia ja kiehtovampia soitonopetus- ja soitto-ohjelmia. Ehkä se nuotinlukukin sujuu uusimmalta pädiltä, kun näyttö on niin terävä. Jos neljä nuottitelineellä makaavaa pädiä saadaan seurustelemaan synkronoidusti keskenään – ja miksi ei saataisi –, miksipä ei jousikvartetti voisi saada hommaa toimimaan ilman paperiakin.

 

* * *

 

Mutta itse laitteita tärkeämpää ainakin kirjastomaailman näkökulmasta on sisältöjen saatavuus. Mikael Böök käynnisti vähän turhan nopeasti tikahtuneen keskustelun saksalaisesta Skoobe.de-palvelusta, joka lupailee kuluttajalle mahdollisuutta kuukausittaista korvausta vastaan saada mieleistään luettavaa suoraan täppäriin tai läppäriin ilman kirjastossa odotettavissa olevaa odottamista. Suomessa samaa mallia on tarjonnut Otavan Luekirja.fi, jonka suunnalla on ollut kyllä jokseenkin hiljaista (ei ole puhuttanut tiedotusvälineissä eikä kirjastomaailmassa – miksei se ole iso puheenaihe, josta johtavat alan ihmiset lausuisivat näkemyksensä?). Kun tarjolla on vain yhden kustantamon tarjonta, kuluttaja voi kokea itsensä turhan sidotuksia. Kuinka monen kustantamon palvelun kanssa pitäisi kuukausisopimus tehdä, että saisi saman valinnanvapauden kuin kirjastossa?

 

Mikaelin näkemyksen mukaan Skoobe.de suhtautuu vihamielisesti kirjastolaitokseen ja edustaa EU-direktiivin pohjalta esimerkkiä sen kaupallistamisesta ja kaupallistumisesta. Näinkin asian voi nähdä, sillä verkkomaailmaa koskevan lainsäädännön tarkoitushan on yksiselitteisesti tarjota kustantajille toimintaympäristö, jossa eivät kirjastojen kaltaiset häiriköt juhli. Skoobe.de ei välttämättä pyri kirjastolaitoksen yksityistämiseen, mutta ilman muuta sen tarkoitus on talouden puolella varmistaa, että kuluttajien verkkosisältöön käyttämä rahasumma tulee täysimääräisesti oikeudenhaltijoille, eikä vapaamatkustajia ole.

 

Skoobe.de &Co eivät kuitenkaan toimi muualla kuin verkossa. Paperille painettuihin kirjoihin sovelletaan perinteisiä kirjastomahdollisuuksia sisältävää lainsäädäntöä. Sama koskee musiikkia. Ongelmana on verkko ja sitä varten räätälöity kirjastovihamielinen EU-lainsäädäntö.

 

* * *

 

Jos Helsingin kaupunginkirjaston johdon toiveet olisivat toteutuneet, meillä olisi tänä päivänä ainakin testattavana musiikin verkkokuuntelupalvelu BibZoom (tai sen pohjalta rakennettu HelBibZoom). Kuten IT-alalla yleensä, asiat eivät ole kuitenkaan edenneet suunnitellulla aikataululla ja kysymyksiä riittää edelleen enemmän kuin vastauksia. Niitä ei saada kansallisessa musiikkikirjastojen neuvottelukokouksessakaan, koska seuraavia askeleita on odotettavissa vasta tuon tapaamisen jälkeen.

 

Tampereella tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ainakin musiikkikirjastojen omalla tasolla pohtia, mihin kaikkeen vähiä määrärahoja on järkevää käyttää verkkoympäristössä. Itse olen pitänyt Naxos Music Libraryn edustamaa lisensointimallia järkevänä, koska siinä saadaan suhteellisen vähäisellä taloudellisella panoksella mielekästä sisältöä. Naxosin erikoistunut tarjonta toimii tarvittaessa myös marginaalisemman sisällön reservinä, jota ei ole pakko tai varaa hankkia kirjaston omaan kokoelmaan.

 

BibZoom-tyyppinen toimintamalli sen sijaan huolestuttaa, kahdestakin syystä. Taloudellisesti se uhkaa kirjaston omaa kokoelmatyötä, pahimmillaan rahat menevät kaikki pienehkön kansalaisten joukon kuuntelun subventointiin. Meiltä uhkaa myös loppua itsenäinen kokoelmatyö ja dokumentointi. Niiden myötä loppuu minun mielestäni myös yleinen kirjasto. Toivon olevani väärässä, mutta nykyisten tietojen valossa BibZoom-tyyppinen toimintamalli  on ainakin Costa Concordiaa, ellei suorastaan Titanicia.

 

Heikki Poroila

 

 

PS 1

Olen pohtinut hiljaa itsekseni syitä, joiden takia Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus piti yhdistää vienninedistämisyhdistys Musexiin. Säveltältäjä Eero Hämeenniemi on kertonut ääneen (Rondossa) ainakin yhden. Musiikinkustantajia – siis niitä musiikkialan yrittäjiä, jotka hankkivat tulonsa nuotteja kustantamalla, vuokraamalla ja myymällä – on tympinyt Fimicin tapa tarjota kustantamattomien sävellysten tekijöille palveluitaan maksutta tai hyvin vähäistä korvausta vastaan. Uuden Music Finland ry:n osana moisesta onkin tullut loppu. Kun tietää, kuinka vähän rahaa useimpien suomalaisten säveltäjien maailmassa liikkuu, muutos kuulostaa huonolta strategialta. Mutta minähän en olekaan koskaan ymmärtänyt markkinoinnin maailmaa.

 

PS 2

Tosiaikainen ilmoitustaulupalvelu Pinterest on uutisten mukaan noussut kohisten maailman suosituimpien ajanviettotapojen joukkoon. Minussa palvelun etusivu aiheutti lievää suurempaa pakokauhua, mutta kai tämänkin saa tulkituksi tärkeäksi some-palveluksi, jossa kirjastojen täytyy olla läsnä (Google + on flopannut, joten ne resurssit voi siirtää muualle). En ymmärrä, miten ihmisillä on tällaiseen aikaa, mutta kuulunen tässäkin väärään viiteryhmään.

 

11. maaliskuuta 2012 15:36

Yhä useammin joutuu lukemaan jonkun IT-gurun madonlukuja PC-maailmalle. Myös laite- ja ohjelmistovalmistajat näyttävät olevan sitä mieltä, että (lähi)tulevaisuudessa kaikki tapahtuu mobiililaitteilla ja mobiili-ihmisille kiihtyvällä vauhdilla muuttuvassa verkkomaailmassa. Minusta tässä syyllistytään paitsi kaupallisesti motivoituneeseen liioitteluun, myös eräitten fysiologisten tosiasioiden unohtamiseen.

Jatkuvan liikkeelläolon nostaminen kulttuuriseen keskiöön on uskoakseni masinoitu juttu. Kyllähän varsinkin nuoret ihmiset liikkuvat globaalimmin kuin aikaisemmin, mutta että ihminen ei vanhaan tapaan kaipaisi "kotiin" vaan viihtyisi aina vaan jossain baanalla, sitä minun on vaikea uskoa. Siihen ideaaliin 2000-luvun IT-mainonta kuitenkin on pitkälti perustunut, samoin monet sovellukset.

Edellistä ei pidä ymmärtää väärin. Vaikka itse en kaipaa oikeastaan minkäänlaisia mobiililaitteita, en vaadi niiden kieltämistä ja saannin rajoittamista. Mainosmiehet voisivat tosin hillitä vähän itseään, mutta sellaisen toivominen on yhtä turhaa kuin odottaa, että rikas osallistuisi yhteisiin hätäaputalkoisiin.

Ongelmana ei ole se, että markkinoille tuodaan paljon roinaa, joka uskoakseni on tarpeetonta ja merkityksetöntä, vaikka tuntuu hetken ykkösasialta. Asiat, joihin ei ole aitoa tarvetta, karisevat ajan mittaan pois. Tässä mielessä ihmisjoukot ovat aina oikeassa.

Pelkäämäni ongelma liittyy siihen, että IT-ala alkaa itsekin uskoa omaan hypetykseensä ja deletoi meidät ei-mobiilit tietotekniikan käyttäjät marginaaliin poistamalla markkinoilta tuotteet, joihin ei voi lätkäistä mobiilin leimaa. (Facebook-kirjautumista edellyttävät palvelut ovat samaa sukua, vaikka vielä katalampia.) Kuten nyt esimerkiksi Windows 8 -käyttöjärjestelmä, jonka on ilmoitettu olevan optimoitu älypuhelimille, täppäreille ja mille tahansa muulle paitsi raskaille työasemille.

Vaikka näitä mobiiliverkkonatiiveja kulkisi sinne Apple-kauppaan aamusta iltaan, vakavaa työtä tekevät ihmiset eivät voi jättäytyä pienikokoisten mobiililaitteiden varaan. Ei, vaikka niitä miten jalostetaan monimutkaisemmiksi ja tietenkin myös kalliimmiksi. Yksi syy on ihmisen fysiologia, jonka mainitsin tuossa alussa.

Aivomme eivät ole biologisesti mukautuneet tarkastelemaan hyvin pienikokoisia asioita pienen luukun kautta. Silmämme ovat erikoistuneet katselemaan laajasti ja kolmiulotteisesti. Vaikka jälkimmäinen on teknisesti saatavissa myös pieneen mittakaavaan, ristiriita liikuteltavuuden ja näytön koon välillä on toistaiseksi ratkaisematon.

Toinen fysiologinen seikka on näppis ja ihmisen sormet. Silloin tällöin jotain pientä näpyttelevä ihminen tuskin tajuaa, mikä merkitys kirjallisen informaation massasyötössä on näppiksen mittasuhteilla ja henkilökohtaisella sopivuudella. Itse olen kokeillut varmaan kymmentä eri näppistä ja palaan aina vanhaan Keytronics-malliin, jonka mittasuhteet vastaavat omaa motoriikkaani. En edes mainitse pienten mobiililaitteiden "näppiksiä" tässä yhteydessä, koska ne on tehty fysiologisesti erilaisille olioille kuin aikuisille ihmisille.

Mobiililaitteiden uudet sukupolvet tulevat epäilemättä tarjoamaan RAM-muistia, prosessorinopeutta ja megapikseleitä perinteisten pöytäkoneiden omistajien kateutta synnyttävässä määrin. Mutta yritykset tehdä kunnon työkaluja pienentämällä näyttöjä ja näppiksiä ovat mielestäni kaikki umpikujia. Jos jostain löytyykin kotkankatseinen ja ai-ai-sorminen nuori, ei sellaista voi ottaa kokonaisen teknologian perustaksi.

Joten antakaa meidän pitää ei-mobiili maailmamme, vaikka sen rinnalle rakennattekin ikiliikkujien levotonta universumia. Ainakin siihen asti, kunnes se pieni älylaite sisältää vähintää 30-tuumaisen holografisen näytön ja tekstiä voi syöttää luotettavasti sekä puhumalla että Keytronics-kokoisella ja -tuntumaisella virtuaalinäppäimistöllä.

4. maaliskuuta 2012 0:03

Voisi luulla, että musiikkikirjastoihmisen huoli musiikkiosaston tulevaisuudesta ja palvelukyvystä on kollegojen helposti ymmärrettävissä. Niidenkin, joiden elämässä ja ajattelussa musiikilla tai musiikkikirjastopalveluilla ei ole erityistä sijaa. Mutta ei se niin yksinkertaista ole. Huoli pitäisi ainakin pitää omana tietonaan eikä levitellä kaikelle maailmalle. Olen kuluneen viikon aikana saanut monipuolista asennekasvatusta siitä, millä tavoilla omaa pesää ei pidä siivota, joten puhun seuraavassa vain vertauskuvin. Mikään jäljempänä sanomani ei siis liity todellisiin kirjastoihin, kaupunkeihin tai ihmisiin, vaan on sataprosenttisesti teoreettista pohdiskelua tai fantasiaa – näkökulmasta riippuen. Helpottavaa, eikö totta?

 

* * *

 

Muutoksia työelämässä vastustetaan eri syistä. Usein on kysymys omasta mukavuudesta, uuden opetteleminen ei maita tai kyvytkään eivät riitä. Esiintyy myös periaatteellista asennetta, jonka mukaan uusi on aina vanhaa huonompaa, sanoivat tosiasiat mitä hyvänsä. Yleisin muutoksen torjuntaperuste on kuitenkin ihmiskunnan vanha viisaus: ei kannata korjata ehjää, ei kannata muuttaa toimivaa.

 

Viaton voisi ajatella, että kirjastopalvelun eheyden ja toimivuuden mittariksi kelpaa vain asiakkaiden tyytyväisyys tai tyytymättömyys. No, viattomat ovat yleensäkin väärässä. Asiakas on siitä hankala, että sen mielipiteistä on vaikea saada selvää ja se esiintyy kovin suurina, työläästi tavoitettavina joukkoina. Asiakkaiden käsitys tyytyväisyyden aiheistakin on epätyydyttävän liukuva: yhdelle riittää hymyilevä virkailija, toinen tarvitsee luksuspalvelua antaakseen arvosanaksi edes 8-.

 

Tällaisen sotkun edessä on helpoin ratkaisu tehdä arvio ja johtopäätökset työpöydän ääressä. Silloin voi saada kysymyksiinsä juuri sopivat vastaukset. Työpöytävalmistelun tärkein elementti on työrauha. Sitä häiritsevät eniten ns. asiantuntijat, joiden näkemykset eivät välttämättä osu yksiin valmistelijan aatosten kanssa ja ovat joka tapauksessa asenteellisia. Omaa asiaansa aina ajavat. Ehdottomasti järkevintä on kuulla asiantuntijoita vasta sitten, kun tärkein eli päätös on turvallisesti tehty.

 

Uudistukset, joissa yksi menettää ja toinen saa lisää, ovat kaikkein haastavimpia tehtäviä. Toisen palveluksessa hommia paiskovissa aina muhiva uudistusvastarinta roihahtaa helposti liekkeihin, kun uudistuksiin liittyy epäoikeudenmukaisen kohtelun ulottuvuus. Siksi on aina turvallisinta korostaa, että tässä uudistuksessa kaikki voittavat ja vähemmän onkin enemmän.

 

* * *

 

Musiikkikirjastoihmisiä pidetään syystäkin hankalina tyyppeinä, joilla on taipumus nähdä oma palvelunsa maailman tärkeimpänä hahmottamatta sitä kuuluisaa isoa kuvaa. Röyhkeimmillään musiikkikirjastoväki on sitä mieltä, että heidän palveluaan ja työntekijöitä pitäisi kohdella resurssien jaossa tasapuolisesti ja syrjimättä. Sellainenhan ei ole mahdollista, koska vaikka erityisten olosuhteiden takia musiikki on päässyt kirjastopalveluiden piiriin, jokainen vastuullinen ihminen ymmärtää, ettei sillä voi olla samaa merkitystä ja arvoa kuin kirjallisuudella. Ei vaan voi olla.

 

Onko musiikkikirjastoväen omaa napaa keskittyvälle toiminnalle löydettävissä lieventäviä asianhaaroja? Pitäisikö ottaa huomioon ne lukuisat ulkoavaruuden uhkat, joita musiikkiväki joutuu pelkäämään kansanjoukkojen hurratessa  iTunesin tai Spotifyn kaltaisille uusille jumalille? Voisiko muutosvastarinta johtua yksinkertaisesti halvaannuttavasta pelosta, jota ummehtuneissa CD-luolissaan lojuvat musiikkikirjastoihmiset tuntevat, kun verkon vapaat kansalaiset hankkivatkin musiikkinsa muualta kuin kirjastosta? Pelkäävätkö he yksinkertaisesti menettävänsä viimeisetkin asiakkaansa?

 

Kukaan ei tiedä vastausta. Musiikkikirjastoväen aatosten yllä leijuu ymmärtämistä vaikeuttava sumu, jonka läpi ei normaali kirjastoihminen näe. Pahojen, mutta silti ehkä tosipohjaisten kielten kertoman mukaan täytyy sumun läpi nähdäkseen ja vastauksen ymmärtääkseen antautua koko sielullaan tuon oudon kultin riittien vietäväksi. Täytyy rakastaa musiikkia, täytyy rakastaa musiikkia harrastavia kansalaisia, täytyy rakastaa omaa työtään. No huh!

 

* * *

 

Uudistuksia suunnittelevan kirjastovastuullisen tilanne on siis kaukana kadehdittavasta. Vaikka kaikki muut ymmärtävät, että vähemmän voi helposti olla enemmän, miten saada nämä kumpujen yöstä hengenravintonsa imevät vastarannanfisut ymmärtämään omaa parastaan? Ne kun rakastavat tunkkaisia hyllyjään ja kokoelmiaan, vaikka tunnetusti ja tunnustetusti modernit tietoyhteiskuntaihmiset kaipaavat kirjastoilta ennen muuta mukavia ja teknisesti hyvin varustettuja työskentelytiloja, suihkulähteen solinaa mukavalta sohvalta ja stagekin olisi hyvä olla, jos itseilmaisun tarve käy kirjastoreissulla ylivoimaiseksi vastustaa.

 

Toisaalta ratkaisu voisi olla helppokin. Tunnuslause ”Vähemmän on enemmän!” vaan kuljetetaan maaottelumarssien hengessä läpi koko valtakunnan ja uudistetaan kaikkien musiikkikirjastojen palvelut yhdellä vaivannäöllä. Tällainen ratkaisu voisi saada laajaakin kannatusta, musiikkikirjastothan ovat tunnetusti levittäytyneet valtakunnan kaukaisimpiin notkoihin asti.

 

Tällaisessa kokonaisratkaisussa olisi sekin hyvä puoli, ettei jäisi ikäviä vertailukohtia. Siis sellaisia vanhakantaisia kokoelmavarastoja, joihin jotkut edelleen tuntevat omituista vetoa. Parhaassa tapauksessa koko ikävä musiikkiepisodi kirjastojen ylväässä historiassa voisi pikkuhiljaa hiipua muistoista ja ihmiset voisivat keskittyä tyydyttämään musiikillisia tarpeitaan jonkin näppärän verkkopalvelun avulla kotoaan käsin.

 

Kuka rupeaisi hommiin? Paikka kirjastolaitoksen historiassa on ainakin taattu.

 

12. helmikuuta 2012 16:17

Suomen youtubekansa kiistelee tällä hetkellä siitä, onko laulaja Kurren tulkitsema Maki Kolehmaisen sävellys ja Sana Mustosen sanoitus Kuuden vuoden kuuliaisuus vain uskomatonta nuoluscheissea vai vaalituloksen katkeruuden poikimaa punavihreää jäynää. Kuten nykyään aina, erilaiset väännökset ovat ilmaantuneet vanaveteen heti eivätkä puolen vuoden kuluttua. Kuka enää tietää, mikä on aitoa parodiaa, mikä parodian parodiaa tai jotain vielä monimutkaisempaa? 

Mielenkiintoista tässä kaikessa on se, että YouTube hoitaa tätä nykyä selvästikin radion virkaa, vaikka paljon monipuolisemmin, nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään radioasema koskaan. Uusiin ilmiöihin voi tutustua saman tien peffallaan istuen ja vain hiirikättä hiukan rasittamalla. Itsekin pidän tätä kaikkea itsestään selvänä, vaikka minun pitäisi ymmärtää, että tässähän rikotaan koko ajan tekijänoikeutta. Eivät nämä miljoonat klipit siellä tuubissa kaikkien asianomaisten lupien kanssa ole. Ei sen näin pitäisi mennä, tämähän on ihan vallatonta menoa.

 

Miksi isoveli ei huuda koko ajan naama punaisena? Miksi teinin ja kotiäidin raastupaan kepeästi haastava sisältöteollisuus seuraa hiljaa sivusta, kun suojattua musiikkia, esityksiä ja elokuvia paitsi levitetään hillittömästi, myös parodioidaan ja varioidaan vielä hillittömämmin? Rebecca Blackin Friday-videon virallinen versio katosi jossain vaiheessa YouTubesta, mutta on taas palannut juurilleen luvuttomien parodiaversioiden joukkoon. Näyttää siltä, ettei kenelläkään ole varaa olla poissa YouTubesta.

 

Juuri siitä taitaa olla kysymys myös tekijänoikeusnyrkin kohdalla. Sitä ehkä puristellaan taskussa, mutta YouTuben laittaminen kuriin ei varmaan näytä järkevältä sen äärimmäisen suosiontakia. Jos teinin poplaulu voi saada 150 miljoonaa klikkausta, mainosrahoja kärkkyvät sisältöteollisuuden edustajat yksinkertaisesti määräävät nyrkin pysymään taskussa – ainakin toistaiseksi. Palvelun laajuuden ja tekijänoikeudellisen laissez-faire -asenteen takia vastatoimet ovat ehkä myös pysyvästi myöhässä.

 

Samaan aikaan kuin taistelu musiikin verkkojakelusta näyttää kiihtyvät Spotifyn tontilla – siitä kaikesta ehkä toiste enemmän –, YouTubesta on pikkuhiljaa rakentunut sekä suunnaton musiikin, television ja elokuvan arkisto että uusien ilmiöiden testaus- ja puffausympäristö. Ketään ei kiinnosta, kuinka monta kertaa jotain artistia on kuunneltu Spotifyn kautta, mutta yksittäisen videoklipin klikkauskerrat ovat jo itsenäinen puheenaihe (onko Adelen Rolling in the deep nyt kaikkien aikojen ykkönen, kun sillä on tätä kirjoittaessani 231 miljoonaa klikkausta?)

 

YouTube on muuttanut ainakin omaa käyttäytymistäni. Olen varsin laiska musiikkivideoiden harrastaja, mutta kun Pekka Pohjolan musiikkia ei julkaista virallisesti, olen tyytyväisenä bongannut YouTubeen – tietysti täysin luvatta – ladatut monet konserttitaltioinnit, joissa mestarin musiikki ja soitto elävät.  Ennen YouTubea tällainen ylellisyys oli mahdollista vain aktiivisella treidaamisella eli tiedostojen vaihtamisella. Tänä päivänä YouTube on maailman suurin treidauskeskus. Ihan silkkaa kokoaan ja suosiotaan.

 

Onko tämä tulevaisuutta yleisemminkin? Korvaako maksuton ja pääosin innostuksen varassa toimiva YouTube kaikkine klooneineen laillisen ja maksullisen tiedostokaupan? Entä tappaako se myös vertaisverkoissa tapahtuvan kierrättämisen? Miksi vaivautua ollenkaan torrenttien perään, jos saman saa klikkaamalla esiin YouTubessa?

 

Olen YouTuben lämmin ystävä myös musiikkikirjastoammattilaisena. Käytän sitä jatkuvasti vertailevissa tunnistamistehtävissä, jonkin verran myös puhtaassa tutustumismielessä. Se on erittäin hyödyllistä ja kätevää päätteellä töitä tekevälle dokumentoijalle. Kahdesta en enää vapaaehtoisesti luopuisikaan. Se toinen on tietenkin Wikipedia.

 

Onko sisältöteollisuus luovuttanut ja jättänyt YouTuben kaltaiset ilmiöt pysyvästi rauhaan? Onhan myös The Pirate Bay ollut miljoonien käyttäjien suosiossa, mikä ero tässä voisi olla? Minusta ero on siinä, että YouTube on tavallisen kansalaisen palvelu. Sen tavallisen kansalaisen, joka tuottaa sisältöteollisuudelle kaikki sen valtavat tulot. Ehkä on lopultakin tajuttu – vaikka sitten pakon edessä –, ettei YouTube vähennä kiinnostusta sisältöihin vaan lisää sitä ennen kokemattomalla volyymillä. 

 

Kyynikot sanovat tähän, että YouTuben näennäinen koskemattomuus johtuu pelkästään siitä, että se on Googlen omistama ja Googlella on käteistä juristien palkkioihin vielä enemmän kuin sisältöteollisuudella. Voi asia näinkin olla, mutta ei se poista syytä tyytyväisyyteen. Kun YouTube kukoistaa, kaikki maailman vapaat kansalaiset voivat olla tyytyväisiä. Ihminen on aina ollut kekseliäs ja luova, YouTube tarjoaa mahtavan foorumin esittää se kaikki myös muille.

4. helmikuuta 2012 15:54

Paikallislehti Helsingin Uutiset teki äsken ison jutun otsikolla ”Porakonetta tarvitseva voi suunnata kirjastoon”. Kirjastotoimenjohtaja Maija Berndtson löytää kaksi hyvää syytä ei-perinteiseen lainaustoimintaan satsaamisessa: ”… kirjastoissa käy paljon väkeä ja harvalla organisaatiolla on niin hyvää systeemiä lainaamiseen. Kirjasto on kierrätyksen paikka. Se on yksi työtapa, jossa olemme tehokkaita.” Berndtson näkee erityisesti henkilökohtaisen kohtaamisen tarjoavat palvelut osana kirjastojen tulevaisuutta: ”Tällä hetkellä kirjaston käyttäjille on tarjolla esimerkiksi asianajajan neuvontaa ja laptop-tohtorin palveluita.

 

Tässä kaikessa ei ole mitään uutta niille, jotka ovat seuranneet pääkaupunkiseudun kirjastopoliittisten linjausten kehitystä 2000-luvulla. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki. Jutussa vinkataan tutustumaan HelMet-kirjastojen uudistetun palvelusivuston beta-versioon. En ole ehtinyt sitä aiemmin vilkaista, joten en osannut varautua järkyttävään havaintoon: palvelusivusto tarjoaa asiakkaille vain Encore-hakuliittymän, HelMet on piilotettu näkyvistä lähes kokonaan (tarkemmin sanoen hakutulossivun oikeaan alanurkkaan, jonka kaikki tiedämme olevan viimeisiä paikkoja, minne kukaan vaivautuu).

 

Nyt joku tietenkin kiirehtii sanomaan, ettei tämä ole lopullinen versio. Minäpä vastaan siihen, etten usko tuotantoversion tältä osin poikkeavan tästä beta-versiosta. Myös pääkaupunkiseudulla ollaan ottamassa sitä kohtalokasta askelta, joka johtaa tiedonhaun tason romahtamiseen. Se on paljon isompi asia kuin porakoneet ja lumikengät.

 

* * *

 

Mietiskelin asiaa äsken yrittäessäni ottaa torkkuja vinkuvia keuhkoja lepuuttaakseni. Uni ei tullut, koska mieli askarteli tämän tiedonhaun latistamisen vääjäämättömältä näyttävän trendin kimpussa. Siinä puoliunessa tajusin, ettei kysymys todellakaan ole mistään ymmärtämättömyydestä vaan yhteisestä ja harkitusta linjanvedosta. Kirjastojen johto on Suomessa hyvin laajalla rintamalla siunannut järjestelmätoimittajien hartaan toiveen: älkää pakottako meitä rakentamaan kenttähakuja ja viittauksia sisältäviä järjestelmiä. Kirjastojen hyvät hakuominaisuudet hävitetään joukolla ”uudistuksia”, joiden jäljiltä on tähän asti löytynyt vain katastrofaalisen huonosti toimivia viritelmiä.

 

Muistan innostuksen, jolla entinen työtoverini ja silloinen ATP Origon suunnittelija 2000-luvun alkupuolella suhtautui esittelemääni HelMetin viittausjärjestelmään. Nuoremman polven edustajana hänellä ei ollut historiallista tuntumaa edes kortistoissa toteutettuihin viittauksiin. Sovimme, että hän toteuttaa asian Origon puolella pikaisesti. Seuranneina vuosina arvelin, että homma vain oli osoittautunut teknisesti toivottua vaativammaksi. Tällä hetkellä arvelen, että tarkasta tiedonhausta eroon pääsemisen ideologia oli jo ottanut vallan ja mahdollinen innostus tapettiin kehtoonsa.

 

Porakone on tarpeellinen väline, kun pitää saada aikaan reikä kovaan aineeseen. On kivaa ja järkevää, jos ei muutaman reiän takia tarvitse ostaa kallista laitetta. Yleensähän asia hoituu naapurin avulla, mutta kaikki eivät tietysti ole puheväleissäkään. Mutta onko kirjaston bibliografisen tietokannan pysyvä hyödyntäminen kaikkien mahdollisuuksien rajoissa edes yhtä järkevää kuin porakoneiden kierrättäminen? Minusta alkaa tuntua siltä, ettei ole muille kuin musiikkikirjastojen tiedonhakua tekeville.

 

Kirjapuolen ihmiset kohauttelevat olkiaan, koska eihän heillä ole mitään ongelmia löytää Arenalla tai Encorella sitä uniikkinimellä varustettua kirjaa. Tragedia onkin siinä, etteivät edes kirjastoalan ammattilaiset tajua, kuinka suunnaton määrä hyödyllistä informaatiota on tietojärjestelmiimme syötetty siinä hyvässä uskossa, että kaikkea sitä voidaan tehokkaasti hyödyntää myös jatkossa. Nyt on – ihan varoittamatta – jo pitkälle siirrytty kirjastomaailmaan, jossa vain kirjoja hakeva voi odottaa saavansa kohtuullista apua. Tätä ei haluta julkisesti myöntää, mutta näin se kuitenkin on.

 

Oikein kyyninen kollega voisi tässä vaiheessa lausahtaa, että onkohan tuo isokaan tappio, jos kirjastot lähivuosina joka tapauksessa ulkoistavat musiikkipalvelut ja oman kokoelman rakentaminen voidaan lopettaa. Kun en itse suostu olemaan kyyninen – ainakaan julkisesti –, kysyn ääneen: halutaanko nyt aivan vakavasti ja tietoisesti mitätöidä se työ, jota erityisesti 2000-luvun aikana on tehty perusteellinen ja kunnianhimoisen kokoelmatietopalvelun mahdollistamiseksi?

 

Tältä tieltä ei ole paluuta. Kun perusteellinen dokumentointi lopetetaan, ei mistään löydy resursseja sen taannehtivaan hoitamiseen, jos mieli joskus muuttuisi. Tämä on jo nyt kasvava ongelma, kun vanhoja kokoelmia yritetään saada haun piiriin. Juhlapuheilla kokoelman avaamisesta ei ole mitään merkitystä, jos samaan aikaan otetaan itse askelia, jotka vievät kohti yksinkertaista ja vain näennäisesti tehokasta sanahakumaailmaa. Kokoelmien kunnollinen avaaminen ei ole mahdollista, jos kirjastojen hakujärjestelmät eivät pysty käsittelemään täsmällisiä kenttähakuja.

 

Sille, jonka mielestä dokumentointiin käytetään nytkin ihan liikaa resursseja, tämä kaikki sopii hyvin. Jos ei päivittäin kohtaa niitä tiedonhaun ongelmia, joihin vain perusteellinen dokumentointi antaa ratkaisun välineet, kaikki tämä puheeni on varmasti kuin kärpästen surinaa kuumalla kesäterassilla. Näin ajattelevilla tuntuu tänä päivänä olevan kaikki valta järjestelmäsuunnittelussa ja -toteutuksessa. Järjestelmätoimittajille tämä sopii, koska ne tekevät luonnostaan kaikkensa minimoidakseen kulut ja maksimoidakseen tulot. Mitä yksinkertaisempi hakujärjestelmä on, sitä helpompi se on myydä ylihintaan. Varsinkin, kun oikeaa kilpailua ei ole vaan yrittäjät ovat sopineet kartellimaisesti, että kaikki tarjoavat samaa sanahakuhuttua.

 

* * *

 

Miten tämä kuumehoureinen murheeni liittyy porakoneisiin? No siten, etten ole koskaan nähnyt enkä tule koskaan näkemään lehtijuttua, jossa kehutaan kirjaston hienoa kokoelmaa ja sen huolellista avaamista käyttäjille. Näitä porakonejuttuja tullaan sen sijaan näkemään tasaisin väliajoin, kun ammattikuntakin näyttää uskovan, että sillä tiellä se onni kajastaa.

 

Ehkä kunnianhimo ja laadukkuuden tavoittelu on jo lopullisesti hävinnyt säästöille, suoraviivaisuudelle ja ”muodikkaalle nuorekkuudelle”. Ehkä nämä kirjoitukseni ovat niitä titanickirjeitä juuri veden alle vaipuvasta maailmasta. Kukaan ei ota esittämääni huolta edes niin vakavasti, että yrittäisi julkisesti vakuutella Suomen suurimpien kirjastojärjestelmien korkean laadun kyllä säilyvän.

 

Hyvää yötä.

12. tammikuuta 2012 10:51

 

"Biblioteken förändras inte tillräckligt snabbt. Vi måste fortsätta förändra både interiör och service, ännu finns det inte tillräckligt med trevliga sittplatser. Fler tysta rum och ställen där man får prata och umgås behövs också. De här omställningarna blir stora, även för personalen." (Maija Berndtson, Hufvudstadsbladet 11.1.2012)

Tällainen näkemys kirjastojen selviytymisstrategiasta ei ole sinänsä uusi. Melkein koko 2000-luvun yleisten kirjastojen tärkeimmäksi tehtäväksi on näyttänyt nousevan asiakkaiden viihdyttäminen. Välillä on tuntunut siltä, ettei keinolla ole mitään väliä. Kunhan ei vaan "menetetä" asiakkaita. Tilastojen mukaan suomalaiset lainaavat paljon enemmän kuin pohjoismaiset kanssaeläjämme. Suomen 18 lainaa per asukas voittaa selvästi Tanskan (13), puhumattakaan Ruotsista (7,3) tai Norjasta (5). Tuskin nuo luvut kuitenkaan selittyvät sillä, että meillä on mukavammat sohvat ja oleskelunurkat kirjastoissamme.

Milloin meistä tuli oleskelun ja viihtymisen asiantuntijoita? Minkälaisia opintoja vaaditaan mukavan oleskelutilan suunnitteluun ja hoitamiseen? Informatiikkaa vai emäntäkoulu kiitettävin arvosanoin? Jos yleisten kirjastojen tulevaisuus olisi näin vähällä hoidettavissa, siitä selvittäisiin kohtuullisella rahasummalla ja parilla Ikean reissulla.

Mitä on saavutettu, kun kirjastossa on kiva olla, työskennellä ja seurustella? Onko se varsinainen tavoite ja päämäärä, vaiko reitti johonkin paljon tärkeämpään? Pitäisikö kuitenkin kysyä, millä tavalla kirjaston palvelut parantavat ihmisten elämän laatua vai ovatko ne pelkästään yksi legopalikka muiden viihdyttämispalikoiden joukossa?

Suhtautuminen kirjaston ytimeen eli kokoelmaan näyttää jakavan ammattikunnan kahteen leiriin, jotka eivät ymmärrä toisiaan enää ollenkaan. Johtajat tuijottavat huolestuneina lainaus- ja kävijätilastoja miettien uusia viihdykepalveluita, joiden avulla tilastot saataisiin taas kasvukäyrälle. Palveluita tuottava ja jakava ammattikunta ovat huolissaan siitä, miten kirjasto tulee pärjäämään kiihtyvässä määrin verkkoon siirtyvässä sisältömaailmassa.

Jotain perustavaa laatua olevaa ristiriitaa näen siinä, että samalla suulla puhutaan riittämättömistä kirjastorakennuksen viihtyisyyspalveluista ja asiakkaat kirjastosta kokonaan vievistä ulkoistetuista verkkopalveluista. Jos kansalainen saa haluamansa kirjallisen tai musiikillisen sisällön kirjaston (veronmaksajien) subventoimana suoraan verkosta, minkälainen tarve hänellä sen jälkeen on tulla viihtymään kirjaston vasta uusituille sohville?

* * *

Ajatuksiani pidempään seuranneet tietävät, että suhtaudun yleiseen kirjastoon kiintymyksellä, mutta käytännöllisesti. Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että ihminen vähentää kirjaston käyttöä, jos hän saa haluamansa tai tarvitsemansa palvelun jostain muualta kätevämmin, nopeammin, halvemmalla tai vaikka vähemmällä vaivalla.

En ole koskaan ymmärtänyt ajattelua, jonka mukaan kirjaston arvo yhteiskunnassa täytyy laskea kävijöiden tai lainojen määrillä. Kun tuijotetaan tilastoja ja huolestutaan määristä, käyttäydytään teollisuusyrityksen tavoin. Mutta ei yleinen kirjasto ole yritys vaan sivistyspalvelu. Merkitystä pitäisi olla vain sillä, miten hyvin kirjaston palvelut auttavat ihmisiä elämään hyvää elämää.

Kirjaston tehtävänä ei voi olla tuottaa määrällisiä vaan laadullisia tuloksia. En sano, etteivätkö joskus pehmeä istuin, lämpö ja rauhaisa ympäristö tarjoa ihmiselle juuri sitä kaivattua laatua. Sellaiseen ei kuitenkaan tarvita kirjastoammatillista osaamista. Mutta laatutuotantoon, jota varten yleinen kirjasto mielestäni on olemassa, ammatillista osaamista tarvitaan. Siinä laatutuotannossa ytimessä on ajatuksella rakennettu kokoelma, joka on myös taitavasti ja käyttäjien moninaisia tarpeita ajatellen avattu niin perusteellisesti kuin mihin voimavarat antavat myötä.

Tällaista laatua ei saa suoraan verkon kaupallisilta toimijoilta. Minusta on yhtä vastuutonta ulkoistaa kirjaston asiakas verkkoluukulle kuin houkutella hänet kirjastorakennuksen pehmeille sohville, ellei tarjolla ole sivistyksellisesti rakennettua ja dokumentoitua kokoelmaa. Tuo kokoelma on ainoa asia, jota muut eivät osaa rakentaa eivätkä tarjota.

* * *

Kirjaston täytyy muuttua, kun kansalaisten tarpeet muuttuvat. En ole nähnyt minkäänlaisia todisteita siitä, että suomalaisten sivistystarpeet olisivat muuttuneet. Tarpeita tyydytetään muuttuvalla tekniikalla, jota myös kirjaston täytyy oppia hyödyntämään. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että sisällölliset tarpeet olisivat muuttuneet radikaalisti. Jonkun ikivanhan dokumentin sisällöstä kiinnostunut kansalainen on kiitollinen, jos kirjasto on digitoinut tuon dokumentin ja tarjoaa sisällön verkkosivuillaan. Sama kansalainen ei kuitenkaan ole kiitollinen, jos tuo digitointi on jätetty tekemättä ja rahalla on ostettu mahdollisuus kuunnella päivän pophittejä taas yhdestä uudesta paikasta.

Muuttumisen nopeutta tärkeämpää on muuttua oikealla tavalla, oikeista kohdista. Juuri siitä alallamme vallitsee suurin erimielisyys. Asetelma sohva- tai stagepuolue vastaan kokoelmapuolue ei kuulosta järin hedelmälliseltä, eikä se sitä myöskään ole ollut. Kumpikin puoli tarrautuu omaan näkemykseensä ja ilmeisesti aika joutuu toimimaan tuomarina. Paitsi että lähinnä vallattomista kirjastoihmisistä koostuva kokoelmapuolue voidaan tehdä työttömäksi hyvin ripeilläkin päätöksillä. Seurauksena on ei-kirjasto, jossa voi tehdä kaikenlaista kivaa paitsi saada kunnollisia sisältöpalveluita.

15. joulukuuta 2011 21:58

Julkisten musiikkikirjastojen palveluajatus on ollut koko 2000-luvun pohdinnassa, kun on odotettu musiikin verkkojakelun rävähtämistä. Odottelua on riittänyt, koska musiikkiteollisuus on tehnyt tapansa mukaan kaikkensa hidastaakseen väistämättömiä muutoksia ja koska ihminen on osoittanut syvän kiintymyksensä esineisiin. Ylihintaisia CD-levyjä ostetaan edelleen valtavia määriä ja samasta syystä niitä myös tuotetaan. 

Musiikkikirjastoissa suhtautuminen verkkoon on vääjäämättä ristiriitainen. Verkkohan tarjoaa loistavat tekniset mahdollisuudet toteuttaa hyvän musiikkikirjastopalvelun idea siitä, että kaikki maailman musiikki olisi kenen tahansa kiinnostuneen ulottuvilla. Idea on ja pysyy, mutta tekijöiden suojaksi laadittu lainsäädäntö varmistaa sen, ettei tuota ideaa ainakaan kirjastojen palveluilla voida toteuttaa. Vain perinteinen palvelu on tekijänoikeusmuurin ulkopuolella. 

Kirjastot ovat ottaneet varovaisia askelia verkkomusiikin suuntaan. Kun maailmalta on löytynyt muutama halullinen ja liiketavoiltaan siedettävä sisällöntarjoaja, moni suomalainen yleinen kirjasto on maksanut Naxos Music Libraryn kaltaisesta verkkopalvelusta lisenssimaksuja. Kun palvelu on ollut sisällöllisesti rajallista ja taloudellisesti pienimittakaavaista, homma on toiminut perinteisten palveluiden rinnalla varsin luontevasti. Palvelun ja musiikkikirjastotyön periaatteita ei ole tarvinnut panna kokonaan uusiksi. 

Nyt ehkä täytyy, kun HelMet-joulupukki on tuomassa meille kokonaan uuden paradigman. Helsingin johdolla kirjastot ovat liittymässä yhteispohjoismaiseen musiikin verkkojakelusysteemiin, jonka nykyinen versio kulkee nimellä BibZoom. Valmistelut on jostain syystä tehty ja neuvottelut käyty visusti poissa julkisuudesta, joten lähinnä sattumalta asiasta nyt kirjoitan. Itse en ymmärrä tällaista ei-avoimuutta ollenkaan. Mutta keskitytään nyt itse asiaan ja puhutaan menettelytavoista joskus toiste. 

Ollaanko nyt tekemässä radikaaleinta musiikkikirjastopoliittista linjanmuutosta sen jälkeen, kun yleisille kirjastoille annettiin lupa lainata äänitteitä? Minun mielestäni juuri niin ollaan tekemässä ja asia koskee meitä kaikkia. Linjanmuutoksesta olisi tietenkin pitänyt puhua jo aikaa sitten ja koko alan voimin, mutta koska musiikkikirjastoja koskevat asiat eivät enää kuulu musiikkikirjastotyötä käytännössä tekeville, täytyy taas painua ratakierrokselle, jolla muut ovat jo niillä kalkkiviivoilla.

* * *

Uusi musiikkikirjastojen paradigma näyttää olevan se, että ainakin erillisistä musiikkiosastoista hankkiudutaan vähitellen eroon. Homma aloitetaan musiikkiäänitteistä, joihin liittyvät palvelut ulkoistetaan ostamalla käyttöoikeuksia yhteispohjoismaiselta sisällöntarjoajalta. Hankintamäärärahat (ainakin huomattava osa niistä) siirretään lisenssimaksuihin. Aineistonvalintatyö vähenee (sen hoitaa sisällöntarjoaja), samoin dokumentointi (tyydytään siihen, mitä sisällöntarjoaja on vaivautunut tekemään). Kun uusiin äänitteisiin ei käytetä rahaa, kirjastossa asiointi käy niin vähäiseksi, että myös asiakaspalveluhenkilökuntaa voidaan huoletta vähentää.

Tarkoittaako uusi paradigma musiikkikirjastotyön ammattilaisuuden päättymistä? Ei varmaan kaikille, mutta osalle luultavasti kyllä. En yhtään ihmettelisi, vaikka jo nykyisiin suunnitelmiin liittyisi jonkinlaisia työvoimapoliittisia kaavailuja. Jos palvelut ostetaan muualta, omaa työvoimaa ei kerta kaikkiaan tarvita.

Oliko tuo kohtuuttoman inhorealistista liioittelua? Jos asiaa tarkastelee kirjaston budjetin valossa, uusi paradigma vaikuttaa suorastaan ihanteelliselta. Kansalaiset saavat mitä haluavat (helposti käytettävissä olevaa musiikkia verkosta ilman maksua), samoin kirjastot (säästöjä). WinWin.

Yksi ongelma kuitenkin jää jäljelle. Musiikkikirjastopalvelut eivät ole pelkästään äänitteiden lainaamista. Mutta liekö tuo suurikaan ongelma muille kuin niille harvoille, jotka käyttävät hyväksi kirjastoihin kertyneitä nuottien, musiikkikirjojen ja -lehtien tai kuvatallenteiden kokoelmia? Kyllähän asiakas osaa nuottinsa hyllystä poimia, ja jos ei osaa, aina voi tehdä varauksen. Kirjasto 10:ssä on uutta paradigmaa jo harjoiteltu kaventamalla musiikkipalveluiden käytössä olevaa aluetta ja korvaamalla se millä tahansa muulla.

* * *

Vaikka joulupukki ehkä tuo juuri sitä, mitä jotkut kovasti odottavat, lahjalla ei taida olla palautus- tai vaihto-oikeutta. Kun valinta- ja dokumentointivalmius on ajettu alas, tulee kovin kalliiksi käynnistää se uudelleen. Musiikin tapauksessa sellaiseen ei liene haluakaan.

Toivottavasti kukaan ei nyt erehdy ajattelemaan, että tässä on kyseessä vain joku pääkaupunkilainen hassutus, joka ei kosketa muuta maata. Tavoitteena ainakin palvelun myyjällä on varmasti saada mukaan kaikki yleiset kirjastot. Vähäväkisissä kunnissa kustannus ei ole ehkä kohtuuton (esimerkiksi 30 senttiä per asukas vuodessa), ja jos siitä hyvästä voi lopettaa äänitteiden ostamisen, niin mikä ettei. Omassa kirjastossani Vantaalla BibZoom maksaisi saman verran kuin nyt käytetään kaikkiin musiikkiaineistohankintoihin vuodessa. Se panee ajattelemaan.

Kysymys ei ole siitä, että kirjaston tarjoamassa BibZoom-tyyppisessä palvelussa olisi jotain pahaa. Kysymys on siitä, millä hinnalla tuota palvelua hankitaan ja tarjotaan. Toivottavasti olen väärässä. Mutta pahasti näyttää siltä, että hintana on perinteisen aineistonhankinnan – siis tallenteiden – radikaali vähentäminen. En usko olevani ainoa, joka olisi halunnut pohtia asiaa perusteellisesti ennen liikkeellelähtöä.

* * *

Musiikkikirjastojen palvelutarjonnan uudistaminen on tärkeä asia. Jos BibZoom-hanke toteutuu valtakunnallisesti, palvelutarjontamme kyllä uudistuu ja radikaalisti. Mutta uusiutuuko se hallitusti ja mietitysti? Löytyy varmasti kollegoita, jotka hykertelevät käsiään. Taas tehtiin, eikä jääty turhaan miettimään seurauksia.

No, minä olen tässä suhteessa vanhanaikainen. Minusta palvelutarjonnan uudistamisen tulee olla musiikkikirjastotyötä tekevien ihmisten vastuulla. On toki kivaa, jos vaikka Kirjatalkoiden hengessä joku tarjoaa resursseja tyyriiden verkkopalveluiden maksamiseen. Sellaista tarjousta ei taida nyt vaan olla saatavilla. Oma laiha lompakko vaan esiin, kollegat! Pöytä on katettu!

Joulunalusviikolla olisi tarkoitus kokoontua pohdiskelemaan Kiasmaan musiikkikirjastojen tulevaisuustyöpajaan. Juuri ennen sitä voi olla luvassa julkista faktaa BibZoom-hankkeen tiimoilta. Onko tämä marssijärjestys vain sattuman ironiaa?

3. joulukuuta 2011 22:37

”Meistä on tärkeää, että muutostarpeista keskustellessa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Ja uskalletaan laittaa oma nimi alle.” Näin päättävät toimittajat Veera Ristikartano ja Antti Virrankoski ”nuorkirjastolaisten” pamfletin Eräpäivä! esipuheen. Sanoja seuraa kymmenen äkäistä lukua, joista yhdenkään alla ei ole kenenkään nimeä. Onko tämä postmodernia ironiaa vai jotain muuta, en tiedä. Minuun se ainakin sai vipinää.

Tartuin kirjaan sekalaisin odotuksin. Olen ihmetellyt jo muutaman vuosikymmenen sitä, ettei suurten ikäluokkien hallitsemaa kirjastolaitosta ole haastettu hyvässä eikä pahassa. Kun nyt joku haastaa, sehän on hieno juttu. Toisaalta se kuva, jonka ”nuorkirjastolaiset” ovat halunneet itsestään tähän asti antaa ainakin Facebookin ulkopuolella, on ollut varsin epämääräinen ja ”ideologiaton”. Olisiko tässä nyt lopultakin käsillä ”nuorkirjastolaisuuden” manifesti?

 

On ja ei ole. Seitsemän kirjoittajan joukolla on selvästikin ollut voimakas tahto sanoutua irti siitä, mitä on ollut ja tavoitella jotain sellaista, mitä ei ole ollut. Ei ole varmaankaan yksin kirjoittajien omaa syytä, ettei tällaisesta lähtökohdasta välttämättä synny selkeää ideologiaa. Jos on ollut tarkoituskaan. Lukija jää joka tapauksessa sen olettamuksen varaan, että näillä sivuilla on paljon siitä, mitä ”nuorkirjastolaiset” maailmalta ja aivan erityisesti kirjastomaailmalta haluavat.

 

Seuraavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole isällinen sormenheristely, vaikka kirjoittajista vanhinkin on saman ikäinen kuin oma esikoiseni. Olen itsekin aikanaan halunnut haastaa koko muun maailman, joten luulen ymmärtäväni Eräpäivä!:n taustalla olevaa eetosta. Koska pamfletti on suorasukainen, haluan arvostaa sen rohkeutta välttämällä itsekin kiertelyä ja muodollista kaartelua. Siitä ei tosin seuraa, että olisin välttämättä kaikilta osin löytänyt tarkoituksen ydintä. Yrittänyt kuitenkin olen.

  

Ground Zero

Liikkeelle lähdetään ajatusleikillä tilanteesta, jossa julkiset kirjastot on kertaheitolla lakkautettu. Suorastaan apokalyptiseen hurmioon yltyvä kuvitelma on osittain nasevaa, osittain vähän teennäistä tekstiä. Kirjastojen omaisuuden rahaksi muuttamisen prosessi ei minusta sisällä oikeasti tärkeitä pointteja. Sen sijaan hyödyllistä on miettiä, mitkä asiat tai ketkä joutuvat oikeasti hankalaan tilanteeseen ilman julkisia kirjastoja. Muuten kaikentietävä tulevaisuuden kuvittelija tyytyy tässä yhteydessä jakelemaan lähinnä kysymyksiä ja virittämään lukijan ajattelemaan, että ihmiskunta selviää myös ilman kirjastoja. No, hyvä on kyselläkin.

  

Maailma muuttui jo, Eskoseni

Jos joku vähän iäkkäämpi alan ihminen haluaa vain ärsyyntyä, kannattaa aloittaa suoraan tästä luvusta. Sen herkeämätön besserwisserismi ei jätä tulkinnanvaraa: kirjastoalalla ei nyt vaan käsitetä, kuinka perusteellisesti maailma ”ulkopuolella” on muuttunut ja asetelmat keikahtaneet päälaelleen. Kirjastonhoitajuuden gloria on katinkultaa ja kirjastot instituutioina vain jonkinlaisia menneisyyden heijastumia Googlen hallitsemassa todellisuudessa.

 

Tällaista isänmurhatekstiä lukevalla on ehkä iästä riippuen kaksi vaihtoehtoa. Joko sitä yrittää kaivaa madonlukujen keskeltä ne muutamat aidosti uudet havainnot – kuten ”kirjan” muuttuva käsite ja olemus – tai sitten tekee todennäköisesti mieli muistuttaa näreällä äänellä, etteivät suinkaan kaikki ihmiset elä siinä maailmassa, jota luku värikkäästi kuvailee. Ihmiset kun myös liikkuvat luonnossa, urheilivat, harrastavat seksiä keskenään ja jopa keskustelevat ihan oikeasti ilman ensimmäistäkään teknistä laitetta. Arki on joiltakin osin muuttunut, mutta nuoren ihmisen vääjäämättä rajoittunut näkökulma ei ehkä riitä tekemään kokonaistilinpäätöstä siitä, miten ihmiskunnan arki on pelkästään verkon takia muuttunut. Tai miten tämä kaikki heijastuu kirjastoihin.

 

Ei liene kenellekään yllätys, että Eräpäivä!:n kirjoittajat povaavat perinteisen ammattikuvan pikaista loppua, eivätkä suinkaan huolestuneina vaan pikemminkin ilahtuneina. Itse pidän tätä povausta ennenaikaisena, vaikka pidemmällä aikavälillä se lienee kaikissa välittäjäammateissa edessä. Erityisen eri mieltä olen vuorovaikutteisuuden ja asiakaslähtöisen sisällöntuotannon merkityksestä. Mutta siitä ei tarvitse kiistellä, näemme kyllä ajan kanssa, kuka on ollut oikeassa ja kuka väärässä. Jos se nyt on tärkeääkään.

  

Digitaalinen sisältö – kirjaston kohtalonkysymys

En tiedä, minkä kollektiivisen väärinymmärryksen vallassa myös Eräpäivä!:n kirjoittajat näyttävät olevan puhuessaan digitaalisuudesta kun pitäisi puhua verkosta. Pitkin pamfletin sivuja kohkataan ”digitaalisista sisällöistä”, ”digitaalisesta ympäristöstä” ja ”digitaalisesta viestinnästä”, vaikka se on todellisuudessa vain tekninen juttu. Todellisuudessahan olemme eläneet ”digitaalisessa” maailmassa ainakin 1980-luvun alkupuolelta lähtien, mutta muuttivatko CD-levyt tätä maailmaa jotenkin muuten kuin hävittämällä vinyylin rahinat ja pykimiset?

 

Yritän sanoa asian rauhallisesti, vaikka se on vaikeaa. Lopettakaa nyt hyvä nuoriso se älytön puhuminen ”digitaalisuudesta” ainakin kirjastojen yhteydessä. Se on toki ollut näppärä tekninen keksintö ja juuri digitaalisuus tekee teknisesti mahdolliseksi useimmat niistä asioista, jotka ovat muuttaneet myös kirjastojen toimintaympäristön niin täydellisesti kuin ovat muuttuneet.

 

Mutta ei tämä muutos digitaalisuudesta johdu vaan siitä, että digitaalisia sisältöjä on opittu siirtämään verkon välityksellä, ”johtimitse tai johtimitta”, kuten tekijänoikeuslaki asian niin selkeästi määrittelee. Verkkojakelu on se todellinen vallankumous, josta pitäisi puhua, ei digitaalisuus. Tästä lähtien ammunkin jokaisen, joka ei tätä perusasiaa usko vaan jatkaa perusteetonta puhetta ”digitaalisista sisällöistä”.

 

Jos Eräpäivä!:n kirjoittajat olisivat oivaltaneet, mistä käynnissä olevassa vallankumouksellisessa muutoksessa on kysymys, he eivät puhuisi digitaalisuudesta vaan verkkokäytöstä. Kaikeksi onneksi näyttää siltä, että virheellisestä terminologiasta huolimatta kirjoittajat kuitenkin ovat todellisuudessa oivaltaneet, mistä on kysymys. Voi tietenkin olla myös kysymys siitä, että kirjoittajien iän takia he eivät enää näe verkkoa yhteiskunnallis-teknisenä järjestelmänä vaan hengitettävän ilman tai nousevan auringon kaltaisena ilmiönä, johon ei ole tarvetta kiinnittää sen kummempaa huomiota.

 

Siihen nähden, kuinka radikaalisti verkon käyttäminen on kirjastojen näkökulmasta lähinnä tekijänoikeudellinen ongelma, kirjoittajat käyttävät asian pohtimiseen yllättävän niukasti palstatilaa. Silloinkin, kun tekijänoikeudesta puhutaan, se nähdään jonkinlaisena kohtuuden tai reiluuden hiekkalaatikkona, jonka ongelmat ratkeavat hyvällä tahdolla ja yhteisymmärryksellä. Tämä on mielestäni vaarallinen harhakuva, joka uhkaa romuttaa sinänsä oikeansuuntaisen analyysin johtopäätösten arvon.

 

Todellisuudessahan nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä on tarkkaan harkittu immateriaalisten arvojen vallankäytön ohjesääntö, jonka yksityiskohtien muuttaminen on kiinni pelkästään käytettävänä olevan vallan määrästä ja laadusta. Järjestelmä ei pyri olemaan ”kohtuullinen” tai ”tasapuolinen”, sen ainoana tarkoituksena on taata maksimaalinen taloudellinen tuotto sille, joka on onnistunut hankkimaan jonkin sisällön taloudelliset oikeudet itselleen. Vaikka tekijänoikeusasioita Suomessa käsitellään OKM:ssa, maailmanmitassa kyseessä on teollisuus- ja kauppapoliittinen väline. Jos ”nuorkirjastolaiset” aikovat pärjätä tekijänoikeuskeskusteluissa, ensimmäiseksi täytyy unohtaa kaikki ihanteellisuus. Kysymys on vain rahasta ja vallasta – ja rahasta.

  

Tuhansien kirjastojen maa – kentän ääni levällään

Luku erittelee ansiokkaasti sitä valitettavaa tosiasiaa, että kirjastojen organisoitumisen aste ja laatu eivät juuri vastaa mielikuvien tasolla elävää ja eläteltävää ”suomalaiset rakastavat kirjastojaan” -imagoa. Modernin konsulttivetoisen ”kehittämisen” kritiikki on siis paikallaan, mutta olisi ollut mielenkiintoista lukea vähän pidemmällekin vietyä kirjastojen ja poliittisen lobbauksen suhteen kritiikkiä. Suorastaan petyin, kun hehkumaan äityvän poliittisen vaikuttamisen pohdinta päättyy pamfletissa jotenkin kesken nousukiidon.

 

Tässä lukija kohtaa myös hätkähdyttävä hetken, kun kirjoittajat ovat katsoneet tarpeelliseksi alaviitteellä kertoa, kuka ihmeen ”Helle Kannila” tulee tekstissä mainituksi. Testasin tätä meille vanhemmille liki käsittämätöntä tarvetta käytännössä ja kyllä sitä alaviitettä näköjään tarvitaan, keskiasteelta valmistunut kollega ei ollut koskaan kuullutkaan Helle Kannilasta…

  

Kansallisen konserniohjauksen hedelmät

Pamfletin yllättävään antiin kuuluu Kansalliskirjaston modernia roolia suomiva luku, jota ei hidasta ainakaan muodollinen kohteliaisuus. Kansalliskirjasto saa kiitosta oikeastaan vain yhdestä asiasta, nimittäin hyvästä lobbaustaidosta. Sitäkään ei kirjoittajan mielestä ole käytetty koko kirjastoverkoston hyväksi. Itselläni ei ole kompetenssia kaiken esitetyn kritiikin oikeutuksen arviointiin, mutta kyllä tämän lukemista voi suositella uuden kirjastojärjestelmän hankintakierteessä oleville kirjastojen päätöksentekijöille.

  

Kuinka voimme palvella?

Palvelupolitiikka on eräs selvästi ”nuorkirjastolaisuutta” määrittävä alue, jota pöyhitään kirjassa perusteellisesti ja pääosin kiinnostavalla tavalla. Jonkin verran syyttelystä kuultaa suhteellisen lyhyt kokemustausta, joka ei oikein salli nähdä hyvää missään perinteisissä käytännöissä. Asiakaspalvelun tärkeyden korostaminen on kuitenkin paikallaan, sen rooli on eittämättä hämärtynyt kymmenien työllistettyjen, sivareiden ja muiden tilapäisten työntekijöiden pystyssä pitämien vuosien kuluessa.

  

Kirjasto ei satu silmään

Markkinointi on käsite, joka jakaa ammattikunnan takuuvarmasti ainakin kahtia. Pamfletistien näkemyksen mukaan taustalla on semanttinen väärinkäsitys. Markkinointi ei ole mitään kauheaa kaupallisuutta vaan paremman palvelun suunnittelua ja toteuttamista. Tilalle tarjotaankin 2000-luvulla reippaasti levinnyttä asiakaslähtöisyyttä.

 

Tällä alueella juuri nuoremmilla kollegoilla lieneekin paljon annettavaa, koska monella heistä on vanhempia polvia soveltuvampi koulutus ja pääosa elämästä on sujunut jatkuvan markkinoinnin kohteena olemisen merkeissä. Vanha ja vähän kyyninen kollega ei ehkä pysty heittäytymään täysillä siihen toiveikkuuteen, jota pamfletti henkii suhteessa ympäröivän maailman kanssa tehtävään markkinointityöhön. Tällä alueella kuitenkin tarvitaan selvästi uudenlaista asennoitumista. Eräpäivä! antaa sen pohdiskeluun hyviä ärsykkeitä.

 

Kirjoittajien ikä tulee tässäkin kohdassa esiin: ”Facebookin vastaisuus on muutenkin melko kummallista; eihän kukaan puhelimiakaan vastusta.” Jos olisin Facebookin mainososastolla töissä, hymyilisin leveästi. Jos kirjastoalan ammattilainen mieltää yhden kaupallisen yrittäjän neutraaliksi verkkotekniikaksi, firman talousosasto ei taatusti potki mainosporukkaa pellolle. Oikeastihan tuossa analogiassa pitäisi lukea ”eihän kukaan Applen puhelimiakaan vastusta”. Kyllä vastustaa, kuten kritisoi myös Facebook-palvelua ihan siitä riippumatta, mitä ajattelee tämäntyyppisistä palveluista muuten.

 

Myös tässä luvussa esiintyy runsaasti asiakkaisiin kytkeytyvää optimismia, jota elämänkokemuksen kitkerät vuodet eivät ole vielä samentaneet. No, ei siinä mitään vaarallista ole, ellei samalla heitetä menemään ammattilaisten ehkä vähän tasapaksua, mutta laadullisesti kuitenkin aika turvallista tuotantoa. Asiakkaat ovat usein mainioita yksilöitä, mutta ryhmänä kovin epäluotettava ja arvaamaton tekijä. Siinä olen kyllä yhtä mieltä, että kysymme liian harvoin suoraan käyttäjiltä.

  

Pätemättömyytensä äärirajoilla

Kirjastoammatillisen pätevyyden problematiikkaa ei koskaan ole pohdittu liikaa. Voin yhtyä useimpiin pamfletin näkemyksiin asian tiimoilta. En ole esimerkiksi koskaan ymmärtänyt – enkä myöskään omalla tontillani soveltanut – sitä jäykkää ja muodollista pätevyysajattelua, joka kirjastoalalla on laajalti voimassa. Kannatan myös asiakaspalvelutyön arvon aitoa tunnustamista, siinä on kohtuuttoman paljon tekopyhää kiittelyä juhlapuheissa ja alentuvaa suhtautumista todellisuudessa.

 

Kirjoittajat riisuvat mielenkiintoisella tavalla ns. ”hiljaisen tiedon” ympärille kiedottua verhoa, koska heidän mielestään siinä on liian usein kysymys vanhempien ikäpolvien haluttomuudesta luovuttaa valtaa nuoremmille. ”Mikään tieto ei kuitenkaan ole relevanttia vain siksi, että se on joko vanhaa tai uutta.” Totta, kuten sekin, etteivät 1900-luvun osaaminen riitä kenellekään modernissa kirjastossa työskentelevälle.

  

Johtamisen haikeudesta ja vaikeudesta

Tämä laaja luku käsittelee kirjastojen muutosjohtamista eli sitä, miten järjestelmä ja sen työntekijät luotsataan ”analogisesta digitaaliseen” maailmaan. Tekstissä on hiukan konsulttimakua, mutta kyllä sen ajatuksiin pääosin yhtyy vastaväitteittä. Yhteenvedoksi tarkoitettu ”Ylipäällikön päiväkäsky” on otsikkonsa mukaisesti varsin suorasukainen ja ehdoton tehtäväksi anto, josta olisi todella kiintoisaa kuulla tällä hetkellä kirjastoja johtavien kommentteja. Ylipäällikkö nimittäin käskee ulkoistamaan ja ostamaan palveluita, lyhyesti rikkomaan perinteiset rakennelmat.

 

Niin hyviä kuin Ylipäällikön käskyt sinänsä ovatkin, tarpeetonta abstraktiutta niihin on jäänyt ja sen seurauksena on vaara, että kenttäpäälliköt ymmärtävät käskyt jokainen omalla tavallaan. Annos lisää konkreettisuutta esimerkiksi ulkoistamiseen erityisen hyvin soveltuvista töistä olisi parantanut päiväkäskyn uskottavuutta merkittävästi.

  

Ensimmäinen päivä – elämämme tilaisuus

Pamfletin päättävä tavoiteohjelma on hämmentävä. Se on kirjoitettu varsin kaunokirjalliseen tyyliin, mutta kyseessä lienee silti ”nuorkirjastolainen manifesti”, ainakin tiivistetysti. Annan siksi jokaiselle teesille oman arvosanani.

 

1. Turvataan joka ikisen oikeus ja mahdollisuus päästä käsiksi itseään kiinnostavaan tietoon

Kaikin puolin kannatettava tavoite, mutta mitä konkreettisesti tarkoittaa lause ”on korkea aika järjestäytyä yhteisen tavoitteen taakse”? Pitäisikö perustaa Kirjastopuolue vai yhdistää kaikki aatteelliset ja ammatilliset alan järjestöt? Tässä olisi ollut paikka kuvailla vaikkapa tätä Ylipäällikköä ja hänen joukkojaan vähän tarkemmin.

 

2. Tavoitellaan yhteistä tahtotilaa

Hyvällä tahdolla tulkitsen tämän keskeneräisen tuntuisen teesin tarkoittavan, että olisi syytä löytää yhteinen etenemisen strategia suhteessa vaikkapa e-kirjoihin. Tämä on selvä juttu, kuten sekin, että tarvitsemme taitavia lobbareita. Itse asiassa olisin valmis tinkimään ja toteamaan, että vähän vähemmänkin taitava lobbari olisi hyvä alku. Mutta onko kaikki kiinni vain tahdosta, siitä en olisi ihan varma. Kansalaisten sivistykselliset perusoikeudet tuskin ovat minkään ammattiryhmän ”saavutettujen etujen” takana. Myönnän, en ihan ymmärtänyt, mistä tässä on kysymys.

 

3. Kyseenalaistetaan osaamisemme ja tekemisiemme tolkku

Kannatan itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista, joten voin allekirjoittaa teesin ongelmitta. Olen myös samaa mieltä siitä, että kansalaisen näkökulmasta tekijän ammattinimikettä tärkeämpää on palvelun laatu. Täysin ongelmatonta ei kuitenkaan ole sen määrittäminen, milloin jonkun ulkopuolisen tarjoama palvelu on oikeasti laadukkaampaa.

 

4. Heitetään hellät hyvästit instituutioille

Instituutionvastaisuus saa tässä teesissä niin abstraktin ilmiasun, etten oikein innostu. Kyllä näiden ”instituutioiden” ongelmallisuutta pitäisi vähän konkreettisemmin kyetä ilmaisemaan, jos niistä halutaan kokonaan eroon. Keskeisissä tavoitteissa rima on uskallettava konkreettisesti, ei vain ajatusleikkinä.

 

5. Avaudutaan avoimille työmarkkinoille

Kirjastopalveluiden henkilöstön koulutus ja rekrytointi puhtaalta pöydältä on kiehtova ajatusleikki, vaikka se lainsäädännön takia leikiksi jääkin. Pidempään töissä olleille ei liene salaisuus, että muodollisen koulutuksen ja arkiosaamisen keskinäissuhde on usein varsin olematon. Tärkeätä lienee huolehtia siitä, että myös työmarkkinat aloittavat puhtaalta pöydältä.

 

6. Fuusioidutaan

Otsikko on aika epäonnistunut, mutta sen alla on järkeviä asioita. Järkeviä ja samalla täysin mielikuvituksellisia, sanalla sanoen epärealistisia. Verkossa liikuteltavien sisältöjen tekijänoikeudelliset käyttöehdot eivät ole noin vain sovittavissa, oltiin kirjastopuolella miten yksimielisiä tahansa. Iso kimppa parantaa neuvotteluasemia, mutta ei muuta perusasetelmaa hitustakaan. Olemme onnen kerjäläisiä. ”Ketterä” alueellisten varastokirjastojen verkko on tarpeeton innovaatio, alueellisuudesta ei tässä tapauksessa synny mitään lisähyötyä.

 

7. Löydetään toivoa siitä, ettemme ole yksin

Ylistys globaalille kirjastoyhteisölle on soma ajatus, vaikka sen realisoiminen ”uuden kirjaston” konseptina ja uusina palveluina on tässä vaiheessa puhdasta toiveajattelua. Maailmankylän olosuhteet ovat sen verran erilaisia, että todennäköisyys elintasorajat ylittäville kirjastoinnovaatioille ei liene kummoinen. Pois se minusta, että haluaisin olla kyyninen, mutta on tässä vähän samaa kuin aina ajankohtaisessa toiveessa pysyvästä maailmanrauhasta.

 

* * *

 

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Kirjoittajat ovat nähneet vaivaa, mutta paikoitellen olisi kannattanut nähdä vielä hiukan lisävaivaa johtopäätösten konkreettisuuden osalta. Hirveän monen kysymyksen jälkeen lukija kaipaa usein käytännöllisiä ehdotuksia ja esimerkkejä. Pahimmillaan tulee tunne, ettei kysyjällä ole vastauksia itselläänkään.

 

Nuoruuteen liittyvä itsevarmuus ja kaikentietävyys eivät kiusaa minua, joka olen harrastanut kyseisiä syntejä koko elämäni ajan. Olen kuitenkin jokseenkin varma, että osa kirjan lukijoista ärtyy suotta esitystavan takia. Toivottavasti ei kuitenkaan jätä kokonaan lukematta vain kuulopuheiden perusteella.

 

Tekstin kollektiivisuus ei vaikuta täysin aidolta. On helppo havaita eri kohdista eri ihmisten ääniä, vaikka pinnallisesti tekstit ovat yhteisiä, vaikka anonyymejä. Se ei tietenkään vaikuta itse viestin sisältöön, mutta jättää ilmaan kysymyksiä siitä, missä määrin lopputulos edustaa minkään ryhmän ajattelua. Tämä on minusta harmi, varsinkin esipuheen uhmakkuuden näkökulmasta.

 

Kirjoittajien ilmeinen halu olla ”erilainen” on osittain onnistunut, osittain se on johtanut käsitteelliseen epäselvyyteen. Vähemmälläkin uskoo, että ”nuorkirjastolaiset” ajattelevat useimmista asioista toisella tavalla kuin vanhemman polven edustajat. Omaa linjaa olisi ehkä selkeyttänyt jokaisen luvun loppuun kirjoitettu tiivistelmälaatikko katekismuksen selitystyyliin.

 

Iso ja tukevasti ilmaan jäävä kysymys on, miten tästä pamfletista eteenpäin. Organisatoriset tavoitteet jäävät niin epämääräisiksi, etten ainakaan itse osaa ennustaa seuraavaa liikettä. Huonoin vaihtoehtohan on se, ettei mitään tapahdukaan. En usko ”nuorkirjastolaisten” kuvittelevan, että vanha valta luopuu heittämällä ja tarjoaa paikkansa nuorille. Mutta en pysty löytämään pamfletista varsinaista vallankumouksen reseptiä, vaikka sen tarvetta monipuolisesti perustellaankin.

 

Onko kysymys siitä, että ylipäällikköfantasioista huolimatta kirjoittajaryhmä ja heidän ympärillään oleva joukko ei oikeastaan haluakaan ottaa vastuuta kaikista niistä muutoksista, joita kirjan teksti vaatii ja edellyttää? Vastuunkanto pitkällä aikavälillä ei ainakaan kuulu niihin ominaisuuksiin, joihin olisin itse törmännyt nuorempien kollegojen pyrkimyksissä ja yleisessä eetoksessa. Eräpäivä! lyö pöytään sen verran suoria haasteita, että ainakin osaan niistä pitäisi myös käytännössä tarttua.

 

Kirjastoalalla esiintyy niin vähän rohkeaa puhetta, että jokaista yritystä tervehtii sinänsä ilolla. Eräpäivä! onnistuu monessa, vaikka ei ihan kaikessa. Kirjastovallan kammareissa voi esiintyä levottomuutta, mutta ilman selkeää poliittista toimintaohjelmaa tuskin minkäänlaista paniikkia. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä alan ulkopuolinen kansalainen – siis se pamfletin alati läsnä oleva, vaikka nimetön päähenkilö – näistä teksteistä saisi irti.

 

Heikki Poroila

 

PS Kirjan kansi on lähinnä luotaantyöntävä. Toivottavasti se ei kuvaa naturalistisesti kenenkään kirjoittajan työhuoneen nurkkaa kirjoitusurakan jälkeen...

9. marraskuuta 2011 20:13

"Amazon avasi lainakirjaston", otsikoi Kirjastolehti uutisen nettikauppiaan uusimmasta yrityksestä. Myöhemmin aivan oikein todetaan, ettei tässä Amazon Prime -palvelussa mistään lainaamisesta ole kysymys vaan pikemminkin kirjakerhon vanhasta ideasta. Sillä erolla, ettei kauppiaan tarvitse maksaa näistä kuin rippuset siitä, mitä oikeat kirjat maksaisivat.
 
Minusta Amazon Prime on jotenkin ristiriidassa niitten uutisten kanssa, jotka hehkuttavan Amazonin myyvän jo enemmän e- kuin p-kirjoja. Miksi tällainen alennusmyynti - siitähän on pohjimmiltaan kyse -, jos tavara menee muutenkin hyvin kaupaksi? Selitys löytyy uutisen lopusta: "Listalla ei kuitenkaan ole tämän hetken myyntimenestyksiä." Toisin sanoen tämä on Amazonin tapa yrittää saada menemään muutakin kuin listatavaraa. Ei tietenkään huono pyrkimys sinänsä. Mutta kertonee jotain siitä, millä tavaralla ne isot myyntiluvut ovat syntyneet eli danbrowneilla.
 
Mutta näitä "lainakirjasto verkossa" -tyylisiä otsikoita voi joutua lukemaan jatkossakin, kun kaikilla ei ole vielä selkäytimessä "tietoyhteiskuntadirektiivin" keskeinen asia: verkossa ei ole kierrätystä, verkossa ei ole lainaamista, verkossa on maksettava kaikesta. Amazonit eivät ole samalla asialla kuin kirjastot, vaikka siltä saattaa näyttää. Amazoneille on yksi lysti, mitä myydään, kunhan myydään ja mahdollisimman paljon. Kirjastothan eivät ajattele näin, eiväthän?
 
Toisen uutisen mukaan teknologisiin ennustuksiin erikoitunut tutkimuslaitos Gartner uumoilee laillisen verkkomusiikin myynnin kasvavan 7% vuosivauhdilla ja jo muutaman vuoden kuluttua sen rahallinen volyymi alkaa tavoitella CD-markkinoiden lukuja. Mielenkiintoista on lukea, että osuuttaan ovat kasvattaneet sekä Spotify että alan pioneeri iTunes. Mielenkiintoista siksi, että ensimmäinen myy vain bittivirtaa, toinen tiedostoja.
 
Toinen kiintoisa Gartnerin huomio on se, että musiikin laillinen saanti verkosta alkaa olla jo niin helppoa (kiitos Spotify-tyyppisten toimijoiden), että laiton jakaminen alkaa ehkä menettää suosiotaan. Tämähän olisi loogista, sillä monille vertaisverkkojen aktiivikäyttäjille keskeistä on sisältö, ei maksuttomuus saati laittomuus. Mutta on tämä kestänyt, kun teollisuus on jarruttanut ja jarruttanut. Onneksi verkko on tarjonnut toimintamahdollisuuksia myös niille, jotka eivät ole jakaneet levy-yhtiöiden näköalattomuutta. Ties missä poteron pohjalla muuten edelleen oltaisiin.
 
Onko Spotify toteuttanut maksuttoman musiikkikirjaston verkossa? Voiko streaming-kuuntelu korvata pysyvän kokoelman ja musiikkitiedostot? Riippuu vähän siitä, keneltä kysyy. Me vanhemmat olemme kranttuja, mutta moni oikein nuori on sitä mieltä, että Spotify riittää mainiosti. Jopa se maksuton palvelu, mutta varsinkin se varsin kohtuullisesti maksullinen versio.
 
Olen itse ollut sitä mieltä, että kirjaston lisensoima Naxos Music Library on osa minun musiikkikirjastoani, Naxosin verkkokokoelma on osa kirjastoni musiikkikokoelmaa. Tämä on myös konkreettisesti totta niin kauan kuin maksamme lisenssimaksuja. Mutta tohdinko sanoa samoin Spotify-palvelusta, jonka kanssa kirjastoilla ei ole mitään suoranaista tekemistä, vaikka esimerkiksi Pinkka tarjoaa linkkejä?
 
Olen edelleen kahden vaiheilla. Verkon historia ei lupaa edes Spotifylle ikuisuutta, vaikka se lienee omalla kukkulallaan kiistaton kunkku tällä hetkellä. Jos rupean ajattelemaan, että Spotify korvaa osan kokoelmatyöstä, mitäs sitten, jos se yhtäkkiä lopettaakin toimintansa? Tai moninkertaistaa hintansa? Spotify-tyylinen valtavan kokoelman tarjoaminen bittivirtana on niin lähellä kierrätystä kuin uskoakseni nykymaailmassa laillisissa kuvioissa on mahdollista. Siksi haluan ajatella, että kyllä sekin on osa kokoelmaa.
 
Mutta ehkä on vielä perustellumpaa mieltää asia niin, että verkon maksuttomat ja kohtuuhintaiset musiikkipalvelut yhdessä ovat se kokoelma, jonka varassa musiikkikirjastojenkin toiminta jatkuu, oli tekijänoikeustodellisuus mikä tahansa. Jos me pystymme tuottamaan siihen lisäarvoa vanhojen kokoelmien digitoinnilla ja biblio-/diskografisella organisointityöllä, ehkä meidän ei tarvitse murehtia otsikon kysymystä.

24. lokakuuta 2011 20:10

Taannoin kritisoin Love Recordsin pesänhoitajia siitä, että he tarjoavat arkistojen aarteita vain Facebook-nimisen kaupallisen yrityksen asiakkaiksi kirjautuneille. Kantani herätti ristiriitaisia reaktioita, ainakin osalle oli selvästi vaikeata ymmärtää, ettei joku nyt kerta kaikkiaan halua olla tekemisissä kaupallisen sosiaalisen median kanssa.

Vaikka Facebook näyttää käyttäjämäärien perusteella hallitsevan maailmaansa miten vain, nyt sillä on ainakin vahva kilpailija, kun Google toi - lopultakin, on moni vähän vanhempi IT-orientoitunut tuttu antanut ymmärtää - tarjolle oman Google+ -palvelunsa. En ole senkään asiantuntija, mutta olen antanut kertoa itselleni, että se ei suhtaudu käyttäjiinsä yhtä häikäilemättömästi kuin FB ja on mm. tietoturvan suhteen selvästi parempi. No, en voi ottaa asiaan kantaa, mutta ajatuksia tämä tilanne herättää, myös kirjastojen näkökulmasta.

Kun Suomen musiikkikirjastoyhdistys keväällä päätti perustaa oman FB-sivun, kysymys oli lähinnä siitä, perustetaanko vai ei ja kuka siitä ryhtyy huolehtimaan. Sama tilanne lienee ollut niillä sadoilla kirjastoilla, jotka ovat päättäneet näkyä kansalaisille myös FB-maailman kautta. Nyt ollaan sitten uudessa tilanteessa, eikä välttämättä täysin yllättäen. Onhan ollut selvää, että sosiaalisen median puolella liikkuu niin paljon mainosrahaa, ettei sitä kaikkea vapaaehtoisesti jätetä herra Zuckerbergille.

Miten me ei-kaupalliset yleisönpalveliljat nyt reagoimme? Perustetaanko jokaisen FB-sivun rinnalle myös kirjaston Google+ -sivu? No miksi ei muka? Googlen tavat tuntien voimme olla aika varmoja siitä, että ehkä jo piankin sillä on kymmeniä, ehkä satoja miljoonia käyttäjiä. Miten perustella Google +:n käyttäjille, että kirjastot ovat panneet pelimarkkansa (siis sosiaalisen brändinsä) Facebookin puolesta, se kun ehti ensin tarjolle? Kymmenet vähäisemmät yritykset päästä FB:n apajille ovat tuskin herättäneet huomiota kirjastomaailmassa, mutta Google+ kai nyt sentään.

Olen edelleen sitä mieltä, että mitään kaikille tarkoitettua ja sivistyksellisesti olennaista ei saa jakaa pelkästään kaupallisten toimijoitten kautta, ei ainakaan kirjastomaailmassa. Olen myös hiukan huolestunut siitä mahdollisuudesta, että kirjastomme leimautuvat Zuckerbergin monopoliaseman tukijoiksi. Sitä olisi tietenkin pitänyt miettiä jo aikoja sitten, mutta jos nyt ainakin pikaisena korjausliikkeenä pidettäisiin huolta siitä, että jos näytään FB:ssä, näytään myös Google+:ssa. Ei siksi, että se näkyminen noissa on sinänsä välttämätöntä, vaan siksi, ettemme leimaudu.

Sosiaalisen median verkkokeksinnöillä on epäilemättä paljon hyödyllistä annettavaa ihmisille. Jos yksikin kadotetuksi luultu sielu löytää julkiset kirjastopalvelut tai peräti innostuu niistä FB-peukutuksen ansiosta, voidaan osallistumista pitää mielekkäänä. Ehkä kuitenkin viimeistään nyt ruvetaan myös miettimään, mitä kaikkea se merkitsee kirjastolle, että "ollaan Facebookissa" tai "ollaan Google +:ssa". Ei, minulla ei ole tähän kysymykseen vastauksia, pelkästään lisäkysymyksiä heti kun joku vastaa.

Kirjailija Simo Penttilän pistoolisankari T. J. A. Heikkilä tapasi vapauttaa varmistimen kuullessaan sanan "kulttuuri". Heikkilää mukaillen herkistyn itse aina epäluuloiseksi kuullessani sanan "mainosrahoitteinen". Minulla on hyvin vahva tunne siitä, että joka "mainosrahoitteiseen" tarttuu, se kaupallisuuden kirouksiin myös hukkuu. Taistelu verkkomaailman sosiaalisista sieluista on vasta alkamassa. Kannattaisiko meidän julistautua puolueettomiksi?

26. syyskuuta 2011 23:56

Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis pääkirjoittaa Kirjailija-lehden numerossa 3/2011 lainauskorvauksista, joiden maksamiseen EU pakotti Suomenkin jokunen vuosi sitten. Hänen linjansa on viivasuora: lainauskorvaus on kirjailijan työtuloa, eikä nykyinen korvaustaso (3 miljoonaa vuodessa) ole lähelläkään sitä, mikä sen pitäisi olla. Muissa Pohjoismaissa korvaukset ovat meitä vähäisemmillä lainausluvuilla kymmenkertaiset.

Meillä kirjastoihmisillähän ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että luovat ihmiset saavat työstään korvausta. Ainoa pelkomme on ollut ja on edelleen, että korvaustaakka pudotetaan valtion tasolta yksittäisten kunnankirjastojen budjettiin. Sillä olisi dramaattinen vaikutus niin kokoelmatyön laatuun kuin hankintojen määräänkin. Niin dramaattinen, että Kirjailijaliitossakin olisi hyvä muistaa kohdistaa taloudelliset vaatimuksensa vain valtiovallalle.

Olen itse pohdiskellut ennenkin ja tämän pääkirjoituksen jälkeen vielä enemmän, miksi aina puhutaan vain lainauskorvauksista. Musiikin puolellahan ovat Teosto ja Gramex rahastaneet kuntia jo vuosikymmeniä siitä hyvästä, että musiikkia voidaan kunnissa vapaasti esittää ja kuunnella julkisesti. Eikö kirjailijoille tai laajemmin kirjallista työtä tekeville ole tullut mieleen, että heidän teoksiaan käytetään kirjastoissa erittäin paljon myös muuten kuin lainaamalla?

Kaunokirjailijoita edustavaa Varista asia ei ehkä kiinnosta, koska kaunokirjallisuuden nautiskelu kirjaston tiloissa lienee aina ollut suhteellisen vähäistä, eikä moisen puuhan rahastaminen ehkä toisi suurtakaan lisää nykyiseen. Mutta muita voisi kiinnostaa pohtia, miksi sen paremmin EU:n direktiivi kuin Suomen tekijänoikeuslakikaan eivät tarjoa mitään mahdollisuutta rahastaa sillä, että ihmiset voivat korvauksetta lukea ja katsella kuvia kirjastossa.

En minä ainakaan ymmärrä, mitä eroa luovan tekijän näkökulmasta on sillä, kantaako asiakas tuotteen kotiin vai nauttiiko hän sen kirjastossa. Kummassakin tapauksessa asiakas jättää tuotteen ostamatta, koska kirjasto on jo hankkinut sen ja laki sallii kirjastoon hankitun vapaan hyödyntämisen. Miksi EU haluaa hyvittää rahallisesti vain niitä, joiden luovia hengentuotteita ei nautita kirjastossa vaan kotona? 

Vaikka suon mielelläni erilaisille kirjoittajille nämä lainauskorvaukset (ja miksi en soisi, kun olen itsekin saanut jokusen kympin Sanastolta), en voi olla ihmettelemättä tätä korvauslogiikan ontuvuutta. Kun tiedetään, että ns. kirjastokorvaukset suosivat jyrkästi kaunokirjailijoita tietokirjoittajiin verrattuna ja kun myös lainauskorvausjärjestelmä käytännössä sorsii sekin tietokirjoittajia (opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista ei korvauksia makseta), ontuminen alkaa tuntua jotenkin säännönmukaiselta.

No, kaunokirjailijat ovat pystyneet hoitamaan edunvalvontansa paremmin kuin tietokirjoittamiseen keskittyneet ihmiset, mutta puhuminen Tuula-Liina Variksen tavoin lainauskorvauksista työtulona on jotain, jonka pitäisi synnyttää kirjastoihmisissä kylmiä väreitä. Variksen logiikallahan mikä tahansa luovan työn tuloksen käyttämisen pitäisi merkitä tekijälle oikeutta vaatia korvausta tehdystä työstä. Minusta se muistuttaa huolestuttavasti yleensä absurdina esitettyä esimerkkiä siitä, että tuolin suunnittelijalla olisi oikeus rojaltiin aina kun joku uskaltaa painaa takapuolensa tuolia vasten.

Luovan työn tuloksista täytyy voida saada myös taloudellista hyötyä. Tekijänoikeusteollisuudessa yleistyvä into vaatia käyttäjien puolesta oikeutta päättää, mikä on riittävä (siis "oikea") korvaustaso, on kuitenkin perin huolestuttavaa. Sillä tiellä luovasta työstä tehdään laadusta ja kysynnästä kokonaan irrotettua makkaraa, jota teollisuus suoltaa markkinoille pelkästään tuoton takia. Se voi johtaa myös siihen, että kirjastopalvelut muuttuvat kekseliäitten käyttökorvausten seurauksena yksinkertaisesti liian kalliiksi pitää yllä. Kirjastojen ostojen romahtaminen tuntuisi nopeasti muutamaa menestyneintä kirjailijaa lukuun ottamatta koko Tuula-Liina Variksen johtaman kirjailijajoukon tulonmuodostuksessa.

EU:ssa on päätetty, että luovilla tekijöillä on oikeus hyvitykseen siitä, että heidän teoksiaan käytetään maksutta kirjastojen kautta. Tuon hyvityksen määrällisen maksimoinnin suoraviivainen ajaminen ei kuitenkaan välttämättä takaa hyvityksiä saavien kannalta parasta mahdollista lopputulosta. Musiikin ja elokuvan puolella on jo ehditty nähdä, mitä menetyksiä teollisuuden sammumaton ahneus saa aikaan. Kirjailijalla on oikeus ajaa taloudellista etuaan, mutta ylenpalttinen ahneus voi kääntyä itseään vastaan. Sitä ei toivoisi kirjallisuuden ja sen tekijöiden lämpimänä ystävänä.

4. syyskuuta 2011 11:56

Vaikka paikalliset erot ovat suuria ja ehkä suurenemassakin, julkisen kirjastopalvelun yleinen vetovoima saattaa olla Suomessakin heikkenemässä. Käyttöluvuthan ovat varsinkin maailmanlaajuisesti ajatellen edelleen huikeita, mutta ehkä jokin on silti muuttunut.

 

Vuoden 2008 taloudellinen lama ei sysännyt perinteisiä kirjastojen käyttötilastoja ylöspäin, kuten kaikki aiemmat lamat ovat ilmeisesti tehneet mittakaavastaan riippumatta. Olemmeko jo yleisesti ottaen niin varakkaita ja yltäkylläisiä, ettei vuoden parin taloudellinen taantuma vielä tunnu useimmissa yksityistalouksissa? Vai olisiko niin, että herkimmin ostamisen lainaamisella korvaavat ihmiset eivät enää olekaan vain kirjaston varassa?

 

Olen julkisesti arvellut, että iso selitys löytyy internetin valtavasti laventuneesta ilmaistarjonnasta. Monen muun ilmiön ohella erityisesti YouTube-tyyppinen audiovisuaalinen tarjonta (sisällytän käsitteeseen sekä kaikki YouTube-kloonit että Ylen Areenan kaltaiset julkisen palvelun verkkolaajennukset) on muuttanut vähemmällä rahalla toimeen tulemaan pakotettujen elämää ehkä radikaalimmin kuin halutaan tai uskalletaan uskoa.

 

Hifistit ja kuvapuristit eivät ehkä arvosta verkon ilmaispalveluita niiden teknisen tason jyrkän vaihtelun takia (huonolaatuisimmathan ovat todella surkeita, se on myönnettävä). Tavallisemmille ihmisille nämä laatukriteerit taitavat kuitenkin hävitä löytämisen ilon, helppokäyttöisyyden ja tietenkin maksuttomuuden rinnalla. Maksuton sisältöpalvelu tarjoaa niin valtavasti sekä hauskaa että kiinnostavaa, ettei sen kanssa ole kenenkään helppo kilpailla. Ei kirjastonkaan.

 

Pitäisikö siis olla myös LibTube (BibTube, KirjastoTube), kanava kaikenlaiselle kirjastojen tuottamalle audiovisuaaliselle ja miksei kirjallisellekin sisällölle?

 

Onhan meillä jo Kirjastokaista, jossa on kirjastotelkkari ja kirjastoradio, vastaa valpas kollega. Sen suosituimmilla videoilla on tuhansia katselukertoja, Kirjastoseuran 100-vuotisvideo Isältä pojalle on katsottu peräti 84000 kertaa. Suosittuihin verkkoaineistoihin verrattuna tämäkin on silti pieni luku. Useimmat Kirjastokaistan videot jäävät reilusti alle 10000 katselukerran. Tämä ei välttämättä kerro mistään epäonnistumisesta, mutta ehkä kuitenkin jäämisestä oman genren sisään.

 

LibTube voisi olla myös toisenlainen aarreaitta eli kaikenlaisen vanhan, tekijänoikeudelliset kahleensa jo karistaneen aineiston lataus- ja nautintapaikka. Vaikka melkein kaikki uusi ja suuri osa vähän vanhemmastakin on lakisyistä jätettävä rauhaan, kyllä sitä vapaatakin aineistoa kirjastoista löytyy enemmän kuin äkkiseltään arvaa. Hauskinta on, että kansalaisten tavoin myös kirjasto voi ilman rajoituksia digitoida tätä vapauden valtakunnan sisältöä verkkoon, siis vaikka LibTubeen. Vaatiihan se resursseja laitteisiin ja työhön, mutta mikäpä olisi liikaa kirjaston pelastamisesta?

 

Kysymys on myös tarjoamisen tavasta. Niin upea asia kuin Kansalliskirjaston Raita-tietokanta onkin, sen uumenissa olevan tekijänoikeudellisesti vapaan musiikin hahmottaminen vaatii aikamoista sitkeyttä. Itse tietokanta ilmestyy kyllä googlaamalla jo seitsemänneksi osumaksi erilaisten dendrologisten viitteiden jälkeen, mutta siitä eteenpäin mennään aika kuivakassa ja muodollis-asiallisen informaation merkeissä. Visuaalisuuden vähäisyys vahvistaa mielikuvaa siitä, ettei nyt olla ainakaan minkään viihtymisen perässä.

 

Vanhan viehätystä ei kannata aliarvioida. Vaikka netin suurimmat klikkausluvut kohdistuvatkin uusimpiin viihdemaailman ilmiöihin, verkon voima ei jää niihin. Monty Python -ryhmän laulua Always Look On The Bright Side of Life elokuvasta Life of Brian (vuodelta 1979) on katsottu ja kuunneltu melkein 7 miljoonaa kertaa. Meillä ei ehkä ole ihan samanveroista hittitavaraa, mutta esimerkiksi vanhojen laulukirjojen digitoiminen voisi olla yllättävä hitti. Moni laulu kun on julkaistu vain yhden kerran jossain muistojen hämärässä odottavassa vihkosessa.

 

LibTube voisi olla kaikenlaisen sisällön ja muodon lähde, jota saisivat ruokkia niin kirjastot kuin kansalaisetkin. Tekstit, äänet, kuvat, liikkuva kuva kaikkine yhdistelmineen olisi syytä sallia mukaan. LibTube olisi taatusti erilainen kuin mikään yksittäinen palvelu on tähän asti ollut. Ehkä sitä pitäisi kokeilla edes?

 

Heikki Poroila

 

PS. Jos lain salliman turvadigitoinnin puitteissa tehtäisiin kaiken lisäksi ennakoivaa työtä, vuosien mittaan siltä puolelta valuisi vapautuvaa sisältöä täysin vapaaseen verkkoon. Sekin voisi olla kirjastoille jonkinmoinen maineteko. Käytännössä melkein kaikki vanha aineisto olisi täten digitoitavissa ja ennen täyttä vapauttaan tarjottavissa omistajakirjastossa päätteen kautta nauttivaksi. Sekin saattaisi olla mielekkäämpää kuin asiakkaiden kosiskelu asioilla, jotka eivät ole kirjaston ominta aluetta.

3. elokuuta 2011 19:12

Keskikesämme näyttää täyttyvän puheella vihapuheesta ja suvaitsemattomuuden suvaisemisen sietämättömyydestä. Yhdysvalloissakin vuosittain järjestettyä kiellettyjen kirjojen viikkoakin yritetään kansainvälistää ja tuoda internetiin, jonka ympärille suurin kiihko muutenkin näyttää keskittyvän. Syystä ja syyttä suotta.

Keskustelu muistuttaa siitä, miten vaikeata on keskustella vaikeista asioista jo sen takia, että kieli antaa niin suuret mahdollisuudet ymmärtää samatkin käsitteet eri tavoilla tahallaan tai muuten vain. Kun suvaitsevaisuuden puolesta taisteleva humanisti vaatii kovin sanoin toimia omasta mielestään suvaitsemattomuutta edustavan kansalaisen vaientamiseksi, alkaa tulla jo äitiä tai Batmania ikävä. Jos suvaitsevainen ei siedä suvaitsemattomuutta, mistä oikein lopulta on kysymys?

Olisi kivaa myös kirjastojen kannalta, jos sanat ja puheet voisi jakaa hyviin ja pahoihin tavalla, josta kaikki ovat samaa mieltä. Silloin täytyisi päättää vain siitä, pitääkö kirjastosta löytyä myös noita pahoja sanoja puheita. Nyt pitää sen lisäksi miettiä, missä yhteyksissä ja missä tarkoituksessa jokin ehkä muuten hyvä sana muuttuu pahaksi ja toisinkin päin. Monen muun asian lisäksi.

Kieltä on aina käytetty vallan välineenä, mutta 1990-luvulla Yhdysvalloista Eurooppaankin valunut väline "poliittisesti korrekti kielenkäyttö" - jolle julkirasistisessa maassa lienee ollut ainakin alkuun varsin painavaa käyttöä - on nostanut kielipelit julkisen keskustelun ytimeen. Media kyttää alituiseen päättäjien ja muiden kopisevien kenkien suustaan päästämiä sammakoita, mutta jättää samalla usein puheen varsinaisen tarkoituksen ja asian toissijaiseksi. "Korrektin" vaatimuksella mikä tahansa erimieli voidaan myös helposti osoittaa torjuttavaksi, varsinkin jos voi eliitin lailla määritellä, mitä se "korrekti" milloinkin on.

Kun nyt kiivaillaan siitä, mikä kaikki on vihapuhetta, mikä suvaitsevuutta ja mikä muuten vain sopimatonta, teeskennellään jonkinlaisen yleisen konsensuksen vallitsevan kielen maailmassa. Ei kyllä vallitse, se kaikki on tiedotusvälineiden ja niiden takana olevien poliittisten liikkeiden synnyttämää illuusiota. Tarkoitus on pikemminkin välttää itse asioista puhuminen keskittymällä kielipeliin täysillä.

Sanathan eivät sinänsä ole vaarallisia, vaan niiden takana olevat ajatukset, aatteet, ideologiat, mielihalut, inhot ja tykkäämiset. Mutta taitaa olla helpompaa kiistellä sanoista kuin niiden takana olevista monimutkaisista ilmiöistä. Se jos mikä on yleisinhimillistä.

Vanhat kiroukset ovat tässä suhteessa kiinnostavia. Jos minun lapsuudessani kiljaisi JUMALAUTA!, siitä sai jonkinasteiset moitteet (kun taas neekereistä puhuttiin tarpeen ilmaantuessa täysin luontevasti niin koulussa kuin kotonakin). Mutta jos mummo kirkossa anovi kovallakin äänellä JUMALA AUTA!, hurskaana vain pidettiin. Kun tuon aikoinaan tajusin, tunsin niin suurta vapautuneisuutta kun nuori ihminen vain saattoi. Kirosanakin oli vain sopimusasia, ei oikeasti sen huonompi tai parempi kuin mikään muukaan sana!

Kyllä me kaikki sisimmässämme tiedämme, että ikävä käyttäytyminen maailmassa ponnistaa yleensä siitä, ettei siedetä erilaisuutta ääneen tai ääneti. Kun ei siedetä toisen ihmisen omasta poikkeavaa tapaa olla olemassa ihmisenä. Kun ei haluta myöntää, että samasta geneettisestä sammiosta olemme kaikki peräisin.

Olisiko elämä helpompaa - kirjastossakin -, jos ei tarvitsisi aina suvaita, riittäisi, että sietää? Oulussa ei tarvitsisi kenenkään haluttoman suvaita Jussi Halla-ahon kirjoituksia, mutta kirjastossa niitä siedettäisiin siinä missä Mikael Jungnerinkin hengentuotoksia? Pääkaupunkiseudulla näin on tehty, vaikka Jungner on ollut selvästi siedetympi (79 nidettä, 20 hyllyssä) kuin Halla-aho (4 nidettä, 0 hyllyssä). Tärkeintä kuitenkin, että molempia on siedetty. Se on voitto suvaitsevaisuudelle.

Heikki Poroila

PS. Uutisten mukaan Ison-Britannian hallitus aikoo muuttaa lainsäädäntöä siten, että kopiointi yksityiseen käyttöön tulee lailliseksi. Jo on aikakin, sanovat melkein kaikki muut eurooppalaiset. Moista suvaitsemattomuutta on siedetty jo aivan liian pitkään, vaikkei asian laittomuus tietenkään ole estänyt brittejä kopioita tekemästä. Vieläkin puistattaa, kun muistaa nuo vanhat LP-levyjen suojapussit ja niiden HOME TAPING IS ILLEGAL! -varoitukset.

12. kesäkuuta 2011 1:02

Kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander: ”Haluan lukea Kirjastolehdestä, millainen kirjasto on ja mihin se on menossa.” Kymmenen seuran hallitukseen tarjolla ollutta alan ihmistä säestää Relanderia, kukin omalla tavallaan.

 

Samassa Kirjastolehdessä 3/2011 Ira Koivu pääkirjoittaa otsikolla ”New agen kynnyksellä”: ”Uskoi näihin asioihin tai ei, olen varma, että Juurikkala on oikeassa sanoessaan, että elämme murrosajankohtaa. New ageksikin sitä voisi kutsua. Kovien, pinnallisten arvojen rinnalle on noussut hengellisyys.” Numeron pääjuttuna kantta myöten on Kaija Juurikkalan laaja haastattelu ja esittely otsikolla Noita tuli kaapista. Jutulla myydään lehteä, joka on toisaalta musiikin ja elokuvan teemanumero (ja varsin monipuolinen siltä osin).

 

New age -aalto huuhtoi edellisen kerran yltäkylläisen lännen kovien arvojen kultamaita 1980-luvulla. Huuhteli niin menestyksekkäästi, että jouduimme ottamaan musiikin asiasanastoon oman termin new age -musiikki, jolla kuvailtiin niitä satoja hyvin samankuuloisia levyjä, joilla syntikat maalailivat hitaasti ja kauniisti mystiikasta, orientalismista ja muista kiehtovista maailmoista napatuilla otsikoilla tunnista toiseen.

 

Pääkirjoituskuvastaan päätellen Ira Koivu on ollut edellisen new age -aallon aikoina pikkuinen tyttö. Nuoruus ei kuitenkaan selitä ainakaan minulle, mitä tekemistä tällä noitajutulla on sen työn kanssa, jota kirjastoissa teemme. Tällaiset haastattelut ovat tavallisia ns. naistenlehdissä, mutta eivät ammattilehdissä. Kirjastolehden PRO-sivut on vielä nidottu Juurikkala-jutun väliin. Sattuma tai ei, noitajuttua ei voi olla huomaamatta.

 

En tiedä, onko käynnissä Kirjastolehden määrätietoinen hakeutuminen naistenlehtien markkinoille – se saattaa potentiaalista lukijakuntaa ajatellen olla fiksukin ratkaisu – vai pelkästään yksittäinen sattumus. En myöskään tiedä, miten Kirjastoseurassa toimivat alan ihmiset suhtautuvat tällaiseen journalistiseen muutokseen. Asia ei varsinaisesti kuulukaan minulle, koska en jäsenmaksullani osallistu Kirjastolehden julkaisukustannuksiin. Alalla pitkään toimineena ja sattumoisin tämänkin numeron PRO-sivuille eksyneenä kirjoittajana tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi.

 

Kyllä minustakin finanssikeinottelun etujen saneleman yhteiskunnallisen arvomaailman tilalle tarvitaan jotain ihan muuta. En kuitenkaan usko, että ratkaisu löytyy ”hengellisyyden” uudesta noususta, tarkoitettiin sillä nyt ihan mitä tahansa. En usko, että yhdenkään kirjaston resurssit paranevat tai kansalaisten ajankäyttötottumukset muuttuvat sillä, että ryhdymme joukolla etsimään sisäistä noitaamme. En myöskään usko, että jälleensyntymisellä uhkailu pelottaa päättäjiämme parantamaan tapojaan. Kvartaalitalouden näkökulmasta vaikkapa kiveksi syntyminen on aika kaukainen ongelma.

 

Edellä sanottua ei pidä tulkita väärin. Ihmisillä on mielestäni oikeus uskoa mihin haluavat. Ihmisten erilaisista uskomuksista saa myös ihan vapaasti kirjoittaa ja kertoa. Ihmettelyni liittyy pelkästään asiayhteyteen. Jos olisin tiennyt tästä noitajutusta etukäteen, en olisi osallistunut edes PRO-sivuille kirjoittajana (ammattieettisesti tilanne olisi ollut kyllä hankala, koska musiikkikirjastojen toimintaa pääsee niin harvoin esittelemään Kirjastolehden palstoilla).

 

Saan asenteestani epäilemättä pyyhkeitä. Mitä haittaa tuollaisesta jutusta nyt voi olla, jos sillä vaikka saadaan joku kiinnostumaan Kirjastolehdestä/Kirjastoseurasta/kirjastoista. Kyllä siitä on haittaa. Siitä on haittaa sille asiallisuuden ja neutraaliuden imagolle, jota pidän yleisten kirjastojen eräänä keskeisenä arvona. En halua, että rakas kirjasto assosioituu minkäänlaisiin hengellisiin tai henkisiin uskomuksiin, vaan pysyy kaikille avoimena järjen lyhdyn valaisemana alueena huijareiden ja keinottelijoiden hallitsemassa yhteiskunnassamme.

 

Heikki Poroila

 

PS Skepsiksen tarjous 10.000 eurosta valvotuissa olosuhteissa tuotetusta paranormaalista ilmiöstä on edelleen lunastamatta. Myöskään James Randin Yhdysvalloissa tarjoamalle miljoonan dollarin palkkiolle ei ole löytynyt lunastajaa.

 

23. toukokuuta 2011 0:50

Google aikoo kammeta PC:n historiaan tuomalla markkinoille Chromebook-nimisen uuden tavan hyödyntää verkkoa. Näennäisesti kyseessä on uudentyyppinen henkilökohtainen tietokone, todellisuudessa se on vain väline hyödyntää verkossa olevia palveluita. Chromebook vapauttaa käyttäjänsä ohjelmapäivityksistä, virustorjunnasta ja tiedostojen säilyttämisestä omalla koneella.

 

Olen sekä innostunut että erittäin epäluuloinen. Chromebookin esittelyvideo on koukuttava ja vetoaa järjen lisäksi myös ihmisen haluun hypätä nopeasti kiitävään uuteen mukaan ajoissa. Toisaalta konservatiivinen, ennen verkkoa syntynyt ja aikuiseksi kasvanut kerää nopeasti nipun vastausta vaativia kysymyksiä. Entä kun yhteys verkkoon ei toimi tai sitä ei ole tarjolla? Entä jos ne tiedostot kaikista turvatoimista huolimatta kuitenkin katoavat pilven uumeniin? Entä jos suojattu yksityisyyteni on sittenkin pelkkää sanahelinää?

 

Ihmistä houkuttaa aina vastuun siirtäminen jollekulle muulle. Chromebook tarjoaa tätä mahdollisuutta molemmin käsin. Oikeastaan käyttäjälle jää vain verkossa työskentelemisen tehtävä, joka sekin on tietenkin vapaaehtoista. En ole vielä pystynyt päättämään, innostunko Googlen tarjoamasta näköalasta henkilökohtaisessa elämässäni. Minä kun elän pääasiassa muualla kuin verkossa, vaikka sitä paljon käytänkin.

 

Mutta tämä pilvipalveluiden maailma pakottaa kyllä miettimään asioita myös kirjastoammatillisesti. Olen toistuvasti puhunut siitä, kuinka Naxos Music Library ja muut verkossa olevat ja verkon kautta käytettävät palvelut ovat osa musiikkikirjastojen palvelua siinä missä kirjaston seinien sisälle kootut sisällöt. Sitähän se pilvipalvelu pohjimmiltaan tarkoittaa, verkon ja sen käyttäjien suuren massan tuottaman voiman hyödyntämistä. 

 

En pidä ilmaisua ”pilvipalvelu” erityisen onnistuneena, mielikuvat suomen kielessä eivät mielestäni johda sinne päinkään, minne pitäisi, mutta käsite näyttää vakiintuneen. Esimerkiksi Amazon on perustanut   Cloud Drive –nimisen palvelun, joka tarjoaa mahdollisuuden siirtää omat tiedostot Amazonin palvelimille, josta ne ovat käytettävissä mistä ja milloin tahansa – kunhan vain nettiyhteys toimii.

 

Voidaan ajatella, että kaikki verkkopalvelut ovat luonteeltaan ”pilvipalveluita”. Joku toinen ottaa vastuun siitä, että palvelu on sisällöllisesti ja teknisesti ajan tasalla. Sitä vaan käytetään, joku muu hoitaa kaiken muun. Myös kaikki kirjaston asiakkailleen nykyään tarjoamat verkkopalvelut ovat tätä samaa: me teemme verkossa olevan luettelon ja tarjoamme haku- ja varausjärjestelmän ilman kansalaisen vähäisintäkään panosta. (Uudet hakuliittymät tosin painottavat kommentoinnin ja suosittelun "tekemistä", mutta ei nyt niistä tässä sen enempää.) 

 

Mutta voisimmeko tehdä olennaisesti enemmän? Olisiko mahdollista siirtää nykyistä enemmänkin kirjaston palveluita suoraan tai ehkä jopa pelkästään verkon kautta käytettäväksi? Kun kirjaston suljetun tietokannan data on ”vapautettu” hyödynnettäväksi muissa sovelluksissa, se on selkeästi siirretty verkon ”pilveen”. Kun kirjastoammattilainen vastaa asiakkaiden kysymyksiin verkossa, parhaimmillaan tosiaikaisesti, hänen neuvontatyönsä on selkeästi siirretty pilveen. Voimme päivittää pilviaikaan myös sen osan kokoelmien sisällöistä, joita tekijänoikeus ei kahlitse. Kirjastossa verkkoon digitoitu lehti, kirja tai levy on yksi hattara miljoonien muiden joukossa. Mitä suurempi osa kirjaston kokoelmasta löytyy verkosta, sitä vähemmän tarvitaan fyysisiä teoskappaleita, hyllyjä, hyllytystä, muovitusta, tarroitusta – ja asiakkaan varalta päivystämistä fyysisen tiskin takana. 

 

Tekijänoikeuden vangitsemien sisältöjen lisäksi taitaa ainoaksi ei-pilvitettäväksi palveluksi jäädä se sosiaalinen lämpö ja välittäminen, josta fyysistä kirjastoa käyttävä parhaimmillaan pääsee nauttimaan kiireettömän henkilökunnan ja muiden asiakkaiden tasolla. Onko siis esimerkiksi Helsingin keskustakirjaston tulevaisuus kuitenkin pääosin sitä, että se tarjoaa kansalaisille miellyttävän paikan näprätä Chromebook-laitteitaan keskellä stadia lyhyen matkan päässä erilaisista kulttuuritapahtumista? 

 

Toisaalla on keskusteltu railakkaasti siitä, pitääkö yleisiä kirjastojamme kehittää houkuttelevina nuorisotiloina vai sittenkin satsata sisältöjen avaamisen (luettelointi) ja välittämiseen (digitointi) verkon kautta. Minusta vain toisessa näistä arvokkaista tavoitteista olemme asiantuntijoita ja osaajia – vielä. Meillä ei kuitenkaan taida olla yhteisiä suunnitelmia, joiden avulla kirjastopalveluiden siirtämineen pilveen ja käyttäminen pilvestä olisi valtakunnallinen trendi ja kiinnostuksen kohde. Ehkä pitäisi olla?

8. toukokuuta 2011 21:06

Huomaan nykyään olevani marginaalikansalainen myös tietoteknisesti. Yhä suurempi osa Mikrobitistä jää lukematta ihan sen takia, etten harrasta sosiaalista mediaa enkä mobiililaitteita. Minulla on nokialainen vuosimallia 2005 tai jotain, mutta edes iPodia en muista yleensä kantaa mukanani. En ole ollenkaan sellainen kansalainen, jolle insinöörit ja kauppiaat nyt tekevät tuotteitaan.

Kysymys on paljolti koosta, siis mobiililaitteissa (sosiaalisen median jätän taas pohdinnoitta). Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta mikään sellainen laite tai siihen tehty sovellus, jossa on isohkon postimerkin kokoinen kuvaruutu ja minimaaliset näppäimet (tässä suhteessa kosketusnäytöt eivät ole yhtään parempia, sorry vaan). Minä olen tottunut 23-tuumaiseen näyttöön (isompikin saisi olla) ja vanhan kunnon Keytronics-mallisen näppäimistön naputteluun. Miksi minun pitäisi ruveta kiusaamaan itseäni noilla minikokoisillä "'älypuhelimilla"?

Tieto- ja viihdetekniikan kehitys näyttää kulkevan oudosti äärimmäisyyksien kautta. Jos toinen linja pakkaa yhä uusia ja uusia toimintoja mukana kulkeviin laitteisiin, se toinen linja satsaa suunnattoman kokoisiin taulutelevisioihin, omakotitalon vaativiin kotiteatterijärjestelmiin ja vähintään saman verran tilaa vaativiin monikanavaäänentoistojärjestelmiin. Ilmeisesti teollisuus laskee - ehkä aivan oikein -, että vanhemmat ihmiset lojuvat kotona näitten jättikokoisten järjestelmien keskellä, nuoremmat hilluvat ties missä, mutta aina tien päällä erilaisin mobiililaittein varustettuna.

Ovatko nämä ipadit jokin välimuoto, pyrkimys löytää ääripäitten väliltä joku kolmas tie? Viestit ovat ristiriitaisia, aivan kuten kirjojen lukulaitteidenkin kohdalla. Laitteiden odotetaan olevan kevyitä ja helposti mukana liikkuvia, vaikka voisi ajatella, että sen 52-tuumaisen LED-näytön äärellä sitä e-kirjaa vasta mukava olisikin lukea. Vaikka valokuvaaminen pienikokoisella kännykällä vielä onnistuu, iPadin kokoisilla aanelosilla valokuvaaminen on yksinkertaisesti typerä ajatus.

Näyttää pahasti siltä, ettei sitä keskitietä ole tarjolla. Paikallaan lojuva haluaa isoa, liikkuva pientä. Jos liikkuva haluaisi isoa, iPad olisi rakennettu alusta lähtien tuplakokoiseksi, vähintään keskivertoläppärin kokoiseksi. iPad & Co tulevat lähivuosina käymään veristä taistelua trenditietoisten opiskelijanuorten huomiosta mäkkärikannettavien kanssa, enkä ainakaan minä uskalla ennustaa, onnistuuko haastaminen. Toistaiseksi siltä ei ole näyttänyt.

Henkilökohtaisesti on vaikea uskoa, että ihmiskunnan lähitulevaisuuden kuva on kämmenen kokoisen ihmevehkeen kimpussa tunnista toiseen tihrustava nakkisorminen suomalaismies. Olen jo ehtinyt kuulla tuskastuneita kommentteja kosketusnäyttöjen hankalakäyttöisyydestä, kun tarvitaan tarkkuutta. Suurin epäluuloni lähde on kuitenkin ihmisen silmä, joka ei evoluution kuluessa ole erikoistunut seuraamaan asioita postimerkin kokoiselta näytöltä. Oli laite miten älykäs tahansa, miniruutu on miniruutu, joka voi tuottaa iloa korkeintaan Nintendo DS:ssää pelaavalle pikkulapselle (jonka näkökulmasta laite ei niin pieni olekaan).

Kirjat eivät yleensä ole kooltaan 5x7 senttiä, eikä se ole sattumaa. Me haluamme kyllä teräväpiirtoa ja kolmiulotteisuutta, koska se on normaalinäkymämme. Mutta me emme voi haluta pienikokoisia näyttöjä ja näppiksiä, se on biologisesti ja kulttuurisesti ihan mahdotonta.

Mutta voi silti olla, että itseäni kiinnostavien artikkeleiden määrä Mikrobitissä vähenee edelleen ja tuo kummallinen tarkkasilmäisten mobiililmaailma jatkaa porskuttamistaan. No, ainakin silmälääkäreillä ja optikoilla tulee riittämään asiakkaita "älypuhelimien" valloittamassa maailmassa.

10. huhtikuuta 2011 22:58

Olen näin eduskuntavaalien alla lueskellut alan lehtiä. Tarkoitan musiikin tekijänoikeusalaa, joka tuottaa maailmalle yllättävänkin monta isolla rahalla tehtyä, näyttävästi kalliille paperille painettua monivärilehteä. Sellaisia kuten Gramexpress, jonka vaalikuumeen värittämiä viestejä olen vilkuillut.

 

Gramexpressin laajassa Kuuluuko kulttuurin ääni -jutussa Vihreiden kansanedustaja Kirsi Ojansuu on sitä mieltä, että kansanedustajien tulee ”valita puolensa: taiteilijoiden vai piraattien, mediayhtiöiden ja laitevalmistajablokin puoli.” Yhtälö on mielenkiintoinen, koska siitä puuttuvat kokonaan teoksia käyttävät kansalaiset, joiden äänillä kai myös Ojansuu on eduskuntaan valittu. Olisi kiintoisaa kuulla, mille puolelle kansalaiset Ojansuun asetelmassa asettuvat. Lehden haastattelija ei sitä ole valitettavasti tivannut. (Rohkenen olettaa, ettei Ojansuu sentään tarkoittanut, että kaikki kansalaiset ovat niitä ”piraatteja”.)

 

Mahtaako Kirsi Ojansuu tietää tai muistaa, että Gramex järjestönä edustaa sekä esiintyviä taiteilijoita että näitä ”vastapuolen” mediayhtiöitä eli levyteollisuutta? Miten Ojansuu on ajatellut rintamalinjan käytännössä menevän? Kumman puolen etua kansanedustaja oikein ajaa, kun käsitellään Gramexin ja Teoston tukemia asioita?

 

Voimme ajatella ja ainakin toivoa, että sivistysvaliokuntaan valikoituu kansanedustajia, joilla on monipuolinen ja tiedollisesti hyvä yleiskuva kulttuurituotannon maailmasta. Gramexpressin haastatteluiden perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että alan järjestöjen propaganda on ostettu turhan helposti ja kyseenalaistamatta. Tämä käy ilmeiseksi varsinkin puhuttaessa hyvitysmaksuista. Vaikka kyseessä on oikeuspoliittisesti erittäin löysin perustein kerättävä pakkovero, haastatellut kansanedustajat tarkastelevat asiaa pelkästään taiteilijoiden toimeentulon näkökulmasta, lystin maksavien kansalaisten näkökulma on jälleen täysin vieras ja poissaoleva. Sekin on tietysti meikäläisen demokratian arkea, että eduskunnassa ajetaan jonkin yksittäisen edunsaajan puolta. Oudolta kuitenkin kuulostaa, ettei kansanedustaja ole kiinnostunut yhtään siitä ”kansasta”.

 

Tekijänoikeuden syvällinen ymmärtäminen on sekä tiedon että arvovalintojen asia. Luovan tekijän tai artistin puolelle on pintajulkisuudessa helppo asettua, kun kukaan ei tivaa vastauksia monimutkaisempiin kuvioihin. Jättämällä kuvasta pois suuren yleisön kansanedustaja voi näyttäytyä suurena ja pyyteettömänä kulttuurin ystävänä. Pysyvä ongelma kuitenkin on juuri se suuri yleisö, joka ei ymmärrä maksaa tarpeeksi kulttuuriteollisuuden tuotteista ja näyttäytyy siksi propagandassa luovien tekijöiden vihollisena – mitä se ei tietenkään koskaan ole, vaan kaiken taiteilijatulonkin ja välillisesti myös propagandaa tekevien palkkauksen lähde.

 

Jos tekijät – luovat ja esittävät – olisivat johdonmukaisia ja tajuaisivat todelliset valtakuviot, heidän pitäisi tehdä selvä järjestöllinen ja ideologinen pesäero siihen teollisuuteen, joka ilman sivistyksellisen myötätunnon läsnäoloa hyödyntää tekijänoikeussäädöksiä osakkeenomistajille edullisimmalla tavalla, tarvittaessa tekijöiden etuja tylysti talloen.

 

Samalla tulisi tehdä pesäero siihen propagandakoneistoon, joka vuodesta toiseen tekee häikäilemätöntä propagandaa tavallisia kansalaisia syyllistämällä ja rikollisiksi leimaamalla. Kun artistit jotenkin lapsenomaisesti näyttävät kuvittelevan, että esimerkiksi TTVK:n tehtävänä on varjella heidän pennosiaan häikäilemättömiltä ”piraateilta”, jonkun pitäisi valistaa heitä ymmärtämään, että TTVK:n todellinen tehtävä on valvoa tekijänoikeusteollisuuden, ei tekijöiden etua.

 

Välillä tuntuu siltä, että vaikka kaikki toistelevat alan perusviisautta ”artisti maksaa aina”, harva on tajunnut sen tarkoittavan todellisuudessa sitä, että kaikissa laskuissa on sekä artistin että artistin musiikista maksavan kansalaisen nimi, mutta ei koskaan teollisuuden eikä niiden oikeiden rikollisten.

 

Minusta todellista kansanvaltaa olisi keskittyä ajamaan luovien ja esittävien tekijöiden sekä kansalaisten etuja, liikemaailma kun pitää joka tapauksessa huolta omista eduistaan. Löytyykö tähän innokkaita ehdokkaita? Miten on, Mikko ja Veltto?

3. huhtikuuta 2011 0:03

Olisi varmaan karkeaa liioittelua puhua "imperiumin vastaiskusta" tai "kirjan revanssista". Jonkinlainen kaapin paikan näyttö tuntuu silti olevan käynnissä ja sitä paikkaa tunnutaan näytettävän lähinnä yleisten kirjastojen musiikkitoiminnalle. Tuore esimerkki Espoon Tapiolan musiikkiosaston neuvonnan alasajosta on vain yksi tapaus muiden joukossa, vaikkakin nyt vahingon jo ilmeisesti tapahduttua poikkeuksellisen näkyvä. Määrärahojen ja vakanssien leikkaukset ovat valitettavan tuttuja ilmiöitä ympäri Suomea. Eivät tietysti vain musiikissa, mutta aivan erityisesti siinä.

Miksi juuri musiikki? Mikä muu houkuttaa säästämään juuri musiikin kohdalla sen lisäksi, että se on riittävän iso siivu leikattavaksi mutta myös riittävän pieni, joten seurauksia ei juurikaan tarvitse pelätä?

Onhan se outo juttu, kun sitä ei voi nauttia paperilta lukemalla, mikä olisi kaikkien kannalta kätevää. Pitää olla kaiken maailman tallenteet ja soittimet. Ja sitten ne loputtomat luettelointiin käytetyt työtunnit - kyllä sen olennaisen luulisi vähemmälläkin vaivalla tulevan selväksi. Ja viihdettähän se sitten kuitenkin enimmäkseen on eli ei tärkeää ja vakavasti otettavaa. Ja miksi sitä pitäisi kirjastostakin saada, kun kaikki radiokanavat sitä syytävät ja entäs netti, kaiken maailman paikat musiikkia pullollaan, ihan ilmaiseksi. Vierailla kielilläkin laulavat hyväkkäät, tai pelkästään pillejä puhaltavat. Onhan se kirja kuitenkin kirjaston tärkein asia!

Perinteinen kirjakirjasto on kasvanut ja kehittynyt yksinkertaisella logiikalla. Voimavaroja ja valikoimaa lisäämällä on kasvatettu lukijoiden kiinnostusta. Kasvanutta kiinnostusta on palkittu entistä paremmalla palvelulla. Jos taas kiinnostus on näyttänyt välillä lopahtavan, pistetään pystyyn vaikka Kirjatalkoot ja annetaan oikein tuhti lisäpiriste. Ei siis ihme, jos kirjastojemme kirjallisuuspalvelu on niin kattavaa ja yleisesti ottaen erittäin riittävää.

Mutta elämme ilmeisesti kaksoisstandardien maassa, koska kirjapuolella menestyksellä sovellettua periaatetta ei edes yritetä soveltaa musiikkiin. Vaikka vetoapu lainauslukujen puolella on aina kelvannut, tuskin missään musiikkipuoli on saanut hankintaresursseja edes suhteessa osuuteensa lainausmäärän kakusta. Ja kun ne mukavaa vetoapua antaneet lainausluvut ovat nyt verkkotarjonnan kasvun seurauksena kääntyneet laskuun, ei kukaan ehdota Musiikkitalkoita ja tarjoa musiikkipalveluiden piristämiseen miljoonia eurojaan. Käytön vähentymiseen vastataan sen sijaan leikkauksilla eli resurssien huonontamisella entisestäänkin.

Tämä kaikki tapahtuu maassa, jossa kirjallisuuskokoelmia on koottu sata vuotta määrärahoilla, jotka huonoimmillaankin ovat aina edustaneet noin 85-90 prosenttia koko määrärahakakusta. Olen itse käyttänyt vertausta, jossa kirjakirjaston kokoelmat ovat kultaisin levyin päällystetty palatsi, jonka kultausta vuosittain uusitaan 90%:lla rahoista. Kultaisen palatsin vieressä on vaatimaton musiikkitönö, joka joutuu vuosittain taistelemaan niin olemassaolonsa oikeudesta kuin määrärahoistaankin. Tuota tönöä on rakennettu puolet siitä ajasta minkä palatsia, ja aina korkeintaan kymmenesosalla sen saamista korjausrahoista. Ei ihme, jos se ei koollaan ja kultauksellaan pysty häikäisemään (vaikka toimiva tönö onkin).

Kirjastopoliittinen kaksoisstandardi on musiikkipuolen ihmisille arkinen tosiasia, johon on pahimmillaan jo totuttu ja alistuttu. Saadaan olla olemassa, jos voidaan tarjota kirjastobrändille tuhteja lainauslukuja ja makeita kiertolukuja. Jos ei voida, sen pahempi musiikille. Vaikkei sitä kukaan ääneen sano eikä tivatessakaan myönnä, kirjastoilmassa leijuu isoin kirjaimin periaate "musiikki on samojen seinien sisällä vain armosta - eikä tuota armoa kannata ottaa ikuisena ja pysyvästi annettuna".

Minusta tässä tehdään vakava virhe, joka tulee kostautumaan koko kirjastolaitokselle. Vaikka musiikki ei minkään tutkimuksen mukaan ole yleisen kirjaston tärkein käyttöperuste, ei se myöskään ole merkityksetön sille mainiolle brändille, joka Suomen yleisillä kirjastoilla edelleen on. Musiikin aktiivisille harrastajille musiikkiin liittyvä palvelu on aivan yhtä tärkeä kuin kirjallisuuden tai tiedon harrastajille on niiden osalta tarjottava palvelu. Ennen muuta ne yhdessä synnyttävät monipuolisuuden, joka juuri luo tuon kirjaston myönteisen julkisen kuvan.

Hyvä kirjastopalvelu syntyy kokoelman, ammattitaitoisen henkilökunnan ja toimivan palveluverkon kolmiyhteisyydellä. Minkä tahansa osan leikkaaminen heikentää kokonaisuutta, keikauttaa sitä optimaalisesta asennosta. Painottuneesti musiikkiin kohdistuvat leikkaukset eivät ehkä kirpaise kokonaisuutta havaittavalla tavalla välittömästi, mutta ajan kanssa aivan varmasti. Ei kannattaisi edes kokeilla.

14. maaliskuuta 2011 0:44

Olen makustellut Wired-lehden päätoimittajan Chris Andersonin kirjaa Ilmainen : radikaalin hinnan tulevaisuus (Terra Cognita, 2009) jo monta viikkoa ja ihmetellyt samalla, miten on mahdollista, etten ole törmännyt Andersonin pohdintojen kirjastotulkintoihin. Pakkohan niitä on olla, sen verran leveästi tässä tangeerataan julkisten kirjastopalveluiden ydinalueita.

Kirja itsessään on terveellistä luettavaa jokaiselle, jota kiinnostaa verkko muutenkin kuin teknisenä suorituksena. Aivan erityisen terveellistä se olisi tänä päivänä niille suomalaisille kustannusalan ihmisille, jotka pähkäilevät, mitä tehdä e-kirjojen kanssa. Voi tietysti pelätä, ettei Andersonin viestiä uskota tai haluta uskoa. Tekijänoikeusteollisuuden piirissä väite ”ilmaisella voi ansaita enemmän” on perinteisesti ohjannut esittäjänsä pikaisesti ulko-ovelle.

Andersonin pääviestinä on todistaa, kuinka verkko tarjoaa ennen kokemattoman suuret mahdollisuudet hankkia paljon rahaa, vaikka tuote olisi käyttäjälle maksuton, ilmainen. Kirjoittaja näkee runsaasti vaivaa ollakseen hyvin konkreettinen ja vastatakseen saman tien jokseenkin kaikkiin mahdollisiin vastaväitteisiin. Voi sanoa, että Anderson on sekä tehnyt kotiläksynsä erinomaisesti että myös onnistunut mahdottomaksi arvellussa.

Anderson ei kuitenkaan puhu mitään maksuttomista kirjastoista tai kierrätykseen perustuvasta toiminnasta muutenkaan. Pidän tätä valitettavana, vaikka voin ymmärtää sen kirjan kaupallisen orientaation näkökulmasta. Mielestäni on kuitenkin hyödyllistä pohtia, missä määrin Andersonin ilmainen on sukua kirjaston ilmaiselle, jota yleensä kutsumme maksuttomaksi (koska kirjaston pyörittäminen kuluttaa enemmän kuin tuottaa).

* * *

Andersonin ilmainen (kirjassa Ilmainen) syntyy siten, että yksikkökohtaiset tuotantokustannukset painuvat niin lähelle nollaa, ettei jäljelle jäänyttä hintaa kannata tai tarvitse ottaa enää huomioon taloudellisissa laskelmissa. Vaikka Andersonin historialliset esimerkit valottavat tätä prosessia myös ”atomien maailmassa”, hänen huomionsa on ”bittien maailmassa”, jossa kustannusten pieneneminen on ollut aivan erityisen nopeata.

Onko mitenkään mielekästä rinnastaa kirjastojen ”atomien” maksutonta kierrättämistä verkon monien osien tosiasialliseen kustannuksettomuuteen? Voidaanko kirjastojen tapaa toimia mitenkään pitää verkon Ilmaisen edeltäjänä tai tiennäyttäjänä? Viikkojenkaan miettimisen jälkeen en ole asiasta aivan varma.

On ilmeistä, että kierrättäminen laskee ”yksikkökohtaisia kuluja” siinä mielessä, että yhden kirjan tai levyn hinnalla sitä voidaan käyttää näennäisen loputtomasti. Jos hankintahinta on 20 krediittiä, sadan käyttökerran jälkeen yhden käytön hinta on enää 0,5 krediittiä, tuhannen kerran jälkeen vain 0,05 krediittiä. Kirjaston maksuton on Ilmaista ainakin siinä mielessä, ettei palvelua olisi mitenkään mahdollista tarjota, jos jokaisen käyttökerran hinta olisi tuo 20 krediittiä (ajatusloikka verkkosisältöjen hinnoitteluun tässä kohden on tietysti väistämätön).

Atomeista koostuvat kirjastoaineistot kuitenkin kuluvat käyttökelvottomiksi jossain kierrätyksen vaiheessa, toisin kuin verkon bitit. Tuotantokustannusten aleneminen merkityksettömäksi on siten totta vain määrätyn ajan ja vain kokonaisuuden tasolla. Kirjastotyyppisellä kierrätyksellä ei päästä kokonaan eroon kustannuksista, ei myöskään sen takia, ettei Ilmaisen rinnalla ole sitä palvelua, josta yrittäjän tuotto syntyy. Apple voisi jakaa iTunesin sisällön maksutta jo nyt, koska se kykenee myymään ilmaisen sisällön hyödyntämiseen käytettäviä iPodeja riittävän paljon. Lieneekin vain ajan kysymys, milloin iTunes muuttuu kokonaan tai pääosin maksuttomaksi.

Applen iPod-kauppaa vastaa kirjastojen maailmassa taustayhteisön taloudellinen panostus, joka on mahdollinen, koska maksuttomuudella osittain hankittu sosiaalisesti ja määrällisesti laaja käyttö mielletään sijoituksen arvoiseksi. Julkisen palvelun maksaja ei saa kierrätyksestä ylimääräistä rahaa, mutta ehkä säästää sitä koulutuksen, mielenterveyden ja sosiaalitoimen kustannuksissa.

Teoriassa olisi mahdollista tarjota kirjastopalvelun kautta kierrätystekniikalla ja maksutta kaikki inhimillisen luovuuden tulokset. Tekijänoikeuden (poliittinen päätös) takia näin ei käytännössä voida tehdä, vaan joiltakin osin kierrätys estetään keinotekoisen niukkuuden avulla. Verkossa kierrätys on säädetty oikeudenhaltijan yksinoikeudeksi, joten keinotekoinen niukkuus on siellä helppo luoda ja pitää yllä – paitsi jos kansalaiset päättävät murtaa poliittisen päätöksen, kuten vertaisverkkojen kohdalla on tapahtunut. 

* * *

Alustavasti taidan olla sitä mieltä, että fyysisen maailman maksuton kierrätys on läheistä sukua bittimaailman Ilmaiselle, mutta aivan samasta asiasta ei ole kysymys. Voidaan silti heittää lopuksi esiin kysymys siitä, olisivatko molemmat omalla tavallaan kuitenkin Karl Marxin ja Friedrich Engelsin hahmottaman kommunistisen tavaratuotannon ja -jakelun johdannaisia. ”Virtuaalista kommunismia!” on nimittäin yksi vertaisverkkojen käyttäjien päälle langetetuista kirvesleimoista.

Chris Andersonin maailmassa Ilmainen ei tarkoita rahatalouden lopettamista vaan jalostamista siten, että kansalaisten raha kerätään tarvittaessa Ilmaisen jonkin ilmenemismuodon avulla, kun tuotantokustannukset ovat laskeneet niin alas, ettei niistä tarvitse välittää. Anderson ei selvästikään ole osa sitä verkkofilosofien joukkoa, joka näkee verkon Ilmaisen keinona toteuttaa tuota virtuaalista kommunismia (riippumatta siitä, käyttääkö tuota ilmaisua).

Ehkä juuri tästä syystä Anderson ei puhukaan mitään kirjastoista ja erittäin vähän tekijänoikeudesta. Kumpikaan ei oikein sovi verkon Ilmaisen maailmaan. Kirjasto ei ole bisnestä (tästä ei tosin enää vallitse täysi yksimielisyys), tekijänoikeudelle Ilmainen on tappavaa myrkkyä ja vastaavasti tekijänoikeus on myrkkyä Ilmaiselle.

Verkon Ilmainen ei ole sama asia kuin atomien ilmainen, mutta kun ihmisten aktiviteetit siirtyvät kiihtyvällä vauhdilla bittimaailmaan, atomien maailman painoarvo vähenee. Se voi merkitä kierrätyksen muuttumista Ilmaisen eri muodoiksi. Se voi myös merkitä tekijänoikeuden tuottaman keinotekoisen niukkuuden murtumista kaikilla kirjastokierrätyksen alueilla. Se voi merkitä ”virtuaalikommunismin” toteutumista joillakin elämänalueilla. Saattaa hyvin olla, että nämä alueet ovat juuri niitä, joilla kirjastot ovat tavanneet toimia.

Suhteellisen radikaali oletus tekijänoikeuden luoman keinotekoisen niukkuuden murtumisesta verkossa edellyttäisi joka tapauksessa ”kirjaston” määrittelemistä uudestaan. Jos ihmiskunnan henkiset aarteet – ainakin digitoitavissa olevat – ovat kenen tahansa ulottuvilla verkon kautta, kirjastojen tarve kansallisen ja kansainvälisen muistamisen organisaationa muuttuu olennaisesti. Kokoelman keräämisestä on pakko siirtyä korostuneesti sisältöjen avaamisen ja tulkitsemisen suuntaan. Onko sekin vielä ”kirjasto”, on ehkä toisarvoinen kysymys sen rinnalla, kuka tuon avaamisen ja tulkitsemisen kustantaa.

* * *

Kuten edellä olevan pohdinnan pituudesta ja sekavuudesta voi päätellä, Andersonin kirja on virittänyt päässäni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä näin on parempikin.

En kirjoita näitä kolumneja niinkään keskusteluja kuin ajattelua lietsoakseni. Andersonin avaamien näkymien äärellä toivoisi silti kollegoiden kommentteja. Mutta lukekaa kirja ensin.

 

26. helmikuuta 2011 23:16

Mari Koppisen juttu Kohta nuotti soi ja pomppii (HS 20.2.2011 - valitettavasti tarjolla vain maksullisen digilehden puolella, siksi ei linkkiä) oli kiintoisaa luettavaa, mutta silti hiukan harmittaa. Olin ajatellut kirjoittaa sinänsä vanhasta aiheesta eli nuottien verkkoon siirtymisen hitaudesta, nyt ei auta kuin peesata Hesarin jutulla kirjastojen näkökulmasta. Ehkä parempi lukijalle niin.
 
Musiikin esitystavoista nuottikuva on siirtynyt verkkoon selvästi hitaimmin. Jopa niin hitaasti, että sitä on ruvennut epäilemään soittajien ja laulajien olevan poikkeuksellisen konservatiivista ja teknologian vastaista porukkaa. Koppisen haastattelema Otto Romanowski sanoo syyksi ohjelmien vähäisen älykkyyden, pelkkä PDF-nuotti kun ei ainakaan harjoittelussa auta yhtään paperille painettua enempää.
 
Romanowskin kuvailemat tulevaisuuden sovellukset kuulostavat sellaisilta, että voi uskoa jotain isompaakin lähivuosina tapahtuvan. Ei vähiten sen ansiosta, että meillä on nyt nuottitelineelle mukavasti istahtava tietokone eli iPad seuralaisineen. Vaikka 2000-luvun alussa kehitelty digitaalinen nuottiteline ei toteutunut, seuraava loikka voisi olla ihan perinteiselle telineelle istutettu älykäs näyttö älykkäine ohjelmistoineen.
 
Mutta entä musiikkikirjastot? Jos nuottien kustantajillakin on ongelmia tekijänoikeuden ja verkkonuottien kanssa, mitä ihmettä me voimme tehdä, jos ja kun lopulta myös nuotteja aletaan laajassa mittakaavassa käyttää digitaalisessa muodossa erikokoisilta litteiltä näytöiltä ja – Romanowskin vision mukaisesti – ”golfmailat viidellä puhelinlangalla” korvautuvat kolmiuloitteisilla animoiduilla nuoteilla, jotka voivat välittää säveltäjän tarkoituksen kaksiuloitteista grafiikkaa paremmin?
 
Tuskin maailman satoja miljoonia painettuja nuotteja kiirehditään makuloimaan, mutta jos se Romanowskin kaipaama älykäs ohjelmisto syntyy ja jos muusikot ottavat digitaalisen harjoitus- ja esitysympäristön omakseen, kiinnostus ei-digitaaliseen nuottiaineistoon saattaa vähentyä vaikka kuinka radikaalisti. Paljon riippuu varmaan siitä, missä suhteessa tarjolle tulee sekä tekijänoikeuden suojaamaa uudempaa musiikkia ja vapaata vanhempaa musiikkia.
 
Saattaa käydä niinkin, että älykkäät nuotinkirjoitus- ja nuotinlukuohjelmat tuovat kerran vapautuneet klassikot jälleen tekijänoikeuden suojiin, jos ohjelmistot sulkeutuvat kaupallisen yksinoikeuden kammioon niin tiiviisti, että myös Bach soi näissä älykkäissä ohjelmissa vain rahaa vastaan.
 
Kirjastoilla on paljon digitoitavaa nuottiaineistoa, josta osaa ei välttämättä muualta löydykään. Monissa eurooppalaisissa tieteellisissä musiikkikirjastoissa on myös läjäpäin käsikirjoituksia, joista on hyödynnetty esimerkiksi äänitepuolella vain pientä osaa. Jotkut kirjastot saattaisivat siis profiloitua älykkäiden nuotinnosohjelmien sisällöntuottajiksikin. Saatavuuden parantamisen lisäksi asialla on myös käytännöllisiä puolia: monisatasivuisen orkesteripartituurin kuljettaminen ja siirtäminen digitaalisessa muodossa ilahduttaa varmasti ainakin kapellimestareita.
 
On kuitenkin hyvä muistaa, että jos nuoteista tulee e-sisältöjä, niihin sovelletaan samoja tekijänoikeussäädöksiä kuin muuhunkin verkkoaineistoon. Kaikki oikeudet ovat sisällöntuottajilla, eikä uudemman digitoidun musiikin nuotteja voi ruveta lainaamaan ilman asianmukaisia sopimuksia. Jos kirjastoja sitten ylipäätään tarvitaan tämän palvelun tarjoajaksi. Nuottien kustantajilta jos kysytään, luultavasti ei tarvita.
 
* * *
 
Oma toiveeni on, että markkinoille tulisi sellainen vapaa tai hyvin edullinen ohjelmisto, joka ottaisi vastaan eri muodoissa digitoitua nuottikuvaa ja antaisi käyttäjälle joustavan mahdollisuuden tuottaa lähtömateriaalista palveluita erilaisiin tarpeisiin. Yksityisessä käytössä tällainen yhdistelmä olisi varmasti erittäin suosittu ja myös kirjasto voisi tarjota apua digitoimalla niitä tekijänoikeudellisesti vapaita nuottikokoelmiaan. Pelkkä PDF-tuotanto ei tässä kuitenkaan riitä, sillä vasta itse nuottikuvan eli varsinaisen nuotinnoksen täydellinen muunnos digitaaliseen formaattiin tarjoaa jatkomuokkaukselle tarvittavan raakamateriaalin.
 
Itse en tunne erityistä huolta painettujen nuottien kohtalosta, eivät ne häviä minnekään ja ovat monissa käyttötilanteissa täysin riittäviä kymmeniä vuosia eteenpäin. Toisaalta lienee selvää, ettei digitaalisen verkkoympäristön tarjoamia etuja kannata nuottipuolellakaan väheksyä. Sekä interaktiivisuus että säveltäjän tarkoitusperien nykyistä parempi havainnollistaminen saattavat pidemmällä aikavälillä mullistaa nuotinnetun musiikin harjoittelu- ja esitystilanteet. Sitä sopii musiikkikirjastoissakin pohdiskella.
 
Heikki Poroila
 
PS. Monivuotinen helmikuinen traditioni marmattaa Yleisradion taidemusiikin ohjelmatietojen puutteista ja erityisesti kieliratkaisuista ei nyt ihan katkea, mutten myöskään viitsi uhrata asialle omaa kolumnia. Kaikki kun näyttää jatkuvan ennallaan. Pjotr Tšaikovski on edelleen ”Tshaikovski”, opus- tai teosluettelonumeroita ja muita yksilöllisiä tunnisteita vältellään viimeiseen asti ja omatekoiset käännökset (”Nürnbergin nukke”, ”Andalusialainen romanssi”, ”Lemmenlauluvalssit”) antavat ohjelmatietojen käyttäjille loputonta aineistoa älyjumppaan. Minkäs teet.

12. helmikuuta 2011 18:06

Ihmeelliset, ihanat aivomme ovat tiukan paikan edessä. Taas kerran. Satoja vuosia jatkuneesta lukevien ihmisten kulttuurista pitäisi nopeasti siirtyä verkossa klikkaavien ihmisten kulttuuriin. Todellisuudessa tämä ei ole aivojen joustavalle rakenteella temppu eikä mikään. Mutta juuri sen takia Nicholas Carr onkin erittäin huolissaan, ja hänen kirjansa Pinnalliset : Mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita 2010) luettuani en voi olla eri mieltä.

 

Carrin kantava ajatus on, että internet ympäristönä muuttaa aivojamme pysyvästi. Aivan kuten aikoinaan lukeminen muutti aivojemme rakenteen, myös verkon kautta eläminen, kokeminen, muistaminen ja unohtaminen heijastuu suoraan aivojen toiminnalliseen rakenteeseen. Carrin huoli liittyy sekä aivo- että psykologisten tutkimusten kertomaan faktaan; internetin käyttö heikentää kykyämme pitkäjänteiseen ajatteluun, ehkä myös moniin sosiaalisiin reaktioihin.

 

Mistään tuomiopäivän salaliitosta Carr ei kirjoita, vaan lähinnä siitä, kuinka joustavasti aivot mukautuvat uuteen ympäristöön ja sen ominaisuuksiin. Vaikka verkossa eläminen kehittää tiettyjä kognitiivisia taitoja, kuten kykyämme nopeasti selaamalla siivilöidä kiinnostavaa informaatiota, sen hintana on keskittymiskyvyn romahtaminen. Pahimmillaan kehitys johtaa siihen, etteivät tietokoneet muutu ihmisen kaltaisiksi vaan ihmisaivot alkavat muuttua tietokoneiden kaltaisiksi. Carr puhuu ihmisälyn latistumisesta tekoälyksi.

 

Vaikka jätämme hyvin yleisen tason huolet sivuun, nousee Carrin kirjasta mieleen monia kirjastotyötä tiukasti sivuavia teemoja. Perinteinen kirjastohan on suuressa määrin lukutaidon ja lukemisen halun lapsi. Jos meiltä kuihtuu kyky ja halu paneutua hitaaseen informaation keräämiseen, lukemisen haluun nojautuva palvelulaitos on epäilemättä sekin kuihtumaan tuomittu. Jos aivomme kykenevät ottamaan vastaan vain pieneksi pilkottua ja kärsimättömän marssin tempoon tahdistettua sisältöä, miksi ihmeessä pitäisi säilöä lineaariseen kokemiseen perustuvaa kokoelmaa?

 

Huoleni ei ole omakohtaista. Arvelen olevani turvassa, koska riittävän iäkkäänä ihmisenä olen ehtinyt luoda verkkomaailmaan pääosiltaan funktionaalisen suhteen. Käytän verkkoa tiettyihin tehtäviin, mutta näitten tehtävien ulkopuolella se ei vedä puoleensa millään merkittävällä tavalla. Jos voin valita, vietän mieluummin tunnin järven rannalla kuin verkossa tavoitteettomasti maleksien.

 

Mutta itseäni selvästi nuorempien ihmisten kohdalla tilanne on epäilemättä toisenlainen. En tunne varsinaisia nettiaddikteja (Nicholas Carr kuvaa myös itsensä sellaiseksi, vaikkei termiä käytäkään), mutta riippuvuuteen liittyvät pakkomielteet ovat meille kaikille tuttuja: vastustamaton halu käydä tarkistamassa saapunut sähköposti lyhyin välein, jatkuvat piipahdukset Facebookin puolelle, uutisotsikoiden tarkistaminen tuon tuostakin – ja ahdistunut olo, jos tätä kaikkea ei voi syystä tai toisesta tehdä.

 

Välillä tulee mieleen, ettei yhteisöpalveluidenkaan suosio johdu perinteisistä tarpeistamme vaan siitä, että ne vastaavat verkkoelämisen synnyttämiin uusiin tarpeisiin ”olla koko ajan yhteydessä kaikkiin muihin”. Samaa palvelee verkkolaitteiden nopeasti kehittynyt riippumattomuus johdoista, energianlähteistä ja ihmisen sijainnista. Nettiaddiktille mobiili yhteys on kuin hanasta tasaisesti valuva heroiini huumeriippuvaiselle.

 

Toisaalta, miksi huolestua siitä, että aivomme mukautuvat muuttuneeseen ympäristöön? Miksi kyky keskittyneeseen lukemiseen ja hitaaseen omaksumiseen olisivat jotenkin parempia kuin verkkoelämän synnyttämät uudet kyvyt? Nicholas Carrilla on tähän aika selvä kanta. Vaikka kirjan otsikossa käytetään lempeämpää adjektiivia ”pinnallinen”, meistä tulee Carrin mukaan verkon takia tyhmempiä, kun tekoäly ja ihmisen äly yhdistyvät tekoälyn ehdoilla. Ihmisaivot pystyvät joustamaan myös vähemmän monimutkaisen suuntaan, kun tekoäly ei pysty ihmisaivojen suorituksiin. En pysty kirjan luettuani väittämään vastaan.

 

Kirjastojen perinne edustaa kaikkea sitä mitä verkkoeläminen Carrin kuvailemassa muodossa ei edusta. Ehkä luvassa ei olekaan rauhallista rinnakkaineloa, vaan jonkinlaista välienselvittelyä ja kiistaa perinteisten kirjastopalveluiden tarpeellisuudesta. Kenties tämä asetelma heijastuu jo kirjastoalan sisäisissä puheenvuoroissa, kun puhutaan vaikkapa ”Facebookissa kokoontuvista nuorkirjastolaisista” ja vanhanaikaisesti yhteisiä foorumeja käyttävistä jääristä jonkinlaisina vastapooleina?

 

Nicholas Carrin pöydälle läjäyttämä kissa on vaikeasti ohitettavissa, jos on aidosti kiinnostunut siitä, mitä perinteisen elämän kiihtyvä korvautuminen nettielämällä voi merkitä. Kirjastoihmisille asian pitäisi olla pohdintojen kärjessä, sen verran isosta asiasta voi olla kysymys.

 

Kannattaa myös lukea koko Carrin kirja, eikä tyytyä tähän kolumniin. Ja jos aivan välttämättä haluaa, verkosta löytyy runsaasti suomenkielisiä kommentteja ja arvioita googlettamalla...

19. tammikuuta 2011 14:19

Love Recordsin harvinaisuuksia olisi nyt tarjolla verkon kautta. Vaikka kysymys on "vain" single-levytyksistä, ei CD-julkaisua vaille jääneistä albumeista, mielenkiintoa epäilemättä tulee riittämään.

Kiinnostuksen toteuttamiselle on kuitenkin päätetty asettaa ehtoja, joihin esimerkiksi itse en ole valmis suostumaan. Jonkun älynväläyksen seurauksena harvinaisuudet ovat nimittäin tarjolla vain Facebookin rekisteröidyille käyttäjille. Sen lisäksi täytyy tietenkin "tykätä" Love Records FB-sivustosta.

Jokainen saa tietenkin jaella omaisuutta siellä ja siten kuin haluaa. Silti tällainen julkisen verkon ohjaileva käyttäminen on minusta vastenmielistä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ennen tietokoneita syntyneitä kulttuuriaarteita vaalitaan myös FB:n kaltaisessa kaupallisessa yhteydessä. Mutta minulla on paljonkin sitä vastaan, että niitä vaalitaan pelkästään tuollaisessa yhteydessä.

Facebookin kivoihin piirteisiin kuuluu, ettei tässäkään tapauksessa ole löydettävissä ketään vastuullista. Ehkä syyllinen/vastuullinen on Universalin äänitevastaava Timo Vuorio, ehkä joku muu. Olennaista kuitenkin on, että Facebook-ympäristössä leikitään tällaista jos-et-oo-meijän-kaa-niin-me-ei-leikitä-sun-kaa-ollenkaan -höpsötystä. Se ei haittaa aidosti sosiaalisen hömpän osalta, mutta se haittaa, kun kyseessä on yhteinen kulttuuriomaisuus.

Älkääkä tulko sanomaan, että sillähän siitä pääsee kun vaan liittyy reippaasti Facebookiin. Minä kun en halua liittyä siihen. En halua, että minulle asetetaan tällaisia ehtoja. Facebook on sataprosenttisesti kaupallinen yritys, ei mikään yleishyödyllinen hanke. Minulla ei ole vähäisintäkään kiinnostusta edistää kyseisen firman bisneksiä saati toimintatapaa. Miksi Love Recordsin pesänhoitajat yrittävät pakottaa minut sellaiseen?

4. tammikuuta 2011 0:22

Rasmus Fleischerin Postdigitaalinen manifesti (Into 2010) on ärsyttävä kirja. Lupasin palata asiaan sen luettuani, ja lupauksethan on pidettävä. Mutta ei tämä ihan helppoa ole.

 

Fleischerilla on kyky kirjoittaa yleistävin tokaisuin, jotka usein saavat kuulijan karvat sojottamaan. Tokaisujen välissä on kuitenkin myös kiinnostavia ajatuksia ja väittämiä, jotka saavat oman ajattelun liikkeelle. Kyllä tämä pamfletin perinnettä kunnialla jatkaa.

 

Ensin pitää kuitenkin päättää, kuinka voi suhtautua kirjoittajaan, joka näyttää suhtautuvan vakavasti omiin soittolistoihin ja tuntuu ajattelevan, että ”musiikki” tarkoittaa lähinnä klubeilla soitettavaa tanssimusiikkia (toivon olevani väärässä). Itselläni on myös vaikeuksia virittäytyä Fleischerin isolla äänellä ja moneen kertaan manifestoimaan kuunneltavan musiikin valitsemisen vaikeuteen. Hänelle ne iPodin 16381 raitaa ovat ongelma, jota en itse ole koskaan kohdannut tai pohtinut. Mutta minä en kokoakaan soittolistoja…

 

Fleischerin asialista on tekstin lyhyydestä huolimatta pitkä, joten joudun poimimaan vain muutaman ajatuksen. Kirja kannattaa silti lukea kannesta kanteen, muuten siitä jää väärä käsitys.

 

* * *

 

Käsitteellä ”postdigitaalinen” Fleischer tarkoittaa maailmaa, jossa kaikki on muuttunut digitaaliseksi ja jossa musiikin kokeminen on sen seurauksena muuttunut: ”se saa meidät jälleen antamaan läsnäololle arvoa” (s. 65). Jos olen ymmärtänyt manifestin peruskäsitteen ”äga rum” oikein, Fleischerin perusajatus on seuraava: ”Musiikin koskettavuus on sidoksissa haluun jakaa kokemus muiden kanssa.” (s. 79) Kuulokkeilla yksin kuuntelu on huono juttu, jossain tilassa porukalla kuuntelu isokokoisista bassokaiuttimista on hyvä juttu. Kuuntelemisesta pitäisi liikkua kohti osallistujakulttuuria. Siinä sivussa voimme romuttaa tekijyyden ja teoksen käsitteet - ja sinfoniaorkesterit.

 

Myönnän, etten pysty aidosti hahmottamaan Fleischerin kokemaa ongelmaa enkä myöskään hänen ratkaisujaan (en ainakaan klubien ulkopuolella). Vaikka rikkaissa teollisuusmaissa eletään paljolti digitaalisten tallenteiden ja tiedostojen maailmassa, analoginen c-kasetti on edelleen käypää valuuttaa isossa osassa maapalloa. Tai oli ainakin vielä joku vuosi sitten ja maailman talousuutisten perusteella tilanne tuskin on nopeasti siitä muuttunut. Fleischerilla on monessa asiassa selkeästi putkinäkökulma, mitä ei pamfletistilta voi tietenkään kieltää.

 

Todellisuudessa Fleischerkin kyllä tietää, että myös klubiscenen ulkopuolella on elämää, mutta se on pääosin vanhan mallin mukaista ja ei-kiinnostavaa. Vanha Piratbyrån aktivisti osaa kuitenkin terävästi analysoida esimerkiksi tekijänoikeusjärjestelmän hedelmätöntä laillinen-laiton –maailmaa ja kuvaa herkullisesti sisältöteollisuutta, joka vastaa uuteen tekniikkaan vaatimalla valtioita luomaan keinotekoisesti (siis lakiteitse) niukkuutta teollisuuden voittojen kasvattamiseksi.

 

Epäilemättä myös Fleischerin ehdotus sinfoniaorkestereiden hajottamisesta pienemmiksi kamariyhtyeiksi ja iskulause ”Lakkauttakaa taidemusiikki, mutta järjellä” herättävät monenlaisia ajatuksia, kuten myös nyreys jatkuvan uuden tuottamisen pakon edessä: ”Akuutti tarve tuottaa jatkuvasti teoksia, aivan kuin niistä olisi puute, on julkilausumaton lähtökohta. Runsaudesta valitseminen ja teosten konkreettinen kytkeminen aikaan ja paikkaan – näistä harvemmin palkitaan ketään.” (s. 72)

 

* * *

 

Reiluuden nimissä on tunnustettava Fleischerin kyky kutkutella ajatteluamme. Hän esittää mm. väitteen siitä, että musiikkikulttuurimme olisi tyystin toisenlainen, jos musiikkia olisi tallentamisen alkuvaiheissa pystytty editoimaan ja leikkaamaan elokuvan tavoin, ei pelkästään tallentamaan sellaisenaan. Fleischer olettaa, että jos musiikin editointi olisi ollut mahdollista jo 1900-luvun alussa, olisi kehittynyt selkeästi kaksi eri ammattikuntaa, levyttäjät ja julkiset esiintyjät. No, onhan tätä jakoa jossain määrin aina ollutkin (Glenn Gould varmaan tunnetuin näistä levyttäjistä), mutta kyllä päättely on ainakin minusta uskottava.

 

Fleischer jäsentää myös hyvin sen akseliston, jonka ympärille perinteinen musiikin arvostaminen ja käyttäminen ovat järjestyneet. Elävä-mekaaninen, vakava-populaari ja aktiivinen-passiivinen ovat kaikki tuttuja koordinaatistoja myös kirjastoille. Fleischerin vaihtoehto ei kuitenkaan kirjastojen näkökulmasta edusta erityisemmin uutta vaan pikemmin paluuta 1970- ja 1980-lukujen kuunteluun kirjaston tiloissa. Jos Fleischerin viitoittamaa tietä tunnetaan houkutusta kulkea. Itse jäin sen suhteen aika kylmäksi, mutta muuta ei ehkä voikaan odottaa vanhalta hipiltä, joka nauttii pääosan musiikistaan oikein mielellään ihan yksin ja muiden häiritsemättä.

 

Fleischerilla on siis sanottavaa, jota kannattaa pysähtyä pohtimaan. Hänen neuroottisen oloinen suhtautumisensa tarjolla olevan musiikin määrään ja siitä muka seuraavaan valinnan vaikeuteen ei tarkoita, etteikö myös kirjastoihmisten olisi syytä miettiä syntyjä syviä. Onko musiikkikulttuurimme muuttumassa teosten ja tallenteiden hallinnasta sosiaalisten kokemusten ylivallaksi? Onko se hyvä vai huono asia? Meille yksilöinä, musiikkikirjastoille?

 

* * *

 

Olen edelleen jotenkin ärsytetty, mutta suosittelen Fleischerin kirjaa silti varsinkin niille, joitten mielestä Ruotsissa ei tapahdu koskaan mitään mielenkiintoista. Todellisuudessa siellä käydään vilkasta keskustelua asioista, joista Suomessa ei puhu julkisesti kukaan. Ehkä kannattaisi meilläkin, vaikkei erityisesti hingu sen ison bassokaiuttimen äärelle hytkymään.

21. joulukuuta 2010 12:43

Tänään juhlitaan ympäri maailmaa yhdysvaltalaisen säveltäjän Frank Zappan 70-vuotispäivää. Päähenkilö ei valitettavasti ole henkilökohtaisesti mukana kohtuuttoman ennenaikaisen kuolemansa takia. Zappan musiikki on kuitenkin voimissaan ja juhlakalun arvostus itse asiassa korkeammalla kuin enimmäkseen hänen elinaikanaan.

Mitä Frank Zappa olisi mahtanut tehdä näiden kuluneiden 17 vuoden aikana? Hänen kuolemansa osui ajallisesti historialliseen taitekohtaan, jolloin maailmanverkko oli juuri käynnistymässä. Zappa ehti ennen kuolemaansa kyllä suunnitella musiikin verkkojakelusysteemin - tietenkin laillisen -, muttei nähdä sellaisen toteutuvan. Epäilemättä Zappa olisi suhtautunut musiikkinsa verkkojakeluun aktiivisemmin kuin perikunta, jonka protektionistinen ja vanhakantainen asennoituminen on valitettavan tuttua kaikille faneille.

Itseäni on eniten pohdituttanut se, mihin suuntiin Zappan musiikki olisi kääntynyt 1990-luvun kolkossa maisemassa ja 2000-luvun kaiken läpitunkevan kaupallisuuden olosuhteissa. Merkkejä oli siitä, että Zappa keskittyi viimeisinä aikoina kaikkeen muuhun kuin rock-musiikkiin. Voi vai kuvitella, mitä Synclavier-systeemin kanssa hikoillut luova muusikko olisi saanut irti uudemmasta teknologiasta, jonka suhteen Zappa oli koko uransa ajan edelläkävijä ja ennakkoluuloton kokeilija.

Ehkä Zappa olisi ryhtynyt säveltämään laajempina kokonaisuuksina sitä arvostustensa ytimessä ollutta taidemusiikkia, jota hän systemaattisesti kieltäytyi sillä nimellä kutsumasta. Zappa suunnitteli viimeisinä elinvuosinaan myös oopperaa, se olisi ollut toteutuessaan maailmanluokan tapahtuma. Se jäi kuitenkin kokematta.

Zappa suhtautui ihmiseen, myös itseensä, hyvin epäsentimentaalisesti. Hän ei murehtinut kuolemanjälkeistä mainettaan, se oli hänelle yhdentekevää. Hänen asenteensa ei kuitenkaan sido meitä muita, jotka voimme kukin omalla tavallamme muistella tuota 70 vuotta sitten syntynyttä luovaa henkeä. Yritän itse ehtiä kuuntelemaan Kapsäkkiin Ensemble Ambrosiuksen Zappa-tulkintoja ja yön hiljaisina hetkinä, kun viimeistelen vuoden viimeisen Intervallin julkaisukuntoon, saatan kuunnella vaikkapa kappaleen 20 Small Cigars.

 Frank Zappa 1940-1993

8. joulukuuta 2010 22:59

Ruotsalainen tutkija ja aktivisti Rasmus Fleischer on ravistellut näkemyksiämme verkkomusiikista pamfletissaan Postdigitaalinen manifesti (ei suomennettu). Tuoreiden uutisten mukaan Fleischer on myös pohdiskellut musiikin arvon muutoksia, kun tarjolla olevan musiikin määrä on lisääntynyt nopeasti.

Fleischer on epäilemättä oikeassa siinä, että nuorempien sukupolvien keskuudessa purkitetun musiikin vaihtoarvo on muuttunut, todennäköisesti pysyvästi. Jos murrosikäiselle antaa lahjaksi sinänsä mieluisen CD:n, sen sisältö ripataan ja siirretään mobiililaitteeseen puolessa minuutissa ja sen jälkeen itse levy saa jäädä pölyttymään hyllyyn, jota ei koskaan siivota.

Vaihtoarvo - tai lahja-arvo, kuten Fleischer asian muotoilee - on kuitenkin vain yksi musiikkiin liitettävissä olevista arvoista, eikä se kerro paljoakaan niistä muista arvoista. Nuoremmat ikäpolvet eivät ehkä tunne ilmiötä "tätä musiikkia olen etsinyt turhaan kymmenen vuotta!", mutta en usko "kaiken" saatavilla olemisen vaikuttavan erityisen radikaalisti siihen tunnesiteeseen, joka syntyy ohi vyöryvästä massasta kiinni otettuun musiikkiin.

Voin tietenkin olla väärässä, eikä parin vuosikymmenen jälkeen enää kuunnella muuta kuin uusinta musiikkia (näin palattaisiin itse asiassa olosuhteisiin, joista Mozartin kaltainen musiikin ammattilainen sai nauttia tyydyttäessään alati uusia - ja vain uusia - pianokonserttoja janoavan eliitin toiveita). Suhtaudun kuitenkin erittäin suurella epäilyllä tai ainakin vastahankaisuudella Fleischerin visioihin siitä, miten verkon musiikkipalveluita voidaan tulevaisuudessa personoida.

Se on ymmärrettävää, että kauppiaan näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeätä päästä musiikin kuluttajan mieltymysten sisälle, niin syvälle kuin mahdollista. Ihannetilanteessa kauppias saa tiedon mieltymyksistä ennen kuin musiikin kuluttaja itsekään on niitä tajunnut. Mutta jos ajatellaan, että ihmisen musiikkisuhde on jotain ihan muuta kuin kaupallisen kuluttamisen asia, tällainen personointi on aika kyseenalainen trendi.

Todennäköisesti useimmat meistä ottavat vapaaehtoisesti vastaan musiikkiin liittyviä suosituksia ja vinkkejä vain vertaisryhmään kuuluvilta. Verkkokauppa Amazon lienee tämän tajunnut, koska sen runsaat suositukset ovat muodoltaan varovaisia eivätkä suoranaisesti väitä, että olisin välttämättä kiinnostunut tästä ja tuosta, he vaan vihjaisevat, että niinkin voisi olla. Tällaisen vielä sietää, mutta oikeasti korvansa avaa vasta sellaiselle suositukselle, jonka esittäjän tietää olevan jollain tavalla samoilla linjoilla musiikin suhteen.

Itseäni ei kiinnosta vähääkään kuunnella minkään verkkoautomaatin kuuntelusuosituksia, enkä usko varsinaisten musiikin harrastajien tässä suhteessa olevan erilaisia. Mutta jos maailmassa riittää sellaisia passiivisia kuuntelijoita, jotka suorastaan odottavat tietokoneohjelman vinkkejä joko laiskuuttaan tai tietämättömyyttään, tällainen urkinta ja suosittelu varmaan lisääntyvät.

Toivottavasti sen ulkopuolelle voi kuitenkin halutessaan jättäytyä, vaikka verkkoa käyttäisikin. Itse aion varjella musiikkimieltymyksieni erillisyyttä viimeiseen asti. Yhteys katkeaa minun puoleltani heti, jos tyrkytys alkaa. Musiikin todellinen arvohan syntyy vain omasta kokemuksesta.

 

2. joulukuuta 2010 1:17

Laura Kangasluoma kirjoitti Hesarissa otsikolla "Jenni Pääskysaari ja kyynelputous" siitä, miten monia televisio-ohjelmia katsotaan niiden tarjoaman kyynelehtimismahdollisuuden takia. Kolumnin alussa on esimerkkinä Susan Boylen laulu Britain's Got Talent -ohjelmassa, jota jossain koulutustilaisuudessa esitettiin osanottajille ennalta hyvin arvattavin seurauksin.

Tätä Boylen esitystä on katsottu YouTuben kautta ainakin 54 miljoonaa kertaa. Oma arvaukseni on, että jos ääni on ollut päällä, päätteen äärellä on myös tirauteltu kyyneliä ja pidätelty kurkussa olevaa palasta suunnilleen yhtä monta kertaa. Entä jos äänen - musiikin - ottaa pois? Testasin itselläni ja totesin, että koska tunsin tapahtuman dramatiikan ennalta ja koska ohjaaja otti siitä myös kaiken irti näyttämällä Boylen lisäksi yleisön ja tuomareiden reaktioita, saatoin loitsia itseni siihen tunnelmaan, joka kyynelvirrat laittaa liikkeelle myös ilman musiikin kuuntelemista.

Olen kuitenkin aivan varma siitä - ja tähän ei Laura Kangasluoma mielestäni kiinnittänyt riittävästi huomiota -, että kyynelehtimisen kaltainen voimakas tunnereaktio saadaan myös televisiossa ja elokuvassa aikaan musiikin, ei kuvan avulla. Eläytyminen tilanteeseen ilman musiikkia (tai kauhuelokuvien tapauksessa myös hälyefektejä) on yksinkertaisesti vaikeampaa. Musiikki operoi aivoissamme tavalla, joka takuuvarmasti avaa kyynelkanavat, vaikka mikään muu ei avaisi.

Tämä ei ole mikään salaisuus ainakaan taiteen tai viihteen tekijöille. Mykkäelokuvienkin tenho kasvaa kummasti, vaikka taustalle pimputettaisiin pelkällä kapakkapianolla vinkkejä siitä, mitä kuvissa tunnetasolla tapahtuu. Myöhempien aikojen elokuvantekijät ovat oppineet käyttämään musiikkia niin taitavasti, ettei ole mielestäni edes mahdollista yliarvioida musiikin voimaa emootioiden ohjaajana ja käynnistäjänä.

Henkilökohtaisesti en ole tästä musiikin voiman laskelmoidusta käytöstä erityisen innostunut. En pidä ajatuksesta, että musiikki on alistettu tieteelliseen tarkkaan manipulointiin. Ajatus on ikävä varsinkin silloin, kun tuote on kaupallista viihdettä, jonka ainoa tavoite on tehdä tuotteella rahaa. Susan Boyle ja hänen innostunut yleisönsä olivat tietysti aivan vilpittömiä, mutta kyseinen televisio-ohjelma ei sitä ole vähimmässäkään määrin.

Jos joku epäilee musiikin keskeistä roolia eläytymisissämme, suosittelen katselemaan normaalisti itkettäviä tai pelottavia ohjelmia ja elokuvia ilman ääntä. Itse katson pahimmat kohtaukset aina ilman ääntä, varmuuden vuoksi. Ainoa poikkeus tähän ei emootiota ilman musiikkia -sääntöön tuntuu olevan nauraminen. Ilmeisesti huumorin tajuaminen vaatii niin paljon älyn käyttöä, ettei siinä voi hyödyntää musiikkiakaan normaalilla tavalla. Esimerkiksi Monty Pythonin sketsit eivät kaipaa toimiakseen minkäänlaista musiikkia (jota kyllä esiintyy - myös koomisessa roolissa - ryhmän ohjelmissa muuten).

Ihmiselle taitaa olla luontaista hyödyntää musiikin emootiot avaavaa piirrettä monipuolisesti ja luovasti. Yleensä kuuntelemme musiikkia saadaksemme kokea mielihyvää, joskus kiihtyäksemme, joskus tyyntyäksemme. Musiikin emotionaalinen teho lienee ainakin osittain kulttuurisidonnaista, mutta siellä pohjalla on epäilemättä jotain meille kaikille erilaisille ihmisille yhteistä. Sen yhteisen takia Susan Boylen esitys itkettää melkein jokaista.

7. marraskuuta 2010 12:03

Kosmologi Kari Enqvist pitää mahdollisena, että luonnossa - ja myös musiikissa - näkemämme valtava monimutkaisuus on viime kädessä heijastusta pääosin sähkömagneettisesta vuorovaikutuksesta. Tietoisetkin elämykset voisivat Enqvistin mielestä rakentua molekyylien vuorovaikutuksista, vaikka emme vielä tiedä, millä tavalla.

Enqvistin ajatuksen taustalla on pohdinta siitä, mitä itseasiassa tarkoitetaan väittämällä, että musiikin kaltainen ilmiö on enemmän kuin osiensa summa. Esitettynä musiikki koostuu ilmanpaineen vaihteluista, jotka kuuloelimien välityksellä synnyttävät sähkökemiallisia ilmiöitä aivoissa. Aivoihin tuleva informaatio on kuitenkin puhtaasti fysikaalista dataa, joten musiikin täytyy syntyä ihmisen aivoissa.

Tässä kohdassa on useimmille meistä erittäin vaikeata hyväksyä ajatusta, että aivojemme kyky muuntaa fysikaalinen data "musiikiksi" nimittämäksemme ilmiöksi olisi pohjimmiltaan luonnontieteellinen, ei "henkinen" ominaisuus. Tuntuu intuition vastaiselta, että musiikin inhimillinen kokeminen voisikin olla vain molekyylien tanssia luonnonlakien sallimissa sattumanvaraisuuden ja epälineaarisuuden rajoissa.

Olen pohtinut tätä asiaa seurattuani koiraamme, joka tyttäreni Ainon saksofoniharjoitusten aikana ei siirry mahdollisimman kauas, mutta tiettyjen äänenkorkeuksien kohdalla alkaa ulista, edelleen poistumatta paikalta. Mehän emme tiedä, mitä koiran aivoissa tapahtuu ihmiseen verrattuna, kun musiikiksi kutsumamme fysikaalista dataa virtaa kuuloelimiin. Koiran ulina vain tietyissä kohdissa viittaa siihen, että datan laadulla on koirallekin väliä. Emme kuitenkaan tiedä, onko tämä ero laadullista vai määrällistä, sisältyykö siihen "elämys" vai ei.

Usein tuntuu siltä, ettei ihmisenkään musiikin kokeminen ole täysin yleistettävissä. Aivomme reagoivat kyllä aina jollain tavalla, mutta onko meillä loppujen lopuksi todisteita siitä, että tietty musiikillinen dataryöppy ilman sosiaalisia ja kokemukseen perustuvia ympäristöjä aivoissa on objektiivisesti "musiikkia"?

Musiikin määritteleminenkin on osoittautunut aika vaikeaksi. Mikään sadoista määritelmäyrityksistä ei tunnu tavoittavan sitä olennaista, jonka Kari Enqvist arvelee olevan sähkömagneettisten vuorovaikutusten epälineaarisen toiminnan tulosta, ja jota luultavasti hyvin suuri joukko ihmisiä pitää jokseenkin mystisenä ja kiehtovana arvoituksena.

Enqvistin tulkintaehdotus kuulostaa pahalta sellaisen korvissa, joka haluaa nähdä todellisuudessa luonnonlaeista, fysiikasta ja kemiasta, riippumattoman "henkisen" elementin. Joillekin se on "jumalallisuuden" esimerkki, toiselle ihmisen "erilaisuuden" todiste. Itse olen taipuvainen pitämään Enqvistin ehdotusta hyvinkin todennäköisenä, mutta ilman minkäänlaista musiikin "arvoituksen" vähentymisen tunnetta.

Minusta musiikin ihmeellisyyttä ei mitenkään vähennä tieto sen molekyläärisestä alkuperästä. Itse asiassa suoraan luonnon perusvoimista kumpuavan ilmiön kiehtovuus vain kasvaa, koska siihen sisältyy mahdollisuus joskus ymmärtää, miten musiikillinen elämys syntyy. Osa meistä varmasti sulkee mielellään tämän mahdollisuuden tietoisuudestaan ja pitää kiinni musiikin selittämättömyydestä. Mutta sekin on täysin sallittua tässä epälineeristen ihmeiden maailmassa.

* * * 

Molekyläärisiin pohdiskeluihin innoitti Skeptikko-lehden numerossa3/2010 (s. 31-33) julkaistu Risto K. Järvisen referaatti Enqvistin puheenvuorosta 7.4.2010 Tieteiden talolla. Kannattaa lukea kokonaankin.

31. lokakuuta 2010 16:31

E-kirjojen lukulaitteita kauppaavien arsenaaliin on alusta lähtien kuulunut hehkutus siitä, kuinka monta kirjaa mukaan voi ladata. Ei suinkaan vain ne kolme, jotka todennäköisesti reissulla ehtii lukea, vaan miljoona muutakin. Näissä mainoksissa ei koskaan kerrota, millä ajalla ne miljoonat kirjat olisi tarkoitus lukea.

Jos yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan himolukija, joka selättää kirjan jokaisena vuoden päivänä (jätämme Paavo Väyrysen kaltaiset historialliset kyvyt laskelman ulkopuolelle), vuodessa luettujen pinoon kertyy noin 360 kirjaa (jätämme karkauspäivät ja muut risat pilkunviilaajille), viiden reilusti eletyn vuosikymmenen saldo olisi mahtavat 18000 opusta.

E-kirjakauppiailla on taipumusta etsiä analogia iPodien maailmasta. Itselläni sattuu olemaan iPodissa niin iso kovalevy, että sinne mahtuisi sattumoisin juuri noin 18000 musiikkikappaletta. Täyttöasteeni on noin 70%, kuunteluaste tietenkin paljon pienempi. Voin kuitenkin valehtelematta sanoa, että mikä tahansa muistissa olevista musiikkiesityksistä voi päästä kuunneltavaksi melkein milloin tahansa. Täyden kovalevyn läpikuuntelu kestäisi toki sekin jotain, mutta kahdessa kuukaudessa aamusta iltaan se olisi hoidettu.

Todellisuudessa tällainen analogia on mieltä vailla. Musiikkia ja kirjallisuutta käytetään niin eri tavoin, ettei vertailu ilman lukuisia ehtoja ja varauksia ole mielekästä. Mainitsen vain muutaman ilmeisimmän.

Kohtuullisenkin pituisen kaunokirjan lukeminen kestää useita tunteja, ja tuona aikana ihmisen on keskityttävä lukemiseen, korkeintaan kutimet saa synkronoitua kilisemään lukemisen tahtiin. Pääosa musiikkiteoksista on ajallisesti paljon suppeampia, populaarimusiikissa suosituin laji on kolmen minuutin "runo". Kaikkeen musiikkiin ei ole pakko keskittyä, monella meistä aivot pystyvät käsittelemään musiikkia samalla kun tekevät jotain muuta. Itsekin kirjoitan tätä samalla kun kuuntelen Rued Langgaardin kamarimusiikkia.

Paras kirjallisuus kestää useammankin lukemisen, mutta uskoakseni musiikissa uudelleen kuuntelemisen tapa ja tarve on aivan eri tasolla kuin kirjallisuudessa. Rakkain musiikki soi uudestaan ja uudestaan, konkreettisesti lukemattomia kertoja. Kun näin on, mutta on vaikea tietää ennakolta, mitä milloinkin haluaa uudelleen kuunnella, on mielekästä kuljettaa mukanaan melko suurta valikoimaa näitä rakkauden kohteita.

Kirjallisuuden kanssa on toisin, painavaa tarvetta tuhansien kaunokirjallisten teosten pitämiseen koko ajan mukana ei ole. Ainoan poikkeuksen muodostavat ihmiset, jotka tarvitsevat laajan kirjaston tutkimus- tai selvitystyötä varten. Tällöin mahdollisuus ladata mukaan koko tutkimuskirjallisuus on tietenkin erittäin kätevä.

Paitsi että näin ei kirjallisuuden ystävä tietenkään voi tehdä. Haluttua kirjallisuutta ei ole saatavana kaikkiin laitteisiin sopivassa muodossa, ei ainakaan kohtuulliseen hintaan saati kohtuullisin käyttöehdoin. Lausujan lukemia kirjallisia mp3-levyjä on tosin jokunen tarjolla, mutta jos itse haluaa lukea, täytyy tyytyä tekijänoikeudellisesti vapaisiin klassikoihin.

Kirjallista Spotify-palvelua ei ole syntynyt. Mobiili musiikki ja mobiili kirjallisuus ovat tällä hetkellä erittäin kaukana toisistaan. Ja jos se kustantajista riippuu, näin tulee olemaan myös jatkossa. Kustantajathan eivät halua, että voisimme lukea haluamaamme kirjaa päätteeltä kuten minä nyt kuuntelen Langgaardia kirjastosta lainatulta levyltä kopioituina mp3-tiedostoina. Kustantajat haluavat, että maksamme jokaisesta lukukerrasta. Mieluiten yhtä suolaisesti kuin siitä omistukseemme jäävästä paperille painetusta opuksestakin.

Kenellä olisi edes varaa ladata lukulaitteeseensa ne miljoona kirjaa?

10. lokakuuta 2010 20:01

Suomalainen tekijänoikeuslaki sallii hyvin laajan kappaleenvalmistuksen yksityiseen käyttöön, mutta ei täysin vastikkeetta. Laissa on perinteisesti kasettimaksun nimellä tunnettu hyvitysmaksu, jota kerätään erilaisten tallennusvälineiden myyntihintaan upotetun summan muodossa ja jonka seurauksena nämä välineet ovat Suomessa kalliimpia kuin useimmissa naapurimaissa.

 

Hyvitysmaksu on aikoinaan säädetty kasettinauhurin tarjoamista mahdollisuuksista hätääntyneiden äänitetuottajien vaatimuksesta. Sama porukka on taas äänessä, nyt syynä on automaattisen tulovirran pieneneminen ja erilaisten muistivälineiden jatkuva lisääntyminen.

 

En puutu seuraavassa hyvitysmaksun merkittäviin legitimiteettiongelmiin (käytännössä sitä joutuvat maksamaan merkittävässä määrin myös ne, jotka eivät kopioi suojattuja sisältöjä; hyvitysmaksun tasoa tai kattavuutta ei ole myöskään tarkistettu sen seurauksena, että laillisen yksityisen kopioinnin aluetta on eri tavoin kavennettu 2000-luvun aikana), vaan keskityn vaatimukseen jostain tietystä korvaussummasta.

 

Tätä ajattelutapaa edustaa hyvin Gramexpress-lehden päätoimittaja Lauri Kaira, joka tuoreessa pääkirjoituksessaan (3/2010) käyttää ilmaisua ”hyvitysmaksu palautettava oikealle tasolleen”. Mitä Kaira tällä ”oikealla tasolla” tarkoittaa, käy ilmi lehdessä toisaalla olevasta laajemmasta jutusta ”Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu syöksykierteessä”. Ongelma on se, että automaattisesti kertyvän hyvitysmaksun tuotto on pudonnut muutamassa vuodessa puoleen entisestään.

 

Kairan väite on, että ”oikea taso” on vähintään tuo entinen 12 miljoonaa euroa vuodessa ja että syynä kertymän vähentymiseen ei ole kopioinnin väheneminen vaan kopiointivälineitten muuttuminen. Kulttuuriministeri Stefan Wallinin johtama opetus- ja kulttuuriministeriö ei nimittäin ole laajentanut hyvitysmaksuvelvollisuutta kaikkiin niihin uusiin välineisiin, joita markkinoille on tullut. Edellinen hallitus sentään pani verolle tallentavan digiboksin, joka onkin melko kiistatta pelkästään yksityiseen kopiointiin tarkoitettu laite.

 

Kaira kuitenkin ”tietää”, että kansa kopioi nykyään tallentavaan puhelimeen, puhelimen muistikortille, ulkoiselle kovalevylle ja USB-muisteille, ei millekään c-kaseteille. Kaira syyttääkin melko suoraan valtioneuvostoa siitä, ettei se noudata lakia (§26a).

 

* * *

 

Sattumoisin ihan samaan aikaan myös sisarlehti Teostory on hyvitysmaksun asialla haastatellen Lauri Kairan syyttävän sormen kohteen eli ministeri Wallinin valtiosihteerinä toimivaa Marcus Rantalaa. Tulokset ovat ainakin Kairan edustaman ryhmän toiveitten kannalta ikäviä; nykyinen OKM tuskin tulee esittämään hyvitysmaksun laitepohjan laajentamista. Rantalalla on myös selkeät perusteet tälle linjaukselle.

 

Ensimmäinen peruste liittyy kysymykseen siitä, heijastaako hyvitysmaksukertymän väheneminen siirtymistä verotetuista välineistä verottamattomiin vaiko todellista kopioinnin vähenemistä. Rantalan mukaan tietoa ei ainakaan vielä ole olemassa, mutta viitteitä jälkimmäiseen on olemassa. Rantala ilmoittaa itsekin ostavansa lisensoitua musiikkia iTunesista ja kuuntelevansa kotona Spotify-palvelua.

 

Toiseksi Rantala toteaa Suomen haluavan hyvitysmaksuista EU-tasoisen yhteisymmärryksen. Tällä hetkellä Suomi kuuluu pieneen vähemmistöön, useimmissa maissa tällaista pakkoveroa ei peritä. Rantala toteaa myös, että yhteisymmärryksen löytäminen on vaikeaa, mutta ”Yhteinen EU-lainsäädäntö olisi avain.”

 

Kolmanneksi Rantala torjuu väitteet siitä, ettei OKM noudattaisi hyvitysmaksulakia. Hän torjuu esimerkiksi puhelimen tai tietokoneen muistin rinnastamisen videonauhuriin tai tallentavaan digiboksiin, ”niiden funtio on eri”. Ministeriössä ei toisin sanoen olla sitä mieltä, että Kairan luettelemat uudet muistivälineet olisivat automaattisesti lain tarkoittamia ”merkittävässä määrin” kappaleenvalmistukseen käytettäviä välineitä. Asiaa kuitenkin on tarkoitus selvittää ja pohtia, onko tätä ilmaisua mahdollista jotenkin täsmentää.

 

* * *

 

Hyvitysmaksu on suomalaisessa kulttuurimaisemassa ristiriitainen tekijä. Yhtäältä se on kiistatta tärkeä tulonlähde monille sellaisille hankkeille, joihin voisi muuten olla vaikea saada rahoitusta. Maksukertymän radikaali vähentyminen vähentää yhtä radikaalisti jaettavaa pottia ja monet kulttuurijulkaisut jäävät sen takia rahoittamatta.

 

Toisaalta hyvitysmaksun suomalainen konsepti sisältää niin paljon kiistanalaisuuksia, ettei siihen jatkuvasti kohdistuvaa arvostelua voi pitää ainakaan yllättävänä. Lauri Kairan ilmaisema ”oikea taso” symboloi ristiriitaa hyvin; oikeudenhaltijat näkevät hyvitysmaksun vähintään tietynsuuruisena heille kuuluvana kakkuna, kun taas kaikki muut näkevät siinä yhteiskunnan mukana muuttuvan hyvityskäytännön, jota täytyy voida tarkastella muuttuvissa olosuhteissa kaikilta osiltaan.

 

Olen itse pitänyt suomalaista järjestelmää lähtökohdiltaan kohtuullisena ja rationaalisena, mutta toteutustavaltaan epäoikeudenmukaisena ja joiltakin osin kohtuuttomana maksuautomaattina. Jos oikeudenhaltijaosapuoli ei suostu tarkastelemaan maksua kokonaisuutena, vaan haluaa puhua pelkästään ”oikean tason” saavuttamisen keinoista, dialogia ei juuri synny.

 

* * *

 

Edessä näyttäisi olevan kolme tapahtumien mahdollista kulkua. Ensimmäinen tarkoittaa nykyistä asetelmaa, jossa hyvitysmaksun kertymä jatkaa pienenemistään, kun poltettavien CD- ja DVD-levyjen ostaminen vähenee monista eri syistä. Oikeudenhaltijat jatkavat vaatimuksiaan hyvityspohjan laajentamisesta, ehkä myös hyvitystason korotuksesta. Mikään ei oikeasti muutu.

 

Toinen vaihtoehto on yhteisen EU-mallin syntyminen. Jos sellainen saadaan kasaan, suomalainen järjestelmä mitä todennäköisimmin joudutaan purkamaan tai ainakin supistamaan siihen mittaan, jota yleiseurooppalainen konsensus edellyttää. Todennäköisesti oikeudenhaltijat pelkäävät ja vastustavat tätä mallia kaikkein eniten, koska suomalainen käytäntö ei ole normi vaan poikkeus muualla Euroopassa.

 

Kolmas tie olisi purkaa kotimaisen lainsäädännön epäoikeudenmukaisuudet ja sen jälkeen soveltaa maksupohjaa vastaamaan ei kopioinnin mahdollisuutta vaan todellista suojattujen teosten kopiointia yksityiseen käyttöön. Tämäkään ei kelpaa oikeudenhaltijoille, koska se johtaisi merkittävän oikeudettoman tulovirran tyrehtymiseen, jota mahdollinen laitepohjan laajentaminen ei välttämättä kompensoisi.

 

Yhteiskunnallisesti kestävä ratkaisu hyvitysmaksujen keräämiseen saadaan kuitenkin vain siten, että kaikki sen ilmeiset epäkohdat korjataan. Oikeudenhaltijat eivät voi saada laitepohjan laajenemista luopumatta oikeudettomasta tekijänoikeudellisesti vapaan aineiston ja yksityisen kopioinnin piiristä lakisääteisesti poistetun aineiston verotuksesta. Toisaalta kansalaisten on hyväksyttävä, että kun he tekevät kopioita yksityiseen käyttöön suojatusta aineistosta millä tahansa tavalla, siitä syntyy ainakin moraalinen oikeus jonkinlaiseen hyvitykseen.

 

Kukaan ei voi saada koko kakkua, se on parasta jakaa sovussa.

4. lokakuuta 2010 22:54

Helsingin Sanomissa ryöppyää vilkas keskustelu, kun kolumnisti Pekka Pekkala ilmoitti julkisesti kärränneensä iPodin myytäväksi ja siirtyneensä pelkästään Spotifyn kuuntelijaksi. Monen puheenvuoron kiihkeydestä päätellen asialla on väliä.

En nyt puhu ollenkaan asian Apple-puolesta, koska firman ihailijat ja vihailijat ovat jokseenkin yhtä kuuroja itse asialle. Mielenkiintoista on kuitenkin tajuta, kuinka itsestään selvänä jokainen mielipiteensä esittäjä pitää juuri omia kuuntelutottumuksiaan ja musiikkimakuaan.

Musiikkikirjastoissakin tiedetään, kuinka henkilökohtainen asia musiikki voi olla. Ei silti heti arvaisi, miten herkkänä ihminen voi olla ajatuksesta, että joku muu kuuntelee musiikkia eri tavalla. Ehkä toivomme alitajuisesti, ettei kukaan vain aseta minun tapaani kyseenalaiseksi.

On kuitenkin yksi asia pohdiskella, kestääkö Spotify jakelumallina aikaa ja paineita ja toinen asia se, onko fiksumpaa kuunnella iPodilla vai Spotifyn kautta. Jälkimmäisessä pohdinnassa ei minun mielestäni ole paljonkaan järkeä, ellei nyt satu olemaan aivan kertakaikkisen päättämätön ja kaipaa vertaistukea johonkin suuntaan kallistuakseen.

Itseäni ei kiinnosta tapa, jolla yksilö musiikkinsa hankkii ja nauttii, mutta riittävän monen yksilön ratkaisut muuttuvat sitäkin mielenkiintoisemmiksi. Yksilö voi tehdä mitä tahansa janalla ei-minkään kuuntelun ja 24 tuntia tavaraa korvasta sisään, mutta vasta kun riittävän moni muuttaa tottumuksiaan, asiasta tulee yleisemminkin kiintoisa.

Mainitsemassani Hesarin keskustelussa on Spotifyn hehkutuksen rinnalla muistutettu sen vakavista puutteista (monet keskeiset artistit eivät ole mukana, artisti ei saa edes murusia, käyttöliittymä on yksinkertainen mutta sekava) ja myös julistettu sille suhteellisen pikaista loppua.

Jotain kuitenkin kertoo se, että aivan kuten iPodista tuli kannettavan mp3-soittimen synonyymi, Spotify on saanut tuon roolin streaming-palveluiden joukossa, vaikkei se ole suinkaan ainoa alallaan (no, en minäkään muista niiden muitten nimiä). Koska muista ei käydä julkista keskustelua, täytyy uskoa, että Spotify näyttää tietä, minne se sitten johtaakin.

Itselläni ei ole ollut aikomustakaan luopua iPodista, koska en ole mobiilikansalainen ja tuskin sellaiseksi ehdin tullakaan ja koska Spotifyn käyttöliittymä ei sovellu kärsimättömälle luonteelleni. Mutta musiikin lähteestä riippumatta yhdyn Hesarin keskustelussa muutamankin ihmisen muistutukseen siitä, että liika on liikaa musiikissakin. Vastaanottokykymme yksinkertaisesti turtuu, jos musiikkia tulvii koko ajan.

Oli musiikin lähde mikä hyvänsä, se kannattaa välillä sulkea kokonaan. Kun tulee taas ikävä, vaihtoehtoisia lähteitä kyllä löytyy, jokaisen mieltymysten ja tottumusten mukaan. Ehkä se on sitä edistystä.

1. lokakuuta 2010 23:53

Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander on pohdiskellut "sähköisen kirjan" kirjastoille synnyttämää haastetta Turun kirjastomessujen ennakkoseminaarissa. Valitettavasti Relanderin argumentit pohjaavat vahvasti siihen olettamukseen, että "sähköinen kirja" on paperikirjan rinnalle ja jossain vaiheessa ohi menevä tekninen uudistus. Minusta tämä olettamus ei ole muuta kuin kirjankustantajien toiveunta, jota pidetään joidenkin isojen verkkokauppiaitten tuella pystyssä vielä jonkin aikaa.

Relanderin pohdiskelussa on kuitenkin myös järkevä ja huomionarvoinen puoli, joka ei ole sidottu erillisiin lukulaitteisiin vaan niitä paljon todennäköisempään tulevaisuuteen eli myös kirjallisten sisältöjen valumiseen suoraan verkon kautta käytettäviksi, laillisesti tai laittomasti. Tämä näkymä on verrattomasti isompi ja tärkeämpi kuin kindlet ja kumppanit.

Relander pitää mahdollisena, että kirjastolaitoksen rooli muuttuu sen takia, että kirjallisille sisällöille käy kuten musiikille suuressa määrin on tapahtunut ja kuten elokuvallekin pikku hiljaa tapahtuu. Olen tässä arvelussa samaa mieltä Relanderin kanssa, sillä mikään tiedossa oleva tosiasia ei puhu sen puolesta, että kirjallisuus olisi verkossa jotenkin eri asia kuin muut sisällöt.

Syy siihen, ettei varsinkaan kaunokirjallisuuden verkkomarkkinoita ole aiemmin syntynyt (myös laittomat markkinat ovat ilmeisesti edelleen varsin pienet), on kirjallisten viestien käyttötapa. Sen lisäksi että paperinen kirja on muutenkin loistava käyttöliittymä kaikille muille paitsi näkövammaisille, sen mukana kuljettamisen helppous on tähän asti ollut iso este. Vaikka kirjallisuutta voi lukea kotitietokoneen näytöltä, se ei ole luontevaa vähänkään pidemmän tekstin kanssa.

Ratkaisun tuovat mobiilit laitteet, mutta eivät erikoistuneet yhden asian lukulaitteet vaan iPadin kaltaiset mukana kulkevat monitoimilaitteet, joiden avulla on myös riittävän mukavaa lukea kirjallisia sisältöjä. Mustavalkoisilla erikoisnäytöillä on puolensa, mutta vaikka kirjat ovat aina olleet mustavalkoisia, muu maailma ei ole ja siksi väritoistoon kykenevät näytöt tulevat houkuttelemaan mustavalkoisia enemmän. Kun kirjallisuus alkaa sisältää lisääntyvässä määrin linkkejä, muu kuin täysvärinäyttö ei tule kuluttajalle maistumaan.

Mutta miten sen haasteen kanssa on? Onko kirjastoille enää tarvetta maailmassa, jossa myös kirjalliset sisällöt ovat verkon kautta saatavilla (laillisesti tai laittomasti) ja jossa kirjastoilla ei ole lakiin perustuvaa oikeutta kajota tekijänoikeudellisesti suojattuihin sisältöihin? Tämä kysymys on niin iso, että sitä toivoisi jokaisen ammattilaisen pohtivan. Jos kirjaston keskeinen tehtävä (dokumenttien tarjonta) pystytään hoitamaan kansalaisia tyydyttävällä tavalla suoraan verkon kautta, en ainakaan itse ymmärrä, miten se ei vaikuttaisi dramaattisesti julkisen kirjastolaitoksen tarpeeseen ja tehtäväkenttään.

On helppo vastata toteamalla, että onhan kirjastolla muitakin tehtäviä kuin kirjojen lainaaminen. Kyllä on, mutta jos tuo lainauspalikka katoaa tai kuituu vähäiseksi, löytyykö sille lopulle vielä rahoitus?

Meillä musiikin puolella puhutaan jo avoimesti siitä, että Spotifyn tyyliset palvelut vähentävät ihmisten tarvetta käyttää kirjaston kokoelmapalveluita. Samalla on kuitenkin todettu, ettei vielä ole mitään syytä puhua kirjastonkäytön tarpeiden katoamisesta, korkeintaan kysymys on muutoksesta. Mutta koska kirjallisuuden lainauksen volyymit ovat yleisissä kirjastoissa selvästi suurimmat, massiivinen kirjallisuuden tarjonta suoraan verkon kautta kyllä tuntuisi myös kirjastossa, ehkä nopeastikin.

Teknisesti suuntautunut persoona voisi todeta, että paperikirjan tarve katoaa, kun väestön enemmistöllä on iPad-tyyppinen mobiili lukulaite ja kustantajat tarjoavat kirjallisia sisältöjä verkon kautta vaivattomasti, rajattomasti ja kohtuullisella hinnalla. No, paperikirjan tarve ei katoa kokonaan, mutta voi se vähetä niin merkittävästi, että kirjastojen luonne väkisinkin muuttuu.

Minusta on erittäin tervetullutta, että Kirjastoseuran puheenjohtaja tarttuu julkisesti tämän mittaluokan haasteisiin. Ei ole kuitenkaan vain tai edes ensi sijassa hänen tehtävänsä miettiä, miten haasteeseen vastataan tai vastataanko ollenkaan (en minäkään vastaa tässä kirjoituksessa millään tavalla). Se on koko ammattikunnan homma se. Eikä se valitettavasti ratkea testaamalla e-kirjojen lukulaitteita.

8. syyskuuta 2010 11:15

Suomalaiset kirjastot ovat näemmä joutumassa taas uuden yhden totuuden uhriksi. Nimeän uutuuden Yhden Luukun Loukuksi. Sen perusajatuksena on, ettei tiedonhakijaa pidä häiritä vaihtoehdoilla, tarjotaan vain yksi - yleensä pieni - laatikko hakusanojen kirjoittamista varten. Varsinainen tiedon haku - tai pikemminkin haravointi - voi alkaa vasta sen jälkeen.

Tampereella on edessä vanhan vaihto uuteen Arena-hakujärjestelmään (Axiell) marraskuussa. Vanha PIKI lentää roskiin, jäljelle jää vain Arena-pohjainen uusi PIKI. HelMet-alueella saman uutuuden nimi on Encore (Innovative). Se on luvassa myös loppuvuodesta, mutta "toistaiseksi" vain HelMetin rinnalle. Toistaiseksi? Kuka siihen uskoo?

Mitä tässä on tapahtumassa? Kirjastojemme johtajat ovat hankkineet uutta ja kiiltävää, sellaista mihin jokaisen aikaansa seuraavan kirjaston on tartuttava häpeällisen leiman välttääkseen. Pahimmillaan - kuten Tampereella - tämän kiiltävän takia heitetään saman tien pois paljon hyvää ja työtä vaatinutta. Vähän vähemmän pahimmillaan - kuten HelMetissä - vanha saa "toistaiseksi" olla rinnalla.

Vaikka näissä erinimisissä harakan koruissa on yhtä ja toista hyödyllistä ja kivaa, ne yhtä kaikki muuttavat tiedonhaun kirjastossa kaupallisten toimijoiden mallin mukaiseksi "kyllä sieltä näillä hauilla aina jotain kivaa ostettavaa löytyy". Se mikä menetetään, on päämäärätietoinen, täsmällinen ja nopea haku. Sen myötä menetetään mahdollisuus palvella asiasta nopeasti ja laadukkaasti. Sen myötä menetään mahdollisuus tehdä sama paremmin.

Suurin menetys uhkaa kirjastojen mahdollisuutta ohjata käyttäjää viittauksin. Axiell-kirjastoissa tätä mahdollisuutta ei ole tosin ollutkaan, mutta Arenan myötä viittausjärjestelmät mitä todennäköisimmin pyyhitään lopullisesti toivelistalta. Sellaisille hömpötyksille ei ole tilaa uudessa ja uljaassa Yhden Luukun Loukussa. Siinä sivussa säästyy järjestelmätoimittajalle kohtalaisen iso tukku rahaakin.

HelMet-kirjastossa on erinomaisesti toimiva viittausjärjestelmä, jonka takana on tuhansien ja tuhansien työtuntien määrä standardointia ja auktoriteettikirjauksia. Viittausjärjestelmä on aina ollut tärkeä kirjastoille (kortistojen KATSO- ja KATSO MYÖS -viittaukset toimivat mainiosti), verkkoluetteloissa se on korvaamaton apu, kun tietokanta on avoinna 24/7/365 eikä osaavaa neuvojaa yleensä ole saatavilla. Encoressa viittausjärjestelmää ei voi hyödyntää. Kaikki tehty työ menee hukkaan ja hakupalvelun laatu alenee 50% - tai enemmän. Ainakin musiikissa.

Olen testannut sekä uutta PIKI-verkkokirjastoa että New York Public Libraryn Encorea. En ole ollenkaan vakuuttunut, olen masentunut. Nämä hakujärjestelmät on rakennettu ihmisille, jotka eivät kauhean hyvin tiedä, mitä haluavat tai etsivät ja joille lopputuloksen tarkkuudellakaan ei ole niin kauheasti väliä. Siis verkkokauppiaan unelma-asiakkaille. Ehkä tällaiset muodostavat enemmistön New Yorkin asukkaista, en tiedä. Mutta sen tiedän, ettei Suomessa tilanne ole ainakaan vielä niin huono. Tällä tiellä siihen ei kuitenkaan kulu pitkää aikaa.

Kumpaakaan hakujärjestelmää ei voi käyttää älykkääseen tiedonhakuun, koska niissä ei voi selata hakutuloksia vertailua ja tarkempaa päätöksentekoa varten. Teki mitä hyvänsä, aina saa jossain järjestyksessä olevan listauksen kokoelmassa olevista dokumenteista. Aitoa hakupisteiden selailuhakua ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Musiikissa tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että asiakkaan toivetta yritettäisiin palvella heittämällä tikkaa hakutulosten joukkoon.

Voi olla, ettei näihin Yhden Luukun Loukkuihin haksahtaneilla päättäjillä ole ollut tarkoituksena tuhota kirjastojemme dokumentoinnin arvoa ja tiedonhaun laatua (vaikea tietää, meiltä dokumentoijiltahan ei taaskaan ole kysytty mitään). Siirtyminen Arenan ja Encoren kaltaisiin viritelmiin johtaa kuitenkin juuri näihin kahteen asiaan. Hyvässä dokumentoinnissa ei ole enää mitään järkeä, laadukas tiedonhaku ei ole enää mahdollista.

Mitä väliä? Ihmiskunnan suuri enemmistöhän haluaakin elää Yhden Luukun Loukussa, koska etukäteinen ajattelu ja suunnittelu on niin rasittavaa. On paljon kivempaa katsoa, mitä jännää milläkin hiiren näpäytyksellä tulee esiin. Voihan siellä jossain lymytä juuri se, mitä haluaa! Kivaa, snap snap!

Siirtymällä näihin harakankamppeisiin kirjastot menettävät sen ainoan valttinsa, joka niillä verkkomaailmassa on. Meidän tietokantojemme todellinen arvo ei ole sanahaun tekniikassa vaan mahdollisuudessa tarjota mietittyä, yhdenmukaistettua ja opastettua tiedonhakua erilaisten nimien ja muiden hakusanojen maailmaan. Kun tästä ainutlaatuisuudesta - aivan oikein, sitä ei tarjoa kukaan muu verkkomaailmassa - luovutaan, varmistetaan samalla, ettei kirjastoja ja niiden luetteloita tarvita verkkomaailman tulevaisuudessa yhtään mihinkään.

En tiedä, onko jo liian myöhäistä jarruttaa. Itse aion lopettaa musiikin dokumentoinnin ja häipyä katkeroituneena eläkkeelle, jos asiakaspalveluun on tarjolla vain Arenan tai Encoren kaltaisia täysin riittämättömiä viritelmiä.

26. elokuuta 2010 10:57

Espoossa on kuntosaliyrittäjä kieltänyt rukoilun ja ruokailemisen pukuhuonetiloissa. Vähemmistövaltuutettu Biaudet haluaa tutkia, onko kyseessä syrjiminen, koska rukoilijat ovat olleet islaminuskoisia. Metro-lehden jutussa eräs näistä rukoilijoista oli sitä mieltä, ettei kiellossa ole kysymys rukoilemisesta vaan yrityksestä saada islaminuskoiset pois kuntokeskuksesta. Hän ei tosin perustellut tätä johtopäätöstään.

Missä oikeastaan menee raja asiakkaan oikeudella tehdä julkisissa tai puoli-julkisissa (yrittäjän pukuhuone ei kai ole ihan julkinen tila) tiloissa sitä mitä haluaa? Riittäisikö kirjastoissa suvaitsevaisuutta, jos muslimit ryhtyisivät käyttämään lukusalia rukoushuoneena tai paikallinen motoristikerho kokouspaikkanaan?

Luultavasti useimmat ihmiset vastaavat vaistomaisesti sallien sellaisen, mikä ei muita häiritse. Valitettavasti tämä täysin järjellinen vastaus ei riitä, koska meillä on yllättävän usein täysin erilainen käsitys siitä, mikä muita voi häiritä, mikä ei. Islaminuskoiselle voi olla luontevaa ryhtyä julkiseen rukoukseen vaikkapa kuntosalin pukuhuoneessa, muille moinen saattaa olla hyvin hämmentävää. Joidenkin ihmisten mielestä on kivaa kuunnella kaiuttimista raikuvaa musiikkia myös kirjastossa, toisen mielestä se on pahinta mahdollista melusaastetta ja loukkaa kirjastossa käyvän perusoikeuksia.

Jos minun pitäisi kertoa Eva Biaudet'lle, miksi kirjastossani ei hyväksytä musiikin pakkosyöttöä asiakkaille, en ainakaan myöntäisi syyllistyväni melusta nauttivien syrjimiseen. Vaikka häiriön kokemus on aina subjektiivinen, en osaa nähdä melua rakastavan ja sitä inhoavan oikeuksia samanarvoisina silloin, kun ollaan julkisessa tilassa (tai sitä vastaavassa yksityisessä). Täydellistä veto-oikeutta on vaikea kenellekään antaa, mutta jonkinlainen oikeus olla kohtuullisessa rauhassa muiden itseilmaisulta kuuluu minusta ihmisen perusoikeuksiin siinä missä itseilmaisunkin oikeus.

Ongelmaa voisi tarkastella myös aiheutetun vahingon määrän näkökulmasta. Suomessa on lainsäädännöllä pyritty syrjimään tupakoitsijoita, koska heidän epäterveellinen tapansa ei pysyttele omien keuhkojen puitteissa vaan leviää ulkopuolistenkin kiusaksi. Yhä useampi työnantaja pyrkii kaikin keinoin syrjimään tupakointia harrastavia.

Voidaanko sitten kohtuudella sanoa, että musiikin pakkokuuntelemisesta tai jonkun uskonnon menojen pakkoseuraamisesta voi aiheutua haittaa, jonka nojalla on eettisesti hyväksyttävää kieltää tällainen pakkosyöttö? Itseäni ei kiusaa ollenkaan, jos joku kuuntelee musiikkia kuulokkeilla tai rukoilee vaikka 24 tuntia vuorokaudessa hiljaa mielessään. Mutta myönnän avoimesti, että jos pakolla joudun kuuntelemaan toisen valitsemaa musiikkia (yleistä) tai rukoilemista (harvinaista), tunnen oloni epämukavaksi ja koen tulevani häirityksi. En koe syyllistyväni syrjintään haluamalla olla rauhassa.

Asiakkaat ryhmänä ovat ehkä aina oikeassa (tästä saa mielestäni kyllä kiistellä), mutta ihmisyhteisö tuskin voi toimia sillä periaatteella, että jokainen asiakas on aina oikeassa. Käytännössä lienee pakko toimia ihmisten enemmistön oletetun näkemyksen suuntaan (uimahalleissa syrjitään surutta veteen likaisena haluavia, kirjastoista ajetaan ulos meluavat ja ryyppäävät kansalaiset kenenkään pahemmin toppuuttelematta).

Siedettävä yhteiselo lieneekin mahdollista vain, jos me yksilöinä ja erityisryhminä emme ehdoin tahdoin lietso vastakkainasetteluja vaan pyrimme hyväksymään muiden hyvinvoinnin vähintään yhtä tärkeäksi kuin omamme. Maailmaan mahtuu tavattoman paljon erilaisuutta, kun sitä omaa erilaisuutta ei pakkosyötetä muille.

21. elokuuta 2010 22:00

Erityisesti lumetodellisuuden tutkijana ja keksijänä kunnostautunut Jaron Lanier on ollut Suomessa esillä, kun hänen manifestinsa "Et ole koje" (You are not a gadget) on julkaistu suomeksi ja esitelty Helsingin Sanomissa. Ilmeisesti täysin oikolukematta käännetty ja julkaistu teos on ehtinyt kiihdyttää nettikeskustelijoita, erityisesti niitä, jotka eivät kirjaa selvästikään ole lukeneet. Lanie kun suhtautuu hyvin kriittisesti lukuisiin verkon periaatteisiin ja käyttää "kyberneettinen totalitarismi" -tyyppisiä luonnehdintoja.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole arvioida Lanierin kirjaa, siihen itselläni ei ole riittävästi taustatietoja (Lanier esimerkiksi soimaa ankarasti Web 2.0 -intoilua ja sosiaalisia välineitä, joita en itse tunne ollenkaan). Haluaisin nostaa esiin yhden, erityisesti musiikkiin liittyvän ajatuksen.

Lanier suhtautuu kielteisesti ja suorastaan vihamielisesti ajatukseen tiedostojen vapaasta ja ilmaisesta levittämisestä, siis tiedostojenjakamiseen: "Monille yliopistojen opiskelijoille tiedostojen jakaminen on kansalaistottelemattomuuteen verrattava teko. Se tarkoittaisi, että digitaalista materiaalia varastamalla nousee Gandhin ja Martin Luther Kingin seuraan!" (s. 101).

Lanierin ajatus on, että verkkoliikenteen yleinen maksuttomuus on johtanut siihen, että vain muutamat onnekkaimmat (esim. Googlen perustajat) pystyvät ansaitsemaan toimeentulonsa verkkoliikenteellä, mutta eivät esimerkiksi useimmat muusikot (Lanier on itsekin sivuammatiltaan muusikko). "Menestystarinoiden vähyys on huolestuttavaa." (s. 107).

Tilanne olisi toinen, jos internetin alkuaikoina olisi laajapohjaisella yhteiskuntasopimuksella hyväksytty biteillekin jokin arvo: "Jokaisella olisi helppo pääsy kaikkien muiden luoviin bitteihin kohtuuhintaan, ja jokaiselle maksettaisiin biteistään. Tämä ratkaisu ylistäisi ihmisyyttä täydessä mitassaan, koska henkilökohtaisella ilmaisulla olisi arvo." (s. 116)

Vaikka en itse innostu monistakaan Lanierin tuumailuista (hänen mielestään mm. Wikipedia on vaarallinen ilmiö), tässä tuntuisi olevan jotain perää. Mehän olemme kiihtyvällä vauhdilla siirtymässä ainakin viihteessä maailmaan, jossa kansalaiset tuottavat sisällöt saamatta muuta vastiketta kuin illuusion omasta merkittävyydestä, modernin version niistä 15 minuutista julkisuudessa.

Jos internetin maailmaa olisi alusta lähtien ryhdytty hallinnoimaan siltä pohjalta, että kansalainen Matti Möttösen blogin bitit ovat jonkin arvoisia siinä missä jonkun Madonna Cicconen musiikkibititkin, kaikki olisi ympärillämme epäilemättä toisin. Mutta millä tavalla toisin, se onkin mutkallinen kysymys.

Lanier on sisällöntuotannon suhteen optimisti, hänen mielestään "ihmisten enemmistö todella on kiinnostunut ilmaisemaan itsensä digitaalisella alueella ja pystyy siihen" (s. 116). Omat epäluuloni kaikkien bittien arvottamisessa liittyvät juuri tähän: kuinka uskottava on ajatus, että esimerkiksi satojen tuhansien wanna-be-muusikoiden toimeentulo olisi turvattu sillä, että jokaisesta heidän tuottamansa bitin käyttämisestä siirtyy joku ropo muusikon tilille?

Lanier näyttäisi ajattelevan, että vaikka ihmiset eivät ole valmiita vapaaehtoisesti maksamaan muusta kuin Coldplayn tasoisesta verkkomusiikista, he uteliaisuuttaan ja sosiaalisuuttaan tulisivat klikkaamaan niin monen eri luovan henkilön verkkobittejä, että pakollinen verkkomaksu jakaantuisi olennaisesti nykyistä isommalle joukolle. Ajatus ei toki ole mahdoton, mutta sisältää ainakin jossain määrin ylenpalttista toiveikkuutta, johon on hiukan vaikea yhtyä.

Joka tapauksessa Lanierin toisinajatteluun on terveellistä tutustua, vaikken itse pidä hänen kirjoitustapaansa miellyttävänä ja lukemaan innostavalta. On hyvä välillä pohtia kaikkia niitä itsestäänselvyyksiä, joita verkkomaailma näyttää tuottavan kuin liukuhihnalta. Olen itse valmis yhtymään Lanierin huoleen siitä, että illuusio verkossa elämisen kaikkivoipaisuudesta uhkaa ihmisen luovuutta ja jopa tulevaisuutta.

Vaikka asioiden kulku voi näyttää jälkikäteen loogiselta, valintoja tehdään arvo- ja arviopohjalta koko ajan. Mikään ei takaa, että valinnat ovat kaikkien tai edes useimpien kannalta onnistuneita.

Ai niin, Wikipedian lisäksi Lanier inhoaa Facebook-ilmiötä ja kaikkea siihen liittyvää.

PS. Käännös on tosiaan jäänyt keskeneräiseksi ja kantaa mukanaan tekijänsä (muuten niin aikaansaava ja taitava Kimmo Pietiläinen) ärsyttäviä pinttymiä (kuten kirjoittaa "marksilainen" eikä "marxilainen"). Ikävää on, että ongelmat alkavat jo kirjan nimestä, jota itsekin ihmettelin ennen alkuteoksen nimen bongaamista. "Koje" ei mielestäni alkuunkaan vastaa niitä mielikuvia, joita englannin kielen sana "gadget" 2000-luvun IT-yhteyksissä synnyttää. Termillä ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta (vempain, hilavitkutin lienevät yritelmiä), sen myönnän, mutta Lanierin sanavalinta viittaa mielestäni selkeästi tietokoneisiin ja siihen ajatukseen, ettei ihminen ole eikä hänen pidä olla tietokoneen päälle napsahtava sovellus. Ilmaisu "Et ole softaa" kuvaisi ehkä paremminkin Lanierin todennäköistä tarkoitusta.

3. elokuuta 2010 0:31

Vietin taas pariviikkoisen loman maalla, kaukana kaupungin hälystä, osuvasti nimetyn Syrjäjärven rannalla. Olin kyllä varannut mukaani myös musiikkia, mutta loppujen lopuksi kuuntelin sitä korkeintaan muutaman tunnin koko aikana. Kitarakaan ei mahtunut vuokra-auton kyytiin. Sitä oli kyllä vähän ikävä, mutta ei liian.

Enimmäkseen kuuntelin siis hiljaisuutta, sitä lajia, jota joka puolella ympäröivä luonto Suomessa vielä tarjoaa. Tuulessa kohisevia puita, käpyjä nakertavia ja maahan pudottavia oravia, kuikan epätavallisia äännähdyksiä ja sen sellaista. Kaikkea sellaista rupeaa hyvin nopeasti pitämään luonnollisena äänimaisemana.

Kaupungissa joutuu taas totuttelemaan raastavan meluisaan ympäristöön, vaikka on keskikesä ja autoja liikkeellä vähemmän kuin muulloin. Miten ihmeessä me jaksamme ne 50 viikkoa vuodessa?

Emme me jaksakaan. Meteli väsyttää, heikentää ja lyhentää elinikää. Olen täysin vakuuttunut siitä, että arjen melusaastetta radikaalisti vähentämällä voitaisiin nostaa elämisen laatua kaikkialla asutuskeskuksissa.

Tämä kirjoitus on puhdasta terapiaa lomaltapaluuahdistuksen torjumiseksi. Tämän viikon voin vielä teeskennellä, että loma jatkuu, mutta ei se tunnu ihan samalta, kun ei korviaan voi sulkea.

Muistellaan siis, miten kuikan huuto kantautuu peilityynen järven pintaa kilometritolkulla, kuin vieressä olisi. Lomamusiikkia parhaimmillaan.

24. kesäkuuta 2010 0:53

Esittäjien ja äänitetuottajien etujärjestö Gramex julkaisee Gramexpress-nimistä lehteä, siis vähän kuten Teosto julkaisee Teostory-nimistä lehteä. Molemmille on yhteistä näyttävät muusikkojutut ja - ei tietenkään yllättäen - aika yksinuottinen paatos.

Vilkaistaanpa numeron 2/2010 ei-viihteellistä antia. Pääkirjoituksessa päätoimittaja Lauri Kaira julistaa, että "piratismi" tuottaa Suomessa vuodessa 355 miljoonan tappiot. Väite perustuu Taloustutkimuksen tilaustutkimukseen, jonka mukaan 16%:ssa kotitalouksista ladataan internetistä "luvatta levitettyjä tiedostoja".

Tuo 355 menetettyä miljoonaa on laskettu siitä, että tutkitut olivat "tunnustaneet", että olisivat ostaneet noin joka kolmannen tiedoston, jos ilmaisvaihtoehtoa ei olisi ollut. Kaira väittää tutkimuslaitoksen saaneen "tarkat tiedot ladatusta materiaalista" - mitä väitettä en todellakaan usko, se on jopa 3000 otoksella absurdi väite - ja sillä perusteella laskeneen "menetyksiksi" musiikin osalta 73 miljoonaa, elokuvien osalta 195 ja pelien osalta 87 miljoonaa.

Kairan kirjoituksen otsikossa puhutaan tappioista Suomessa, mutta lienee selvää, että laittomassa verkkolevityksessä on kysymys kansainvälisestä materiaalista, ei pelkästään Jari Sillanpäästä ja Katri Helenasta. Mutta saahan sitä näin raflaavampia otsikoita.

Kairan lisäksi myös Gramexin toimitushjohtaja Hannu Marttila on omassa kolumnissaan kuluttajan niskassa - tai tarkemmin sanoen lompakolla. Kun Kaira vaatii ankarampaa nettirikoslainsäädäntöä, Marttila haluaa loputkin muistivälineet hyvitysmaksuautomaatin piiriin. Nyt kaihertavat ulkoiset muistit ja "musiikkipuhelimet". Marttila ei näe mitään ongelmaa siinä, että näitä muistivälineitä voidaan toki käyttää yksityiseen kopiointiin, mutta yhtä myös moneen muuhun asiaan. Mehän maksamme jo nyt Gramexille siitä hyvästä, että saamme turvakopioida omat lomakuvamme DVD-levylle. Marttila haluaa meidän maksavan Gramexille myös silloin, kun tallennamme näitä samoja kuvia ulkoiselle massamuistilevylle.

Kolmannet madonluvut lukee muusikko-tuottaja Toni Nygård, joka on huolissaan sekä Spotify- että Nokian Comes with music -palveluista. Nygård joutuu asettamaan sanansa taiten, kun hän toteaa artistin jäävän murusille ja levyteollisuuden saavan potista kohtuuttoman suuren osuuden. Gramexhan on artistien ja teolisuuden yhteinen yritys, siksi myös Nygård puhuu koko ajan yhteisestä veneestä, joka täytyy saada pysymään pinnalla. Muusikkojen omissa lehdissä asia olisi varmaan sanottu paljon suoremmin. Levy-yhtiöthän omistavat nykyään Spotifyn, mutta miljooniakin kertoja kuunnelluista kappaleista tulee artistille kymppejä.

Niin, miten ne tilitykset oikein jakautuvat Gramexilla? Vuoden 2009 tilastojen mukaan 8.4 miljoonan euron esityskorvauksista menee artisteille 53%, tuottajille 47%. Teoreettisen tasajaon murtavat lähinnä ulkomailta tulevat korvaukset, joita tilitettiin vain artisteille.

Mielenkiintoinen on myös konkreettinen tieto siitä, millaisia summia käytännössä jaettiin. Yli 10000 euron pääsi meillä vain 60 artistia eli 0,003 % kaikista. Vastaavasti alle satasen jäi kaikista artisteista 86% eli yli 21000. Aika pieni joukko siis voi Gramex-tuloja pitää merkittävänä tulonlähteenä. Tuottajapuolella viisi suurinta pääsi yli 100000 euron, useimmat tuottajistakin joutuvat tyytymään alle satasen vuosituloon (85%).

Voiko muuta sanoa kuin että pieninä palasina on artistin leipä maailmalla. Paitsi että tekijänoikeusjärjestöjen sota "piratismia" vastaan ja hyvitysmaksuautomaatin puolesta jatkuu ennallaan. Juristeille ei ilmeisesti juolahda mieleen, että joskus voisi kokeilla jotain uuttakin tapaa puhua asioista. Se voisi saavuttaa kuluttajassa suurempaa vastakaikua kuin loputon syyllistäminen.

8. kesäkuuta 2010 11:51

Kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala ei paljon piittaa Suomen perustuslaista ja sen takaamasta sananvapaudesta. Hän haluaa hallituksen kieltävän "täysin sopimattomat" kirjat ja kuulema valmistelee lakiesitystä myös kirjoille säädettävistä ikärajoista kuvaohjelmien ja pelien malliin. Hänelle kun ei riitä, että kustantaja on harrastanut kiihkoilijoiden varalta itsesensuuria ja "siistinyt" käännöstä. EI, Leena Rauhalalla on omasta mielestään tarvittava tieto ja jostain saatu oikeutus päättää siitä, mikä sopii meille muille. Kuulostaako tutulta?

Maahanmuuttomarttyyriksi muuttumassa oleva Jussi Halla-ahokin on taas uutisissa, kun hänen taannoisen täkynsä syvälle pötsiinsä nielaissut oikeuslaitos joutuu hovin tasolla pohtimaan, ulottuuko sananvapaus maahanmuuton ja uskontojen kriittiseen pohdiskeluun. Oikeusprosessi on ollut tähän asti farssi, joka voi päättyä vain vapauttavaan nauruun tai sitten hirvittäväksi tragikomediaksi eskaloituneena.

Leena Rauhala todennäköisesti tietää, ettei hän voi saada ennakkosensuurilainsäädäntöään eteenpäin. Hän voi ehkä pelotella jonkun kustantajan, mutta kyllä ne pääsääntöisesti ovat sananvapauspelkureita muutenkin. Leena Rauhalan päätavoitteena lieneekin vanhoillisten asenteiden vyörytys ja julkisuus. Odotan suomalaisten kulttuuri-ihmisten ja ministeri Wallinin puolustuspuheita sananvapaudelle.

Halla-ahon kohdalla ongelmana on se, ettei hän ole tyytynyt perinteiseen suomalaiseen äärioikeistolaisuustyyliin mesoamaan omien keskuudessa vaan on työntynyt poliittiseen julkisuuteen. Halla-ahon poliittista uraa on haluttu vaikeuttaa antamatta hänelle kuitenkaan marttyyriuden lisäarvoa. Tarttumalla Halla-ahon asettamaan täkyyn oikeuslaitos uhkaa nyt tehdä poliitikkojen varovaisen pelin uhanalaiseksi. Vain vapauttava tuomio hovissa voi estää julkisen maahanmuuttomarttyyrin syntymisen.

Kirjastolaitoksen puolelta en uskalla odottaa julkista kritiikkiä Leena Rauhalan aloitteita kohtaan. Meillähän tyydytään siihen, mitä kustantajat ja hallitusvalta tahoillaan milloinkin päättävät. Toivottavasti kuitenkin edes joku iso kirjasto hankkii tämän Sweep-sarjan alkuperäislaitoksena ilman suomalaisen kustantajan "siistimisiä". Sekin olisi jo jotain.

30. toukokuuta 2010 20:11

Minähän en hevin hauku Frank Zappan kaltaista musiikillista lahjakkuutta, mutta joskus on pakko.

Kevään päättymisen kunniaksi katselin ja kuuntelin läpi tänä vuonna ilmestyneen ohjaaja Tony Palmerin version Frank Zappan elokuvasta 200 Motels. DVD-julkaisun liitteessä Palmer korjailee elokuvan syntyhistoriaa omasta näkökulmastaan. Teksti jääkin paketin mielenkiintoisimmaksi osaksi.

Vuonna 1971 videonauhalle kuvatun elokuvan kuvan laatu ei ole uusimmallakaan tekniikalla parantunut. Se on edelleen aivan hirveää katsottavaa, eikä vähiten loputtomien visuaalisten kikkailujen takia. Kun kuva on surkeinta Ö-luokkaa, vain kertomus ja musiikki voivat pelastaa tilanteen.

200 Motels on mielestäni edelleen yksi maailman huonoimmista elokuvista - vai pitäisikö suoraan turvautua elokuvatarkastamon kiertoilmaisuun "kuvaohjelma". Ohjaaja Tony Palmer näkee vaivaa todistaakseen, että vaikka ideat ovat Zappan, lopputulos on paljolti hänen käsikirjoitustyönsä ansiota. En ymmärrä, miksi Palmer haluaa tämän "ansion". 200 Motels on edelleen kasa toisiinsa hyvin löyhästi liittyviä katkelmia, joita seuratessa ei tiedä, pitäisikö pelkästään pitkästyä vai myös nolostua myötähäpeästä. Muutamat hilpeät kohtaukset ja ideat eivät muuta arviota: 200 Motelsin käsikirjoitus ei toimi elokuvana - tai kuvaohjelmana.

Mutta musiikki toimii, edelleen. Ei tosin niinkään itse elokuvassa kuin äänitteellä, joka kaikeksi onneksi ei ole aito soundtrack vaan Zappan täyteläisen ja monipuolisen partituurin auditiivinen toteutus (ei sisällä kaikkea elokuvan musiikkia, sisältää musiikkia, jota elokuvassa ei ole jne.). Elokuvana 200 Motels joutaa elokuvahistorian kuriositeettien joukkoon, mutta äänite on aitoa tavaraa, siis sitä, joka vain paranee ajan myötä.

13. toukokuuta 2010 23:15

Sen status oli parhaimmillaankin kyseenalainen, vaikka suosio määrissä mitaten olikin huikea. Sitä myös rakastettiin ja inhottiin hyvin eri syistä. Mutta kun Helsingin Sanomat otsikoi Kaarina Kilpiön johtamaa kasettitutkimusta koskevan uutisensa "C-kasetti mullisti kuuntelun", esitän jyrkän vastalauseen.

Kasetti mullisti monia asioita, mutta se kuuntelutavan muutos mukana kulkevan Walkmanin ansiosta tuli vasta myöhemmin. Sitä ennen ehti tapahtua kaikenlaista. Jos aloitetaan hyvin etäältä eli ääniteteollisuudesta, siellä rakastettiin kasetteja, mutta vain valmiiksi äänitetyssä muodossa. Halvalla tuotettavissa ja monistettavissa oleva kasetti antoi teollisuudelle ilmeisesti valtavan piristysruiskeen, jonka ansiosta rahaa tuli yhtiöihin "ovista ja ikkunoista", kuten joku on avomielisesti muistellut.

Sama teollisuus puolestaan vihasi kasettimankan sitä ominaisuutta, joka mielestäni mullisti musiikin harrastajan elämän. Siinä missä autoileva humppakansa osti viihteensä huoltoaseman kasettina, musiikin aktiivinen harrastaja saattoi aloittaa ponnekkaan musiikkikokoelman keräämisen vähän pienemmälläkin taloudellisella panostuksella. Kelanauhurihan oli kallis harrastus ja vasta kasettimankka toi kotiäänittämisen jokaisen halukkaan ulottuville.

Imperiumin vastaiskua eli kasettimaksua ei tarvinnut odottaa pitkään, mutta sehän ei estänyt sitä ihanista ihaninta mahdollisuutta eli hankkia omaan kokoelmaan sellaistakin musiikkia, jota ei pystynyt ostamaan tai jota radio ei soittanut. Musiikkikirjastot eivät siinä vaiheessa vielä loistaneet lainattavilla kokoelmillaan, mutta pelkästään kaveripiirin älppäreitä kierrättämällä ja kasettimankkaa jyräämällä kokoelma karttui kummasti.

Silti - sorry vaan kaikki kasettiuskovaiset - todellinen musiikinharrastaja myös vihasi c-kasettia sen yleensä huonon äänenlaadun, heikon mekaanisen kestävyyden ja ennen muuta loputtoman kelaustarpeen takia. Jos ihminen halusi kuulla yhden tietyn kappaleen, se oli aina nauhan toisessa päässä, joten ei kun kelaamaan ja kelaamaan. Ja kuinka usein nauha kiristyi, kääntyi, venyi, katkeili tai parhaassa tapauksessa meni sähkömagneettiseksi mössöksi telkkarin päälle unohdettuna.

Kasetti oli ihana vaan siihen asti, kun sen korvaajiksi tulivat vuorollaan MiniDisc, poltettava CD-levy (upea hetki aktiiviharrastajan elämässä!) ja lopulta digitaalinen musiikkitiedosto (vielä upeampi hetki harrastajalle!). Tiedän, että kaupoissa myydään edelleen tyhjiä kasetteja, joten joku niille vielä äänittää. Mutta valmiiksi äänitetty kasetti, se on kyllä kaupassa jo melkoinen kummajainen, jonka ostajan kodista avautunee kulttuurintutkijoille madonreikä menneisyyteen.

Vielä siitä "kuuntelun mullistuksesta". Kun Sonyn Walkman 1970-luvun lopulla tuli markkinoille, se tosiaan tarjosi yhdessä kevyiden kuulokkeiden kanssa mahdollisuuden kuunnella musiikkia myös muualla kuin isojen kotistereoiden lähellä. (Ensimmäinen Walkman rakennettiin Sonyn pomolle Akio Moritalle, jotta tämä saattoi kuunnella oopperoita lentokoneessa). Nykypäivän näkökulmasta tämä mahdollisuus oli kuitenkin aika kapea paristojen nopean kulumisen ja ison kasettivalikoiman vaatiman tilan ja vaivan takia.

Mutta ei muistella kasettia pelkästään pahalla, se tuotti kuitenkin maailmaan paljon iloa, paljon uskomattomia omakustanteita vielä uskomattomampine kansitaiteineen ja suunnattoman määrän muovijätettä, jota pikkupojilla oli ainakin vappuisin tapana vedellä maastoon serpentiinien tapaan. Kepeät mullat siis sulle, c-kasetti!

4. toukokuuta 2010 23:27

Tuoreen uutisen mukaan Universal Music ostaa suomalaisen musiikkituotannon historiaan vahvasti vaikuttaneet Love Kustannuksen, Siboneyn ja Johanna Kustannuksen karvoineen päivineen. Markkinatalous eli kapitalismi on täyttänyt jälleen kerran Karl Marxin profetian pääomien keskittymisen vääjäämättömyydestä. Isot nielevät pienet, omistus kasautuu.

Myönteistä uutisessa on se, ettei yhtiöiden tuotantoa ilmeisesti ainakaan heti uhkaa lopettaminen (ne "säilynevät" itsenäisinä tuotantoyksiköinä). Voidaan toivoa, että Universal osti katalogiinsa täydennystä, ei vain pois kilpailijoilta. Jälkimmäistä ajatellen voidaan pitää myönteisenä sitäkin, ettei ostajana ollut Warner, joka omistaa jo suomalaisen iskelmän. Kun markkinoilla on edes muutamia toimijoita, voidaan ainakin teoriassa toivoa jotain kilpailuakin. Tosin noin yleisesti näyttää siltä, että äänitealan innovaatioista vastaavat pienet, isot tyytyvät keräämään kermaa.

Universal Music Finlandin toimitusjohtaja Jarkko Nordlundilla on joka tapauksessa näytön paikka. Jos Loven, Siboneyn ja Johannan aarreaitan päästää rappiolle tai tuhoon, ei ole paljon näyttäytymistä julkisuudessa. Kun julki on juuri tullut Johannan marginaalista musiikkia CD:llä, olen toistaiseksi optimistinen. Mutta vain toistaiseksi. Myös Jarkko Nordlund ottaa määräyksensä viime kädessä Suomen ulkopuolelta.

* * *

Kun Lovella aloitin, loveen myös lopetan. Olen nimittäin langennut täysin loveen, ihastunut Darla-kaunottareen. Miten sopusuhtaisen täydellinen vartalo yhdistyneenä kärsivälliseen ja huolehtivaiseen äitiyteen. Katsokaa itse, vielä ei ole myöhäistä! http://www.interactivezoo.eu/pesa.html

16. huhtikuuta 2010 15:10

Konsernijohtaja Björn Wahlroos tunnetaan ääneen ja suoraan puhuvana kapitalistina. Tähän pienituloisen kansalaisen kehut valitettavasti yleensä tuppaavat jäämäänkin. Nyt Wahlroos on ripittänyt tehottomia ja saksalaiseen malliin juuttuneita korkeakoulujamme (Turun suomalaisen yliopistoseuran Phoenix-lehti 1/2010 s. 8-9) ja siinä yhteydessä määritellyt uusiksi rahan ja sivistyksen suhteen.

Wahlroosin mukaan "Raha ja sivistys ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Vapaus omistaa on vastavoima tyrannialle. Omaisuus on historiassa tarkoittanut hajautettua valtaa ja ollut siten vapauden tie". Miksi tämä ei kuulosta uskottavalta tai edes loogiselta? Wahlrooshan on tunnetusti erittäin älykäs ihminen (kyllä, suurten omaisuuksien keräämiseen tarvitaan yleensä älyä).

Luultavasti ymmärrämme käsitteen "sivistys" aivan eri tavalla. Minulle sivistys ei tarkoita vapautta omistaa vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään ja sitä, että yhteisö pitää huolta heikoimmistaan. Tällaisen sivistyksen puolesta en ole huomannut konserninjohtaja Wahlroosin saarnanneen, pikemminkin päin vastoin.

Mutta vielä oudommalta tuntuu nähdä raha nostettuna tyrannian viholliseksi ja "vapauden" takeeksi. Toki itselle kahmittu rahallinen omaisuus lisää huomattavasti yksilön vapautta olla piittaamatta ympäristön vaatimuksista. Ehkä Wahlroos tarkoittikin juuri tätä rahan ihanaa omaisuutta. Mutta siis tyranniaa vastaan "hajauttamalla valtaa"?

Wahlroosin henkilökohtaisen elämänkaaren luulisi viimeistän todistavan, kuinka rahalla on taipumus kasautua eikä suinkaan hajaantua. Ja kansakuntien sotahistoria puolestaan kertoo, kuinka hallitsevan luokan ylimääräinen raha ja toisaalta tuon rahan puute ovat kerta toisensa jälkeen sytyttäneet maailman tuhoisaan sodan tuleen.

Se on totta, että ennen kuin kaikki raha on ehtinyt yksiin käsiin, valta on hitusen hajallaankin. Mutta että toisistaan erillään olevat rahavallan keskukset vastustaisivat tyranniaa, siitä kuulisi mielellään yhdenkin historiallisen esimerkin. Minulle tulee mieleen lähinnä se into, jolla Saksan teollisuuspiirit nostivat Hitlerin valtaan varmistaakseen oman rahansa koskemattomuuden.

Miksi yllä oleva kitkerä vuodatus? Eihän kukaan oikeasti odota aidon kapitalistin - ja sellainen Björn Wahlroos kiistatta on - kannattavan mitään sellaista sivistyksen muotoa, joka uhkaa rajoittaa omistamisen ja rahan keräämisen vapautta. Joudunkin paljastamaan, että minulla on vuodesta toiseen ollut salainen toive siitä, että konsernijohtaja Wahlroos paljastuukin pohjimmiltaan sivistyksen tukipilariksi, joka vielä kerran suomii edustamansa ihmisryhmän sivistyksellistä ohuutta ja loputtoman rahantavoittelun moukkamaisuutta. Ja lahjoittaa sanojensa vahvistukseksi suomalaiselle kirjastolaitokselle - mieluiten musiikkikirjastoille - miljoona euroa arvokkaan sivistyspalvelun kehittämiseen.

Salaisen toiveeni perusteena ei tosin ole paljon muuta kuin konsernijohtaja Wahlroosin viikset. Ne kun tuntuvat tavattoman epämuodikkaina (voisiko Nokian johtajalla olla mursunviikset?) viestivän jonnekin mielen sopukoihin unohtuneesta 1960-luvun aatteellisesta paheesta.

Konsernijohtaja Björn Wahlroosin tuoreet kommentit panevat salaisen toiveeni kyllä koetukselle. Siksi lähetänkin Halikon Joensuun kartanoon voimakasenergisiä kehotuksia aloittaa konkreettisia sivistyshankkeita tukevat rahalahjoitukset heti, viivyttelemättä. Saan tähän lähetystoimintaan voimia Wahlroosin omasta toteamuksesta, jonka mukaan "varainkeruun täytyy olla yksityisten ihmisten ja alumnien harteilla". Kun itselläni ei ole ylimääräistä rahaa, joudun siis vetoamaan Wahlroosin kaltaisiin potentiaalisiin mesenaatteihin. Toivottavasti en joudu pettymään.

3. huhtikuuta 2010 15:47

Ainakin pääkaupunkiseudulla asuville tulivat takavuosina tutuiksi uudentyyppiset katusoittajat, kun posetiivin sijasta kadunkulmaukseen asettuivat soittamaan neuvostoliittolaisen (venäläisen) musiikinopetusjärjetelmän koulimat taiturit. Monta vuotta saimme kuunnella korkeatasoista musisointia viuluilla, sellolla ja muilla akustisilla soittimilla. Kynnys kiittää rahallisesti lyhyestäkin taidenautinnosta oli kohtalaisen matala.

Naapurimaan väestön keskimääräinen vaurastuminen näkyy siinäkin, ettei näitä konservatorion käyneitä katusoittajia enää juurikaan näe tai kuule. Tilalle ei tietenkään ole tullut suomalaisia soittajia - se nyt ei kerta kaikkiaan sovi kulttuuriimme? -, vaan pääosin eteläisestä Euroopasta saapuneita nuoria romaneja.

Näillä soittajilla on paljon yhteisiä piirteitä. Kaikki hymyilevät iloisesti, soittavat notkealla tekniikalla ja kovalla volyymillä - eikä yhdelläkään tunnu olevan vähäisintäkään sävelkorvaa! Olen eri puolilla pääkaupunkiseutua kuullut useampia soittajia, enkä voi uskoa, että yksi ja sama kaveri olisi ehtinyt aina reitilleni.

On todella häkellyttävää kuunnella teknisesti sujuvaa harmonikansoittoa, jossa säestyksellä ja melodialla ei tunnu juuri koskaan olevan mitään yhteyttä ja jossa melodia vaihtuu kesken soittoa nopeammin kuin korvat kääntyvät. Voisiko kyse olla vain erilaisesta musiikkikulttuurista? Tuskin, sen verran paljon meillä on Balkanin alueelta levytettyä romanien rikasta musiikkiperinnettä tutkittavana. Ei kuulemillani levyillä soiteta samalla tavalla kuin nyt kadunkulmassa. Balkanilainen rytmiikka poikkeaa toki täkäläisestä, mutta vain edukseen.

Voisiko olla mahdollista, että jossain eteläisessä EU:ssa on paikka, jossa koulutetaan pohjoiseen lähtijöitä soittamaan harmonikkaa taitavasti ja iloisesti, vaikka sävelkorvasta ei olisi tietoakaan? Toistaiseksi en ole kuullut parempaakaan selitystä tälle erikoiselle ilmiölle, josta olen kuullut muidenkin kommentteja, enimmäkseen aika happamia sitä paitsi.

Ainakin sosiologisesta näkökulmasta olisi kiinnostavaa tietää, onko hyväntuulisesti väärin soitettu harmonikkamusiikki tehokkaampi tapa kerätä kolikoita kuin istua kauppakeskuksen oven suussa polvillaan katse maahan painettuna.

17. maaliskuuta 2010 23:57

Monilla nettipalveluilla on jo pitkään ollut käyttäjilleen tarjolla nappula, jonka avulla voi antaa tähtiä eli arvottaa tai arvioida asioita. Tämä mahdollisuus ilmestyi jossain vaiheessa myös HelMet-kirjastojärjestelmäämme. Olen yrittänyt miettiä toiminnon mahdollista kätkettyä hyödyllisyyttä, mutta en ole löytänyt kuin tähdittäjälle pieneksi hetkeksi syntyvä vallantunne: ähäskutti, minäpä annoin tuolle vain yhden tähden!

Suhteellisen tuore palvelu, mahdollisuus kirjoittaa kirjastoon hankitusta nimekkeestä oma arvio, onkin sitten vähän eri maata. Kun karkea tähtien antaminen vaihtuu verbaaliseksi kommentiksi, ollaan paljon lähempänä ajatusta vuorovaikutteisesta verkkopalvelusta ja asiakkaiden osallistumisesta kokoelman dokumentointiin.

HelMetin tapa toteuttaa tällaista vuorovaikutusta on vielä aika kankea ja huomaamaton. Voidaan olettaa, että valtaosa asiakkaista ei edes huomaa tätä mahdollisuutta saati sitä, jos joku on arvion lisännyt. Mutta en voi kiistää tunnetta siitä, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Myönnetään avoimesti, että luettelon käyttäjillä voi olla jotain mielenkiintoista ja tärkeää annettavaa.

Skeptikko tietysti pohtii, kuinka monella on mitään mielekästä sanottavaa ja kuinka moni vaivautuu käyttämään aikaa ja vaivaa lyhyenkään arvion kirjoittamiseen. Vaikea tietää kokeilematta. Se on minusta kuitenkin kiistatonta, että jos asiantuntevat asiakkaat alkavat tällaisia kommentteja kirjoittaa, tietokantamme kokonaisanti kasvaa.

Kirjastoammattilaisuudessa on perinteisesti karsastettu ajatusta, että amatööri rupeaa harrastamaan dokumentointia. Ilman koulutusta tuloksena voikin olla hirmuista sotkua, josta ei kukaan enää saa tolkkua. Mutta toisaalta, me emme ole kaikkien alojen tai aiheitten asiantuntijoita, mutta isoon asiakaskuntaan voi kuulua vaikka minkälaisia erikoisasiantuntijoita, vaikka minkälaisia kirjoittamisen ammattilaisia ja kirjastoväelle tuntemattomien aihepiirien tuntijoita.

Joku ilahtuu nähdessään suosikkilevynsä tiedoissa neljä tai viisi tähteä. Minä ilahdun, jos joku vaivautuu kirjoittamaan omia ajatuksiaan jostain musiikista tai - mikä vielä parempaa - haluaa jakaa erikoistuntemustaan kaikkien muiden kanssa. Se on on hyvä tapa jatkaa koko kirjastolaitoksen kierrätyksen ideaa.

28. helmikuuta 2010 18:09

Perinteeksi juuttunut natkutukseni Yleisradion harrastaman musiikkikielipolitiikan kauhistuksista jatkuu tänäkin vuonna. Otin silmieni alle Yle 1:n helmikuun viimeisen viikon ohjelmiston ja rupesin kauhistelemaan. Aihetta riitti tälläkin kerralla yli toiveitteni.

Natkutus 1. Oudosti kirjoitetut nimet
Kun Yleisradiolla lienee vielä kielitaitoisia työntekijöitä palkkalistoilla, ei odottaisi törmäävänsä muotoihin Schuetz, Shostakovitsh ja Tshaikovski. Venäjän kielen translitterointi on tietysti haastavaa, mutta kun toisaalla saksalaista ü-kirjainta on osattukin käyttää, sitä ihmettelee, miksi ei kauttaaltaan.
Sitäkin joutuu pohtimaan, kuka ”J. Strauss” onkaan säveltänyt teoksen nimeltä ”Lomamatkalla”. Uskoakseni ainakin Johann Strauss nuorempi ja vanhempi käyttivät teostensa nimissä vain saksan kieltä, mutta ehkä kyseessä onkin jokin huonommin tunnettu Joseph Straussin sävellys? Nykyään voimme onneksi tarkistaa asian Fono-tietokannasta – ja aivan oikein, kyseessä onkin sävellys Auf Ferienreisen, op. 133, säveltäjänä juuri tuo huonoimmin tunnettu J. Strauss eli Joseph (Ylellä tosin muodossa Josef).
Tilasta on tietysti aina puutetta, mutta onko ilmaisu ”Berliinin Saksalainen SO” olennaisesti lyhyempi – tai selkeämpi – kuin orkesterin oikea nimi ”Deutsches Symphonie-Orchester Berlin”? Nyt puhumme sitä paitsi netissä julkaistavasta ohjelmalistauksesta, jonka kohdalla tilanpuute taitaa olla aika huono perustelu.

Natkutus 2. Suomennetut sävellysten nimet
Ylen 1:ssä jatkuu ikävä perinne ”suomentaa” satunnaisesti sävellysten nimiä. Jonkin logiikan mukaan Zarlinon ”Osculetur me” ja Ravelin ”Le Tombeau de Couperin” ovat alkukielisinä, mutta Lumbyen ”Unikuvia” ja Nicolain ”Temppeliherra” vain suomennoksina. Tarjoaako Yle myös alkuperäisen nimen? Eipä tarjoa, paitsi kun kyseessä on kuulijoille epäilemättä ennalta tuntematon Norbert Walter Petersin teos ”Amerikanische (T)räume”, joka on saanut peräänsä selitteen ”Amerikkalaisia (t)iloja”. Näppärä sanaleikin käännös, mutta sisältääkö se jotain merkittävää lisäinformaatiota?
Aina ei Fonokaan auta Ylen arpajaisissa. Ohjelmatietojen mukaan Rossini on säveltänyt ”Herra Bruschino” –nimisen oopperan, mutta sellaista ei Fono tunne, vaikka kyllä saman säveltäjän teoksen ”Il signor Bruschino”. Ylen mukaan Schubert-niminen säveltäjä on antanut maailmalle sarjan ”Kaunis mylläritär”. Sen lisäksi, että minun tietääkseni Schubert sävelsi kyllä saksankielisen laulusarjan ”Die schöne Müllerin”, en ole koskaan aikaisemmin törmännyt ammattikuntaan ”myllärittäret”. Mutta musiikin maailmassa kaikki lienee mahdollista.

Natkutus 3. Tunnistamattomaksi jäävät sävellykset
Tiistaiaamuna saimme kuulla Byrdin sävellyksen ”Herää, miksi nukut, Herra”, mutta jos haluaisin lainata kyseisen teoksen kirjastosta tai ostaa levykaupasta, mitä sävellystä tai levyä minun pitäisi kysyä? Ohjelmatiedoissa oleva esittäjämerkintä vihjaa, että kyseessä on jokin The Cardinall’s Musick –yhtyeen tulkitsemista Byrdin hengellisistä sävellyksistä. Tällä perusteella sävellys löytynee joko albumilta Laudibus in sancti (2006) tai Hodie Simon Petrus (2009). Kun en osaa latinaa, joudun kuitenkin kuuntelemaan levyt läpi tuon ”Herää, miksi nukut, Herra” -teoksen löytämiseksi. Onneksi Fono pelastaa tässä tapauksessa ja kertoo, että kyseessä on sävellys ”Exsurge, quare obdormis, Domine” tuolta vuoden 2009 albumilta.
Samaisena tiistaina saimme kuulla myös Tanejevin sävellyksen ”Talvinen matka”. Fonosta ei nyt olekaan niin vaan apua, sillä viitteitä kyllä tulee, mutta enimmäkseen Schubertin sävellykseen ”Winterreise”. Sivulla 4, ihan viimeisenä, on kuitenkin vinkki tähän Tanejevin talviseen matkaan, ja kyseessä onkin teos ”Zimni put.”

Sarkasmitta puhuen on masentavaa vuosi vuoden perään todeta, kuinka Yleisradio aliarvioi kuuntelijoitaan ja suhtautuu heihin kuin kielitaidottomiin dubbauseurooppalaisiin. On suorastaan loukkaavaa olettaa, etteivät Yle 1:n kuuntelijat tunne laulusarjaa ”Die schöne Müllerin”, vaan heille pitää selittää musiikin kuvaavan ”kaunista mylläritärtä”. Tällainen isällisen alentuva asenne on aivan eri asia kuin lisäinformaation tarjoaminen tyyliin ”Carnaval, op. 9 (Karnevaali)”.

Se on Ylen kunniaksi taas sanottava, että alkukielisten teosnimien määrä tuntuu lisääntyneen ja näitä käännöskammotuksia on vähemmän kuin ennen. Sen vastapainoksi tuntuu kuitenkin oikeinkirjoitus heikentyneen ainakin venäjänkielisten nimien kohdalla. Ja joka tapauksessa on ikävää, että Yle teettää tunnistuspuuhaa tilanteessa, jossa se ei olisi alun alkaenkaan tarpeellista. Kysehän ei ole kunnollisen tiedon puutteesta vaan sen haluttomuudesta sen käyttämiseen.

Kun nykyään on käynnissä suurten mediayhtymien taistelu Yleisradiota vastaan, olisi tärkeätä pitää paikat kunnossa ja välttää tarpeetonta julkista kritiikkiä. Ylen 1:n johdossa ei todennäköisesti lueta jonkun kirjastonhoitajan riipustuksia, mutta satun tietämään, että natkuttamistani asioista on ollut puhetta myös talon sisällä. Jokohan jo vuonna 2011 voisin tämän helmikuisen natkutukseni lopettaa?

27. tammikuuta 2010 22:30

Myönnän kirjoittavani aiheesta turhan nopeasti. Näitä rivejä naputellessani Applen uuden iPad-laitteen julkistustilaisuus on nimittäin vielä käynnissä. Minulle riitti yllykkeeksi kuitenkin uutiskuva, jossa Steve Jobs pitää uutta laitetta käsissään naamallaan paljon ilmaiseva pikkuvirne: "I know, you're gonna love it!"

Minä näen kuvassa laitteen, joka on näyttönsä koonkin puolesta uskottava laajaan käyttöön elokuvien katselemisesta tekstin lukemiseen. Oikeasti se on älypuhelimen ja kannettavan tietokoneen yhdistelmä, joka on varustettu iPhone-puhelimista tutulla kosketusnäytöllä. Sillä voi selata nettiä ja pelata. Sillä voi kuunnella musiikkia verkosta tai ilman verkkoa.

En ole mikään Apple-uskovainen, käytännön kokemuksia minulla on vain iPodista. Mutta Apple on jälleen onnistunut tuomaan markkinoille laitteen, joka kuulostaa paitsi halutulta, myös tarvitulta. Ainakin minä nimittäin näen siinä laitteen, joka tappaa kindlet ja muut erikoislaitteet tarjoamalla monikäyttöisyyttä ihmisen anatomian huomioon ottavassa kokoluokassa (minä kun en usko, että postimerkin kokoinen nettiselain tulee koskaan voittamaan yli 20-vuotiaiden sydämiä).

iPad ei tuo musiikkirintamalle näennäisesti mitään uutta, mutta kyllä se sillekin suunnalle vaikuttaa. Onhan vääjäämätöntä, että kohtuuhintaan eniten tarjoava ja sopivan kokoinen mobiili yleislaite on houkuttelevampi kuin kasa sinänsä pieniä ja käteviä erillislaitteita (varsinkin jos iPad on halvempi kuin nämä erillislaitteet yhteensä). Uutiskuvasta on vaikea päätellä, millainen iPadin näyttö on esimerkiksi pelkän tekstin lukijalle. Mutta vaikea uskoa, että Apple olisi tuonut tarjolle tässä suhteessa surkean esityksen.

Kirjoitan iPadista, koska se on ensimmäinen medialaite pitkään aikaan, joka herättää itsessäni aitoa uteliaisuutta ja kiinnostusta. Jos iPadissa on kohtuullinen näppis, voisin hyvin kuvitella pitäväni sitä mukana sellaisellakin reissulla, jolle en läppäriä viitsisi raahata vaivoiksi.

Ehkä juuri tämän tulossa olleen julkistuksen takia Amazonin sähkökirjojen lukulaite on niin monta kertaa ollut mediahypetyksen kohteena syksyllä ja talvella. Odotan jännityksellä, miten Amazon reagoi iPadiin. Minä olisin epätoivoinen.

3. tammikuuta 2010 15:58

Huomasin alitajuntani työskennelleen joululoman aikana, kohteenaan Jaakko Tuohiniemen "epäkorrekti" kirjoitus tuoreessa Intervallissa. Jaakkohan pohtii mm. sitä, ovatko ns. maahanmuuttajapalvelut muuttuneet kirjastoissakin perustellusta tukemisesta "leimaavaksi paapomiseksi" (ilmaisu minun, ei Jaakon).

Musiikkikirjastoissa olemme pian kolmen vuosikymmenen ajan soveltaneet suhteellisen yhteisiä palvelupoliittisia periaatteita, joiden eräänä kohtana on ollut "musiikillisten vähemmistöjen" tukeminen. En ole kuullut, että periaate olisi synnyttänyt ongelmia, ei edes tulkintaongelmia. Tarkoitushan on ollut, että ilmaisu käsitetään sekä marginaalisten musiikillisten ilmiöiden esiin nostamisena että marginaalisen musiikin harrastajien palvelemisena.

Ovatko maahanmuuttajat tai esimerkiksi suomea tai ruotsia osaamattomat kirjaston asiakkaat "musiikillisia vähemmistöjä"? Itse en ole koskaan ajatellut näin. Jonkin uuden tai vanhan etnisen ryhmän odotusten palveleminen on mahtunut mainiosti samaan joukkoon kuin "kantasuomalaistenkin" odotusten palveleminen. On pyritty hankkimaan sellaista materiaalia, jota halutaan ja toivotaan, mutta jota meillä ei kokoelmassa jo ole. Yksi ja sama, onko toivojana somali, romani, oopperahullu, suomenruotsalainen tai koivukyläläinen.

Olemmeko musiikkiosastolla koko kirjastoa helpommassa asemassa? Eikö meillä tunneta vastuuta maahanmuuttajien kotouttamisesta tai huonoa omaatuntoa siitä, ettei jollekulle muulle vähemmistöasemassa olevalle ole tarjolla riittäviä palveluja tai työtilaisuuksia? Joudun myöntämään, etten ole itse koskaan halunnut korostaa millekään asiakasryhmälle tarjottavaa musiikkipalvelua, ehkä lapsia lukuun ottamatta. Musiikin luokittaminen on jo riittävän hankalaa leimaamista, asiakkaat haluaa ehkä vaistomaisesti jättää ilman minkäänlaista erikoiskohtelua ja siitä seuraavaa leimaa.

En ole myöskään koskaan tuntenut tarvetta tukityöllistää mihinkään etniseen tai sosiaaliseen ryhmään kuuluvaa ihmistä, mutta mieluusti ottaisin vastaan kirjastoalan ammattilaisia, jotka ovat meille eksoottisten musiikinlajien ja vieraiden kielten asiantuntijoita. Heistä olisi kirjastossa paljon hyötyä tiskin molemmin puolin.

Kirjastotyössäkin soveltamani tasa-arvon käsite on selvästi "poliittisesti epäkorrekti". Se ei noteeraa sen paremmin feminismin nimissä puhuvien kuin maahanmuuttomyönteisimpien ajattelijoiden vaatimuksia siitä, että joissakin tilanteissa joidenkuiden täytyy olla "tasa-arvoisempia" kuin muiden. Oma tasa-arvokäsitykseni on siis jokseenkin mekaaninen, mutta en ole kohdannut sen kanssa erityisiä ongelmia asiakkaiden tai työtovereiden kanssa.

Ehkä kirjastoissakin täytyisi opetella ajattelemaan, että parasta vähemmistöihin kuuluvien tukemista on soveltaa kaikissa palveluissa aktiivista ja poikkeuksetonta tasa-arvoajattelua. Mielestäni aito ja humaani moniarvoisuus ei tarkoita "millään-ei-ole-mitään-arvoa" -nihilismiä, mutta ei myöskään sen vastakohtana leimaavaa paapomista. Olemme kaikki pohjimmiltaan samanarvoisia ihmisiä, emme niinkään naisia tai miehiä, suomalaisia tai ruotsalaisia, valkoisia tai mustia, fiksuja tai tyhmiä.

Yleinen, kaikkia kansalaisia aktiivisen tasa-arvoisesti kohteleva julkinen kirjasto tarjoaa kenelle hyvänsä mahdollisuuden sivistyä omaan tahtiin ja omalla tavalla. Sivistymisen tahtoa ei voi kenellekään pakottaa, mutta sen mahdollisuuden voimme antaa kaikille, tasapuolisesti.

29. joulukuuta 2009 11:58

Raha on mukana monessa, musiikissakin. Ei aina erityisen toivottuna vieraana, usein jyrkästikin torjuttuna kuokkijana. Eroon siitä ei näytä päästävän.

Tekijänoikeuspropagandan keskeisiä väittämiä on jo pitkään ollut, että musiikin tekeminen loppuu, elleivät kuluttajat suostu maksamaan kaikesta musiikin käytöstään. Ihmisen historia on tässä uskottavampi todistaja; musiikin tekeminen ei pelkästään jatku kauhistuttavissakin olosuhteissa, paljon vahvaa musiikkia on syntynyt olosuhteissa, joissa rahalla ei ole ollut mitään merkitystä (ensimmäisenä tulee mieleen Messiaenin keskitysleirisävellys Quatuor pour le fin du temps).

Onko rahalla oikeasti musiikillista luovuutta parantavaa merkitystä? Olisiko Mozart luonut enemmänkin hienoa musiikkia, jos hänen ei olisi tarvinnut olla koko ajan kerjäämässä rahaa rahamiehiltä? Tai Sibelius, jonka kohdalla taloudellinen turvallisuus näyttäisi pikemminkin sattuvan yhteen luomisvoiman loppumisen kanssa?

Kun rahasta puhutaan, rehellisyys ei viihdy samassa lauseessa. Vaikka finanssikapitalismin valtakautena on tullut sosiaalisesti hyväksytyksi (ainakin "virallisesti" eli valtamediassa) olla ahne ("osakeyhtiöllä ei ole moraalia, sen ainoa tehtävä on tuottaa rahaa osakkeenomistajille"), musiikkiteollisuuden propagandassa on tunnettu tarvetta massiiviseen häveliäisyyteen. Kysymyshän ei teollisuuden puuhissa ole koskaan musiikin tekijöiden vaan aina osakkeenomistajien eduista. Nehän ne ovat vaarassa, jos kuluttaja ei maksa kaikkea vaadittua.

Osa musiikin tekijöistäkin on osallistunut musiikkiteollisuuden propagandatalkoisiin. Ei se niin ihmeellistä ole, kun ajattelee, miten taitavasti musiikin tekijän taloudellisen menestymisen ehdoksi on sovittu, että teollisuus menestyy myös tai jopa ensin. Humoristiseksi tarkoitettu "artisti maksaa aina" on usein karua ja tylyä todellisuutta, eikä suinkaan vertaisverkon käyttäjien takia.

Tuoreen uutisen mukaan musiikkiteollisuuden pakkopullaan kyllästyneet aktivistit onnistuivat Englannissa nostamaan jouluviikon ykköshitiksi vanhan kappaleen ohi teollisuuden tuottaman mauttoman leivonnaisen. Mukava uutinen, vaikka kitkerää sivumakua syntyi siitä, että myös tämän vanhan musiikin joulumyynnistä huomattava siivu menee samaiselle teollisuudelle.

On yllättävän vaikeata tuhlata kuluttajan rahaa musiikkiin eettisesti kestävällä tavalla. Moni onkin ratkaissut asian käyttämällä vain sellaisia kanavia, joilla rahaa ei liikuteta (kirjastot, vertaisverkot, kaveripiirit). Todellisuus kun ei tarjoa muita vaihtoehtoja kuin lihottaa musiikkiteollisuutta tai hypätä kokonaan pois rahataloudesta.

Monet musiikin kuluttajat eivät varmaankaan uhraa aikaansa tällaisiin eettisiin pohdintoihin. Mutta - kuten tämä brittilistojen esimerkkikin osoittaa - myös toisenlaista suhtautumista rahan ja musiikin suhteeseen on olemassa. Olisiko musiikintekijöillä itsellään ideoita siitä, miten kuluttaja voisi tukea musiikillista luovuutta taloudellisesti joutumatta lihottamaan musiikkiteollisuuden osakkeenomistajien pankkitilejä? Minä ainakin olisin mukana.

6. joulukuuta 2009 23:56

Valtiovalta on tullut lopultakin siihen tulokseen, että säveltäjä Jean Sibelius olkoon virallisen liputuspäivän arvoinen. Jatkossa sinivalkoiset hulmuavat - sopivalla tuulella - siis myös joulukuun kahdeksantena. Voisi sanoa, että lopultakin. Kyllä sinne kirjailijoiden joukkoon yksi säveltäjäkin saa luvan mahtua.

Edellisestä ei pidä päätellä, että olisin erityisen innokas lippujen hulmuttaja, vaikka sattuman satona taloyhtiössä lipunnostajan virkaa hoidankin. Olen suhtautunut lippujen kaltaisiin kansallisiin tunnuksiin aina hiukan epäluuloisesti, vaikka vappumarssin punaiset järjestöliput edustavatkin mielestäni kaunista perinnettä. Lipun kaltaiset symbolit on yksinkertaisesti liian helppo kääntää toisia ihmisiä vastaan.

Entäpä lipun hulmuntaa tahdittava musiikki? Yhdysvalloissa aiotaan erästäkin kirjaa myydä mukavasti syyttämällä Sibeliusta natsimieliseksi. Kaupantekoa tuskin tulee hidastamaan se, että kirjan ainekset joudutaan kaapimaan aika mitättömistä määristä huhuja, oletuksia ja arveluja. Lopputulos tuskin silti saa Sibeliuksen musiikin kuuntelijoita etsimään hitleriläisiä vihjeitä Jääkärien marssin sävelkielestä.

Hyvä musiikki on taipunut historian käänteissä kaikenlaisten aatteiden kannattajaksi, eikä siinä yleensä tekijältä ole lupia pyydetty. Suomessakin punaiset ja valkoiset olivat pääosin samoilla apajilla 1900-luvun alun taistelulauluja väsätessään. Mitä aatetta jokin onnistunut melodia pääsi tai joutui edustamaan, oli paljolti sattumasta kiinni. Puhumattakaan siitä, että punikki hyräilee yhtä helposti Jääkärien marssia kuin Ben Zyskowiczin huulilta saattaa illan pimetessä päästä värssy Bandiera rossaa.

Hyvä musiikki ansaitsee tuon liputuspäivänsäkin 8.12., vaikkei siitä riippuvainen olekaan. Muistuttaapa sopivasti siitä, mitkä muutkin asiat ovat ihmiselle tärkeitä.

21. marraskuuta 2009 23:30

Opetusministeriössä on haluttu arvuutella, millainen on ”kirjastomaisema” Suomessa vuonna 2035. Näin pitkän tähtäimen pohdiskelu voi tuskin olla muuta kuin ideoiden heittelyä, mutta 33 kirjastoalalla toimivan ajatuksia on nyt joka tapauksessa kirjattu PDF-julkaisuun Kirjastomaisema 2035. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM...ema_2035.pdf

Musiikkikirjastoista ei julkaisussa paljoa puhuta, mutta yksi kirjoittajista, Etelä-Suomen lääninhallituksen sivistysosastolla työskentelevä kirjastotoimen suunnittelija Kalle Lehtinen on vaivautunut ehdottamaan radikaaleja eli kirjastojen määrärahojen varaamista lähinnä vain kirjallisuudelle. Näin modernia näkemystä eli paluuta aikaan ennen 1970-lukua on pakko tarkastella hiukan lähemmin.

Kalle Lehtinen on huolissaan siitä, että kirjastoissa olisi 1980-luvulta lähtien kirjamateriaali ”selkeästi vähentynyt”. Väitettään hän ei todista luvuilla, mikä olisikin luultavasti vaikeata. Mutta jos kauniisti oletetaan, että tarkoitus on ollut olla huolissaan kirjallisen aineiston suhteellisesta osuudesta, väite varmaan pitää paikkansa. Kirjastot kun ovat jossain määrin reagoineet asiakaskuntansa toiveisiin saada kirjastosta myös musiikkia ja elokuvia.

Kalle Lehtinen on huomannut, että teknologinen kehitys vaikuttaa musiikkiäänitteiden ja romppujen lainaamiseen. Sama ”trendi tulee tulevaisuudessa vaikuttamaan myös DVD-materiaaleihin”. Johtopäätöskin on selvä; hankintamäärärahat voidaan jo ”lähitulevaisuudessa” siirtää audiovisuaalisista aineistoista takaisin kirjallisuuteen.

On jokseenkin häkellyttävää lukea 2000-luvulla niin yksisilmäistä ja teknisesti jälkijättöistä analyysiä kuin mitä Lehtinen tarjoaa (hän puhuu mm. edelleen rompuista, joiden tuottaminen ja käyttäminen loppui käytännössä jo 10 vuotta sitten). Tuntuu kuin hänellä ei olisi vähäisintäkään käsitystä yleisten kirjastojen asiakaspalvelun todellisuudesta ja asiakaskunnan toiveista. Sen sijaan hänen tekstistään kuultaa läpi voimakkaana ajatus, että käenpoikasten aika on ohi. ”Kirjallisuusemon” on aika siirtää musiikki ja elokuva pois pesästä.

Pientä on aina helppo lyödä. Vaikka yleisten kirjastojemme audiovisuaalisiin aineistoihin liittyvät palvelut paranivat merkittävästi 1980-luvulla ja ovat myöhemminkin pitäneet pintansa, niiden osuus on edelleen minimaalinen. Opm:n tilastojen mukaan kirjastoissa oli 2008 6,95 kirjaa asukasta kohden, musiikkiäänitteitä vain 0,41 ja kuvatallenteita 0,14. Jälkimmäisten osuus lainauksesta on paljon suurempi, mutta jostain syystä Lehtinen ei muista koko asiaa. Ehkä se on merkityksetöntä. Olennaista kun on, että tuo 0,55 uhkaa 6,95:n asemaa ja tulevaisuutta.

Lehtinen pelkistää musiikkivihamielisen asenteensa kertoessaan, miksi määrärahat tulee siirtää takaisin painetulle aineistolle. Ensimmäinen peruste on se, että ”musiikkiäänitteet, CD-ROM:t ja kuvatallenteet” ovat isoja menoeriä kirjastoille (eivät ilmeisesti suuruuttaan vaan ”turhuuttaan”). Hän antaa myös ymmärtää – vaikkakin ilman perusteita –, että av-hankinnan lopettamisella henkilökunnan pätevyys jotenkin paranee, kirjamateriaalitilanne paranee, verkkopalvelut paranevat ja vieläpä kirjastotilat paranevat ja ajanmukaistuvat. Tämä kaikki siis vain sillä, että lopetetaan av-aineiston hankkiminen.

Kalle Lehtisen loppukaneetti on lainattava tähän kokonaisuudessaan, sillä meidän on ymmärrettävä, ettemme ole ymmärtänee sitä edeltävää tekstiä väärin. Lehtinen todella haluaa puhdistaa yleiset kirjastomme musiikista ja elokuvista: ”Kirjastojen laatu tullaan mittaamaan kirja- ja lehtikokoelmilla sekä tilojen toimivuudella ja viihtyvyydellä. Kirjat ja lehdet ovat osoittautuneet kestäviksi digitaaliaikakaudella. Mobiilit kirjalukulaitteet tai nettilehdet eivät uhkaa kirjojen ja lehtien asemaa samalla tavalla kuin musiikki- ja kuvatallennepalvelut. Kysymys on myös sen suuren sukupolven väistymisestä, joka ei ole kasvanut digitaalisella aikakaudella. Yleisten kirjastojen tulevaisuus tulee entistä enemmän olemaan tilassa ja asiantuntijuudessa.”

Vaikka kirjastotoimen suunnittelija Kalle Lehtinen esiintyy vuoden 2035 kirjastomaiseman arvuuttelijana, hän suuntaa viestinsä selkeästi tämän hetken kirjastopäättäjille. Tuo viesti on mielestäni ikävällä tavalla asenteellinen, asiallisesti huonosti perusteltu ja kirjastopoliittisesti asiakkaillemme vahingollinen. Nähtäväksi jää, kuinka mieleinen se on niille kirjastoihmisille, jotka jakavat Lehtisen back to the 60’s –näkemyksen.

17. lokakuuta 2009 19:51

Kirjastojemme ”sosiaalisuus” – ei siis ”sosialistisuus” – puhuttaa tätä nykyä niin julkisesti kuin kaffipöydänkin äärellä. Yksille sen kautta avautuu pelastus yleisiä kirjastojamme uhkaavasta näivettymisestä (lainausluvut laskevat, apua!), toisille kysymys on modernin informaatioyhteiskunnan haltuunotosta uudella kirjastokonseptilla. Yhteistä on korostaa ”vanhentuneen osaamisen” (lue ”kokoelmakeskeisyyden”) korvaamista sellaisilla elementeillä, jotka eivät tuo mieleen perinteistä kirjastoa (yleinen sauna ehkä tuorein ääriesimerkki) vaan houkuttavat kokonaan uusia kävijöitä.

Minä en ole ollut kauhean innostunut. Ei siksi, että vastustaisin sinänsä mitään keskusteluissa pyörineistä ideoista, monet ovat hyvinkin valloittavia ja viehättäviä (saunan aiheuttamista kosteusongelmista johtuen innostun ehkä enemmän vaikkapa kansalaisille tarjottavasta esiintymislavasta). Facebook-keskustelussakin olen edustanut kantaa, että kannattaa asiaa tutkia, tutkimatta torjuminen on huonoa ammattilaisuutta.

Mutta en ole innostunut siitä vähättelystä, joka aika usein kuultaa uusista sosiaalisista medioista ja toiminnoista innostuneiden puheissa, kun joku mainitsee sellaisia käsitteitä kuten kokoelmatyö tai luettelointi. Ymmärrän toki, että uuden lumoissa vanha puoliso ei näytä kaksiselta. Se ei ole kuitenkaan pätevä vaan yksipuolinen analyysi. Ja mielestäni myös väärä.

Ei ole mitään objektiivista tarvetta asettaa vastakkain ”vanhaa” ja ”uutta” kirjastoa. Kestävä uusi sisältää aina parhaat osat vanhasta. Jos meidän kokoelmakeskeisten kirjastoihmisten kohdalla voidaan puhua kärryiltä putoamisesta, en olisi aivan varma siitäkään, rullaako sinne ihanaan tulevaisuuteen kukaan muukaan. Sen verran historiatonta uudesta hurmaantuminen usein on.

Ei ole mitään pakkoa ajatella, että ”kokoelma” on aina jotain vanhaa, ikävää, pysähtynyttä ja pölyttynyttä, joka kannattaa pyyhkäistä menemään. Kuten ei myöskään, että kaikki uusi sosiaalinen on pelkkää höpsötystä ja punttiin lorottamista, josta ei ole uudistumisen eväiksi. Asenteiden ei ole pakko olla joko-tai vaan ne voivat olla sekä-että.

Joitakin asioita ei nimittäin voi selitellä pois, vaikka kuinka yrittäisi ja tarvetta tuntisi. Kuten sitä, että pääosa yleisten kirjastojemme asiakkaista pysyy mukana kokoelman ja vain sen takia. Tämän todistavat kaikki asiakkaille tehdyt kyselyt. Syykin on selvä; maksutonta sisältöpalvelua ei ole ennen internetin keksimistä ole ollut kirjastojen ulkopuolella. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että arvostetaan palvelua, jota ei mistään muualta saa.

Toisaalta siitä, että laadukas ja monipuolinen kokoelma on pysyvästi kirjaston kovin vetonaula, ei pidä tehdä oletusta, että mikään muu ei ihmisiä voi houkuttaa tai että vain kokoelman houkuttavuus on ”aitoa”. Osa kansalaisista tarvitsee kirjastoa tilana, osa kirjaston tietotekniikkaa, osa henkilökunnan tarjoamaa sosiaalista kontaktia, osa ehkä pelkästään maksutonta sisäänpääsyä lämpimään ihmisten lähelle. Ihan uusista tarpeista puhumattakaan (kun en osaa).

Ehkä kaikkein hankalinta on osata nähdä, millä kaikilla uusilla tavoilla perinteinenkin kokoelma pystyy olemaan enemmän kuin romaanilainaamo, verkkopalveluista puhumattakaan. Itse olen vakuuttunut siitä, että hyvä kokoelma on kirjastossa sekä erittäin informatiivinen että sosiaalinen elementti. Ei sitä ”sosiaalista” kirjastoa ole pelkästään pehmeä soffaryhmä ja kiireettömän leppoisasti jutusteleva kirjastovirkailija. Yhtä tärkeää on, että kokoelma palvelee hyvinkin erilaisia ihmisten tarpeita ja odotuksia ketään tuomitsematta tai ylenkatsomatta. Mitä elitistisempi kokoelma, sitä vähemmän ”sosiaalista liimaa” kirjasto pystyy tuottamaan. Olennainen osa hyvää kokoelmaa on henkilökunta, joka tuntee kokoelmansa. En usko, että sitä voidaan korvata automaatiolla tai fiksuimmallakaan verkkopalvelulla.

Uusia ideoita täytyy kokeilla, siitä ei voi tinkiä. Vanhan kokonaan ohittavat uudet ideat ovat kuitenkin perin harvinaisia, yleensä uusikin rakentuu vanhan rinnalle ja siihen tavalla tai toisella tukeutuen. Yllättävimmätkin ajatukset (vaikkapa se sauna) täytyy tutkia ja kokeilla. Vahvimmat ideoista kyllä pärjäävät ilman että niille täytyy hankkia lisäenergiaa vanhaa hyljeksimällä.

9. lokakuuta 2009 10:17

Mikä on hyvän rock-kirjan resepti? Ei aavistustakaan, mutta uskon tunnistavani hyvän rock-kirjan, kun sellaisen kohtaan. Nyt olen kohdannut - vieläpä kotimaisen - ja haluan sitä kehua ja suositella pienen analyysin tekosyyllä.

Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki ryhtyivät pari vuotta sitten kasaamaan kirjaa Salon nuorison toilailuista erilaisten pop-villitysten parissa 1950-luvulta 1980-luvulle. Hanke paisui ja paisui, kunnes tänä syksynä markkinoille pullahti isokokoinen kirja "Koit nyt rauhottu! - Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin" (Teos).

Tämä mötikkä on yksi parhaita koskaan näkemiäni ja lukemiani rock-kirjoja. Tuote on jo hyvän näköinen; taitto on erittäin onnistunut, hienoja kuvia on suorastaan tulvimalla. Eikä pelkästään suttuisia albumikuvia, joista ei kohde itsekään tunnista itseään, vaan todella hienoja kuvia keikoilta ja kaduilta. Minä annan layoutista (Timo Ketola) 10-. Ja se miinus tulee vain eräillä sivuilla taustakuvana käytetystä farkkukankaasta, joka ei ole paras mahdollinen taustaväri valkoisille kirjaimille. (Vanhus narisee.)

Ajatus salolaisten nuorten pophistoriikista kuulostaa tietenkin tuhoon tuomitulta älyttömyydeltä. Suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin Raimo Sailaksen ohjeet säästäväisestä elämäntyylistä. Mutta jollain taikavoimalla paikallinen varsinaissuomalainen pikkukaupunkilaisuus muuttuu äärimmäisen kiinnostavaksi ajankuvaksi, jota 1949 syntynyt helsinkiläinen ahmii sivu sivun jälkeen.

Minulla on aavistus, että kirjoittajien hyvän tyylitajun lisäksi luettavuuden takeena on valtava määrä autenttisia - ja hyvämuistisia - asianosaisia. Tekijät ovat puristelleet pariasataa salolaista ja saaneet ulos uskomattoman määrän muistitietoa, autenttista ainakin sanan aidossa merkityksessä. Kaikkea ei tietysti voi muistaa, tai muistaa ihan oikein, mutta käsittämättömän hienosti on mikrohistoriaa saatu talteen.

Haluan vielä erikseen mainita koko kirjaa hallitsevan perusasenteen, jota voi kuvata parhaiten sanoilla itseironinen lämpö. Kirjasta puuttuu kokonaan tekotaiteellinen ja -tieteellinen pönötys. Mitään ei katsota yli tai alta lipan, kaikella on aikansa ja paikkansa. Sauli Niinistön nuoruutta käsittelevä aukeama jos mikä käy todisteesta, samoin kirjan lopussa olevat tekijöiden hellyyttävin kuvin somistetut itse-esittelyt.

Jos olet lykännyt sen vuotuisen rock-kirjan lukemista tähän asti, lopeta lykkäily ja tartu tähän kirjaan. Takaan, että se kannattaa. "Koit ny rauhottu!" on paras koskaan kohtaamani kotimainen rock-kirja.

30. syyskuuta 2009 9:31

Meille kaikille sattuu kirjoitusvirheitä, ei vähiten hankalien musiikillisten esittäjä- ja säveltäjänimien kohdalla. Kirjastoilla on ollut jo kauan käytössä viittausjärjestelmiä, joiden avulla ainakin ilmeisistä väärinkirjoituksista (vaihtoehtoisten muotojen ohella) voidaan ohjata siihen muotoon, jota on käytettävä. Kortistoissa hyvin toiminut järjestelmä on pikkuhiljaa ryömimässä myös 2000-luvun kirjastojärjestelmiin, hitaasti tosin.

Mutta olisi sillä käyttöä myös maailman suurimmalle verkkokaupalle. Jahtasin muutama viikko sitten saksalaisen 1970- ja 1980-luvuilla toimineen folkbändi Lilienthalin levyjä ja ehdin ilahtua, kun Amazonin saksalainen sivusto löysi minulle peräti kaksi yhtyeen CD-levyä. Tämä yhtye kuuluu niihin maan hiljaisiin, joiden tuotantoa ei ole vaivauduttu CD:lle juurikaan siirtämään.

Olin niin innoissani löydöstä, etten tarkemmin tutkinut levyjen sisältöä vaan tilasin molemmat saman tien. Hyvin nopeasti sain toisen levyistä kotiin kannettuna ja se oli ehtaa Lilienthalia, vaikkakin yhtyeen myöhempää tuotantoa (Briefe vuodelta 1992). Hyvää saksalaisfolkkia joka tapauksessa.

Toista levyä jouduin odottamaan hiukan pidempään. Kun levy eilen ilmestyi postiluukusta, revin se innostuneesti postituskuoresta ja laitoin soimaan. Jo muutaman sekunnin kuluttua aloin tajuta, ettei nyt kyllä ole kyseessä etsimäni yhtye, vaikka hemmot levyn kannessa näyttävät aidoilta saksalaisfolkkareilta 1970-luvulta. Tarkempi tutkinta kertoi, että kyseessä ei ollut yhtyeen Lilienthal vaan yhtyeen Liliental ainoaksi jäänyt albumi vuodelta 1978 (saksalainen bändi kyllä ja oikeaa aikaa, mutta mukana syntikkamuusikot Moebius, Asmus Tietchens, Okko Bekker, Conny Plank & Co).

Palasin Amazon.de-sivuille varmistaakseni, ettei moka ollut vain omani. Ei ollut. Amazonin hakuohjelmalle "Liliental" oli ykköslöytö hakusanalleni "Lilienthal". Täytyyhän asiakkaalle kelvata tämäkin levy, vaikka sen tekijöiden nimessä on yksi kirjain vähemmän. Varmaan ne ovat suunnilleen sama asia.

Kyllähän minä ymmärrän, ettei Amazonia ja kumppaneita voisi vähempää kiinnostaa, saanko juuri haluamani levyn, kunhan käytän heidän kaupallisia palveluitaan. Tällä logiikalla vääriäkin osumia tyrkyttävä hakujärjestelmä on oikein näppärä. Ainahan voi vedota siihen, etteivät asiakkaat kuitenkaan osaa kirjoittaa hakusanoja oikein.

Minusta olisi kuitenkin kohtuullista voida odottaa, että maailman suurimman verkkokauppiaan hakujärjestelmä osaa tehdä eron myös yhden kirjaimen tarkkuudella. Kirjastossa olisi aika hankalaa, jos järjestelmä tyrkyttäisi Ryan Adamsin etsijälle sitkeästi myös Bryan Adamsin levyjä.

12. syyskuuta 2009 9:27

Yhdyn Jari Paavonheimon skeptismiin ja kritiikkiin koskien e-kirjojen lukulaitteita (ks. Kirjastolehti 4/2009, s. 20-21). Ylipäätään aika yleinen käsitys siitä, että etuliite e olisi tässä se ratkaiseva muutos, on mielestäni virheellinen.

Maailmassa on huomattavasti paljon enemmän erilaisia henkilökohtaisia tietokoneita kuin "e-kirjojen" lukulaitteita (tai jälkimmäisten määräähän emme edes tiedä, kun myyntimäärät ovat liikesalaisuuksia, luultavasti kuitenkin vähäisyytensä takia). Erillinen lukulaite tuntuu pysyvästi tarpeettomalta "keksinnöltä", kun erilaiset mukana suhteellisen vaivatta kulkevat ja verkkoyhteyden mahdollistavat yleislaitteet yleistyvät.

Silti on aihetta jatkuvasti pohtia, millaisin tavoin erilaisia sisältöjä ihmisille välitetään. Kuten Paavonheimokin kirjoituksessaan toteaa, kirjallinen sisältö on jossain määrin erilaista kuin kuva ja ääni ja tällä on merkitystä myös kirjastojen tulevaisuudelle. Itse uskon, että ratkaisevassa roolissa tulevat olemaan käyttöliittymämukavuus ja hinta.

Jos lähdemme siitä, että moderni, varakas länsimaalainen ihminen pitää mukana liikkuvaa verkkoyhteyttä pian itsestäänselvyytenä (itse jätän tähän monia varaumia, mutta ei niistä tässä enempää), kulttuuristen sisältöjen hyödyntämistä rajaavat lähinnä saatavuus (hinta, käyttörajoitukset) ja käytön mukavuus.

Elokuvan ja musiikin puolella teollisuus on tehnyt kaikkensa hankaloittaakseen sisältöjen saatavuutta (ahne hinnoittelu, kopionostetekniikat, aluekoodit, verkkosaatavuuden alueelliset rajoitukset, P2P-jakelun vastainen taistelu jne), kirjapuolella kustantajat ovat toistaiseksi voineet jättää kuluttajan pohdiskelut vähemmälle.

Vaikken itsekään kuulu kirjamuotoisen dokumentin pikaisen häviämisen saarnaajiin, pidän vääjäämättömänä, että pääosa ei-kaupallisesta tietokirjallisuudesta siirtyy kokonaan verkkoon jo lähivuosina. Tässä yhteydessä kustantajat joutuvat miettimään, millä hinnalla ja mukavuudella sisältöjä ruvetaan tarjoamaan. Jos "e-kirja" on ainoa vaihtoehto, paperikirjan elinkaari jatkuu vahvana myös tietosisällöissä.

Jos taas kustantajat älyävät, että ihmiset voisivat olla kiinnostuneita sekä ostamaan että vuokraamaan jonkin tietosisällön verkon kautta vaikkapa PDF-muodossa, jotain voisi tapahtuakin. Tosin vain sillä edellytyksellä, että kirjapuolella älytään välttää av-puolen jättimokat ja ymmärretään alusta alkaen innovaatioksi houkutella ostavia asiakkaita hyvällä, ei hakata päin pläsiä kielloilla, rajoituksilla, uhilla ja korkeilla hinnoilla.

Lineaarisesti luettavan tekstin nykyihminenkin nauttii mieluiten paperin kaltaiselta alustalta ja sivuja sormella kääntäen (se helpottaa lineaarisuuden mielikuvan säilymistä). Tietokoneen näytön muuttaminen kilpailukykyiseksi ei voi olla mahdotonta, mutta edellyttää teknisiä edistysaskelia niin näyttöjen kuin käyttöliittymänkin suunnittelulta. Esimerkiksi tarpeeksi iso ja leveä näyttö sallii isommankin "kirjan" aukeaman simuloinnin, se on yksi askel johon pienillä mobiililaitteilla on vaikea päästä mutta joka on pöytäkoneissa jo toteutettu. Huononäköisellä itselläni on kotona näyttö, jolle mahtuu kaksi A4-arkkia rinnakkain. Se yleensä riittää.

Itse pidän kuitenkin ratkaisevana niitä mukavuutta sääteleviä reunaehtoja, joihin verkkolukijan on mukauduttava. Seuraava lista suositeltavista piirteistä on kirjojen kustantajien vapaasti hyödynnettävissä ilman korvausta:

* Kohtuullinen hinta, joka ottaa huomioon tuotanto- ja jakelukustannuksissa syntyvän suuren hyödyn. Verkkoteoksen hinnan tulisi olla noin kolmasosa painettuun kirjaan verrattuna. Lyhytaikaisen käyttöoikeuden (vuokraus) hinta tästäkin alaspäin neljänneksen verran.

* Ei tarpeettomia rajoituksia oikeuteen tehdä ostettuun kappaleeseen merkintöjä, muutoksia jne. On kohtuullista edellyttää, ettei edes ostettua teoskappaletta kopioiden levitetä, mutta omaan käyttöön täytyy saada tehdä kopioita.

* Grafiikka hyvätasoisena: kuvateoksia ei voi myydä matalaresoluutioisella grafiikalla joten pikseleissä ei tule säästää.

* Yhteistyö ammattimaisten dokumentoijien kanssa. Jokainen verkossa jaeltava sisältö on syytä saada dokumentoitua kirjastojen tietokantoihin. Kustannus kuuluu kirjan kustantajan maksettavaksi, koska hän siitä hyötyy taloudellisesti.

Ai niin, mikä kirjastojen rooliksi jää tällaisessa jakelussa? Jos kustantaja tekee myös paperiversion, me pidämme siitä huolta jatkossakin. Sen lisäksi kirjastolaitoksen velvollisuus on pitää huolta bibliografisesta yleishuollosta. Kuka lystin maksaa, on neuvottelukysymys.

8. syyskuuta 2009 19:31

Seuraava ei - onneksi - liity musiikkiin tai suoraan musiikkikirjastoihin. Sananvapaus on kuitenkin kirjastopalvelun keskeinen perusta, joten poikkean nyt yleislinjasta.

Siitä lähtien kun syyttäjä päätti viedä Jussi Halla-ahon käräjille syytettynä "uskonrauhan rikkomisesta" ja "kiihottamisesta kansanryhmää vastaan", olen toivonut oikeuden lopultakin parantavan sananvapauden asemaa Suomessa. Ei kohottanut, vaikka toisen puolen syytteistä hylkäsikin. Jos on tutustunut Halla-ahon sakotettuun kirjoitukseen - kuten minä olen -, mikä tahansa tuomio "uskonrauhan rikkomisesta" on ankara isku sananvapauden periaatteita vastaan.

Olen näissä kirjastoyhteyksissäkin todennut, ettei meillä "jumalanpilkkapykälien" takia vallitse edes teoriassa sitä sananvapautta, jonka perustuslaki toisaalta kansalaisille suo. Olen ollut myös sitä mieltä, että nämä uskonnollisia tunteita suojelevat lait on vanhentuneina ja perustuslain kanssa ristiriitaisina kumottava. Tämänpäiväisen tuomion jälkeen olen tätä mieltä entistäkin voimakkaammin.

Jos Halla-ahon saaman tuomion logiikalla ryhdyttäisiin kuurnitsemaan kirjastojen kokoelmia, sieltä saisi sakkotuomion uhalla poistaa valtavasti maailmanluokan kauno- ja tietokirjallisuutta. Esimerkiksi Richard Dawkinsin "Jumalharha" sisältää paljon rajumpaa uskonnollisen ajattelun kritiikkiä kuin konsanaan Halla-ahon testiväittämä, samoin vasta suomennettu Carlo Panellan "Islamin musta kirja". "Juhannustanssit" - jo kertaalleen jumalan puolesta maan päällä tuomittuna - pitäisi sekin uudestaan viedä käräjille.

Tässähän ei ole kysymys siitä, mitä mieltä Jussi Halla-aho on maailman eri asioista ja tykkääkö Halla-ahon näkemyksistä. Kysymys on siitä, saako meillä julkisesti kritisoida uskonnollisia käsityksiä tai uskontoihin liitettävissä olevia asioita. Käräjäoikeuden mukaan ei saa. Ei edes avoimesti testimielessä ja retorisen kirjoituksen yhteydessä.

Kysymys siitä, oikeuttaako jonkin uskontokunnan pyhänä pitämän ihmisen mitä ilmeisin sekaantuminen nykykatsannossa alaikäiseen leimaamaan koko uskonnon, ei voi olla vapaan mielipiteenmuodostuksen ja -ilmaisun ulkopuolella. Se voi olla perusteeton väittämä, mutta sellaisen esittämisen omalla blogilla, jonka lukeminen on vapaaehtoista, on sananvapauden näkökulmasta oltava sallittua.

Kuten myös tällaisten kysymysten ja näkemysten välittäminen kirjallisessa muodossa, myös julkisen kirjaston kautta. Jos meiltä evätään oikeus keskustella hankalista asioista - kuten tässä tapauksessa yhden maailmanuskonnon seksuaalietiikasta -, meiltä evätään oikeus olla olemassa vapaina ja itsenäisinä kansalaisina. Sellainen ei ole maailmassa harvinaista, mutta pitääkö Suomen liittyä tähän sananvapauden mustaan joukkoon?

23. elokuuta 2009 23:50

Uutiset verkkomusiikkimaailmasta ovat ristiriitaisia. Ei-laillista liikennöintiä palvellut Pirate Bay näyttää olevan muuntumassa Napsterin kaltaiseksi lailliseksi ja ketään kiinnostamattomaksi tuotemerkiksi. Laillista striimausta tarjonnut ja hurjasti suosiota kerännyt - myös ruotsalainen - Spotify (jo neljä miljoonaa käyttäjää) on ollut artistien ja käyttäjien kritiikin kohteena, kun on käynyt ilmi, että levy-yhtiöt ovat saaneet isoja siivuja Spotifysta käytännössä ilmaiseksi mutta artisteille ei ole rojalteja juuri herunut.

Kuluttajan kannalta on myös hämmentävää, että verkkopalveluissa tarjolla oleva valikoima muuttuu koko ajan, eikä pelkästään lisääntymällä. Yksittäiset artistit saattavat vetäytyä tarjonnasta (kuulema Dylan on näin tehnyt) tai pysytellä kokonaan ulkopuolella kisoista (esimerkiksi The Beatles). Valikoimat elävät eikä kukaan pysty antamaan mitään takeita yhtään mistään, ei kokoelmasta, ei hinnoittelusta.

Toista se on meillä vanhanaikaisella fyysisen musiikkikirjaston puolella. Hyvän tradition mukaisesti kerran hankittu on pysyvästi tarjolla, jos ei fyysinen tuho koidu kohtaloksi. Tehokkaan varastoinnin avulla hyllyt eivät kuitenkaan paisu ylipääsemättömäksi viidakoksi uudempaa etsivän kannalta. Ja kun sitä vanhaa tarvitaan, senkin löytää useimmiten pienellä vaivalla ja odotuksella.

Kahdessa emme pärjää verkkojakelulle: toimitusnopeudessa ja uutuustarjonnan vauhdissa. Fyysisiin yksiköihin perustuva jakelu on aina vähän vitkasta, sille ei oikeastaan voi mitään. Jos tarvitseekaan. Ehkä on järkevää ajatella, että hoppuisa käyttää verkkoa, muut musiikkikirjastoa.

Hakellyttävän suuri osa purkitetustakin musiikista roikkuu joka tapauksessa kiinni historiallisissa formaateissa. Vaikka CD-levyjä on ollut markkinoilla jo yli 25 vuotta, monen artistin tuotannon kohdalla tarjonta on olematonta ja varanto on LP-levyissä ja jopa C-kasetteina. Esimerkiksi Cumulus-yhtyeen laajasta tuotannosta on saatavana CD-muodossa vain yksi vaivainen kokoelma suomeksi ja yksi ruotsiksi. Yhtyeen LP-levyt liikkuvat koko ajan vilkkaasti, kysyntää olisi, mutta ei tarjontaa. Toinen vastaavanlainen esimerkki on huumoriyhtye Pentti Oskari Kankaan 7 Seinähullua Veljestä. Älppärit liikkuvat koko ajan, koska kukaan ei ole vaivautunut siirtämään veljeksiä CD-aikaan muutamaa kokoelmaesiintymistä lukuun ottamatta.

Olen toki puolueellinen ja jäävi puhumaan omassa asiassani. Silti on pakko sanoa ääneen, että ainakin oma innostukseni musiikin verkkokuuntelun suhteen on viime aikoina laimentunut. Testasin aikani Spotify-palvelua, mutta huomasin juuri, etten ole kevään jälkeen siihen koskenutkaan. Liian hankala käyttöliittymä ja sattumanvarainen tarjonta meikäläisen makuun. Naxos Music Libraryä kuuntelen, mutta vain satunnaisesti sitäkin. Ehkä olen musiikkikirjastossa työskentelevänä keskimääräistä paremmassa asemassa, mutta hei!, kaikki minun ulottuvillani oleva on muidenkin ulottuvilla!

Vuosia palvellut iPod otti ja simahti, kovalevy surkeasti viimeisen kerran huokaisten. Ei auttanut kuin hankkia uusi, sen verran olen tullut riippuvaiseksi mobiilista mahdollisuudesta vaimentaa ympäristön melua suoraan korviin tulevalla musiikilla. Harkitsinko edes kännykkää, jolla voisin kuunnella musiikkia suoraan verkosta? Rehellisesti sanoen ei tullut mieleenkään ennen tämän kolumnin kirjoittamista. Kuulun varmaan väärään sukupolveen ja ikäluokkaan. Mutta jos mukana kulkeva laitteeni voisi olla yhteydessä kirjaston kokoelmaan ja voisin sieltä poimia kuultavakseni mitä haluan milloin haluan, se olisi kova juttu. Ja periaatteessa täysin mahdollinen, elleivät tekijänoikeuden asettamat esteet olisi käytännössä ylitsepääsemättömät.

Täydellinen musiikinharrastajan maailma on edelleenkin vain tilauksessa.

28. heinäkuuta 2009 22:54

Verkkomyyjä Amazonilla on ollut kohtalaisen hyväksyttävät syyt perua Orwellin dystopian ”Vuonna 1984” Kindle-version myynti, mutta kyllä asiaa sietää pohtia myös yleisemmin. Analogiseen maailmaan syntyneestä ainakin tuntuu huolestuttavalta, jos ostos yhtäkkiä katoaa kotoa kuin näkymättömän varkaan viemänä. En silti yhtyisi – ainakaan näillä perusteilla – Hesarin toimittajan Jussi Konttisen (HS 26.7.2009, Orwellin haudantakainen nauru) sensuuripelotteluihin.

Kaupallinen jakelu on kautta aikojen pitänyt yksinoikeutenaan päättää, milloin jotain tuotetta on saatavana, milloin ei. Ei analogisessa maailmassa kukaan ole puhunut sensuurista, kun painos on loppunut ja kustantaja ei viitsi tehdä lisää. Amazonin tapauksessa kyse ei ollut sensuurista vaan kaupallisen sopimuksen epäselvyyksistä. Pikemminkin voisi sanoa, että yleisellä tasolla valtiollinen sensurointi on tullut verkkomaailmassa aiempaa vaikeammaksi. Yhdessä maassa sensuroitu sisältö voidaan suhteellisen turvallisesti julkaista jossain muualla, jolloin sensuurin perimmäinen tarkoitus – hävittää jokin näkemys tai informaatio – jää vajaaksi.

Verkon varassa elämiseen liittyy kyllä valtavasti epävarmuustekijöitä sähkökatkoksista ohjelmistobugeihin ja kirjastojärjestelmien kaatumisista verkkopalveluiden katoamiseen yön aikana. Sensuuria suurempana vaarana pidän kuitenkin kansalaisten valvontaan liittyviä pyrkimyksiä, joihin verkko antaa aivan uudentyyppisiä keinoja.

Itse en osaa vielä pelätä verkkokauppiaiden meikäläisestä rakentamia ostoprofiileja, mutta toisaalta en satu elämään maassa, jossa nuo ostokset voivat olla oikeasti hengenvaarallisia. Arvelen, että nuo kauppiaamme tiukan paikan tullen joustavat mieluummin jonkin uhkaavan valtion turvallisuuselinten kuin yksittäisen kansalaisen eduksi. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Vaikka kauppiaan intressi saattaa pahassa tapauksessa sotkeutua poliittisiin ja ideologisiin kudelmiin, valtiollisen vallankäyttäjän intressissä on aina kansalaisten salaisimpienkin näkemysten tietäminen. Vähäisen demokratian oloissa tämä intressi voi ulottua sitten myös väärien näkemysten kitkemiseen voimatoimin. Verkko antaa niin kauppiaalle kuin valtiovallan edustajalle paljon mahdollisuuksia.

Itse olen toisenkin kerran pohtinut, kummat muodostavat verkkokansalaisen näkökulmasta suuremman uhkan, pankkitilien salasanoja urkkivat rikolliset vai kansalaisvapauksien perusteisiin niin mielellään kajoavat poliitikot ja muut ideologiset vallankäyttäjät. Sehän ei ole mikään uutinen, että orwellilainen valvonta on jo paljolti todellisuutta, mutta voiko jonain päivänä käydä niin, että vain digitaalisessa muodossa kirjautunut historia voidaan kirjoittaa uusiksi napin painalluksella? Sellaisen mahdollisuuden rinnalla epäsuosioon joutuneen neuvostojohtajan kuvan retusoiminen uutiskuvista näyttää aika tehottomalta puuhalta.

Globaali verkko on jo monen taistelun tanner. Kaikista niistä emme luultavasti edes tiedä. Meidän kansalaisten täydellinen valvonta on koko ajan lähempänä, vaikka verkon valvonnan vaikeus ehkä syökin valvontajärjestelmiä toisesta päästä, kiitos valppaiden maailmankansalaisten. Näyttäisi ainakin siltä, että verkon epädemokraattinen käyttö yhdistyy tavallisesti yhteiskunnan muuhun epädemokraattisuuteen eikä sinänsä luo tai helpota sitä.

Entä ne katoavat sisällöt? Digitaalisten sisältöjen maailma ei ehkä ole niin huolestuttava, kuin voisi pikaisesti ajatella. Vaikka huomattava osa kaikenlaisista sisällöistä varastoituukin nykyään verkkoon, ei se kuitenkaan tarkoita, että nämä sisällöt olisivat pääsääntöisesti tallessa vain verkon poimuissa. Jos ei ajatella hetken mielijohteesta erilaisille foorumeille jätettyjä päästöjä, kaikki hiukankin vaivaa vaatinut on tallessa tekijän omissa muistivälineissä. Tästä alan huolestua vasta jos valtiovalta kieltää turvakopioiden tekemisen tai oikeudenhaltijajärjestöt saavat oikeuden verottaa jokaista turvakopiotakin.

Informaatiosisältöjen sisäisen eheyden ja luotettavuuden suhteen olen paljon pessimistisempi. Pahoin pelkään, että kaiken muuttuessa digitaaliseen koodausmuotoon meiltä katoaa perinteinen veto-oikeus, esimerkiksi kustantajan pöytään lyöty pino vanhalla Remingtonilla naputeltua tekstiä. Kun säveltäjän työprosessista ei jää kuin nuotinnosohjelman deletoituja bittejä Windowsin FAT-avaruuteen, väärennöksille avautuu aivan uusia kuvioita, joista esimerkiksi venäläisen 1920-luvun avantgardismin väärentäjät voivat nyt vain uneksia.

Jos kaikki tärkeä olisi vain verkon uumenissa, aihetta huoleen toki olisi. Intellektuaalisen luovuuden prosessi on kuitenkin sen kaltainen, että uskon sisältöjen säilyvän kustantamoiden kontrollihaluista huolimatta aika hajautetusti. Hajautus on paras turva sitä varsin ikävää mahdollisuutta vastaan, että jonkinlainen bittirutto alkaa tuhota digitaalista informaatiota omaan tahtiinsa. Meidän lienee parasta pitää yllä monenlaisia verkkoja ja työskennellä sen lisäksi myös off-line.

Muuten, minä en usko Kindle-konseptiin. Laitesidonnaisuus ei ole koskaan kuluttajien mieleen, vaikka Apple on onnistunut kohtalaisesti siitä huolimatta. Vielä vähemmän kuluttajia innostaa laite, joka omistajalta mitään kysymättä huseeraa kauppiaan tai oikeudenhaltijan etujen mukaisesti ostajan etuja vastaan. Kukaan ei halua, että lelu pettää. Kindleä on toistuvasti yritetty puffata näyttävin uutisin, mutta ei siitä tällaisena maailmanlaajuista menestystä tule. Haluaako joku lyödä kanssani vetoa?

14. heinäkuuta 2009 17:17

Hesari kertoi näyttävästi (13.7) Payartists-nimisestä yrityksestä, jonka ideana on vakoilla verkkoliikennettä ja lähettää laskuja henkilöille, jotka ovat levittäneet musiikkitiedostoja ilman lupaa. Toistaiseksi yritys tosin palvelee vain Gail Zappaa, joka on palkannut sen jahtaamaan Frank Zappan musiikin levittäjiä. Jutun mukaan Zappan luvaton latailu ja levittäminen ovat pudonnet 90% ja sakkomaksutulot (10 dollaria per kappale) ovat ylittäneet moninkertaisesti Zappan musiikin laillisen digitaalimyynnin volyymin.

Puuttumatta tällä kerralla toiminnan pohjimmaiseen moraaliin, kannattaa pohtia ainakin kahta näkökulmaa. Palvelun ideoinut Tommy Stiansen houkuttelee levy-yhtiöitä oikeusjuttujen sijaan yhteistyöhön ”piraattipalveluiden” kehittäjien kanssa, koska sillä lailla voitaisiin saada nykyistä toimivampia maksullisia palvelumalleja. Stiansenilla on tietysti oma sonni ojassa, mutta siitä riippumatta ajatus kuulostaa fiksulta. Tällainen kuviohan on tavallaan ollut jo Spotify ja mahdollisesti tulee olemaan The Pirate Bay.

Ei ole yllätys, että Gail Zappa on toiminut tilaajana nettilevittäjien jahtaamisen ja sakottamisen uudessa tekniikassa. Frank Zappa on kuitenkin erittäin poikkeuksellinen luvattoman levittämisen lähde. Parhaassa luomisvireessä kuolleelta säveltäjältä jäi valmiita albumeita ja harrastajan kannalta kiintoisia konserttitaltiointeja julkaisematta vaikka kuinka paljon. Gail Zappa puolestaan on ollut julkaisupolitiikassa erittäin verkkainen, viimeisen päälle rahastava ja varsin kylmä harrastajien toiveiden suuntaan (ei virallisesti, mutta tosiasiallisesti).

Pääosa popmusiikista liikkuu verkon luvattomissakin virroissa virallisten julkaisujen kopioina. Zappan kohdalla pääosa verkkotavarasta taas on ollut sitä tavaraa, jota Gail Zappa ei ole halunnut tai viitsinyt julkaista, kaupallisesti tai muuten. Hänelle ei olisi mikään vaiva tarjota maailman miljoonille FZ-harrastajille tusinaa konserttia maksutta, sillä nämä harrastajat ostavat joka tapauksessa kaiken, mikä virallisesti julkaistaan. Gail Zappa toimii siis aivan toisin kuin esimerkiksi Grateful Dead, joka on kannustanut harrastajia äänittämään konsertteja ja tarjonnut niitä myös jälkikäteen.

Luvattomankin levityksen maailma on monenkirjava. Joku listahittiartisti saattaa ihan oikeasti menettää jonkin verran rahaa sen takia, että vertaisverkoista on helppo imaista se hitti ostamisen sijasta. Toisaalta Zappan tai Grateful Deadin kaltaisten artistien lailliseen myyntiin verkkolevitys tuskin vaikuttaa mitenkään. Heidän kohdallaan mikään markkinointi tai laiton levitys ei vähennä virallisten julkaisujen hankkimista, mutta kulttuurisesti – ja toimivien artistien kannalta myös suosion näkökulmasta – verkkolevitys edistää merkittävästi itse musiikin leviämistä ja sen harrastamista.

En ihan niele Markus Nordenstrengin jutun hehkutusta siitä, että Payartists-mallissa olisi oikeasti kyseessä vallankumouksellinen liiketoimintamalli. Sellainen kansalaisten nuuskinta, johon systeemi pelaa, ei uskoakseni ole EU-maissa mahdollista, vaikka viihdeteollisuus sellaisen puolesta koko ajan lobbaakin suu vetisenä myös täällä. Ajatus yksityisistä nettiperintätoimistoista kuulostaa dystopialta, johon ei vapaitten kansalaisten soisi joutuvan, ei varsinkaan musiikin tekijänoikeustulojen lisäämiseksi.

Toisen tuoreen uutisen mukaan finanssimaailmassa hälistään 15-vuotiaiden ajattelumaailmaa kuvaavan media-analyysin tuloksista. Niiden mukaan teinit eivät välitä maksaa verkkopalveluista, vaan heidän rahansa menevät elokuva- ja konserttilippuihin sekä konsolipeleihin. Kannattaisikohan myös tekijänoikeusteollisuuden pohtia tätä faktana eikä pelkästään ei-toivottavana uutisena? Pyydyshän kannattaa laskea sinne, missä raha ihan oikeasti liikkuu eikä sinne, missä sen vain toivotaan liikkuvan.

14. kesäkuuta 2009 19:11

Teostory on virallisesti Teoston tiedotus- ja asiakaslehti, mutta myös "tekijänoikeusalan yleinen keskustelufoorumi". Kokemuksesta tiedän, että sana "yleinen" ei kuitenkaan ole synonyymi sanalle "(itse)kriittinen" tai "moniarvoinen". Tämän vuoden kakkosnumeron perusteella ensimmäinen mieleen tuleva synonyymi on nolostuttavan propagandistinen.

Heikki Jokisen kokoama juttu "Piraatit ajoivat karille Ruotsissa" keskittyy paitsi kehumaan Tukholman käräjäoikeiden päätöstä myös mustamaalaamaan The Pirate Bay -yhteisöä ja vihjailemaan torrent-palvelun ylläpitäjien taloudellisesta ahneudesta (ikään kuin levyteollisuus ei sitä edustaisi). Jokinen ei edes yritä tarkastella tapahtumia monipuolisesti, puhumattakaan siitä, että kertoisi lukijoille sanallakaan syyttäjäpuolen skandaalimaisista jääviysongelmista ja esitutkinnan oudoista kiemuroista, joiden perusteella prosessia veivät viranomaisen kaavussa kantajan palkkalistoilla olleet poliisit.

Tuomioilla herkuttelun keskellä Jokisen on kuitenkin pakko sivumennen todeta, että prosessi tulee jatkumaan eikä käräjäoikeuden päätös ole lainvoimainen. Myös The Pirate Bay jatkaa toimintaansa. Jokisen asiantuntija, TTVK:n toiminnanjohtaja Antti Kotilainen toivoo - ehkä hitusen realistisemmin -, että sulkemisia tulisi muuallakin maailmassa. Hänkin esittää kuitenkin katteettoman tulkinnan käräjäoikeuden päätöksestä: "Se pistää pisteen yhdelle keskustelulle: tämä on laitonta (...) tällaisen palvelimen ylläpito on laitonta."

Todellisessa maailmassa, josta Jokinen ja Kotilainen eivät halua erityisemmin puhua, Ruotsin piraattipuolue, jota voidaan pitää vertaisverkkoaktivistien poliittisena siipenä, on noussut jäsenmäärältään Ruotsin kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi (pian todennäköisesti toiseksi suurimmaksi), joka sai EU-vaaleissa ensi yrittämällä edustajan läpi. Ruotsissa puolueen kannatus on varsinkin nuorten keskuudessa erittäin suurta. Ruotsin EU-vaaleissa nuorten miesten äänestysaktiivisuus kasvoi räjähdysmäisesti.

Tukholman käräjäoikeuden päätöksen pitävyydestä ei ole todellisuudessa mitään takeita, joten Heikki Jokisen viljelemä vahingoniloinen herkuttelu voi osoittautua sekä ennenaikaiseksi että perusteettomaksi. Tuomio perustuu niin voimakkaasti poliittisiin tulkintoihin, että todennäköisimmin lopullinen ratkaisu - kun se joskus vuosien kuluttua saadaan - syntyy jo ehkä aivan toisenlaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.

Ja vaikka tekijänoikeusteollisuus saisi Ruotsissa yhden palvelun nurin ja sen hoitajat linnaan, uskooko joku tämän johtavan kansalaisten käyttäytymisen muuttumiseen? Kysymys vertaisverkkolevittämisen juridisesta asemasta on niin selkeästi ikäpolvikysymys, ettei Tukholman käräjäoikeuden ratkaisun taustalla oleva ajattelu kantane pitkällekään.

Ehkä oireellisesti Antti Kotilainen esittää jutussa myös vähän pateettisen vetoomuksen: "Toivoisin, että lailliset palvelut saisivat kelvollisen mahdollisuuden yrittää tulla toimeen. (...) On mahdoton yhtälö kilpailla ilmaista vastaan." Jokainen alaa seurannut tietää, ettei musiikkiteollisuus edes yrittänyt vuosikausiin tarjota kuluttajille kelvollista palvelua. Pieniä askelia siihen suuntaan on ruvettu ottamaan vasta sen jälkeen, kun Pirate Bayn kaltaiset palvelut osoittivat, mitä kansalaiset ovat valmiita tekemään vaihtoehtona monopolistiselle hinnoittelulle ja nöyryyttävän huonoille verkkopalveluille. Nyt saattaa olla jo liian myöhäistä.

Minkälaisille ihmisille Teostoryn yksisilmäinen juttu on tarkoitettu? Uskossaan vahvoille tekijänoikeusteollisuuden edustajille? Yksisilmäistä propagandaa kaipaaville artisteille? Vai tavallisille kuluttajille, joiden silmissä Teostolla on enimmäkseen totuuden vastaisesti valmiiksi ahneen roiston maine? Ei vaikuta erityisen järkevältä PR-toiminnalta.

Toisaalla esittämäni näkemys siitä, ettei julkaisen kirjaston toiminta juurikaan poikkea vertaisverkkojakelun yhteiskunnallisesta roolista, ei ole ainakaan julkisesti innostanut tekijänoikeusteollisuutta vaatimaan kirjastoja oikeuteen. Muistamme kuitenkin, että Suomessa ÄKT on vaatinut CD-levyjen lainaamiselle kirjaston kautta karenssiaikaa. Muistamme myös, etteivät äänilevyjen tuottajat olleet halukkaita edistämään sopimuslisenssillä loppuunmyytyjen äänitteiden levittämistä kirjastoissa turvakopioiden avulla. Senkin muistamme, että keskustelut kirjastojen yhteistyöstä levy-yhtiöiden kanssa verkkomusiikin jakelussa kariutuivat rahaan.

Viime kädessä kuluttaja maksaa kuitenkin kaiken, niin levy-yhtiöille kuin artisteillekin tulevan rahan. Eikö kannattaisi rakentaa tähän kuluttajaan luottamuksellinen ja arvostava suhde?

27. toukokuuta 2009 0:57

Minna Lindgren sivaltaa tuoreessa Sibis-lehden numerossa 2/2009 hyvin terävästi ja kovaa uhoa, johon meillä suomalaisilla on usein taipumusta, kun puhutaan Sibeliuksesta, Saariahosta tai Mattilasta. Lindgren toteaa aivan oikein, ettemme me kollektiivisesti suomalaisina ole tehneet yhtään mitään, kun Karita Mattila laulaa upeasti tai Esa-Pekka Salonen johtaa maailmankuulua sinfoniaorkesteria. Sama tympeä, kansallishenkinen röyhistelyhän on musiikkiakin tutumpaa urheilun puolella. Siellähän aina "Suomi" kiskaisee viimeisellään keihään olympiavoittoon - tai viime vuosina jonkin vähemmän tunnetun lajin "Suomi".

Onko luovan tai esittävän yksilön kansallisuudella koskaan väliä? Onko mieltä korostaa pianokilpailun voittajan kotimaata? Auttaako tietoisuus omasta kansallisuudesta säveltämään tai laulamaan paremmin? Voiko suomalainen säveltäjä luoda onnellisesti vain kotimaassaan? Tai uiguuri tai kurdi?

Taiteella on yhteytensä ihmisten tunne-elämään ja sitä kautta vaikkapa "isänmaallisuuden" tai "kotiseutuhengen" kaltaisiin kulttuurisiin ilmiöihin. Olisi aika hedelmätöntä väittää, ettei mitään kestävää ole koskaan luotu vaikkapa isänmaallisenj kansallishengen innoittamana. (Skeptikko tietenkin kysyy, mistä tiedämme, ettei näitä hengenluomia olisi syntynyt ilmankin ohjelmallista isänmaallisuuden julistusta?)

Tosiasia lienee, että vaikka kansallishenkisiä ja jopa -kiihkoisia aasinsiltoja voidaan rakentaa, musiikin tekeminen on ihmiselle aina ollut suhteellisen isänmaatonta toimintaa. Riittää kun pohtii - kuten me musiikin luetteloijat joudumme pohtimaan - kysymystä Händelin kaltaisen säveltäjän kansallisuutta. Tai Herman Rechbergerin tai Fridrich Brukin.

Sibeliuksen sävelsuoni pulppusi Italian lämmössä, joku auringon lapsi voi vastaavasti tulla kokemaan Pohjolan talvikaamoksen lumoa. Viime vuosikymmenien maailmanmusiikkibuumi on sekä tuonut tarjolle valtavasti musiikkia uusilta alueilta että ehtinyt jo synnyttää valtavasti uusia fuusioita. Muusikot ja säveltäjät ovat osin internetin ansiosta ja osin siitä riippumatta keränneet vaikutteita mistä tahansa ja varsinkin valtiollisista rajoista ja isänmaista riippumatta.

Itse en halua kieltää kokonaan musiikin kansallisuudestakin puhumista. Mutta ei sille selvästikään ole syytä antaa kovin korkeata jalustaa. Musiikin merkitykset ja sisällöt eivät kumpua sisäänpäin katsovasta kansallishengestä vaan siitä oivalluksesta, että kaikki musiikki on luovan ihmisen tekemää. Paikallisten kulttuurien yhteiselle musiikille tarjoama virkistävä mauste on todellista, valtiollinen uho pelkkää uhoa.

14. toukokuuta 2009 13:55

Kuten Veijo Murtomäki tuoreessa kirjoituksessaan "Musiikin historia on sarja varkauksia" (HS 13.5.) muistuttaa, musiikin maailmassa kaikki ei suinkaan ole aina kuten väitetään.

Itselleni vähäisin rikos - varastaminen itseltä - on musiikissa aina ollut niin vakiintunut metodi, että tuskin kukaan siitä närkästyy, vaikka voikin yllättyä. Esimerkiksi barokin ajan suurilla mestareilla oli usein niin tiukat deadlinet, ettei muuta konstia täyttää tilaus ollutkaan kuin koluta valmista tavaraa uuden luomiseksi. Anonyymin ja perinteisen sävelaarteiston hyödyntäminen lienee sekin moraalisesti ongelmatonta, vaikka voikin tuottaa luetteloijalle ankaria pulmia.

Varastaminen toiselta säveltäjältä on sitten monimutkaisempi asia. Kunniallisinta on varmaan avoin lainaus, joka perustellaan kunnianosoituksena (esimerkiksi Erkki Salmenhaaran Minihameinen tyttö, joka niiaa kauniisti Debussyn pellavatukkaiselle tytölle). Vain äärimmäinen tosikko ja tylsimys loukkaantuu tällaisesta kumarruksesta.

Mutta kun laina on alitajuinen (tiedostamaton) tai harkiten omaksi väitetty, alkuperäisellä idean keksijällä on tietenkin oikeus heiluttaa sekä moraalin että Teoston miekkaa. Paitsi että usein on aika vaikea osoittaa, kuka jonkin musiikillisen idean kaikkein ensimmäisenä keksi. Äänitetyn musiikin aikana on vielä jotain suhteellisen objektiivisia välineitä, mutta jo nuottikäsikirjoitukset ovat perin hankalaa tavaraa ainakin ajoittamisen kannalta. Ja jos vielä useampikin ilmoittautuu alkuperäisen innovaattorin kilpaan (kuten esimerkiksi suositun Kielletyt leikit -melodian kohdalla), soppa on hankala hämmentää ja valmistaa.

Entä mitä pitäisi sanoa näistä veijareista, jotka pukevat päälleen jonkun nimekkään ja ajat sitten kuolleen säveltäjän hahmon saadakseen omalla tekoselleen ylimääräistä turbojulkisuutta? Omaa moraalista tuomiotani pehmentää ainakin se tosiasia, että ilman tekijänoikeustuloja ovat jääneet niin Bernard Flies ("Mozartin kehtolaulu"), Remo Giazzotto ("Albinonin Adagio") kuin Vladimir Vavilovkin. Mozartin aikana nuottien kustantajat pelasivat paljon härskimpää peliä ja tekivät suosittujen säveltäjien nimen nuotin kanteen väärentämällä hyvänkin tilin. Heidän kohdallaan ei lieventäviä asianhaaroja löydy, joskaan eivät he välttämättä mihinkään rikokseenkaan syyllistyneet. Lait olivat toiset.

Lähdekritiikkiä tulisi kai harjoittaa paljon perinteistä pontevammin. Musiikissakaan asiat eivät aina ole, kuten on totuttu luulemaan. Vain perusteellinen arkisto- ja muun lähdeaineiston perkaus voi parhaassa tapauksessa osoittaa asioiden oikean laidan. Muusikoiden omiin puheisiin täytyy niihinkin soveltaa lähdekritiikkiä, muuten joudutaan jälkikäteisiin korjaustalkoisiin.

Kuulijan kannalta on usein yhdentekevää, kenen mielestä jokin sävellys on loppujen lopuksi kummunnut. Musiikin ammattilaista voi toki kirpaista, jos tuli tunnistettua neron kädenjälki teoksesta, joka myöhemmin osoittautuu karkeaksi väärennökseksi. Meille kirjastoihmisille tämä autenttisuusasia taitaa olla kaikkein kipein. Ainakin minä nousen todistamaan milloin ja missä vaan. Tekijyys- ja nimisotkujen selvittäminen ja varsinkin selviäminen on autuaallisen ihanaa.

28. huhtikuuta 2009 10:41

Jos rahan liikuttamista kaihtavat vertaisverkot ovat ”piratismia” (kuten kohtuuttoman yleisesti yleistetään), miten nimittää sitä ammattimaista rikollisuutta, joka tuottaa maailmaan ”merkkituotteita” ja edullisia CD- ja DVD-levyjä? Muuta yhteistähän näillä maailmoilla ei ole kuin se, että tekijänoikeusteollisuus vihaa molempia.

Erityisen perusteettomaksi rikollisuuteen liittyvän ”piratismi”-käsitteen käytön vertaisverkkojen yhteydessä tekee se, etteivät niiden käyttäjät todellisuudessa varasta keneltäkään yhtään mitään. Eivät ainakaan sen enempää, kuin analogisessa maailmassa toimivat kaveripiirit, jotka lainailevat toisilleen hyviä levyjä ja elokuvia. Pohjimmiltaan vertaisverkkojen toiminnan ”laittomuus” on määrittelykysymys, ja siltä osin maailmanlaajuinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei vain ole – toisin kuin P2P-harrastajat – ajan tasalla.

Miksi ei yleisen kirjaston lainaustoiminta ole nyt tuomittua ”piratismia” yhtä hyvin kuin vertaisverkot? Miksei kirjastoja haasteta oikeuteen siitä, että ne tekevät ihan samaa kuin vertaisverkot: tarjoavat lainattavaksi laillisesti ostettuja äänitteitä, kirjoja, elokuvia jne. Sitä samaa tavaraa siellä vertaisverkkojenkin uumenissa pääosin on, jonkun rahalla ostamaa ja sitten yhteiseen käyttöön tarjoamaa.

Jos Pirate Bayn ylläpitäjät ovat (Helsingin Sanomien Esa Mäkisen sanoin) ”varkaita, joita ei pidä liiaksi sääliä”, mikä periaatteellinen ero minulla musiikkikirjastonhoitajana ja Peter Sunde Kolmisopilla vertaisverkkopalvelun ylläpitäjänä on? Vastaus on yksinkertainen: minä tuotan saman lopputuloksen eli ihmisten kaipaamien hyvien asioiden kierrätyksen teknisesti lain kirjainta noudattaen, kun taas vertaisverkkopuolella joudutaan vanhentuneen lainsäädännön takia oikeuteen.

Tosin kyllä tekijänoikeusteollisuus meitäkin vihaa, ei sen puoleen. Ehkä Tuomari Nurmiokin on nykyään sitä mieltä, että musiikkikirjastot ovat musiikin tekijöitä vastaan.

Vertaisverkot eivät ole rikollisuutta vaan modernin ihmisen tekninen ratkaisu huonon saatavuuden ja vähäisen varallisuuden tuottamiin ongelmiin. Ne eivät häviä oikeudenkäynneillä vaan parantamalla kuluttajille tuotettavia kohtuuhintaisia palveluita. Myös tekijänoikeuslainsäädäntö on syytä modernisoida. Säädettäköön rikolliseksi vain sellainen kierrätystoiminta, jossa tehdään luvatta rahaa toisen omaisuudella.

[Tarjosin tätä näkemystä Helsingin Sanomille 18.4.2009. Kymmenen päivän hiljaisuuden olen tulkinnut siten, ettei palstatilaa ole tulossakaan, koska tuoreempiakin kommentteja on näkynyt. Olen tähän ympäristöön hiukan muokannut alkuperäistä kirjoitusta.]

22. huhtikuuta 2009 1:02

Helsingin Sanomat uutisoi tänään (21.4.), että tekijänoikeusjärjestöt vaativat suomalaisen BookaBooka-palvelun sulkemista ainakin tietyiltä osin. Järjestöt vetoavat siihen, että lain mukaan suojattujen teosten vuokraaminen on luvanvaraista. Näin asia onkin (TL 19§).

Palvelu on mielenkiintoinen konsepti, koska se ei suinkaan vuokraa kirjoja itse vaan toimii tarvitsijoiden ja tarjoajien välisenä yhdyssiteenä. Toisaalta palvelun pystyttäjät ovat mielestäni menneet aivan turhaan käyttämään tuota "vuokraus"-termiä, sillä myöskään yksityishenkilöinä meillä ei ole ilman lupaa oikeutta suojattujen teosten "vuokraamiseen" (termillä tarkoitetaan arkikielellä väliaikaista käyttöoikeuden luovuttamista korvausta vastaan).

Bookabookan toiminta muistuttaa eräissä suhteissa ns. vertaisverkkoja, mutta myös poikkeaa niistä eräissä olennaisissa kohdissa. Ensinnäkin toiminta on kaupallista, mitä esimerkiksi Pirate Bay ei ole (en tarkoita mainoksia vaan itse palvelua, liikenteen järjestämistä). Toiseksi Bookabookan toiminta on täysin avointa, koska sekä tarpeet että tarjoukset näkyvät kaikille kiinnostuneille. Toisin sanoen kierrätys ei perustu anonyymiin jakeluun vaan anonyymiin yhteystietojen toimittamiseen pientä maksua vastaan.

Olen itse sitä mieltä, että jos Bookabooka lopettaa puheet vuokraamisesta ja jättää tarjoajien ja haluajien väliseksi asiaksi sen, millä ehdoilla kirjat kiertävät, tekijänoikeusjärjestöjen on aika vaikea puuttua asiaan. Laki ei nimittäin kiellä välittämästä ihmisten tarpeita ja tarjouksia toiselta toiselle, tällaistahan ovat kaikki nettihuutokaupat esimerkiksi. Pitämällä kiinni vuokraus-terminologiasta palvelu antaa turhaan helpot aseet tekijänoikeusjärjestöille.

Kirjastojen näkökulmasta asia on tietenkin kiinnostava, koska Bookabooka astuu suoraan kirjastojen reviirille (kuten myös divareitten). Voidaan tietysti ajatella, että Bookabooka palvelee lähinnä harvinaisten kirjojen ostajia, jolloin toimenkuvamme eivät ole ollenkaan päällekkäin. Mutta jos ja kun toiminta on "vuokraamista" tai muuta tilapäistä kierrätystä, voimme tietenkin kysyä, miksi nämä tyypit eivät käytä julkisen kirjaston täysin laillista tarjontaa.

Kaksi mahdollista selitystä: Bookabooka pystyy tarjoamaan sellaistakin, mitä kirjastoissa ei ole (täysin mahdollista, meille ei hankita kaikkea) tai Bookabookan käyttäjät eivät ole älynneet kirjaston tarjoamaan mahdollisuutta. Jälkimmäinen ryhmä on kirjastojen kannalta tietenkin hiukan huolestuttava, mehän toivomme ja oletamme kaikkien tietävän, että julkinen kirjasto on olemassa.

Takavuosina erään suuren kirjakaupan vuokrauskokeilu loppui lyhyeen. Bookabooka voi olla onnistuneempi konsepti - siis edellyttäen, että lopettavat nuo vuokrauspuheet, joiden avulla palvelu kyllä saadan suljetuksi. Kirjastopalveluiden täydentäjänä Bookabooka (tai Musicamusica) voisi olla hyvinkin mielekäs kokonaisuuden osa.

13. huhtikuuta 2009 20:37

Valtakunnallisten kirjastotilastojen houkuttelevuus on ollut itselleni aina melko vähäinen. Kun mittakaava on iso, aika harvat oikeasti kiinnostavat ilmiöt näkyvät keskiarvojen takaa. Käyttölukujen yleinen trendi on silti aina käsitettävissä; viime vuosina se on ollut eräitä käyttötapoja lukuun ottamatta lievästi laskeva.

Tästä on oltu hyvinkin huolissaan. Siksikö, että roolimme yhteiskunnassa (lue rahoituksemme) on rakennettu pitkään kasvaneen tilastokäyrän varaan? Vai siksi, että trendin perusteella kirjaston tarve tai houkuttavuus on vähentynyt?

En halua kiistää tilastotietojen hyödyllisyyttä. Tarvitsemme myös tosiasioita. Mutta tilastojen tulkitsemisen taito ei ole helppoa hankkia. Itse asiassa aika harvassa ovat ne, joilla on aikaa ja kykyä kaivaa numeraalisista tilastoista merkittäviä huomioita.

Kun en itsekään kuulu tähän harvaan joukkoon, tekee mieli muistuttaa siitä tosiasiasta, että vaikka tilastot kuvaavat eräitä kirjastotoiminnan puolia, kuvaus on usein hyvin rajoittunut ja silmälappuinen. Mikä tärkeintä, monia kirjastotoiminnan puolia ei ole koskaan voitu eikä koskaan voida lähestyä tilastollisin keinoin.

Kun uutisotsikon mukaan kirjastojen käyttö on valtakunnallisesti laskenut, todellisuudessa merkittävää on todeta, että julkisia kirjastoja käytetään kaikkien nykypäivän verkkoviihteen ja -tiedon runsaudensarvien keskelläkin todella paljon.

Eivätkä tilastot koskaan tavoita kirjaston käytön merkitystä. Mikään kasvua tai pienenemistä kuvaavat luvut eivät kerro mitään siitä, mitä kirjastosta kannettu kirjallisuus, musiikki tai elokuvat ovat ihmisten elämässä merkinneet. Ja silti se - ja vain se - on oikeasti merkittävää.

En vastusta tilastoja, ne ovat hyödyllisiä taiten tehtyinä ja tulkittuina. Kirjastojen todellisesta merkityksestä ja tärkeydestä ne antavat kuitenkin kohtuuttoman laimean ja epätarkan kuvan. Olisipa jokin keino tutkia kirjastopalveluiden todellista merkitystä ja merkityksellisyyttä. Onko meillä sellaista?

29. maaliskuuta 2009 16:50

Tuomari Nurmio on juhlistanut 30-vuotista artistinuraansa lataamalla - varmaan täysin laillisesti ja pakottamatta - Helsingin Sanomissa luettavaksemme tuhdin annoksen levy-yhtiöiden antipiratismipropagandaa puhtaimmillaan. Seuranneessa suhteellisen kiihkeässä keskustelussa nostettiin esiin myös kirjastot. Jotkut älysivät kysyä Tuomarilta, pitäisikö Pirate Bayn kanssa kieltää myös julkiset kirjastot.

Olen itse joutunut aikaisemminkin pohtimaan kirjastolaitoksen ja vertaisverkkojen keskinäistä suhdetta (ks. esimerkiksi http://blog.piraattipuolue.fi/2008/10/vertais...serkkupoika/), mutta huomaan ajatusteni kuluneina kuukausina täsmentyneen. Tarkemmin ajatellen pidän julkisen kirjaston ja vertaisverkon toimintaa varsin samankaltaisina.

"Piratismi" on kaltoinkohdeltu käsite. Ennen internetiä se tarkoitti joko silmälappumerirosvoa tai sitten bootlegien myyjiä, halpis-Rolexien ja muiden merkkituotteiden väärentäjiä. Nykyään termillä tarkoitetaan mitä tahansa tekijänoikeusteollisuuden hampaisiin joutunutta. Mikä tahansa voitontavoittelua mahdollisesti haittaava leimataan "piratismiksi", jotta voidaan aloittaa oikeustoimet.

Käsitteiden sotkeminen ei ole vahinko. Leimaamalla myös täysin ei-kaupallisen toiminnan rikolliseksi piratismiksi tekijänoikeusteollisuus pyrkii pelottelemaan kansalaisten suurta enemmistöä. Se on aika ällöttävää touhua.

Aito rikollinen pyrkii hankkimaan itselleen taloudellista etua myymällä toisen omaisuutta omaan laskuunsa. Tuoteväärennökset kuuluvat tähän ryhmään, samoin ylihintaan kaupiteltavat bootlegit.

Harrastaja pyrkii hankkimaan itselleen musiikkia. Jos sitä ei saa laillisista kanavista, myös laittomat kelpaavat. Jos rahat eivät riitä kaikkeen kiinnostavaan, myös maksutta haltuun saatava musiikki kelpaa.

Vertaisverkko on harrastajan apuväline päästä käsiksi materiaaliin, johon ei ole varaa tai jota ei kerta kaikkiaan ole saatavana. Julkinen kirjasto on harrastajan apuväline päästä käsiksi materiaaliin, johon ei ole varaa tai jota ei kerta kaikkiaan ole saatavana.

Vertaisverkon käyttäminen suojattua sisältöä muiden ladattavaksi syöttämällä voidaan tulkita laittomuudeksi. Kirjasto voi tarjota kenen tahansa käytettäväksi mitä tahansa musiikkia täysin laillisesti. Mitä eroa näillä kahdella kanavalla pohjimmiltaan on?

Se on totta, että kirjasto maksaa kaikista tarjoamistaan äänitteistä - kerran. Varsinaisesta palvelusta eli lainausmahdollisuudesta ei kuitenkaan makseta vaan kierrätyspalvelu on rahavapaata toimintaa (EU tosin muutatti juuri lakiamme siten, että lainaamisesta on oikeudenhaltijoille maksettava hyvitystä, mutta se ei mene kirjaston tililtä). Myös vertaisverkossa on taatusti paljon ostettua materiaalia syötön lähteenä, vaikka sen jälkeen ei rahaa liikukaan.

Jos voin lainata kaverille omistamani CD-levyn, miksi en voi tehdä sitä samalla periaatteella myös verkon kautta? Jos voin lainata CD-levyn julkisesta kirjastosta maksuttoman kierrätyksen idealla, miksen voi tehdä sitä samaa vertaisverkon kautta?

Minusta kirjaston kierrätysidea on ollut vertaisverkko kauan ennen kuin tämä tekniikka keksittiin internetin piirissä. Kirjaston kierrätys ei ole koskaan uhannut kaupankäyntiä, pikemminkin päin vastoin. Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että näin on myös vertaisverkkojen kanssa. Ne ovat uusien sukupolvien julkinen kirjasto.

5. helmikuuta 2009 11:27

Musiikin tilauspohjainen verkkolevitys näyttää nyt alkaneen. Omituisesti nimetty Spotify-palvelu näyttää ainakin jonkinlaista mallia; saa tilata vuorokaudeksi eurolla, saa tilata kuukaudeksi kympillä tai kuunnella ihan maksuttakin, jos kestää mainoksia. Kun en itse ole varsinaisesti kokeillut tätä tai mitään vastaavaakaan palvelua, vain jokunen yleisempi ajatus.

Kun viime syksynä keskusteltiin levy-yhtiön edustajien kanssa, kävi varsin selväksi, että taloudelliset odotukset lepäävät tilauspohjaisten (subscription) mallien varassa. Tiedostojen myynti ei ole kasvanut halutulla tavalla, yhtiöt ovat joutuneet hätätilanteessa luopumaan DRM-suojauksistakin, vaikka ne aikoinaan olivat kuulema koko digitaalisen kaupankäynnin reunaehto.

Tiedostokaupan muutokset ovat ilmeisesti kuitenkin auttamattomasti myöhässä ja riittämättömiä. Kuluttajia ei pystytä enää houkuttelemaan edes DRM-vapaalla ja kohtuuhinnoitellulla tavaralla. Amazonin lupaukset ulottaa mp3-myynti Eurooppaan ei ole edes toteutunut. Usko siinä sitten kauppiaaseen. Tähän mielialan muutoksen väliin Spotify ja kumppanit ovat iskeneet.

Spotify-tyyppisten palveluiden evoluutiota odotellessa ja seurattaessa kannattaa erityisesti pohtia, mitä se merkitsee kirjastojen suunnitelmille tarjota verkon kautta musiikkia. Minusta tämä kehitys vetää maton meidän suunnitelmiemme alta. Mitä mieltä on satsata kirjaston rahaa palveluun, joka hyvin vähin kustannuksin on muutenkin kansalaisten ulottuvilla. Meillä pitäisi olla ilmaisuuden lisäksi jotain muutakin lisäarvoa, jotta satsaus kannattaisi.

Naxosin kaltainen erikoiskanava ei välttämättä tule näivettymään spotifyiden rusennuksessa. Käyttö on ollut edelleen kasvussa ja saattaa sitä rataa jatkaakin. Mutta populaarimusiikin osalta on vaikea nähdä, miten kirjastot kilpailisivat menestyksekkäästi, kun emme kuitenkaan voi ruveta mainostamaan tai perimään edes pienenpieniä maksuja.

Kaltaiseni nirsoileva musiikinkuuntelija ei ehkä lankea heti Spotifyn houkutukseen, mutta vähän minusta tuntuu, etteivät kaikki ole yhtä nirsoja. Kunhan tässä vuosi kulkee eteenpäin, nähdään mahdolliset vaihtoehdot ja uudet innovaatiot - sekä tietysti arviot käyttäjämääristä. Tuskin Spotify ihan nopeasti syö myöskään vertaisverkkojen volyymiä, mutta ei se mahdotontakaan ole.

Elämme mielenkiintoisia aikoja musiikin jakelun kulttuurisen evoluution tarhassa. Voimme tyytyä tarkkailemaan, mutta voimme ehkä myös vaikuttaa tähän evoluutioon. Mielenkiintoista todellakin.

17. tammikuuta 2009 19:13

Musiikkitoimittaja Sakari Warsell muistutti tämän aamun Hesarissa, kuinka älytöntä on käyttää musiikin yhteydessä määreitä "hyvä" tai "huono". Olen Warsellin kanssa asiasta aivan samaa mieltä, kun tarkoitetaan heikinheimomaista minkä tahansa vastaan tulevan musiikkikappaleen "objektiivista Endlösungia".

Mutta vaikka absoluuttisesti - tai objektiivisesti - hyvää/huonoa musiikkia ei voi olla, meillä jokaisella on oma tahtomme ja makumme. Niihin musiikkien arvoa ja antia toki sopii peilata. Jokaisella meistä on oikeus kehua tai haukkua musiikkeja kahleitta. Kunhan muistaa julkisuudessa lisätä arvioon sanaparin "minun mielestäni".

"Minun mielestäni" on siitä mielenkiintoinen määre, ettei voi koskaan olla varma siitä, milloin se on ehdottomasti lisättävä ilmaisuun, milloin se on kohtuudella oletettavissa (eikä tämä koske vain musiikkimakua koskevia näkemyksiä). Jos koehenkilö naama kärsimyksestä vääränä toteaa "Tämä musiikki on todella huonoa!", pidämme ilmaisua henkilökohtaisen maun sanelemana. Sama ilmaisu pelkästään luettuna tai kuultuna ilman kärsivää ilmettä voi jo herättää vastalauseita ja perustelun vaatimuksia.

Kirjastotyöhön kuuluu, että vaikka asiakas ei aina ole oikeassa lainojen palauttamiseen liittyvissä väitteissään, makuasioihin ei ole lupa kajota. Hyvää ammattitaitoa on kyky nyökytellä empaattisesti, kun asiakas kehuu estoitta jotain artistia, jota itse normaalisti ei voisi kuvitella kuuntelevansa. Näissä jutuissa asiakas on aina oikeassa, eikä palvelua edistä eriävän mielipiteen ilmaiseminen.

Mutta entä kun vasiten kysytään? Muistan oman työurani varrelta hiukan kiusallisen tilanteen, jossa asiakas pyysi minulta "asiantuntijan" näkemystä parista kotimaisesta viihdeartistista. Asian teki hankalaksi se, ettei tämä asiakas tavanomaiseen tapaan paljastanut ensin omia korttejaan. Hetken niillä näillä tasapainoiltuani asiakkaan hermo onneksi petti ja hän alkoi kehua retostella - molempia! Siitä eteenpäin minäkin tiesin, mistä hyvä musiikki on tehty.

Erilaisten kilpailuiden ja listojen täyttämässä nykyhetkessä vaatii jo jonkinlaista mielenlujuutta olla sitä mieltä, että kaikenlaisella musiikilla on oma subjektiivinen arvonsa. Kaupallinen media haluaa laittaa kaiken paremmuusjärjestykseen, mutta eihän siihen oikeasti ole pakko suostua. Tunnenkin aina miellyttävän ailahduksen, kun lainaan lähtee joku oikein marginaalinen ja harvoin tavoiteltu musiikki. Sellainen tuntuu jotenkin... kirjastonomaiselta.

8. tammikuuta 2009 1:21

Olen vastaillut viime päivinä alamme opiskelijan musiikkikirjastoaiheisiin kysymyksiin ja saanut samalla harjoitella oman ammatin perustelemista. Viimeksi jouduin pohtimaan, miksi dokumentointi ei välttämättä saa edes kollegoilta sitä arvoa jonka se mielestäni ansaitsisi.

Kokoelmien dokumentointi on parhaimmillaan työtä, jonka tuloksista voidaan nauttia ja hyötyä ilman ajatustakaan siihen käytetystä työstä ja vaivasta. Ei tiedonhakijan tarvitse eläytyä niihin tunnelmiin, joissa luetteloija jahtaa jotain yksityiskohtaa tai tuskailee satojen lisäkirjausten kanssa.

Kirjastoalan ammattilaisten soisi silti ymmärtävän, mikä tuossa työssä on olennaista ja miksi. Jouduin tutkimuksen tekijälle toteamaan, että aika usein törmää kollegoidan kiinnostumattomuuteen ja ymmärtämättömyyteenkin. Se on käytännön havainto, mutta on ilmiölle tietysti yleisestikin pääteltävissä olevia syitä.

Jos ei itse ole koskaan painiskellut musiikillisen informaation ongelmien parissa, niihin on vaikea eläytyä. Jonkun yhtenäistetyn nimekkeen rakentaminen ei kuulu kovinkaan monen arkityöhön, joten se on helposti yhtä läheistä kuin ydinfysiikka tai hienopaperin valmistus.

Eläytymistä vaikeuttaa myös vertailukohdan puute. Jotta kirjastojen perusteellisen dokumentoinnin arvo selkeästi näkyisi, sitä pitäisi voida vertailla esimerkiksi verkkokauppojen tai AMG:n kaltaisiin palveluihin kuten ruokakorien hintoja tai näyttöjen ominaisuuksia kuluttajatesteissä.

Kaikkia kirjastoalan ihmisiä ei kannata kouluttaa musiikin tai minkään muunkaan dokumentoijiksi. Kaikille asiakaspalveluun osallistuville kannattaisi kuitenkin tarjota perusymmärrystä siitä, miksi dokumentointia kannattaa tehdä ja saman tien kunnolla. Siitä hyötyisivät niin asiakkaat kuin itse kunkin ammattitaito. Se on taito, jolle on kysyntää jatkossakin.

Asiakkaamme luultavasti ottavat aina kokoelmatietokantamme tarjonnan annettuna. Heidän on vaikea hahmottaa, milloin jokin on tehty hyvin tai huonosti - paitsi kun jotain ei löydy. Ehkä se onkin edelleen reilu ratkaisu, että dokumentointi pysyy hyvin varjeltuna ammattisalaisuutena. Ammattilaisilta tätä tietoa ei kuitenkaan pidä salata eikä ammattilaisen pidä sitä torjua.

Oli kirjastolaitoksen tulevaisuus mikä hyvänsä, kokoelmat ja niiden kunnollinen dokumentointi ovat sitä ydinpalvelua, jota muilla ei ole tarjota. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle huimimpiinkin pilvilinnoihin pyrittäessä.

30. marraskuuta 2008 23:38

Musiikkikirjastojen juhlassa Tampereella 10.10 puhunut Susanna Välimäki käsitteli esityksessään musiikkia traumaattisten kokemusten työstämisen välineenä. Esimerkit olivat kaikki ulkomaisia, eikä kotimaisia vastineita tuntunut oikein löytyvän, kun heitin itse asiaa koskevan kysymyksen.

Jouduin palaamaan ihmettelyyni luettuani kirjan Ruma sota : talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Siinä on mm. Jenni Kirveen essee Kirjailijat ja traumaattinen sota, joka analysoi monen merkittävän suomalaisen kirjailijan suhtautumista sotaan. Kirves kuvaa mm. sellaisten suurten nimien kuin Väinö Linna, Mika Waltari, Henrik Tikkanen, Kalle Päätalo, Pentti Haanpää ja Lauri Viita tapoja purkaa sodan synnyttämää ahdistusta.

Tässäkään teoksessa ei puhuta juuri mitään musiikista sodan oloissa ja sen jälkeen (lähinnä todetaan, että kansa niin rintamalla kuin kotonakin kuunteli mieluummin viihdemusiikkia kuin propagandistisia lauluja ja marsseja). Ei ole esseetä suomalaisten säveltäjien eri tavoista käsitellä sodan traumaattisuutta. Minä ihmettelen jälleen, miksi ei. Miksi vain kirjailijat, miksi eivät säveltäjät?

On totta, että joillakin teoksilla on tunnetusti yhteyttä toisen maailmansodan tapahtumiin (esimerkiksi Einar Englundin ensimmäinen sinfonia), ja meillä on paljonkin sota-aikaan liittyviä laulelmia (Veteraanin iltahuuto, Vartiossa, Elämä juoksuhaudoissa). Mutta en muista nähneeni yhtäkään näistä analysoidun samasta näkökulmasta kuin yllä lueteltujen kirjailijoiden tuotantoa ja ajatuksia. Miksi ei Suomessa, kun kuitenkin muualla maailmassa näin on tapahtunut paljonkin?

Minulla ei ole vastausta. Jostain syystä näyttää kuitenkin siltä, että sodan kauhut liukuivat säveltäjiemme yli tai ohi jättämättä sellaisia jälkiä, joihin voisi palata analyyttisesti ja pohtien.

* * *

Satuin pohdiskelemaan ylle kirjoitettua samalla hetkellä kun kuulin Pekka Pohjolan kuolemasta. Vaikka täysin ulkopuolisellakin saattoi olla aavistus, ettei Pohjolan elämänlanka ole vahvimmasta päästä, minulle tuli uutisesta lohduttoman surullinen, menettänyt olo. Maailmassa on taas yksi ainutlaatuinen, luova musiikillinen mieli vähemmän, lopullisesti.

8. marraskuuta 2008 23:36

Lobbaus EU-komission suoja-aikaesityksen kansallisen tuen puolesta ja sitä vastaan kiihtyy. Hanke on jo osoittautunut selkeäksi käärmettä pyssyyn -puuhaksi; argumenteista ja todisteluista viis, tämä asia viedään läpi kun niin on päätetty.

Muusikkojen liiton ja ÄKT:n masinoima kokosivun ilmoitus - jossa eivät muuten olleet mukana sen paremmin Teosto, säveltäjien ja sanoittajien Elvis ry kuin Gramex ry:kään - on tuorein esimerkki ääniteteollisuuden huolesta. Kun katselen allekirjoittajien nimilistaa, veikkaan monen olevan siellä ymmärtämättömyyttään ja ehkä tietämättäänkin, sellaista potaskapropagandaa vetoomus pitää sisällään ("suoja-ajan pidennys on elintärkeä asia kotimaisille artisteille").

Mutta ovat suoja-ajan vastustajatkin olleet aktiivisina. Tekijänoikeusalan professorit huomauttivat, kuinka suoja-ajan pidennys vaikeuttaisi erityisesti nuorempien artistien asemaa (30.10.), Mikael Böök lähestyi suoraan allekirjoittaneita säveltäjiä julkisella kirjeellään "Förlåt, kära K., men du har låtit dig hjärntvättas" (28.10.), laulaja-lauluntekijä Petri Kaivanto ja Selvis-lehden vakituinen avustaja sanoi Hesarin mielipidesivulla avoimesti, että pidennys hyödyttäisi vain suuria levy-yhtiöitä (1.11), Pekka Gronow muistutti jälleen siitä, kuinka vakavia haittoja todella vähäisten rahavirtojen takia syntyisi (HS 1.11.) ja myös Sibelius-Akatemian puolelta Irmeli Koskimies ja Erkki Nurmi muistuttavat siitä, kuinka haitallista suoja-ajan pidennys olisi kirjastojen hankkeille ja palveluille (HS 8.11.).

Julkinen keskustelu on ollut näin yksipuolista, koska suoja-ajan pidennystä tukevilla ei ole tosiasiassa perustelua, joka kestäisi alkeellistakaan analyysiä. Vaikea on silti mennä riman ali alempaa kuin muusikoiden liiton puheenjohtaja Ahti Vänttinen, joka kiisti Helsingin Sanomissa tekijänoikeusalan professoreiden asiantuntemuksen näin: "Alaa tuntevat tietävät miten se menee. On mielipidejohtaja, ja professorit, joilla ei ole kosketuspintaa, allekirjoittavat heidän mukanaan. Riippumattomuuden ja akateemisen uskottavuuden inflaatio on se, mikä tässä saavutetaan."

Kenen nyt pitäisi olla huolissaan? On vaikeata asiapohjalta uskoa, että Suomen valtio ryhtyisi tukemaan komission huteraa esitystä näin kapealla kansallisella tukipohjalla. Toisaalta nykyinen hallitus on kaikilla toimillaan osoittanut näkevänsä tekijänoikeuden lähinnä isojen kaupallisten toimijoiden intressien kautta, joten ei levy-yhtiöiden tukeminen tässä asiassa olisi mikään jättiyllätys.

Ei pienen Suomen näkemyksellä tietysti ole asiassa mitään erityistä painoa, jos EU:n isot maat ovat jotain muuta samaa mieltä. Ajanmerkkinä tällainen hirveällä kiireellä, erittäin huonolla valmistelulla ja äärimmäisen heppoisesti perusteltu väkisin ajettu tekijänoikeuslainsäädännön perusteiden muuttaminen on joka tapauksessa huolestuttava. Tekijänoikeus ei ole sen myötä kuolemassa omaan mahdottomuuteensa vaan muuttumassa avoimesti ja yksiselitteisesti suuryritysten työkaluksi. Sellainen se on ollut Yhdysvalloissa koko Bushin valtakauden, sellaiseksi se uhkaa Euroopassakin muuttua.

Kannattiko sellaisen kehityksen puolesta laittaa nimensä masinoituun vetoomukseen, rakkaat muusikkomme ja säveltäjämme?

26. lokakuuta 2008 16:28

1990-luvun lopulla meillä Tikkurilassa heräsi idea ja halu tehdä jotain asiakkaiden toistuvasti esittämille kysymyksille sopivasta musiikista surutilaisuuteen tai luisteluesityksen taustalle. Näihin kun ei perinteinen asiasanoitus ole koskaan yltänyt ja ihmisten luova muisti helposti katkoo. Peltosen Esa sen taisi ääneen ehdottaa, että ruvettaisiin keräämään verkkoon tavalliselle kansalaiselle tarkoitettua listaa tiettyihin suosittuihin aiheisiin (suru, sirkus, meri, avaruus, rakkaus) jotenkin liittyvistä musiikkiteoksista.

Hankkeelle annettiin nimeksi "Surua ja sirkusta - Ei-musiikilliset aiheet, mielikuvat ja sisällöt musiikissa : viitehakemisto". Lyhenne SuSi osoittautui valitettavasti itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Töitä kyllä tehtiin ja vähän valmistakin saatiin, mutta hanke osoittautui liian suuritöiseksi silloisille tekniikoille ja resursseilla. Vuosien pinnistelyn jälkeen hanke laitettiin vuonna 2005 kokonaan telakalle.

Onneksi tamperelaiset tunsivat meitä tikkurilalaisiakin polttavampaa tarvetta tehdä samalle asialle jotain, ja luonnollisesti myös paremmin. Syntyi hanke "Musiikkia aiheesta", jolle myös opetusministeriössä lämmettiin. Muutaman viime vuoden ajan hanketta on toteutettu yhteistyössä Kirjastot.fi:n kanssa. Palvelun rakentajana on toiminut Lea Tastula, eikä vain oman työn ohessa vaan aina välillä ihan kokopäiväisesti.

Hanke on nyt niin pitkällä, että palvelun avautumista voidaan odottaa viimeistään vuoden 2009 keväällä. Varsinaisesti halusin kirjoittaa tästä asiasta näin epämuodollisesti, jotta voin ilmaista henkilökohtaisen iloni vanhan SuSi-palvelun feeniksmäisestä uudelleensyntymästä ja siitä, että Tampereen kaupunginkirjasto on nyt päättänyt ottaa hankkeen pysyvästi siipiensä suojaan. Yleisten kirjastojen musiikkiosastojen 50-vuotisjuhlavuosi ei olisi voinut paljon osuvampaa päätöstä saadakaan.

Sen perusteella, mitä olen voinut omin silmin ja melko harjaantuneen testaajan kysymyksin havaita, "Musiikkia aiheesta" tulee olemaan aito lisä musiikkikirjastojemme palveluihin, etten sanoisi suoraan verkkopalveluihin. Lea Tastulan asiantunteva paneutuminen on tuottanut tietokannan, josta tulee olemaan hyötyä asiakaspalvelussa ja sen ulkopuolellakin.

Olin aikanaan henkilökohtaisesti varsin pettynyt, kun "Surua ja sirkusta" jouduttiin telakoimaan. Sitä iloisempi olen, kun asiaa kunnolla kypsyttämällä ollaan saamassa jotain vielä parempaa.

4. lokakuuta 2008 16:08

Syyskuu meni aika tiiviisti musiikkikirjastojemme 50-vuotisjuhlakirjan merkeissä. Aihepiiri lienee osasyyllinen siihenkin, että koiran kanssa pimeässä syysillassa aloin ihmetellä, miten me ihmiset osaamme nauttia niin monenlaisista musiikeista.

En nyt aio elvyttää keskustelua musiikin eri lajien keskinäisestä tai suhteellisesta arvosta. Sen sijaan huomasin olevani täysin tietämätön syistä, joiden takia yksi ja sama ihminen voi nauttia tavattoman monenlaisesta musiikista.

Ilmiöhän ei ole harvinainen, toivottavasti monesta nauttivia on enemmänkin kuin putkikuuloisia. Mutta en ainakaan itse osaa selittää sitä, miksi esimerkiksi oma musiikkikokoelmani sisältää niin tavattoman erilaista musiikkia - mutta ei kuitenkaan kaikenlaista.

Osa ihmisistä sanoo olevansa musiikin suhteen kaikkiruokaisia. Minulla on vahva epäilys, että näin sanovilla ihmisillä ei ole musiikkiin kovinkaan kiihkeää suhdetta. Kaikesta nauttii vain ihminen, joka ei niin nyansseista piittaa. Abbaa, Abreuta tai Ashkenazya, antaa tulla vaan?

Taidamme olla enemmän moni- kuin kaikkiruokaisia, mitä musiikkimakuun tulee. Tietenkin ympäristötekijät selittävät osan ratkaisuista. Jos jotain paljon kuulee pienestä pitäen, siitä joko pitää myöhemminkin tai sitten sitä inhoaa kuolemaansa asti. Hyvin kaukainen ja outo on helpompi jättää vaille selkeää makutuomiota. Usein arvio liikkuukin asteikolla kiinnostava - ei kiinnostava.

Monimakuisuus ei tarkoita samamakuisuutta. Vaikka musiikkiprofiili olisi isolta osalta sama, jossain vaiheessa intiimejä paljastuksia tullaan yksityiskohtaan, jossa maut jyrkästi eroavat: "Mitä, kuunteletsä Andy Williamsia! Sehän on ällöttävä!"

Se on jo riittävän kummallista, että muuten hyvämakuinen ystävä kuuntelee jotain omasta mielestä ällöttävää eli että meillä on yksityiskohdissaan niin erilaiset makuprofiilit. Mutta ainakin itselleni on täysin käsittämätöntä, miten erilaisesta musiikista yksi ja sama mieli voi pitää.

En ymmärrä yhtään omaakaan makuprofiiliani. Vaivalla voin hahmotella, että minun musiikkihermojani hivellään lähinnä harmonisin keinoin. Enemmän kuin melodia minua kiehtoo samaan aikaan soivien äänten kudos ja rakenne. Oletettavasti siksi pidän renessanssipolyfoniasta ja Debussyn soinnuista, mutta inhoan sooloviulusonaatteja.

Mutta miksi musiikkisydämeni sykkii folktyyppiselle musiikille enemmän kuin mustalle juurimusiikille? Miksi en ole koskaan oppinut nauttimaan Wagnerista tai Schumannista? Miksi rakastan puhallinkvintettoja, mutta en jaksa hetkeäkään huilusooloja. En minä vaan tiedä. Miksi on niin vaikeata oppia pitämään musiikista, josta ei jo valmiiksi pidä? Ei aavistustakaan.

Liekä erilaisilla musiikkiprofiileilla mitään vaikutusta mihinkään ihmisen elämässä. Toivottavasti me kaikki kummallisine makuyhdistelminemme olemme viime kädessä vain riippuvaisia siitä, että monenlaista musiikkia on saatavana ja harrastettavana.

Julkinen musiikkikirjasto on siis välttämätön. MOT

3. syyskuuta 2008 1:28

Muutama päivä sitten uutisoitiin aika isosti, että poliisi on ratsannut joitain uusnatsityyppejä. Mielenkiintoista oli uutiskynnyksen yli oletettavasti auttanut yksityiskohta. Tyyppejä epäillään nimittäin "rasistisen musiikin" levittämisestä.

Seuraava voi kuulostaa saivartelulta, mutta tuollaisten käsitteiden käyttäminen kielii kyllä hiukan löysästä ajattelusta. Musiikin leimaaminen rasistiseksi on minusta huolimatonta, pitäisi tietenkin olla huolissaan rasististen tekstien levittämisestä.

Ajatus itse musiikin kyvystä edustaa tätä tai tuota aatetta eli maailmankatsomusta ei ole tarkemmin ajatellen niinkään harvinainen. Monelle tulee kylmät väreet pelkästä marssimusiikin mainitsemisesta, jonkun toisen karvoja kärventää jo vihjaus kohta kuultavasta Työväen Puhaltajien konsertista.

Leppoisasti maailman ilmiöihin suhtautuva ajattelija todennäköisesti tuumaa, että eihän sillä musiikilla mitään sanomaa ole, sitä varten tarvitaan sanat. Niiden yhdistelmä voi sitten olla vaikka kuinka kantovoimainen aatten sinko. Ja näinhän se teknisesti ottaen onkin. Gospelrock ilman sanoja on - rockia. Taistelulaulu ilman sanoja on usein jalkaa liikuttava menobiisi, oli sitten kyseessä Jääkärimarssi tai Taistojen tiellä. Pinttyneinkin pakana kuuntelee vaivatta virsiä saksofonilla tulkittuna.

Etteikö musiikilla ole mitään sanomaa? Protestoin jyrkästi, mutta myönnän samalla kiireesti, ettei tuo sanoma ole kovinkaan yksiselitteistä tulkittavaa. Jos sallitaan muutama subjektiivinen ja kärjistetty tiivistys, minusta Mozartin musiikilla on yleensä SULOUDEN (grazioso) sanoma, kun taas Bach saarnaa RAKENTEEN (contrapunctus) ihanuutta. Entäs Debussy, ilmiselvästi TOISINSOIMISEN asialla!

Musiikilla voi ilmaista monenlaisia tuntemuksia, myös sanoiksi kääntymättömiä - ja ehkä ennen muuta juuri niitä. Mutta voiko musiikki ilman tekstiä tihkua vihaa etniseltä alkuperältään toisenlaista ihmistä tai ihmisryhmää vastaan? Ei minusta, se ei ole musiikin olemus. Musiikki kääntyy vihankin välineeksi, mutta vain sanojen pakottamana. Musiikin pohjimmainen olemus on tuottaa ihmiselle hyvää. Jotain hyvää itse kullekin.

25. elokuuta 2008 23:36

Kirjastoalan palkoista repesi keskellä kesää erittäin vilkas ja moniääninen verkkokeskustelu. Kerrankin vain seurasin sivusta eli pidin turpani visusti kiinni. Ei minulla ole mitään niin innostavaa sanottavaa, että olisi kannattanut mitään kirjoittaa.

Mutta tulinpa siinä sivussa kuitenkin pohdiskelleeksi, mistä meille musiikkikirjastoihmisille oikein pitäisi palkkaa maksaa eli mitä me pidämme arvokkaimpana, mitä asiakkaamme. Ei sekään ole niin itsestään selvää.

Olemmeko koskaan saaneet lisää palkkaa siitä hyvästä, että meillä on yhden sisällön erikoistuntemusta? Olisiko pitänyt, onko musiikin laaja yleistuntemus jotain enemmän kuin se, mitä odotetaan kirjallisuuden osalta kirjapuolella?

Pitäisikö suolaisimmat palkat maksaa dokumentoijille ja heidän työnsä soveltajille eli tietopalvelun ammattilaisille? Ne nyt ainakin ovat erikoistyötä, jonka aika harvat hallitsevat.

Vai olisiko sittenkin arvokkainta se yleissivistynyt empatia, jonka turvin eläydymme asiakkaidemme usein vaikeasti artikuloituvien toiveiden tulkeiksi? Kun tunnistamme hyräilystä halutun laulun tai löydämme intuitiolla juuri tälle asiakkaalle sopivaa musiikkia?

Oman työurani aikana on työnkuvaa pohdittu monetkin kerrat, mutta eipä juuri sen ulkoisen arvostuksen näkökulmasta. Ehkä on viisaasti ajateltu, että vaikka me osaisimme palvelun elementit laittaa arvojärjestykseen, pakettia on vaikea myydä päättäjille.

Taitaa myös olla niin, että kokijasta riippumatonta arvostusta ei alallamme olekaan. Satunnainen taustamusiikin kuuntelija ei paljon kostu niistä hikisistä tunneista, jotka dokumentoija istuu syöttäen laulujen nimiä ja rakentaen yhtenäistettyjä nimekkeitä. Määrätietoinen asianharrastaja ei puolestaan kaipaa empaattista hyllynväliapuamme, koska pärjää hyvin itsekseen. Silloin tällöin kokoelmatietokantaa selaava ei todennäköisesti koskaan oivalla, kuinka hienosti informaatio kokoelmasta on organisoitu ja kuinka näppärästi henkilökunta osaa yhdistää hakusanoja.

Ehkä jäljelle jää vain yksi kiistaton peruste maksaa meillekin edes jonkinlaista palkkaa: musiikki on ihmisille elintärkeätä ja me olemme musiikin Hermes-ammattilaisia.

30. heinäkuuta 2008 0:31

Olen tässä parin päivän ajan yrittänyt totuttautua siihen, etten voikaan mennä ovelta suoraan laiturille ja lurauttaa klarinetista vähän epävireisiä ääniä kaikumaan pohjoissavolaiseen järvimaisemaan. Hiljaisuuden eteen on nähtävä taas vaivaa.

Joillekin ihmisille kesäloma on täynnä aktiivista toimintaa, matkustelua, musiikkijuhlia ja juhlimista. Meille joillekin muille loma tarjoaa mahdollisuuden etsiytyä paikkaan, jossa hiljaisuus on yhä vieläkin olemisen lähtökohta. Lähtökohta, jonka ihminen tai luonto hetkittäin rikkoo, harkiten tai vahingossa.

Jatkuva musiikin kuunteleminen turruttaa aistit siinä missä mikä tahansa muukin liikaa nautittu. Mobiilikuuntelu kuulokkeilla on tässä suhteessa erityisen vaarallista. Jatkuva sulkeutuminen kuulokkeista tulvivan musiikin maailmaan voi ruveta ahdistamaan. Silloin täytyy pitää tauko.

Kun hiljaisuuden rikkoo vain haavan lehtien sadetta imitoiva havina ja satunnainen veden pinnan rikkoutumisesta syntyvä loiskahdus, aivoilla on kokemusperäisen todistetusti enemmän tilaa herkistyä ja kuulla aivan uusia asioita. Vähemmän voi olla enemmän.

5. heinäkuuta 2008 13:12

Olen pyöritellyt verkkomusiikin jakeluun liittyviä kysymyksiä vuosikausia, mutta aina vaan alalla tapahtuu. Pohdiskelin viimeksi kirjaston mahdollisuuksia verkkomusiikin jakelukuvioissa, koska yksi alan suurista on halunnut kirjastot mukaan.

Kirjaston levy-yhtiöiden kanssa tekemä kuuntelusopimus voi kuitenkin toimia vain sellaisessa tilanteessa, että useimmilla kansalaisilla ei ole edullisempaa ja kätevämpää pääsyä samaan aineistoon. Nokia aikoo käynnistää loppuvuodesta palvelun, jolla kännykän ostaja saa vuodeksi rajattoman latausoikeuden Nokian verkkokauppaan vuoden ajaksi. Palvelu on merkittävä, koska siinä ovat mukana jo kolme neljästä suuresta (Warner, Universal ja Sony BMG).

Latausoikeuden sisältävä kännykkä tulee olemaan kallis - puhutaan 300 euron laitteesta -, mutta onko se liian kallis? Kännykkälataamon idea - ei ladata yksittäisiä kappaleita vaan ruvetaan tilaajiksi - on joka tapauksessa nousemassa yksittäislataamisen rinnalle. Tanskassa joku operaattori tarjoaa jo rajatonta latausmahdollisuutta kuukausimaksua vastaan.

Tilauspohjainen kuuntelu tai lataaminen on myyjän näkökulmasta sekä houkutteleva että riski. Jos tilaajia löytyy riittävästi, rahaa tulee takuuvarmasti uutuustuotannosta riippumatta. Toisaalta hinnoittelu on vaikeaa, koska rajaton käyttöoikeus kuukausimaksua vastaan voi merkitä myös palvelinkustannusten merkittävää lisääntymistä. Jos kuukausimaksua rupeaa heti nostamaan, koko liiketoimintamalli voi kokea haaksirikon.

Kirjastojen näkökulmasta sekä Nokian palvelu että mahdollisesti toteutuva trendi kuukausimaksuihin yksittäislatausten sijasta ovat haasteellisia. Ne ihmiset, jotka tähänkin asti ovat käyttäneet summan xx CD-levyjen ostamiseen joka kuukausi, voivat kuukausimaksujen mallissa kadota lopullisesti kirjastosta kiinnostuneiden joukosta. Jos mitä tahansa voi ladata itselleen, kirjastossa on aika vähän äänitteisiin liittyvää vetovoimaa jäljellä.

Tällainen kehitys saattaa myös vähentää kirjastojen kiinnostusta satsata rahaa verkkokuuntelun tarjoamiseen. On turha tehdä verovaroilla sijoituksia palveluun, jota yhtäkkiä ei niin tarvitakaan. Jos kuukausimaksut jäävät kohtuullisiksi, riski on aidosti olemassa. Netin kautta kuuntelevat kirjaston asiakkaat ovat potentiaalisia kuukausitilausten maksajiakin ainakin teknisten valmiuksiensa osalta.

On ironista, että keskustelu ja kokeilu liikentoimintamalleilla alkaa vasta nyt, kun verkkokauppaa tiedostoilla on jo vuosikausia käyty. Ironista siksi, että ainakin teoriassa voi käydä niin, että isolla vaivalla pystyyn saadut nettikaupat jäävät tarpeettomiksi. Onkin vaikea sanoa, kenen etujen mukaista kuukausimaksuihin perustuva malli lopulta on. Ehkä kaikkienkin. Idean esitti jo vuosia sitten Naxosin pääjohtaja, mutta asia ei edennyt muuten kuin kuuntelupuolella.

Kirjastomaailmassa suuren maailman vaihtoehtoja ja malleja on syytä pohdiskella kunnolla. On mahdollista, että ns. nettikansalla piankin on erilaisten henkilökohtaisten sopimusten myötä pääsy kohtuuhintaan ja vaivattomasti suurten levy-yhtiöiden koko tuotantoon. Silloin kirjastojen potentiaaliseksi musiikkiasiakaskunnaksi jäisivät ne, joilla ei ole tai jotka eivät halua musiikkiaan netin kautta. Varmasti merkittävä joukko sekin, mutta kuinka suuri ja keistä se koostuu?

11. kesäkuuta 2008 19:10

Jos joku ehti jo toivoa, että olen luopunut tämän palstan täyttämisestä, joudun tuottamaan pettymyksen. On vain ollut kiire.

Maailmakin muuttuu ympärillä kiireisesti. Myös edellisen jutun jälkeen se on muuttunut ainakin jonkin verran, kun Suomen Sony BMG:n toimitusjohtaja Kimmo Valtanen lupasi kirjastomaailmalle pääsyn mukaan verkkomusiikin lailliseen jakamiseen.

Kimmo Valtasen aloitetta käsitellään tarkemmin piakkoin ilmestyvässä Intervallissa, mutta mieleni tekee hiukan toppuutella niitä kollegoita, joiden mielestä Iso Ongelma on jo ratkaistu. Minähän olen niitä pahanilman lintuja, joka on vuosikausia manaillut kirjastojen tulevaa asemaa verkkomaailmassa, kun laki ei anna meille mitään oikeuksia.

Ei se anna jatkossakaan. Jos jotain saadaan rakennetuksi, se kaikki perustuu sopimuksiin. Sopimisessa on se hyvä puoli, että normaalisti molemmat osapuolet tehdään sen avulla tyytyväiseksi. Myyjällä on jotain, mitä ostaja haluaa ja sitten neuvotellaan hinnasta.

Ikäviä yllätyksiä voi kuitenkin tulla silloin, kun ostaja on paljon myyjää innokkaampi, suorastaan malttamaton. Näinhän meille kirjastoissa kävi elokuvien kanssa. Vimma saada asiakkaille lainaksi elokuvia peitti alleen sen tosiasian, että asiasta sovittiin - kylläkin Kuntaliiton ja oikeudenhaltijoiden välillä - kirjastojen näkökulmasta erittäin korkealla korvaustasolla. Sen seurauksena kirjastojen kaikki elokuvarahat on tietenkin käytetty, mutta kokoelmiin saatiin vähemmän elokuvia kuin olisi saatu matalamman korvaussopimuksen vallitessa.

Tätä asiaa kannattaa miettiä myös musiikin verkkopalveluita mietittäessä. Me olemme tottuneet maksamaan palveluista, mutta ratkaisevaa onkin osata kysyä, mikä on mielekäs ja realistinen hintataso. Kyllä sopimukseen aina päästään, mutta onko lopputulos hintansa väärtti, se onkin sitten eri asia.

Musiikkiteollisuus ei ole tähän asti ollut innokas asioimaan kirjastolaitoksen kanssa. Toki meidän markkamme ja euromme ovat kelvanneet myyntitilanteessa, mutta maksuton lainausoikeus on aina pikkuisen hiertänyt. On mahdollista, että juuri nyt on käynnistymässä historiallinen muutos.

Mutta siihenkin on syytä varautua, että ensimmäisillä kierroksilla vasta selvitetään erilaisten palveluiden järkeviä hintoja. Ei ole varmuutta siitä, että teollisuuden ja kirjastoalan näkemys laadukkaasta kuuntelukokoelmasta ja käyttöoikeuden hinnasta heti kohtaavat toisensa. Teollisuudella voi olla epärealistisia odotuksia, samoin meillä.

On kuitenkin myönteistä, että kiinnostusta ilmenee nyt molemmilla puolilla. Kaikkia hyödyttävä sopimus on mahdollinen, kun ollaan realistisia ja samalla avoimia ideoille. itse toivon, että keskusteluun osallistutaan laajalla rintamalla. Asia koskee meitä kaikkia, ei jotain pientä pääkaupunkiseudun piiriä.

7. toukokuuta 2008 23:37

Mm. mp3-soittimia valmistava Creative on Tanskassa saanut kirjastot innostumaan lainattavasta laukusta, joka sisältää mp3-soittimen (Creative Zen V Plus) ja kuulokkeet. Nelisenkymmentä kirjastoa on jo mukana tässä kokeilussa. Laukku liittyy olennaisesti tanskalaisten kirjastojen sponsoroimaan verkkomusiikin "lainaamiseen" eli käyttäjälle maksuttomaan, ajallisesti rajoitettuun käyttöoikeuteen netmusik.dk-palvelun kautta.

Ainakin yksi yritys on kiinnostunut lanseeraamaan idean myös Suomeen. Idea ei kuitenkaan ole meillä ihan yksinkertainen toteuttaa.

Voidaan ajatella, että erilaisten viihdevälineiden lainaaminen sisältöjen käytön edistämiseksi mahtuu vielä kirjaston toiminta-ajatuksen piiriin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mp3-soitin alkaa tosin olla henkilökohtaisuudessaan jo vähän turhan lähellä hammasharjaa. Ajatus useiden aiempien käyttäjien hiostamista kuulokkeista ei ainakaan ole innostava.

Mutta vaikka lähdettäisiin ajatuksesta, että erilaisten sisältöjen käyttöä edistävien laitteiden lainaaminen kuuluu kirjaston tehtäviin, tulee tietenkin heti mieleen kysymys siitä, mistä ne mp3-tiedostot näihin soittimiin ilmestyvät. Jos kirjasto vain lainaa laitteen ja asiakas omassa yksityisyydessään rippaa CD-levyjä ja siirtää mp3-tiedostot lainalaitteeseen, kaikki menee lain mukaan oikein.

Mutta heti jos kirjastossa haikaillaan näitten soittimien esitäyttämisen perään, ollaan eri tilanteessa. Meillä Suomessa ei ole netmusik.dk:n kaltaista järjestelyä, jolla kirjastot ovat lisensoineet musiikkitiedostojen asiakaskäyttöä. Itse asiassa meillä ei ole mikään osapuoli vakavasti edes ehdottanut tällaista järjestelyä, eivät oikeudenhaltijat tai opetusministeriö, mutta eivät myöskään kirjastot (vaikka jotkut yksilöt ovatkin saattaneet olla innostuneita).

Nykyisen lainsäädännön oloissa ja ilman uusia sopimuksia kirjasto ei voi esitäyttää lainattavaa mp3-laukkua muulla kuin tekijänoikeudellisesti vapaalla musiikilla (esimerkiksi Wanda Landowskan vanhoilla Bach-levytyksillä). Tanskan tyyppiseen malliin, jossa asiakas lataa soittimeen netmusik.dk:sta kirjaston sponsoroimia tiedostoja, ei ole ainakaan tällä hetkellä mitään laillisia mahdollisuuksia.

Pitäisikö olla? Mahdollisesti yhteiskunnassa on väestöryhmiä, joiden siirtyminen musiikkitiedostojen kuunteluun edellyttää sponsoroitua ja organisoitua laitteiden tarjoamista. Mutta jos hyväksymme kirjaston tehtäväksi näin edistää mp3-kuuntelun yleistymistä yhteiskunnassa - mikä sekään ei liene aivan yksiselitteisesti myönteinen tehtävä -, pitäisi ainakin lähteä siitä, ettei kirjastolaitos toimi jonkin yksittäisen firman myynninedistäjänä vaan asiakkaille tarjotaan kaikkia keskeisiä laitemerkkejä. Pääkaupunkiseudulla on jo ikävä esimerkki tällaisesta kaupallisesta vääristymästä, kun kirjastot lainaavat vain yhden toimittajan (Welho) digibokseja ja laajakaistoja.

En itse usko, että lainattaville mp3-laukuille on suurta yhteiskunnallista tarvetta ja kysyntää. Aina toki löytyy ihmisiä, joille tarjous on mielekäs myös ilman mukana tulevaa musiikkia. Mutta jos ei ole ollut varaa omaan mp3-soittimeen, onko ollut varaa siihen tietokoneeseen, jota tarvitaan mp3-tietueiden luomiseen ja siirtämiseen soittimeen?

Minusta tämä juttu tuntuu kauppiaan konstilta saada kirjastot ostamaan laitteita "hyvään tarkoitukseen" mutta asiallisesti ottaen turhaan. Kun meillä ei kirjastoissa voi tällä hetkellä juurikaan olla laillisia mp3-tiedostoja kuunneltavana, sponsoroitu soittimien lainaaminen tuntuu keinotekoiselta palvelulta.

Jos nyt joku kuitenkin innostuu ideasta ja hankkii tällaisia laukkuja, olisi kiva kuulla kokemuksista. Omassa kirjastossani niiden Welhon digiboksien innokkain lainaajaryhmä on ollut henkilökunta...

30. huhtikuuta 2008 1:22

Tuoreessa Skeptikko-lehdessä päätoimittaja Risto K. Järvinen tutkailee poikkeuksellisesti musiikkiin pohjautuvaa hyväuskoisten ihmisten hyväksikäytön tapausta. Esimerkkinä on pariskunta Aulikki ja Seppo Plaami, jotka elättävät itsensä järjestämällä ”mediaalisia” konsertteja, joissa jo kuolleet säveltäjät ja taiteilijat viihdyttävät nykyihmisiä Plaamien välityksellä.

Jos ei ole taipuvainen pitämään puheita kuoleman jälkeisestä elämästä hölynpölynä, on tietysti kiehtova ajatus voida saada suurilta säveltäjiltä uutta musiikkia ”henkimaailman” menetelmin. Mikäpä olisikaan mukavampaa kuin saada Köchelin luetteloon lisää merkintöjä, vaikka toinen requiem. Mutta voiko hyväuskoisinkaan sielu kahta kertaa maksaa konsertista, jonka musiikki on säveltäjä Matti Rag Paanasen sanoin täysin vailla suurten säveltäjien ominaispiirteitä ja ”Kaikki kappaleet kuulostavat yhden ja saman ihmisen tekemiltä.”

Aulikki ja Seppo Plaami suhtautuvat ainakin asiaan käytännöllisesti. Henkimaailmasta tulleeksi väitetyn musiikin tekijänoikeustulot ohjautuvat taivaallisen eläkekassan sijasta Plaamien omalle maalliselle pankkitilille. Viola-tietokanta tuntee Seppo Plaamin säveltäjänä, eikä ainakaan luetteloijien kirjaamissa tiedoissa ole viittauksia siihen, että joku muu kuin Seppo Plaami itse olisi sävellykset tehnyt. Tekijänoikeudellisen korrektiuden nimissä näin tulisi tietenkin tehdä, jos toimii vain henkimaailman sanansaattajana. Samaa voi sanoa Aulikki Plaamista, joka väittää esiintyvänsä mm. Enrico Caruson, Jussi Björlingin ja Aino Acktén välikappaleena.

Minusta on ilmiselvää, että Plaamit hyödyntävät ihmisten hyväuskoisuutta ja tietämättömyyttä tavalla, joka yhdysvaltalaisessa kulttuurissa ei näytä olevan kovinkaan harvinainen (Plaamit ovat viettäneet rapakon takana yli vuosikymmenen). Eivät useimmat heidän konsertteihinsa tulevat ihmiset kykene säveltäjä Paanasen tavoin toteamaan, ettei ”Mozartilta” tullut musiikki muistuta tippaakaan aitoja Mozartin sävellyksiä, vaan jostain syystä Seppo Plaamin omia sävellyksiä.

Kun kuuntelee pariskunnan selityksiä vuonna 1984 tehdyssä ohjelmassa, joka löytyy Ylen elävästä arkistosta (http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=27&t=139&a=5034), ei voi kuin ihmetellä, kuinka kukaan voi tällaiseen huijaukseen uskoa. Mutta toisaalta – voi joku hyvinkin muistuttaa – eihän tällaisessa mistään vakavasta huijaamisesta ole kyse, voihan sitä ihan hyvin maksaa muutaman kympin siitä ilosta, että kuulee mielenkiintoista viihdettä, vaikka se nyt tulisikin ihan oikeasti vain Aulikki ja Seppo Plaamin henkilökohtaisista mielistä.

Eikö itse asiassa pääosa viihdemusiikista perustu jollain tavalla huijaamiseen? Tekstit nyt ainakin ovat täydellistä soopaa, jollaisella ei voitettaisi edes peruskoulun lyriikkakilpailua. Onko se tehtaan gotlermakkaraa muistuttava loputon humpanjytke sitten jotain enemmän kuin ikivanhoista aineksista uuden näköisesti kasattua huijausta?

Ilmiselvästi musiikilla voi huijata, ihminen antautuu niin mielellään emotionaalisen huijauksen syliin, kunhan ote vain pitää. Mutta saako, onko siinä jotain moraalitonta, epäeettistä? Lempeänä hetkenä tekee mieli sanoa, että totta kai saa, taitava säveltäjä ja sanoittaja ovat aina myös viettelijöitä, joiden tehtävänä onkin huijata meidän arkisten puuhien kimpussa yleensä aikaa kuluttavaa ajatuskoneistoamme.

Vähemmän lempeällä tuulella tunnen kyllä halua häätää Plaamien kaltaiset hyväksikäyttäjät Musiikin Temppelistä. Ongelmana vain on, ketkä sinne sitten voi päästää ja millä perusteella. Musiikillinen huuhaa ei myöskään tunnu kovinkaan vaaralliselta verrattuna moniin ns. ”vaihtoehtoisiin” hoitotapoihin, joihin on jopa kuoltu. Ei ole kovinkaan todennäköistä, että kukaan Plaamien konserttiin tullut sentään saa sydänkohtausta kuunnellessaan Aulikki Plaamin laulavan ”Jussi Björlingin tyyliin”. Korkeintaan joku Jussin ihailija saattaa olla sitä mieltä, että Aulikki-Jussi on huono väärennös ja pahoittaa mielensä.

Joudunkin toteamaan Juha Vainion sanoin, että sellaista se elämä on. ”Aidon” ja ”huijauksen” erottavaa rajaa – jos sellaista edes on – on vaikea nähdä, eikä se edes kulje samasta kohdasta meillä kaikilla. Yhdet haluavat nauttia Plaamien musiikista, toiset Jukka Kuoppamäestä tai Tarja Ylitalosta. Silti olen musiikkikirjastonhoitajana ilahtunut siitä, etteivät Plaamit levyillään väitä omia tuotoksiaan sen ja sen mestarin säveltämiksi ja sanoittamiksi. Ehkä se kuitenkin kertoo pohjimmaisesta kunnioituksesta alkuvoimaista ja omaperäistä, aitoa musiikkia kohtaan.

14. huhtikuuta 2008 17:20

Tuoreen uutisen mukaan perinteikkään levy-yhtiöjätin EMI:n digitaalisen yksikön johtajaksi vasta nimetty Douglas Merrill on julkisesti todennut, että tiedostojen jakaminen voi olla joskus hyödyllistä artisteille ja että fanien syyttäminen oikeudessa on huono ajatus (katso tarkemmin tästä linkistä http://piraattiliitto.org/uutiset/2008/04/emi...-artisteille)

Ei, kysymys ei ole perinteisten levy-yhtiöpomojen uskoontulemisesta tai mistään muustakaan yhtä hilpeästä tapahtumasta. Taustalla on EMI:n siirtyminen sijoitusyhtiö Terra Firman omistukseen. Uuden omistajan pääjohtaja Guy Hands on mitä ilmeisimmin vapaa alan perinteisistä ennakkoluuloista ja häntä kiinnostaa selvästi varmistaa, että EMI on musiikkibisneksessä vielä lähivuosinakin.

Uutinen on mielenkiintoinen esimerkki siitä, että maailma muuttuu ja jopa levyteollisuus sen myötä. Ei ehkä vapaaehtoisesti, mutta muuttuu kuitenkin. Olemme jo aiemmin nähneet nopean luopumisen haaksirikon tehneestä DRM-politiikasta. Olisiko nyt edessä luopuminen fanien jahtaamisesta ja oikeuteen viemisestä?

Meillä Suomessa seurataan sivusta, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Varsinkin naapurimaa Ruotsissa on tapahtunutkin, kun siellä vertaisverkkotouhu on noussut valtakunnanpolitiikan puheenaiheeksi. Rintamalinjat ovat olleet kaikkea muuta kuin odotetut, ja se on selvästi pitänyt asian otsikoissa. Moni seuraa uteliaana, mitä tapahtuman pitää, kun hallituspuolue kokoomus on kahta vastakkaista mieltä.

Mutta on meilläkin jonkin verran tunteita ilmennyt asian tiimoilta, jopa näillä musiikkikirjastopalstoilla. Itse en lähtisi suuntaan enkä toiseen paisuttelemaan. "Piraattiporukassa" on kovin kirjavaa joukkoa ja yhden ääripään näkemykset ovat aika vallattomia. Pääosa kriittisistä äänistä edustaa kuitenkin malttia ja harkintaa, jonka pohjana on uusi analyysi musiikin markkinoista ja mahdollisuuksista.

Asia on varmasti ainakin osittain ikäpolvikysymys. Koko elämänsä äänitteitä maailmalle lykkineen voi olla vaikeata sulattaa ajatusta, että tulo syntyisi jollain muulla tavalla. Mutta talouselämässä yleensä menestyy parhaiten se, joka on valmis myös välttämättömiin kurssintarkistuksiin. Minusta vähän näyttää, että musiikkiteollisuudessakin on tapahtumassa tai tapahtunut sukupolvenvaihdos, jonka seurauksena uudet ajatukset ovat päässeet tuulettamaan tunkkaista monopolialaa.

Ei ainoa vaihtoehto ole vaatia kovaan ääneen kaikkea ilmaiseksi ja rajoituksetta. Minusta hyvä vaihtoehto olisi asiakkaan toiveita ja tarpeita palveleva kaupallinen verkkoaktiivisuus. Ilman kiusaatekeviä suojauksia, ilman innokkaiden harrastajien jahtaamista - ja ilman keinotekoista alueajattelua (vrt Amazonin vain Yhdysvaltoihin ulottunut verkkomyynti). Verkkomaailmassa ei ole perinteisiä rajoja. Siitä kannattaa aloittaa.

28. maaliskuuta 2008 14:33

Helsingin ydinkeskustaan puuhataan isoa kirjastoa. Toistaiseksi vain puhutaan ja suunnitellaan, koska uuden rakennuksen hintalappu on kipeätä tekevän suuri (on puhuttu yli 100 miljoonasta). Kun mietiskelee toistaiseksi montun asteelle päässeen Musiikkitalon vaiheita, ehkä vieläkin kalliimmaksi tuleva "keskustakirjasto" tuntuu kaikkea muuta kuin selvältä tapaukselta.

Miksi kirjoitan asiasta musiikkikirjastoalan palstoilla? Eihän tässä mitään musiikin keskuskirjastoa olla rakentamassa. Ehkä pitäisikin, sillä tällä hetkellä Helsingin pääkirjastossa Pasilassa ei ole lainkaan musiikkiosastoa tai edes -aineistoa. Kun Kirjasto 10 ainakin teoriassa on myös Pasilan musiikkiosasto - vaikkei ole edes musiikkikirjasto -, herää tulevaisuutta ajatellen monenlaisia kysymyksiä, joilla on myös valtakunnallista ulottuvuutta.

Ensin on hyvä kysyä, mitä sinne keskustaan oikeastaan tarvitaan. Helsingin ylipormestarilta jos kysytään, tarvitaan Töölönlahden rantamaa osaltaan ylevöittävä kulttuurimonumentti oopperan, Finlandia-talon ja musiikkitalon jatkeeksi. Eliitin puolelta tällaista kaunista ajatusta ei ole ainakaan tylysti torjuttu. Myös virallinen kirjastomielipide iloitsee jo etukäteen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien yhteydessä avattavasta suomenhienoimmastajasuurimmasta.

Eikö Helsingin keskustassa, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisten reittien risteyksessä, sitten ole kirjastoa? Rikhardinkadulla on vanha pääkirjasto, modernien näkemysten valossa kuitenkin liian sivussa, liian pieni ja liian hankalakäyttöinen (siis romanttinen vanha kirjasto). Postitalossa toimii Kirjasto 10, jota kaikki eivät kuitenkaan kirjastoksi tunnusta, koska sieltä puuttuvat kirjat ja kirjallisuus. Muita yleisiä kirjastoja ei Helsingin niemellä sitten olekaan, kun Punavuoressa laitettiin ovi säppiin. Töölön kirjastoa ei lasketa, sehän ei sijaitse edes Töölönlahden rannalla.

Tarvitaanko vilkkaassa keskustassa yleinen kirjasto ja mihin sitä tarvitaan? Perinteiset kirjastot on rakennettu sinne, missä ihmiset asuvat. Helsingin ydinkeskustassa ei juuri asuta, ellei satuta olemaan varakkaita turisteja tai muuten vain varakkaita. Lähikirjaston tarve ei siis polttava voine olla, mutta ihmisiä keskustassa silti riittää. Missä ihmisiä, siellä myös tarve piipahtaa hakemaan kirja, levy, nuotti tai video, tarve istahtaa lukemaan Kainuun Sanomat tai juoda kupponen kultturellissa ilmapiirissä ja hyvässä seurassa ilman ostamisen pakkoa.

Osa potentiaalisista keskustakirjaston käyttäjistä ja alan ammattilaisista on ehtinyt jo huolestua siitä, että sadalla miljoonalla rakennetaan hienot kulissit, mutta miten mahtaa raha riittää henkilökuntaan, kokoelmaan ja verkkopalveluihin. Entä jos koko asia käännetään toisinpäin ja lähdetään suunnittelemaan ensin sisältöä, palvelua, ja katsotaan sitten, minkämoisen lukaalin paketti tarvitsee. Itse olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että se paketti mahtuu mainiosti Postitalon ensimmäiseen kerrokseen.

Musiikkikirjastonhoitajana en voi olla miettimättä Kirjasto 10:n statusta keskustakirjaston kuviossa. Jos palvelut siirretään Pajusen mallin mukaiseen palatsiin Töölönlahden rannalle, menetetään nykyisen sijainnin edut. Toisaalta kirjaston kaikkien palveluiden yhdistäminen saman katon alle on minusta arvokas tavoite, en eläissäni tule iloitsemaan pilkotuista kirjastopalveluista. Helpointa yhdistäminen on, kun tuodaan Pasilan kirjat Postitaloon.

Helsinki on yleisten kirjastojen keskuskirjasto, jolla on valtakunnallisia tehtäviä ja velvoitteita. Sillä on näitä tehtäviä myös musiikkikirjastotoiminnan alueella, mutta miten niitä hoidetaan, kun pääkirjastossa ei ole musiikkiosastoa ja Kirjasto 10 ei ole musiikkikirjasto. Postitaloon yhdistetty pää- ja keskustakirjasto voisi tarjota mahdollisuuden rakentaa Helsinkiin musiikkipalveluita koordinoiva pääyksikkö Espoon Leppävaaran ja Vantaan Tikkurilan tapaan.

Vantaan pääkirjasto rakennettiin 1980-luvun pulskina vuosina kalliilla rapakivilaatalla päällystetyksi monumentiksi paikkaan, jonne piti tulla monien kulttuuripalveluiden keskittymä. Ei tullut, tuli lama ja pulskien vuosien loppu. Nyt hienon näköinen talomme nököttää hiukan sivussa hiljaa rapistuen, koska 25-vuotiasta ei ole varaa ehostaa. Asiakkaita se tuskin suuremmin haittaa, jos vain palvelut pelaavat.

Näin se tulee olemaan Helsingin keskustassakin. Kesäisessä ilta-auringossa kylpevä Töölönlahden uusin koriste viehättää varmasti silmää, mutta käyttäjien kiitoksen keskustakirjasto saa vain olemassa lähellä ja palvelemalla kunnolla. Kun ilta-aurinko lisäksi paistaa aina sinne Linnunlaulun puolelle - ja Postitalon komeaan torniin -, taitaisi olla parasta kirjastopolitiikkaa unohtaa monumentaalirakentaminen ja aloittaa niistä palveluista.

Ainakin minulla on muutamia musiikkiin liittyviä toiveita. Itse asiassa niitä toiveita on aika paljon. Itsenäinen musiikkiosasto. Sen lisäksi erillinen mediakeskus tarjoamaan Kirjasto 10:n moninaisia hauskuuksia ja hyödyllisyyksiä, joista monet liittyvät musiikkiin ja ennen muuta juuri musiikkiin. Henkilökuntaa yleisten kirjastojen keskuskirjaston musiikkikirjastopalveluihin (mm. Tikkurilan musiikkivarasto, musiikkisivut, vanhan aineiston digitointi ja käytön jär-jestäminen).

Töölönlahden monumentin kuorien hinnalla pystyttäisiin tekemään huikeita asioita kirjastopalveluiden puolella. Helsinkiläisenä veronmaksajana ja kirjastoalan ammattilaisena äänestän Postitalon ja palveluihin sijoittamisen puolesta. Toivottavasti meille annetaan mahdollisuus ilmaista mielipiteemme ennen nuijan kilahdusta.

Ai niin, syksyllä on kunnallisvaalit.

11. maaliskuuta 2008 0:54

Jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden tietokirjan, lue Daniel Levitinin kirja This is your brain on music (Atlantic Books, 2007). Yllytän, koska luen kirjaa itse juuri nyt ja olen perin vaikuttunut. En pelkästään Levitinin esittämistä hämmästyttävistä tutkimustuloksista vaan myös hänen kirjoitustyylistään.

Huomaan suhtautuvani kaksijakoisesti ihmisen musiikkisuhteen tieteelliseen analysointiin. Jokin minussa tappelee vastaan ja haluaa musiikin pysyvän käsittämättömänä mysteerinä, joka vain on ja vain on sitä mitä se on. Toisaalta jokainen tiedonmurunen siitä, kuinka keskeisen tärkeä rooli musiikilla on ihmisen ja itse asiassa useimpien eläintenkin elämässä, houkuttelee vastustamattomasti.

Ristiriidassa ei ole kysymys siitä, että pelkäisin musiikin lumovoiman katoavan, kun sen yhteys biologiaan ja aivojen toimintaan paljastetaan. Sellaiseen pelkoon ei ole itse asiassa mitään syytä, ellei ole ruvennut palvomaan Musiikkia ihmisen ulkopuolisena Voimana, joka vain välittyy säveltäjien kautta.

Suhtaudun asiaan ristiriitaisesti sen takia, että pikkuhiljaa on paljastumassa eräs ihmisyyden suurista salaisuuksista ja minua pelottaa, etteivät kaikki siltikään ymmärrä, miten suuresta asiasta on kysymys. Että Levitinin ja kumppanien tutkimustulokset ryövätään häikäilemättömän manipulaation ja rahanteon käyttöön sen sijaan että niitä käytettäisiin hyvän lisäämiseen.

Totta kyllä ristiriitani ei ole tasapainossa, intoni on paljon suurempi kuin pelkoni. Olen jo ehtinyt esittää toivomuksen, että Terra Cognita ottaisi kirjan pikaisesti käännös- ja julkaisuohjelmaansa (ns. "oikeat" kirjankustantajathan eivät nykypäivänä tällaisia kirjoja julkaise). Kyllä tämän kirjan juuri ja juuri englanniksikin lukee, mutta sen omaksuminen kokonaisvaltaisten oivallusten tasolla luultavasti vaatii hyvätasoisen suomennoksen.

Innostukseni on ollut niinkin suuri, että olen testannut pienessä mittakaavassa itseänikin Levitinin & Co kuvaamilla tavoilla. Totta puhuvat, musiikki on meissä paljon syvemmässä kuin perinteisesti on rohjettu ajatella. Tämä kirja avaa musiikin ja ihmisen suhteen tavalla, jonka täytyy ajan mittaan vaikuttaa myös musiikkikirjastojen toimintaan. Olen aivan tosissani. Jos et usko, lue Levitinin kirja. Kirjastosta jonottamalla tai Amazonilta pokkari kuudella punnalla.

24. helmikuuta 2008 22:37

Olen tavannut vuosittain helmikuussa moittia Yleisradiota siitä, että sen ohjelmatiedoissa – sekä kirjallisesti että kuuluttajien kuulutuksissa – harrastetaan kansan pakkosivistämistä käyttämällä ainakin laulusävellyksistä tilapäisiä käännösnimiä. Joudun jatkamaan perinnettä myös Yleisradion vuonna 2008, joskin ehkä pientä valoa kaukaisuudessa kajastaakin.

Yleisradion valitsemassa käytännössä on tietenkin se kaunis ajatus, jota osa kollegoista on halunnut minulle muistuttaa, että kieliä osaamaton kuuntelija saa ainakin jonkinlaisen ennakkokäsityksen tulevan laulun aihepiiristä. Kuulutus suomennetulla nimellä on siis enemmän kuin vieraalla kielellä, jota kuulija ei osaa. Tätä argumenttia on tietysti paha suoraan kiistää.

Toisaalta voi kysyä, miksi Yleisradio ei saman tien harrasta kansalaisten sivistämistä kertomalla, minkä nimisenä se laulu säveltäjän kynästä lähti. Tässä tiedolla olisi nimittäin käyttöä esimerkiksi kirjastojen hauissa, ehkä myös maailmalla liikuttaessa. On paljon helpompi esimerkiksi Hampurissa levykaupassa etsiä suosittua duettoa Abrahamin operetista Die Blume von Hawaii nimellä Will dir die Welt zu Füssenlegen kuin solkata myyjälle ”Haben sie das Duett Mä tahdon sulle kaiken antaa mit Rudolf Schock?”

Voi tietenkin olla, että valistuneet levykauppiaat meillä ja muualla heti taikovat paikalle aarian E lucevan le stelle suosikkitenorin tulkintana, vaikka asiakas mainitsee vain avainsanan ”Cavaradossin aaria”. Kirjastomaailmassa tästä tehtävästä selviää ilman oopperaa tuntevaa henkilökuntaa vain HelMet-tietokannassa, jossa viittauksella on voitu ohjata tästä hiukan epämääräisestä kuvailevasta nimestä aarian oikeaan nimeen.

Nämä esimerkit poimin tuoreesta Ylen ohjelmatiedotuksesta, joka kertoo Veikko Tyrväisen esityksistä koostetusta ohjelmasta. Mukana olleet suomenkieliset laulut eivät tuottane tiedonhaullisia ongelmia, vaikka ainakin kirjallisessa ohjelmatiedotuksessa olisi mainiosti voinut kertoa, että Tauno Pylkkäsen laulun Ruskojen ruusut opusnumero on 26 nro 3, tieto kun on tallennettu myös Fono-tietokantaan.

Ei olisi ollut myöskään pahitteeksi kuulla, minkä nimiseen osaan viittaa ohjelmatieto ”Kauppi: Eskon monologi oopp. Nummisuutarit”. Se saattaisi olla Väinö Solan levyltä Recordings 1909-1944 löytyvä aaria ”Niin muuttuu maailma, sanoi pappa”, mutta saattaisi olla jokin muukin. Emil Kaupin tuotannosta kun ei järin paljon yksityiskohtaista tietoa ole tarjolla. No, tässä tapauksessa asian voi käydä tarkistamassa Fono-tietokannasta, joka vahvistaa oletuksen oikeaksi. Monologin radiossa missannut voi myös hyvällä omallatunnolla lainata Solan levyn, koska Tyrväisen versio löytyy vain Ylen kantanauhoilta eli sitä ei ole kaupallisesti saatavana. Tällainenkin tieto ilahduttaisi kuulijaa, vai kuinka?

Soitinmusiikin kohdalla Yleisradiossakin käytetään nykyään enimmäkseen alkukielisiä erisnimiä, ja ovatpa minua ahkerammat radionkuuntelijat kertoneet, että joskus kuuluttaja nykyään kertoo sekä vokaaliteoksen alkukielisen nimen että suomentaa sen kielipuolille. Se onkin minusta korrekti menettely – ja se taivaanrannassa siintävä valo -, joka on omiaan lisäämään musiikillista ja kielellistä sivistyneisyyttä ainakin omalta pieneltä osaltaan. Ehkä ei kaikkea toivoa pidä menettää, vaan Yleisradion kuulutukset ja ohjelmatiedot alkavat yhä useammin sisältää ainakin alkuperäisen muodon ja sen lisäksi, jos tarpeelliselta tuntuu, myös raakakäännöksen nimestä.

23. helmikuuta 2008 0:10

Olen vuosikausia kuunnellut musiikkia työmatkalla kuulokkeiden avulla (tietenkin uskollisen iPodini avustamana). En käytä kokonaan korvia peittäviä kuppeja, en myöskään korvaan tungettavia inhotuksia vaan puoliavoimia. Se on kompromissi, kuulen tarvittaessa hälytysäänet, mutta joudun kuulemaan myös osan häiriöistä.

Tänään havahduin ilmiöön, joka on varmasti toistunut kohdallani tuhansia ja tuhansia kertoja. Kuuntelen jotain tuttua musiikkia, satunnainen liikenteen meteli estää kuulemasta nuottiakaan ja sitten taas hetken kuluttua kuulen musiikin jatkuvan. Tajusin yhtäkkiä, että musiikillisen informaation katkeaminen ulkoiseen meluun ei tosiasiallisesti estänyt aivojani kuulemasta käynnissä ollutta musiikkia. Vaikka kaiuttimista virtaava musiikki hetkellisesti peittyi häiriöäänten alle, aivoni jatkoivat kuuntelemista.

Ilmeisesti muistissa oleva musiikin kuulokuva on parhaimmillaan niin elävä, että aivot antavat ihmisen kokea musiikin aiemmin koetulla tavalla, vaikka itse musiikkia ei kuuluisikaan. Aivot korjaavat kuulemisen satunnaisvirheitä aivan kuten näköaisti kiepsauttaa näköhavainnot 180 astetta siitä, miten silmä informaation käsittelee tai kuten CD-soitin korjaa pienet lasersäteen lukuvirheet.

Tämä kaikki lienee tuttua useimmille musiikin harrastajille. Minulla ajatus kulki kuitenkin eteenpäin tavalla, johon en muista törmänneeni, joten sanon sen tässä ääneen. Toimisiko tämä myös ennalta tuntemattoman musiikin kohdalla? Jos säveltäjä luo teoksen, joka sisältää runsaasti pidempiä taukoja - hiljaisuuksia - musiikillisen kudoksen keskellä, miten hyvin kuulijan aivot pystyisivät kuvittelemaan (siis säveltämään) puuttuvat osat? (En siis tarkoita luonnollisia taukoja, vaan poistoja, musiikillisen virran katkaisuja, joista säveltäjä on poistanut niihin tarkoitetun musiikin.)

Voisin kuvitella, että ainakin sellaisten musiikillisten muotojen kohdalla, joita aivomme ovat tottuneet kuulemaan, korjaustoiminto todennäköisesti toimisi. Tavanomaisen barokin ajan soitinkonserton sävelkulut ovat usein niin helposti ennakoitavia, että luultavasti aivomme pystyisivät täyttämään aukkopaikat melko vaivatta.

Mutta jos teos olisi ns. modernia soitinmusiikkia, jonka musiikillinen kieli sisältää epätavallisia ja odottamattomia rakenteita ja prosesseja, toimisiko korjain millään lailla? Ja jos toimisi, olisiko kuuntelija silloin enemmän kuin vain kuuntelija, jonkinlainen hiljaisuuden täydentäjä, satunnaissäveltäjä? Pitäisikö pyytää jotakuta nykysäveltäjää säveltämään teoksen musiikille ja hiljaisuudelle - ainakin testejä varten?

29. tammikuuta 2008 0:15

Olen lukenut Jared Diamondin vasta suomennettua kirjaa "Kolmas simpanssi" (kirjoitettu jo 1992) ja miettinyt monen muun ihmisyyteen liittyvän ilmiön lisäksi sitä, miten sattumanvaraista musiikkimme loppujen lopuksi on.

Jos joutuisimme lajina aloittamaan kaiken alusta - siis kun pomminappeja on kilvan paineltu, ympäristökatastrofi on kypsynyt tai vaikka asteroiditerveiset avaruudesta ovat tuhonneet nykyisen sivilisaation -, kuinka todennäköistä on, että uusi ihmiskunta synnyttäisi omat Bachinsa, Mozartinsa, Elviksensä tai Maija Vilkkumaansa?

Ei, minulla ei ole tähän kysymykseen yhtään perusteltua vastausta, joten jatkan muutamalla lisäkysymyksellä. Mehän emme tiedä, kuinka monipuolista musiikkia esimerkiksi nykyihmisen varhaisimmat muodot (Cro-Magnon) harjoittivat, kun lähinnä vain kiveen maalattu tai kivestä muovailtu on säilynyt todistusvoimaisena.

Onko "Bach" vain suhteellinen asia? Onko jokaisella ihmisen kehitysvaiheella ollut omat bachinsa, musiikillista keksintää merkittävästi monipuolistaneet yksilönsä? Onko siihen ollut tarvetta, onko ollut mahdollisuuksia? Jared Diamond näkee vaivaa todistaakseen, ettei ihmiskunnan ns. kehitys ole suinkaan tarkoittanut kaikkien yksilöiden elämän parantumista, pikemminkin se on polarisoinut tilannetta niin, että maatalouden ylijäämä salli joidenkin ihmisten laiskotella ja luoda muiden raataessa itsensä hengiltä.

Mutta Lascaux'n luolien maalarit eivät olleet maanviljelijöitä - ainakaan aluksi tai kokonaan - vaan metsästäjiä, joilla hyvinä aikoina oli runsaasti luppoaikaa musisoida tai maalailla. Miksi ei jo silloin olisi voinut joku yksilö keksiä ennen kuulematonta musiikkia ihan vain musiikin eliölle tuottaman hyvän vuoksi?

Viime kädessä täytyy kysyä, kuinka suuressa määrin musiikki on kulttuurin tuote. Voiko geeneiltään erinomaisesta lapsesta tulla luovaa musiikintekijää, jos hän ei koskaan kuule muiden ihmisten laulavan ja soittavan? Voisiko musiikki kummuta suoraan ihmisen aivojen rakenteesta ja biologisista ominaisuuksista? Emme tiedä, kukaan ei tiedä. Itse arvelen, että musiikki on ainakin osittain biologinen tai fysiologinen asia (verrannollinen kissan kehräämiseen).

Maailmassa on enää tavattoman vähän mahdollisuuksia kohdata ihminen, jolla ei ole mitään yhteyttä muiden ihmisten musiikkikulttuuriin. Valitettavasti myöskään Jared Diamond ei tullut kysyneeksi Uudessa Guineassa asuvilta ystäviltään, löytyykö sieltä Bachin tai Elviksen vastineita. Minusta se olisi ollut tavattoman mielenkiintoinen kysymys.

Jos nykyisten ihmisten tietoisuudet hajoavat katastrofin hetkessä, onko minkäänlaista mahdollisuutta meille tuttujen musiikkien ilmaantuminen uudestaan joskus paljon paljon myöhemmin? Itse asiassa meillä ei taida olla edes takuita siitä, että evoluutio toista kertaa tuottaisi ihmisen kaltaisen eliölajin. Ehkä se uusi maailma olisikin musiikista tyhjä, vain valaiden ja lintujen "laulua" tulvillaan?

23. tammikuuta 2008 20:20

Filosofi Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien uusi kolumnisti, kirjoitti äsken erilaisten asioiden vaalimisesta. Musiikkikirjastonhoitajan silmään pisti tietenkin kohta, jossa Nevanlinna ilmoittaa vain Wolfgang Schmiederin työn Bachin teosten järjestämisessä saavan filosofissa aikaan nieleskelyä vaativaa liikutusta.

Nevanlinna tulee samalla selittäneeksi, miksi kirjastoalalla palkat ovat mitä ovat. Me kun olemme vaalimisen papistoa, eikä kapitalismi siitä mitään halua maksaa, vaaliminen on ekonomian eli talouden vastakohta. Tämä on epäilemättä aivan oikea havainto, vaikkei filosofi museoiden ja arkistojen työtä ihaillessaan muista mainita kirjastoja.

Hirviökapitalismin henkisessä umpiossa (meillä ja laajemminkin) on tietenkin äärimmäisen epäajanmukaista puhua vaalimisesta, paljon työn tekemisestä näennäisesti vähäisen asian hyväksi. Ilmankos me olemme koko ajan niin hiljaa siitä hienosta työstä jota teemme. Ehkä me vaistoamme, että Schiederin & Co työ ei sittenkään saa kovin suuria joukkoja liikutuksen valtaan.

Älkäämme silti murehtiko. "Ihmisyytemme ei mene hukkaan", kuten Nevanlinna lupaa, kun askaroimme vanhojenkin henkisten luomusten säilyttämiseksi, järjestämiseksi ja käyttöön saattamiseksi. Olen ainakin itse pysyvästi ylpeä työstämme ihan siitä riippumatta, miten sitä julkisesti arvostetaan tai väheksytään.

Kiwi-linnun adoptointi on taloudelle yhtä merkityksetön teko kuin vuohen ostaminen joululahjaksi köyhälle afrikkalaisäidille. Juuri siksi molemmat ovat kerta kaikkisen mainioita vaalimisen muotoja, joilla todellista ihmisyyttämme mitataan.

26. joulukuuta 2007 22:50

Olen kuullut pahaenteisen yleisleiman "kontrollifriikki" aika usein elämässäni. Ilmaisu ei ole myönteinen, sehän viittaa kohtuuttomaan, epäinhimilliseen haluun hallita sellaista, mitä ei voi eikä pidä hallita. Kohtuullisella tavalla kontrollinhaluinen ihminen pyrkii vain ennakoimaan ongelmat ja välttämään ne. Kontrollifriikki menee paljon pidemmälle joko oman tai kanssaihmisten elämän säätelemisessä. Mutta entä jos tämä halu kohdistuu laajemmin inhimilliseen kulttuuriin? Voiko ”kulttuuria” tai ”sivistystä” hallita liikaa? Tai voiko sitä ylipäätään hallita?

Luen parhaillaan Kari Enqvistin kirjaa Monimutkaisuus, joten tiedän käyttäväni entropian käsitettä epäfysikaalisesti ja -tieteellisesti. Olen kuitenkin mieltynyt tuon vääjäämättömän ilmaisun soveltamiseen ihmisen kulttuurin puolelle. Sen tuottama ajatusleikki on mielestäni riittävän pätevä myös kaikessa ihmismielen synnyttämässä.

Olen omistanut elämäni ”kulttuurientropian” vastaiselle toiminnalle. Kun teen töitä kirjastossa, taistelen monenlaista kulttuurientropiaa vastaan: järjestän hyllyjä, dokumentoin julkaisuja tietokantaan, yritän edistää kansallista yhdenmukaisuutta hakumuotojen standardoinnissa ja muuta sellaista. Eikä toiminta pääty, kun työpaikan ovi sulkeutuu takana. Työmatkallakin havainnoin ja manailen ihmisten liikkumiskäyttäytymiseen liittyvää entropiaa, joka ilmenee esimerkiksi piittaamattomuutena oman kävelyreitin aiheuttamista häiriöistä muille kävelijöille.

Olen jo pitkään ollut tietoinen siitä, ettei tätä taistelua voi voittaa. Parhaimmillaankin voi saavuttaa vain tilapäistä ja paikallista edistystä. Kuten fysikaalisessakin maailmassa, myös ihmisen toiminnassa näyttää olevan voimassa laki järjen ja hyödyllisen järjestyksen himmenemisestä ja kaiken lipumisesta kohti tasa-rakenteista kaaosta. Kulttuurientropian äärimmäinen muoto on sota, joka voi sammuttaa itse inhimillisen elämän.

Mutta myös pienemmässä mittakaavassa kulttuurientropian vastainen elämä on haastavaa ja täynnä päättymätöntä työtä. Kirjaston hyvin dokumentoitu tietojärjestelmä on iso piikki kulttuurientropian lihassa, mutta se täytyy joka päivä tökätä uudestaan, sillä ilman jatkuvaa työtä järjestys rapautuu ja laissez faire -tyyppinen välinpitämättömyys valtaa myös kokoelmatietokannan ja itse hyllyt.

Mitä hyötyä kulttuurientropian vastaisesta taistelusta lopulta on? Tuoreen tiedebarometrin mukaan yli miljoona suomalaista ei usko biologisen evoluution olevan järkevä selitys maailman kehitykselle. Melkein kaksi miljoonaa uskoo homeopatian tehokkuuteen. Näin maassa, jonka kansalaiset ns. PISA-laskelmien perusteella ovat sivistyneimpiä maailmassa. Voiko kulttuurientropian voittokulkua – tai sen vastaisen taistelun turhuutta – selkeämmin osoittaa?

Monet ei-skeptikot lienevät hyvilläänkin siitä, ettei järjen puolesta tehtävä työ edisty. Suurta osaa ihmiskunnasta järjen käyttö ei kerta kaikkiaan kiinnosta, se on liian rasittavaa ja usein johtaa välittömän nautinnon siirtymiseen tai sitä vaille jäämiseen. Huuhaa-yritystoiminta voi hyvin ja kirkot voivat käydä luvan kanssa ihmisten lompakolla. Kun ne skeptikot ja järki-ihmiset ovat vielä niin tylsiä ja tunneköyhiä ihmisiä, aina vaan pitäisi kaikki tieteellä ja järjellä selittää!

Kuitenkin pääosa niistä asioista, jotka tekevät ihmisten elämän hyväksi ja nautinnolliseksi, ovat tulosta kulttuurientropian tilapäisestä nujertamisesta. Esimerkkejä? No vaikka kitaran kielten virittäminen, taajamajunan kulkeminen aikataulun mukaan, brie-juusto, Shakespearen näytelmä, Bachin fuuga, taiten tehty luettelointitietue, rantakala, jamit.

Luonto ei kuulu kulttuurientropian piiriin. Kuukkeli nuotiolla tai kevään ensimmäinen sinivuokko eivät riipu siitä, mitä me entropianvastaiset partisaanit teemme tai emme tee (luonnon- ja ympäristönsuojelu tietenkin lisäävät näiden ilmiöiden pysyvyyden todennäköisyyttä). Mutta suurin piirtein kaikki muu sitten kuuluukin. Ainakin minulle se riittää motiiviksi.

22. joulukuuta 2007 0:10

Helsingin Sanomien kriitikko Hannu-Ilari Lampila käsitteli äskettäin säveltäjä Eero Hämeenniemen uutta kirjaa (jota en ole itse ehtinyt vielä lukea) tavalla, joka sai sekä minut että eräät muutkin lukijat ensin hämmästymään ja sitten kiukustumaan. Itse äidyin kuvaamaan Lampilan viestiä Seppo Heikinheimon ikävimpien piirteiden jälleensyntymänä.

Olivat Lampilan henkilökohtaiset motiivit alentuvalle ja yleiskielteiselle asenteelle mitkä hyvänsä, nostaa tällaisen kritiikin julkaiseminen taas kerran mieleen kysymyksen siitä, mitä varten kritiikkejä ylipäätään kirjoitetaan. Tässä tapauksessa näytti pahasti siltä, että julkaisemisen ainoa syy oli päästä julkisesti ja isolla foorumilla haukkumaan toisen ihmisen kirjoittama kirja pataluhaksi.

Minusta se on aina viheliäinen motiivi. Ei yksilön näkemys musiikkielämästä voi koskaan olla niin vaarallinen, että se täytyy julkisesti varustaa säteilyvaara-leimalla. Vaikka on eri mieltä esitetyistä näkemyksistä, ei siitä synny oikeutusta kritisoitavan julkiseen piikittelyyn (Lampila mm. antaa ymmärtää Hämeenniemen jääneen säveltäjänä Suomessa paitsioon ja siksi hakevan huomiota Intiasta asti).

Vai ollaanko nyt todistamassa tosi-TV:n ajattelumallin siirtymistä tilaajakadon vaivaamaan sanomalehdistöön? Täytyykö meidän varautua lukemaan jatkossa enemmänkin kritiikkejä, joiden pääroolissa on toimittajan turhautumien esittely ja vastustuskyvyttömän kohteen riepottelu siihen pisteeseen, että hänet voidaan pudottaa senhetkisenä heikoimpana lenkkinä ulos leikistä?

Ihan ilmainen vinkki Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle: lopettakaa piinallisen pinnallinen HS-raati ja muut pintahuomiota kosiskelevat "innovaatiot" ja nostakaa kritiikit takaisin yleisönpalvelun puolelle. Vaikka tiedän monen ihmisen nauttivan sadistisesti julkisesta häijyilystä (avoimet verkkokeskustelut tarjoavat aiheen tutkijoille loputtomasti aineistoa), kaipaan itse takaisin Erik Tawaststjernan tyyliä. ET:hän tuli tunnetuksi kriitikkona, joka pystyi välittämään vähemmänkin onnistuneesta konsertista ne onnistuneet puolet samalla kannustaen taiteilijaa parempiin suorituksiin. Lukija sai perusteltua informaatiota, mutta jäi vaille tosi-TV:n nöyryytysannosta.

Ja jos ei keksi mitään myönteistä välitettävää, tehtävän voi myös siirtää jollekulle toiselle tai antaa kokonaan olla.

2. joulukuuta 2007 19:04

Säveltäjä Henrik Otto Donner on virallisesti eläkkeellä, mutta todellisuudessa kaikkea muuta. Tuoreessa haastattelussa (HS 1.12) Donner puhuu myös toisesta, näkymättömämmästä työurastaan ääniteiden restauroinnin ja masteroinnin parissa omassa DER-studiossaan Tammisaaressa. Useimmille musiikin ystävillehän Donner on tuttu lähinnä trumpetistina, säveltäjänä tai musiikkialan järjestöjen vastuuihmisenä. Todellisuudessa myös huomattava osa kotimaisen musiikin uudelleenjulkaisuista on kulkenut Donnerin ja hänen firmansa laitteiden & valvovan korvan kautta. Näin on käynyt mm. Olavi Virran kootuille levytyksille ja pääosalle Love Recordsin katalogia.

Donner tunnetaan alalla ihmisenä, jonka vertaansa vailla oleva kokemus ja viisaus ovat aina myös muiden käytettävissä ja hyödynnettävissä. Häntä ei voi myöskään syyttää paikoilleen jämähtämisestä. Näin Donner Harri Uusitorpalle fyysisen äänitteen lopun ennustuksista: "Minulla onkin vähän poikkeava käsitys sen suhteen, mitä levylle tulee tapahtumaan. Ja äänitteitä tulee olemaan joka tapauksessa aina, vaikka niiden olomuoto saattaa muuttua."

Varsinaiset madonluvut Donner kuitenkin lataa äänilevyteollisuudelle, jonka hän tuntee varmasti keskimääräistä paremmin: "Mutta se on kyllä selvää, että äänilevyteollisuus on sössinyt oman osuutensa aika perusteellisesti puolustamalla liian sinnikkäästi vanhoja asemia ja toimintamalleja." Toivottavasti Donner on ollut suoraan teollisuuden suuntaan myös hiukan konkreettisempi, niitä neuvoja kannattaisi varmasti kuunnella tarkasti.

PS Lähiomainen kertoi järkyttyneenä kuulleensa televisiosta Soneran mainoksen, jonka yhteydessä oli soitettu Dave Lindholmin klassikkoa Pieni ja hento ote (tuotanto, johto ja sovitukset Henrik Otto Donner). Yritin laimeasti liennyttää arvuuttelemalla, että ehkä levy-yhtiö on antanut käyttöoikeuden Davelta mitään kysymättä. Mutta entä jos lupa onkin saatu Davelta itseltään... voiko tässä maailmassa enää mihinkään luottaa? Daven Sonera?!

25. marraskuuta 2007 22:23

Tuoreen väitöskirjan mukaan säveltäjä Dmitri Šostakovitš kumppaneineen selvisi Stalinin verisistä kourista paremmin kuin kirjailijakollegansa, jotka olivat väittelijä Simo Mikkosen mukaan keskenään eripuraista porukkaa. Säveltäjät vetivät yhteiseen suuntaan ja selvisivät suhteellisen vähäisin seuraamuksin.

Minulta on viime päivinä kysytty muun ohella, miksen ole kirjoittanut sisäisestä sensuurista musiikkikirjastoissa vaan pelkästään kirjapuolella. Ovatko muka musiikin parissa työskentelevät jotenkin vapaampia vallankäytöstä kuin kirjapuolen kollegat?

Eivät toki periaatteessa, mutta käytännössä tilanne kuitenkin on Suomessa ollut vähän erilainen. Kirjallisuus ja kuvalliset taidemuodot ovat arkojen aiheiden kuvailussaan usein hyvin konkreettisia, suorastaan naturalistisia, kun taas musiikin kaltainen abstrakti ilmiö harvemmin pystyy kuvailemaan tabuaiheita kiihkeitä tunteita herättäen, vaikka esteettistä vastustusta synnyttäisikin. Ehkä Stalinillakin oli vaikeuksia päättää, millaiset musiikilliset ilmiöt oli syytä julistaa viralliseen pannaan.

Mutta toki ainakin abstraktiin musiikkiin liittyvät tekstit ovat aina olleet pontevan sensuroinnin kohteina niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Musiikkia on kautta historian käytetty tehokkaana emotionaalisena alustana teksteille, joiden avulla on haluttu herättää milloin hurskautta, milloin irstautta, milloin isänmaallisuutta, milloin kumouksellisuutta.

Suomalaiseen kulttuurihistoriaan kuuluu erottamattomasti legenda Yleisradion kiellettyjen levyjen listasta, jota on pidetty joskus jopa Vatikaanin harrastaman kirjapuolen hyi hyi -listailun veroisena tekona. Todellisuudessa Ylen kiellot olivat aika suhteellisia, eikä niiden lopullinen kumoaminen ollut kovinkaan iso juttu. Kuten eivät olleet ne tekstitkään, joiden takia listalle oli jouduttu.

Suomen yleisten kirjastojen musiikkitoiminta käynnistyi varsin arvovarauksellisesti, kun Seppo Nummi määritteli musiikin suhteellisen jyrkkäkulmaisella viivaimella. Sittemmin on moniarvoisuus kuitenkin kukkinut vuosikymmeniä, ja viimeistään 1980-luvulla värkättyjen palvelupoliittisten periaatteiden tultua laajasti hyväksyttyä ei musiikkiin liittyvää arvopohjaista torjuntaa ole julkisuudessa käsitelty.

Musiikilla on myös aika ollut niin vähän rahaa, että mahdollinen negatiivinen valinta on aina hukkunut siihen valtaisaan joukkoon, jota ei määrärahojen niukkuuden takia ole muutenkaan voitu hankkia. Silti on mahdollista, että joku jossain on jättänyt jonkin levyn kirjastoonsa hankkimatta ihan henkilökohtaisen inhon takia.

Mutta onko sensuroitu "sopimattoman" tekstin takia? Asiakastoiveita on tullut koko ajan, mutta omassa tiedossani ei ole tapauksia, joissa kirjasto olisi tietoisesti jättänyt hankkimatta tai poistanut jälkikäteen jonkin musiikkiteoksen puhtaasti tekstiin liittyvän torjunnan takia. Näin on toki voinut silti tapahtua, mistäpä sitä kaikesta tietäisi.

Pidän kuitenkin itse todennäköisenä, että musiikkiväellä on erittäin korkea kynnys kieltäytyä jonkin levyn hankkimisesta tekstien laadun tai sisällön takia. Todennäköisesti kokoelmissa ei kuitenkaan ole esimerkiksi Yhdysvalloissa laajasti postimyynnin kautta levitettävää "vihamusiikkia", ja varmaan jotkin gangsta-räpin kaltaiset ilmiöt on jätetty varsin vähälle hankinnalle. Itse en ole koskaan tehnyt kielteistä hankintapäätöstä tekstin perusteella. Eikä syynä edes ole ollut yltiöpäinen sananvapauden puolustaminen vaan yksinkertaisesti se, että olen aina pyrkinyt hankkimaan mielenkiintoista, omaperäistä musiikkia - tekstistä riippumatta.

Jos joku pystyy luomaan taiteellisesti kiintoisaa ja laadukasta musiikkia rivouksia latelemalla, uskontoja pilkkaamalla tai vaikka sankarivainajien palvontaa inhoten, tuntuisi aika mahdottomalta sanoa ei tällaiselle musiikille vain tekstikritiikin pelossa. Sillä tiellä kun ei ole loppua. Aina löytyy joku, jonka mielestä hänelle tärkeistä asioista saa laulaa vain kauniisti ja myönteisesti.

Musiikin sensurointi on pääsääntöisesti yhtä järjetöntä kuin mikä tahansa muukin yritys padota mielipiteiden ja näkemysten esittämistä. Ehkä me musiikkikirjastoihmiset olemme tämän oppineet nopeammin kuin muut? Yhdysvalloissa Frank Zappan albumi Jazz from Hell sai 1980-luvulla kylkeensä nuorten siveydestä huolestuneiden senaattorinrouvien varoitustarran. Zappa itse totesi todennäköiseksi syyksi oman naamataulunsa levyn kannessa, koska kyseessä on instrumentaalilevy.

27. lokakuuta 2007 20:16

Jos ja kun ostava yleisö siirtyy enenevässä määrin verkkomusiikin ostajaksi, voiko neljä vuosikymmentä hallinnut albumikeskeisyys jatkua? Tuskin. Sanoo ihminen, jonka monikymmenvuotisen näkemyksen mukaan albumi on ainoa oikea tapa julkaista musiikkia

Kun LP-levy alkoi yleistyä 1960-luvulla suosituimpana ääniteformaattina, tarvittiin The Beatles tekemään kokonaisesta albumista himoittu ostokohde. Vaikka suosituimpien artistien uuden albumin jokaista uutta raitaa kuunneltiin suurella intensiteetillä, useimpien muiden artistien kohdalla tilanne oli toinen. Vaikka albumilta saattoi löytää sen yhden hitin, jonka takia artisti ylipäätään oli päässyt levyttämään, loppu oli helposti täytettä.

Tilanne muuttui kunnianhimoisen rock-vallankumouksen myötä, kun LP:n mittaisesta albumista tuli kokonaistaideteos, artistin luovan työn lopputulos. Vaikka teollisuus edelleen pakotti artistit julkaisemaan singlejä, 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun keskeinen äänitemedia oli albumi kokonaisuutena. Vaikka vain osa artisteista todellisuudessa edes kykeni luomaan albumin mittaista (40-60 minuuttia) taiteellisesti tyydyttävää kokonaisuutta, formaatti jäi pysyvään käyttöön ja siirtyi lähes sellaisenaan myös kasetti- ja CD-vaiheisiin.

Pitkien taidemusiikkisävellysten tarpeisiin kehitetty LP seuraajineen on kuitenkin populaarimusiikissa pysyvästi ristiriitainen tallenne. Kunnianhimoisen progen välittämiseen mainio, mutta 1-2 hitin varassa lentoaan räpistelevän tähden tarpeisiin aivan tolkuttoman laaja. Teollisuuden näkökulmasta tilanne oli selkeä: kun kerran käytettävissä oli 40-60 minuuttia tilaa, se myös mielellään täytettiin jollain musiikilla, koska tuntui kaupallisesti houkuttelevammalta tarjota tavaraa koko alustan täydeltä.

Kun c-kasetin ja CD-levyn kapasiteetti oli vielä LP-levyäkin suurempi, alan standardiksi vakiintunut ”albumi” pysyi hengissä 2000-luvun alkupuolelle asti. Kun musiikin verkkojakelu käynnistyi, ruvettiin kuitenkin palaamaan tavallaan musiikin alkulähteille. Eräs verkkokaupankäynnin kantavia ideoita on ollut tarjota kuluttajalle juuri se ja vain se, minkä hän haluaa. Ei siis pakkomyydä albumia, jolla on kaksi hyvää kappaletta. Näinhän toimittiin enimmäkseen jo ennen äänitteitä, kun populaari musiikki välittyi nuottien avulla. Niin toimittiin myös 1950-luvulle asti, kun pääosa äänitteistä sisälsi vain A- ja B-puolen yksittäiskappaleet.

Pitkästä aikaa kuluttajalla on taas mahdollisuus valita, haluaako hän ties millä perusteilla kasatun ”albumin” vai pelkästään ne tietyt, hyviksi tiedetyt kappaleet. Albumikeskeisyys tulee vääjäämättä vähenemään ja siirtymään marginaaliin. Ei se silti lopu, sillä osa musiikista muodostaa vähintään yhden ”albumin” mittaisen kokonaisuuden. Mutta jonkinlainen teoskeskeisyys lienee meillä edessä.

Kirjastojen näkökulmasta tämä kehitys on sekä kiehtovaa että hiukan huolestuttavaa. Miten kaikki verkkomaailmaan putkahtavat yksittäiset musiikkiteokset jatkossa hallitaan? Albumit sentään vielä pystyi jotenkin laskemaan ja hahmottamaan, mutta jos pitää ajatella saman tien kymmenkertaista määrää dokumentteja, voi vauhti ja into lopahtaa. Kun ei niitä pääse edes kokoelmiin ostamaan ja kiltisti hyllyllä säilyttämään.

Tilanne kuitenkin myös kiehtoo dokumentoijaa, joka helposti muutenkin tarkastelee maailmaa itsenäisistä teoksista rakennettujen koosteiden näkökulmasta. Suomessa varsin arvostettu osakohdeluettelointi menettää tavallaan merkityksensä, jos emot katoavat ja musiikkiavaruudessa liikkuu vain varhain itsenäistyneitä lapsosia. Kun musiikki liikkuu pelkkinä osakohteina, dokumentoinnin täsmällisyys on suhteellisen taattua.
Voi silti olla, että dokumentoinnin perusteita täytyy rukata julkaisujen kuvailusta teosten kuvailuun ja hakupisteittämiseen. Itsenäisenä sävellyksenä ja/tai äänitaltiointina liikkuva digitaalinen verkkoteos kun muistuttaa enää varsin vähän niitä kohteita, joiden varalta luettelointisääntömme on pääosin rakennettu. Aivan kaikki ei kuitenkaan muutu, sillä myös yksittäisellä teoksella on standardoitavia ja muilla tavoin taustoitettavia ominaisuuksia.

Uusi jakelukuvio saattaa myös merkitä kasvavaa tarvetta sävellysten yksilölliseen tunnistamiseen, johon on kehitetty oma kansainvälinen standardinumeronsakin eli ISWC. En ihmettelisi, jos jo muutaman vuoden kuluttua keskeinen verkkomusiikin hakupiste olisi tämä ISWC-koodi. On nimittäin entistä vaikeampaa identifioida teosta, joka liikkuu verkossa pelkkänä bittijoukkona ilman kansien tai liitteiden kaltaisia ihmisaisteille helpommin avautuvia selosteita. Ainakin itse toivotan ISWC-koodin tervetulleeksi apuvälineeksi, jos se vain saadaan yleistymään varsin vallattomassa verkkoympäristössä.

16. lokakuuta 2007 23:07

Olen pari vuotta kuunnellut musiikkia tyytyväisesti iPodini kautta. Alusta alkaen olen kuitenkin tiennyt, että jonain päivänä laitteen akku simahtaa ja se siitä. Apple on nimittäin valmistanut laitteen perin epäekologisesti ehkä toivoen, että varakkaat maailmankansalaiset ostavat uuden 300 euron vekottimen vanhan tilalle. No, pari viikkoa sitten laitteeni akku sitten lopullisesti simahti.

Paineen edessä Apple on sentään suostunut järjestelyyn, jonka avulla simahtaneen akun voi vaihtaa uuteen. Noin 60 eurolla ja joidenkin viikkojen odotuksella saa oman rakkaan laitteensa tilalle jonkun muun korjatun iPodin. Palveluun ei sisälly suurella vaivalla laitteeseen syötetyn musiikin siirtoa vaihtolaitteeseen. Tätä kehtaavat sitten vielä kutsua palveluksi.

Mutta maailma myös toimii, kiitos internetin ja kiitos isojen piittaamattomuudella elantonsa hankkivien ahkeroijien. Kun päätin olla käyttämättä Applen "palvellua", muistelin jo aikaisemmin penkoneeni netistä palvelun, joka lupaa hoitaa homman halvemmalla, nopeammin ja minun musiikkitiedostoni säilyttäen. Palvelu - IPODJUICE.COM - oli edelleen pystyssä ja noin viiden minuutin naputtelun jälkeen sain sähköpostiini ilmoituksen siitä, että San Antoniosta Texasista lähtee minulle postitse paketti, joka sisältää kaiken tarpeellisen akun vaihtoa varten.

Noin viikon kuluttua posti toi odotetun paketin. Erinomaisten ohjeiden ja mukana tulleiden työkalujen avulla vaihdoin Applen simahtaneen akun - jota ei ole tarkoitettu vaihdettavaksi - upouuteen ja aiempaa parempaan akkuun, jolle ipodjuice.com lupaa 20-30% pidemmän eliniän kuin alkuperäiselle. Vaihtoon meni 10 minuuttia, josta pääosa pienten ja hankalasti käsiteltävien osien näpelöintiin. Kokonaiskustannukset 49 dollaria eli tuollaiset 40 euroa. Se on yksi kymmenesosa uuden soittimen hinnasta.

Lähetin Texasiin kiittävän ja kehuvan viestin - ja sain kahdessa minuutissa ilahtuneen vastauksen ja pyynnön saada käyttää kiitostani firman nettisivuilla. Minusta se oli reilu diili. Ipodjuice-firman ansiosta maailma, jonka Apple ei olisi tahtonut oikein toimivan, rupesikin taas toimimaan.

Entisinä aikoina ei olisi ollut paljon muita vaihtoehtoja kuin ruveta nuolemaan näppejään. Internetin ansiosta tällaisiin arkisiin ongelmiin löytyy yleensä ratkaisu ja samaisen verkon jostain poimusta sen ratkaisun voi tavallisesti myös ostaa kohtuulliseen hintaan. Minusta se on hieno asia. Nyt voin taas jatkaa ratsastamista auringonlaskuun iPod rintataskussa ja kuulokkeet korvilla raikuen. Elämä on ihanaa!

11. lokakuuta 2007 22:50

Tuskin Radiohead oli ehtinyt aloittaa uuden albuminsa verkkolevityksen vapaaehtoisen maksun pohjalta, kun myös muiden yhtyeiden suunnalta alkoi kuulua samansuuntaisia suunnitelmia. Tosin vain niiden suunnalta, jotka eivät tällä hetkellä ole levytyssopimuksella sidottuja mihinkään yhtiöön (tällaisina on mainittua mm. Oasis ja Jamiroquai). Kuvio on kaikkialla sama: artistin näkökulmasta levytyssopimus ei tuo lisäarvoa, jos kannatuspohja on jo olemassa, päinvastoin. Levytyssopimukset tuovat vähän rahaa, mutta ne sitovat artistin kädet. Levymyynnin sijasta rahaa tulee konserteista ja oheismyynnistä. Verkon kautta ilman kustannuksia leviävä musiikki tuo bändille vapaaehtoisuudenkin pohjalta enemmän rahaa kuin levytyssopimus, koska kaikki tulot tulevat artistille, ei vain se 10% rojalti.

Kun vielä jokin aika sitten musiikin levittämisen uusjako näytti kahden kaupalta – perinteisten levy-yhtiöiden CD-bisneksen ja verkkokauppojen mp3-bisneksen – nyt on selvästi kehkeytymässä kolmas voimatekijä, artistien oma levitys, joka perustuu aivan erilaiseen ansaintalogiikkaan kuin levy-yhtiöille ja verkkofirmoilla. Ajatus siitä, että ”levy” on houkutin, käyntikortti tai mainos, kuulostaa vanhan polven ihmisistä aika tylyltä. Nuoremmalle polvelle se näyttää kuitenkin olevan aivan järjellinen juttu. Ainakin niille, joille musiikki on ennen muuta elävää musiikkia.

Sinänsä tässä artistivetoisessa ideassa ei ole mitään järin uutta, siitä on puhuttu 1990-luvulta lähtien. Tähän asti on kuitenkin päällimmäisenä ollut skeptinen näkemys, jonka mukaan artistit eivät kuitenkaan jaksa ruveta juttuja organisoimaan vaan antavat homman jäädä levy-yhtiöiden vastuulle. Tällaisiakin varmasti riittää, vaikkei edes pitkäaikainen sopimus pakottaisi. Mutta tänään on aivan turha naureskella artistien saamattomuutta, kyllä ne pystyvät jakelun hoitamaan haluamallaan tavalla. Palvelua kun voi ostaa, jos ei itse osaa. Enää ei ole pakko tehdä sitä faustista sopimusta levy-yhtiön kanssa.

Riippumatta siitä, minkälaisena piruna tai enkelinä levy-yhtiöiden varaan rakentuvan tuotanto- ja levitysjärjestelmän itse kukin näkee, kaksi asiaa tuntuu vääjäämättömältä. Ensinnäkin jättimäisten, ylikansallisten musiikkiyhtiöiden valta on murtumassa. Sitä murtavat Radioheadin & Co lisäksi verkkomyynti, jota teollisuus vain näennäisesti hallitsee oikeuksien myynnin avulla, internetissä ja sen ulkopuolella juuri näiden yhtiöiden tuotteisiin kohdistuva piratismi ja epäkaupallinen jakaminen (P2P) sekä kulttuurinen muutos kuluttajien käyttäytymisessä. Kuluttaja ei enää marssi kiltisti levykauppaan ostamaan yhtiön paketoimaa kokonaisuutta vaan haluaa poimia rusinat pullasta oman makunsa mukaan helposti, nopeasti ja kohtuulliseen hintaan.

Toinen vääjäämätön muutos liittyy artistien itsenäisyyden kasvuun. Muutos 1960-luvulla kehitellyistä sätkynukeista itsenäisiä taiteellisia ja taloudellisia ratkaisuja tekeviksi suunnannäyttäjiksi on merkittävä. Tänä päivänä monet merkittävät yhtyeet ovat myös merkittäviä yrityksiä, tunnetuimpana esimerkkinä varmaan The Rolling Stones, joka musiikillisesta heppoisuudestaan huolimatta tahkoaa valtaisasti rahaa yhtyeen jäsenille konserteilla ja oheiskaupalla. Entisaikaan tällaiseen pystyivät ja saivat pystyä vain levy-yhtiöt. Tänään voi menestyä, vaikkei takataskussa ole rahakasta levytyssopimusta tai ison firman PR-osastoa. Artisteilla on verkon ansiosta suora yhteys kannattajiin ja alan harrastajiin. Siihen ei tarvita väliin levy-yhtiön kaltaista menneisyyden organisaatiota.

Hevibändi Throwdownin nokkamies David Peters on kiteyttänyt uuden polven artistien ajattelua näin: “We have sold around 200k records across 3 releases. We’re not ‘huge’ by any stretch but do alright and live off (and ON subsequently) the road. Fans and friends ask me all the time how I feel about ‘stealing music’. I just told someone yesterday ‘I have a hard time seeing it as stealing…when I don’t see any money from CD sales to begin with. What are they actually TAKING from me? I encourage our fans to acquire our album however they please. The philosophy I’ve adopted is that if you’re supporting disc sales, you’re keeping the old model around longer…the one that forces dudes like me to tour 9 months/year if they want to make ends meet with a career in music. If you wanna really support a band, ‘steal’ their album….help bury the label….and buy a tshirt when you show up at their show and sing every word.”

Kirjastojen näkökulmasta edellä kuvaamani uusjako lisää tuntemattomien muuttujien määrää. Jos CD- ja MP3-kauppiaiden rinnalle tulevat tiedostojaan maksutta levittävät artistit, mihin siinä enää musiikkikirjastoa tarvitaan? Jos uuden musiikin kuuleminen tai haltuun saaminen ei ole enää taloudellisen kynnyksen takana, eikö kirjaston tarkoitus tule hoidetuksi? Minkä musiikkikirjasto voisi Radioheadin uuden albumin kohdalla tehdä paremmin? Ehkä meidän rooliksemme alkaa tosissaan pelkistyä jonkinlaisen informaatiojöön pitäminen alati monimutkaistuvassa verkkoympäristössä. Radioheadin kaltaiset jätit eivät kirjaston tukea tarvitse, mutta niille pienemmille voisi olla houkutteleva vaihtoehto tuoda houkuttimensa, käyntikorttinsa tai mainoksensa kirjaston tarjoamalle neutraalille jakelupisteelle – virtuaaliselle, mutta silti todelliselle.

Tuota virtuaalista mutta houkuttelevaa pistettä meidän ehkä pitäisi ruveta vakavasti suunnittelemaan. Meillä on luotettava brändi ja hyvä näkyvyys, artisteilla puolestaan on sitä jaettavaa. Ehkä meidän näkyvyytemme voisi olla myös jokaisen halukkaan musiikintekijän näkyvyyttä.

7. lokakuuta 2007 23:23

Vierailin Tampereella edustamassa kirjastoalaa Copyright vs Copyleft -seminaarissa. Nuorehkojen miesten dominoimassa tapahtumassa kuultiin ja nähtiin kiinnostavia esimerkkejä maailmasta, jossa into, osaaminen ja yhdessä tekeminen saavat aikaan ihmeitä (mm. suomalaisten Star Wreck, jota esitteli ohjaaja Timo Vuorensola). Muistutettiin myös siitä, kuinka koko internet pyörii ns. vapaiden ohjelmien pohjalla. Microsoftattu internet ei olisi muuttanut maailmaa. Tutkija Tere Vadén totesi oivaltavasti, kuinka nykyinen digitaalinen verkkoteknologia mahdollistaisi ihmiskunnalle sisältöjen loputtoman yltäkylläisyyden. Tekijänoikeuslain ja pakkokeinojen avulla on kuitenkin luotu keinotekoinen niukkuus, jotta sisällöillä voi tehdä rahaa.

Tilaisuudessa käytiin myös kiivasta väittelyä äänitteiden DRM- eli tekijänoikeussuojauksista ja niiden mielekkyydestä. Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskusta edustanut juristi Jaana Pihkala sai käytännössä yksin puolustaa DRM-suojauksia. Itse nimesin DRM:n ääniteteollisuuden suureksi virheeksi, jota tullaan vielä katumaan (no, on jo itse asiassa kaduttu). Eräs paikallinen muusikko pani vielä paremmaksi ja nimesi DRM-tuotteet suoraan perkeleestä tulleiksi seikkaperäisellä kertomuksellaan verkosta lataamansa kappaleen prosessoinnilla kuunneltavaksi kannettavassa mp3-soittimessa.

Tuoreessa Mikrobitissä olevan uutisen mukaan kännykkämusiikki ei kiinnosta kuluttajia. Hinnan lisäksi tärkeäksi jarruksi on todettu DRM-suojaus, joka lukitsee kuuntelemisen yhteen soittimeen. Samassa lehdessä on uutinen siitä, että maailman suurin levy-yhtiö Universal kokeilee DRM-vapaan musiikin levittämistä. Tuoreessa Amazon MP3 -palvelussa kaikki tarjonta on DRM-vapaata. Tällä hetkellä näyttää vain elokuvateollisuus jatkavan härkäpäisesti vahvan DRM:n linjalla.

No, perkeleestä tai ei, DRM-ajattelun ilmeinen haaksirikko ainakin musiikin jakelussa synnyttää mielenkiintoisia ajatuksia. EU:ssa hirveällä paineella lainsäädäntöön ajettu DRM-systeemien kiertämisen kriminalisointi on muutamassa vuodessa muuttumassa musiikin osalta tarpeettomaksi. Kuten edellä jo siteeraamani tamperelainen muusikko ytimekkäästi totesi, DRM kiusaa pelkästään rehellistä, ostavaa kansalaista, mutta on voimaton ammattirikollisten toimien edessä. Ääniteteollisuuden historiallisesti katsoen erittäin vikkelä perääntyminen kovista DRM-puheista ja -sovelluksista kertoo toivottavasti myös siitä, että teollisuuden puolella on ruvettu vakavasti kuuntelemaan myös kuluttajaa. Se on hyvä uutinen.

Saattaa silti käydä niin, etteivät kansalaiset elokuvien puolella piittaa riittävästi sitä, onko ostos DRM-saastutettu vai ei. Elokuvat ovat musiikkia enemmän kertakäyttötuotteita, jolloin erityistä tarvetta ongelmattomaan arkistointiin tai toiseen laitteeseen siirtämiseen ei ole. Kun elokuvissa vielä on käynnissä hurja tekninen kilpailu (teräväpiirto, kolmiulotteisuus), saanemme sillä puolella seurata DRM-perkeleen moninaisia tekosia vielä pitkään.

DRM on joka tapauksessa astumassa jokaisen tavallisen kuluttajan maailmaan, koska uusin Windows-käyttöjärjestelmä Vista on säädetty valvomaan oikeudenhaltijan etuja eli DRM:n koskemattomuutta. Kun Vistaan liittyy myös monia yhteensopivuusongelmia, monet asiantuntijat kehottavat vakavasti odottamaan Vistan asentamisten kanssa (ks. Mikrobitti 10/2007 s. 11). Elokuvia ei Vista-koneella katsota ilman studion auktorisointia.

25. syyskuuta 2007 0:04

Vuonna 1989 eräs yhdysvaltalainen säveltäjä ja muusikko kirjoitti seuraavasti : "Every major record company has vaults full of (and perpetual rights to) great recordings by major artists in many cathegories which might still provide enjoyment to music consumers, if they were made available in a convenient form.

(...) We propose to acquire the rights to digitally duplicate the best of every record company's difficult-to-move Quality Catalog Items (Q.C.I.), store them in a central processing location, and have them accessible by phone or cable TV, directly patchable into the user's home taping appliances, with the option of direct digital-to-digital transfer to the F-1 (Sony consumer level digital tape), Beta Hi-Fi, or ordinary analog cassette. (...) All accounting for royalty payment, billing to the consumer etc. would be automatic, built into the software for the system."

Äänessä oli Frank Zappa, jonka idearikkaus ei koskenut pelkästään musiikin luomista ja esittämistä. On hyvä muistaa, että Zappa teki ehdotuksensa - joka ei ollut suinkaan vitsi, vaikkei edennytkään - aikana, jolloin internet oli armeijan ja yliopiston yksinoikeus. Tekniset yksityiskohdat kuulostavat tänään huvittavilta, mutta perusajatus musiikin verkkokaupasta on selkeästi läsnä ja ymmärrettävissä.

Musiikkiteollisuudelta, jonka arkistoihin ja haluun auttaa musiikkia rakastavaa kuluttajaa Zappa liikuttavasti vetoaa, kului 15 vuotta toteuttaa tämä idea. Kun se sitten toteutettiin, alkuperäiseen hyvään ideaan oli ympätty huonoja lisäkkeitä kuten suojauksia ja kopionestoja.

Olisi ollut todella mielenkiintoista seurata, miten ääniteteollisuuden historia olisi muuttunut, jos Frank Zappa olisi elänyt vaikkapa 20 vuotta pidempään. Ehkä meillä olisi jo pitkään ollut järkevä musiikin verkkokauppa kuluttajien ilona. Ainakin Zappa olisi pitänyt huolen siitä, että hänen tuotantonsa olisi ollut saatavana ilman muovia ja kartonkikansia. Kiehtova ajatus, kuten tietenkin myös se, mitä kaikkea uutta musiikkia näinä vuosikymmeninä olisi syntynyt. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

22. syyskuuta 2007 13:39

Tunnustan ja myönnän: minulla on ollut tapana yrittää katsoa tässä musiikkikirjastoammatissa aina hiukan eteenpäin. Ei se tietysti sen kummempaa ole kuin kontrollifriikin pyrkimystä minimoida tielle sattuvat yllätykset. Jos siinä sivussa jokin palveluasia tulee laitettua hyvissä ajoin kohtalaiseen kuntoon, aina parempi.

Ajallisesti vielä tapahtumattomista tapahtumista on uskaliasta puhua. Voi olla pahasti väärässä ja nolata itsensä. Tietysti joskus myös onnistaa ja asiat menevät kuten on ääneen arvellut. Silloin voi tuntea mielihyvää siitä, että oli joko onnekas tai voi pitää itseään keskimääräistä fiksumpana - ainakin tässä yhdessä asiassa.

Mutta kuinka tärkeätä tulevista ääneenpuhuminen loppujen lopuksi on? Moni meistä kohtaa tulevan mieluiten vasta sitten, kun on pakko. Varsinkin, jos ennustelee kuulijalle epämieluisia asioita, käy helposti kuten viestintuojille tuppaa käymään. Elämä ei niin stressaa, kun katsoo vain eteensä muttei sitä pitemmälle.

Olen joskus pohtinut, kuinka erilaista kollegoilla kirjakirjastossa onkaan. Ympäristö on leppoisan staattinen, mitä nyt joulumarkkinoille tulevista sensaatioista vähän kohutaan. Käyttöliittymärintamalla sattuu jotain mullistavaa ehkä 500 vuoden välein. Ei varmaan ole tunnetta, että koko ajan pitäisi ajatella vähän pitemmälle.

Ihmekös tuo, jos saa kylähullun vouhkan leiman, kun puhuu ääneen jonkun rakkaan asian katoamisesta tulevaisuuden kylmissä käänteissä. Eihän ihminen sellaisesta tykkää. Asioitten olisi mieluiten pysyttävä enimmäkseen sellaisina kuin ne nyt ovat. Oleva maailma on aina vähän turvallisempi kuin se epämääräinen tuleva maailma.

Pitäisikö meiltä kontrollikiihkoilijoilta kieltää ylenpalttinen tulevaisuuden pohtiminen? Olisiko kuitenkin parempi, että otetaan se mikä vastaan tulee ja meille lankeaa? Tai onko loppujen lopuksi mikään mennyt paremmin sen ansiosta, että asiaa on murehdittu etukäteen? Ettei olisi kyse vain meidän touhottajien eksistentiaalisen ahdistuksen lievittämisestä?

Mene tiedä, ehkäpä hyvinkin. Wovon man nicht hübsch sprechen kann, darüber muss man schweigen?

16. syyskuuta 2007 20:07

Kielitieteilijä Taru Kolehmainen erittelee Helsingin Sanomissa hauskasti niitä määreitä, joiden avulla musiikin eri ilmentymiä on yritetty vuosisatojen aikana hallita. "Ulkopuolinen" osoittaa elegantisti näitten termien hupsuuden kysymällä retorisesti, mitä "vakavaa" on Mozartin hilpeissa ooppera-aarioissa tai Straussin valsseissa.

Musiikkikirjastossa ammatikseen työskentelevä joutuu jossain vaiheessa uraansa väkisin sen tosiasian eteen, ettei millään käytössä olevalla yleistävällä termillä on kovinkaan hyvää osumatarkkuutta. Virallisestihan me jaamme musiikit kolmeen pääryhmään (taide-, etno- ja populaarimusiikki), mutta todellisuudessa tiedämme tämänkin jaon suhteellisuuden. Mikä on ilmeistä ytimessä, muttuu reuna-alueilla merkityksettömäksi tai suorastaan harhaanjohtavaksi.

Kirjastoissa on joitakin käytännön pakkoja, joiden takia jonkinlaista ryhmittelyä on harjoitettava. Hyllyluokitus on kaikessa YKL:n hulluudessa kohtuullisen toimiva osoitejärjestelmä, jollaisena sitä enimmäkseen käytetäänkin. Luettelointisäännöissäkin on jouduttu edellä mainitun kolmijaon puitteissa toteamaan, että tämä sääntö koskee tätä ryhmää, tuo taas tuota. Näennäisen mielivaltaisissa ratkaisuissa on silti vahva elävän kulttuurin tausta, ihan sattumanvaraisesti niitä ei ole tehty.

Mutta näitten ulkopuolella tekee mieli vakavasti ihmetellä, mikä vimma meillä on punnita musiikkeja ja määritellä joku "vakavaksi", joku "kevyeksi". Kun käytetään näin voimakkaasti arvottavia - ja samalla vääristellen yleistäviä - käsitteitä, kuka siitä oikein hyötyy vai hyötyykö kukaan? Onko kyse vain siitä, että esimerkiksi Yleisradion kuuntelijaa varjellaan joutumasta "väärän" musiikin vaikutuspiiriin käyttämällä koodikäsitteitä "kevyt" ja "vakava".

Minusta sellainen on aika lapsellista touhua. Enkä ymmärrä, millä varmuudella näitä puntarileimoja oikein lyödään. Oopperaa pidetään yleisesti taidemusiikin "painavana" ilmiönä, jota rahoitetaan mittavilla summilla. Kuitenkin maailman sivu on sävelletty ja tuotettu oopperoita, joiden libretot ovat Ö-luokan kirjallisuutta ja musiikki mielikuvituksetonta perusbalkania. Ei kai musiikin painoarvo voi syntyä pelkästä lajinimikkeestä? Huonoa sinfoniaa ei tee hyväksi pelkkä nimi.

Joudun työssä käyttämään karkeaa kolmijakoa, mutta käytännön luokittaminen ja indeksointi tuntuu vuosi vuodelta vastenmielisemmältä. En ajattele, että "heavy rock" on arvottava ilmaisu, mutta jo "viihdemusiikki" sisältää jonkinlaisen arvolatauksen, vaikka sitä määritelmissä on pyritty visusti varomaan. Viihdemusiikkia harrastava on yhdelle "yksi meistä", jollekulle toiselle huonon musiikin suosija.

Mieli siis tekee heittää musiikin puntarit ja mittarit männikköön, ja yksityishenkilönä niin teenkin. Jos joku alkaa kekkaloida oman musiikkinsa ylivertaisuudella kepein yleistyksin, olen aina valmis heittämään retorisia kysymyksiä kyseisen yleistyksen kyseenalaisuudesta. Kun vielä jotenkin päästäisiin eroon luokittamisesta kirjastoissakin...

2. syyskuuta 2007 20:18

Pohjoismais-balttilainen musiikkikirjastoväki tapasi viikonvaihteessa Helsingissä kiintoisien alustusten ja keskusteluiden merkeissä. Tanskalaiset esittelivät verkkomusiikkipalvelua nimeltä Netmusik. En ollut vaikuttunut, olin entistäkin huolestuneempi. Netmusikhan on valtion, kirjastojen ja musiikin kustantajien sekä levy-yhtiöiden yhteisin päätöksin rakennettu verkkopalvelu, jonka puitteissa mukana olevien kunnankirjastojen (käytännössä kaikki) asiakkaat voivat ladata käyttöönsä kuunneltavaa musiikkia ja nuotteja viikoksi kerrallaan.

Rahoitus on verkkopalveluissa aina keskeinen asia. Meille selvisi, että valtio aikoo hypätä rahoitusrattailta ja vastuu palvelun taloudesta jää kokonaan kirjastoille. Musiikin verkkopalvelu joudutaan jatkossa priorisoimaan kirjaston sisäisessä rahanjaossa. Siinä voi kunnanisilläkin olla sanansa sanottavana. En uskalla edes ajatella, kuinka monessa suomalaisessa kunnassa olisi mahdotonta kuvitellakaan, että kunta/kirjasto subventoisi ihmisten musiikin kuuntelemista Tanskan malliin.

Toinen asia, joka kävi kokouksessa karusti ilmi, oli kokoelmatyön ja dokumentoinnin alennustila Netmusikissa. Kirjastoväellä ei ole mitään sanomista siihen, mitä nimekkeitä asiakkaille tarjotaan (tai kyllä toiveita voi esittää...). Myöskään dokumentoinnin taso ei ole kummoinen, eikä siihen voida käytännössä vaatia parannusta. Vaikka tarjonta on tällä hetkellä laaja (noin 500.000 musiikkiraitaa), se ei ole kirjaston vaan levy-yhtiöiden valitsema kokoelma.

Netmusikin esittelyä kuunnellessa nousi voimakkaasti mieleen kysymys siitä, onko tämä loppujen lopuksi ollenkaan kirjaston palvelua asiakkaille (paitsi rahallisen subvention muodossa). Vai onko kysymys siitä - ja selitys koko palvelun olemassaololle -, että kirjasto toimii hyvänä bulvaanina ja kaupallisen palvelun markkinoijana, vieläpä omalla kustannuksellaan. Kun äänitteitä ei voi tallentaa, ainoastaan kuunnella viikon ajan, palvelun olennainen osa on tarjota "lainan" päätteksi mahdollisuutta ostaa äänite.

Siinä se taitaa olla koko Netmusikin kova ydin. Näennäisesti mahdototon yhtälö toimii, koska kirjaston kautta saatava palvelu simuloi levyn kuuntelemista levykaupassa ennen ostamista. Kyse ei siis ole myynnin kanssa kilpailevasta vaan sitä tukevasta palvelusta. Varsinkin kun muistetaan, että "lainattavat" tiedostot ovat Microsoftin WMA-muodossa ja vahvalla DRM-tekniikalla saastutettuna. Niitä ei asiantuntijakaan mielellään rupea itselleen kopioimaan.

Olen tähän asti ollut lähinnä skeptinen Netmusikin mallin suhteen. Nyt olen vakuuttunut siitä, että kyseessä on lähinnä musiikkiteollisuuden keksimä tapa valjastaa kirjastot markkinointimiehiksi, vieläpä suhteellisen edullisesti. Kaupallista hintaa selvästi pienempi raitamaksu luo illuusion kirjastolle edullisesta palvelusta, mutta tosiasiassa jokainen maksettu Tanskan kruunu lilluu kirjastosta pois jättämättä mitään hyödyllistä jälkeä.

Kansalainen tietenkin voi iloita maksuttomasta kuuntelupalvelusta. Kun se maksu kuitenkin verotuksen kautta lankeaa maksettavaksi, joutuu väkisinkin kysymään koko homman mielekkyyttä. Pitääkö kirjaston tosiaan edistää musiikkiteollisuuden liiketoimintaa tälla tavalla? Minun mielestäni ei. Netmusik ei ole kirjastopalvelua, se on kaupallista markkinointia, jonka kulut maksetaan kirjaston määrärahoista. Sellaista en haluaisi Suomeen.

26. heinäkuuta 2007 9:39

Mozart vastaan Mr Lordi - keskikesän puheenaiheita, mutta myös oire pysyvästä musiikin julkisesta ongelmasta. Meillä Suomessa kun on julkisuutta saavia musiikin ammattilaisia, jotka mielellään - luultavasti täysin vilpittömin mielin ja lähetyssaarnaajan uskolla - panevat musiikin eri lajeja arvojärjestykseen.

Kirjastotyön ammattilainen oppii toivon mukaan jo uransa alussa, että kirjasto ei voi arvottaa asioita kuten yksilö voi. Siksi musiikilliset arvokeskustelut ovat meillä olleet epätoivottuja, lähtökohdaksi on otettava arvoneutraali ammattilaisuus. Eli sekä Mozart että Mr Lordi, sekä Snoop Dogg että Anita Hirvonen.

Asialla on syvällisempikin puolensa, joka liittyy kykyymme ottaa vastaan uusia asioita. Musiikissa arvofundamentalistit - joita löytyy yhtä hyvin taidemusiikin kuin hevin tai räppääjien joukoista - eivät todellisuudessa niinkään puolusta yksilölllistä oikeuttaan tehdä arvoperusteisia valintoja. Ennen kaikkea heidän sanomansa vihjaa, ettei tarvitse eikä pidä olla musiikillisesti avoin ja utelias.

Tätä puolta tässäkin fundamentalismissa sopii mielestäni inhota sydämen pohjasta. Jos itse haluaa olla rajoittunut ja haukkua lyttyyn kaikkien muiden arvostamat musiikit, se on lähinnä oma häpeä ja menetys. Mutta jos levittää aktiivisesti yhden musiikin ylivertaisuuden viestiä, syyllistyy tuottamukselliseen sivistysnäivettämiseen. Siinä ei ole mitään ylpeiltävää.

Arvofundamentalismi musiikissa on vaarallista myös siksi, että siinä operoidaan huolettomasti perin suhteellisilla käsitteillä. Mitä se "klassinen" tai "taidemusiikki" itse asiassa on? Kun Ralf Gothóni, Eero Heinonen tai Ilpo Mansnerus puhuvat taidemusiikin ylemmyydestä, puhuvatko he samaan aikaan Beethovenin myöhäisistä jousikvartetoista ja Straussin valsseista ja katrilleista?

Totta tietenkin on, että ns. populaarimusiikki on usein rakenteellisesti yksinkertaista (kuten vaikkapa Erik Satie tai gregoriaaninen kirkkolaulu) ja kaavamaisen toisteista (kuten esimerkiksi barokin ajan konsertot tai galantit hovitanssit). Populaarimusiikki pyrkii yleensä vetoamaan häpeilemättä ihmisen romanttisiin ja seksuaalisiin tunteisiin (kuten esimerkiksi koko Lied-kirjallisuus tai romantiikan ajan musiikki yleensäkin). Populaarimusiikki on enimmäkseen kunnianhimottomasti tuotettua ja mielikuvituksetonta massaa, ja niin on myös ns. taidemusiikki, vaikka siitä mieluiten esitellään vain terävintä kärkeä.

Ilpo Mansnerus osuu Hesarin haastattelussa hyvin ytimeen, vaikka muuten puolustaakin arvofundamentalismia: "Musiikin tajuaminen on sisäinen asia, joka ei edes ole selitettävissä." Aivan oikein, ja juuri siksi kiihkoilu suuntaan tai toiseen on perusteetonta. Kukaan ei hyödy siitä, että jollekin ilmiölle annetaan status muiden yläpuolella (no jaa, tietysti apurahojen jakaminen voi perustua tällaiseen ajatteluun).

On hetkiä, jolloin ei voisi kuvitella kuuntelevansa mitään muuta kuin Bachin arkkitehtuurimaisia rakennelmia tai renessanssipolyfonian kudelmia. Mutta on myös hetkiä, jolloin on aivan pakko kuunnella Oysterbandin poljentoa ja harmonioita tai Nuova Compagnia di Canto Popolaren vuosisataista perinnettä. Miksi, se ei ole selitettävissä.

Musiikin arvofundamentalismilla ei ole tulevaisuutta.

15. heinäkuuta 2007 19:45

Prince, tuo monella nimellään musiikin luetteloijia kiusannut pop-artisti, on vaihteeksi saanut Ison-Britannia levykauppiaat pois tolaltaan. Prince levittää uutta albumiaan Mail on Sunday -lehden välissä ilmaiseksi. Kyseessä on koko albumin jakelu, ei siis minkään fleksisinglen tai vastavan pikkuosan.

Tempauksen tekee mielenkiintoiseksi sen volyymi. Lehden normaali levikki on 2,2 miljoonaa kappaletta. Prince-bonuksen arvioidaan nostavan levikin kolmeen miljoonaan. Princen levy menee ainakin teoriassa suoraan listojen kärkeen, kun kolme miljoonaa brittiä ostaa Mail on Sunday -lehden numeron. Nerokas tempaus, joka taatusti ei koidu Princen tappioksi.

Mutta eihän näin saa tehdä! Britannian "viihdemyymälöitä" edustavan liiton varapuheenjohtaja Paul Quik on mennyt möläyttämään, että epistä! "Tämä on loukkaus kaikille levykaupoille, jotka ovat tukeneet Princeä hänen urallaan." Suuttumuksen syynä on tietysti se, että kauppiaat katsovat Princen tempauksen "syövän suoraan heidän voittojaan".

Ainakin tuo on selvään sanottu. Vähät kauppiaat todellisuudessa välittävät Princen urasta, mutta kun omaan lompsaan uhkaa tulla lovi, naama venyy brittiläisittäinkin pitkäksi ja kommentit bitter lemoniakin katkerammiksi. Antaa aihetta hieman yleisempäänkin pohdiskeluun.

On tietenkin sääli, jos levyjen välittämiseen erikoistuneet myymälät asiantuntevine työntekijöineen katoavat katukuvasta. Mutta onko isokaan sääli, jos katukuvasta katoaa joukko "viihdemyymälöitä", joiden valikoima ja asiantuntemus ovat samaa lajia eli suppeita? Suomessa Free Records Shop heitti pyyhkeen kehään, koska vain pelit myyvät riittävästi. Ei tule ikävä, ainakin pääkaupunkiseudulla arvokkaat erikoisliikkeet eivät ole häipymässä minnekään, vaikka mp3:en verkkojakelu paisuu paisumistaan.

Artistin näkökulmasta tilanne on mielestäni tervehenkinen, vaikka ihan kuka tahansa ei Princen tapaan voikaan toimia. Princen edustajan mukaan "tarkoitus on saada musiikki niille, jotka haluavat kuulla sitä". Tämä on niin tervehenkinen lausahdus, että sellaisen kuuleminen keskellä hyperkaupallistunutta popmaailmaa on suorastaan hätkähdyttävää. Toki Mail on Sunday jotain Princelle levyistä maksaakin, vaikka ehkä vähemmän kuin levytukku. Olennaista on, että Prince on itse päättänyt levynsä levitystavasta.

Tällainen itsenäisyys ei miellytä sen paremmin levykauppiaita kuin -yhtiöitäkään. Se rikkoo bisneksen perusrakennelman, jossa artisti saa vain murusia, vaikka on kaiken myytävän synnyttäjä. Mail on Sunday ei tietenkään rupea jakelemaan - edes ilmaiseksi - kenen tahansa levyjä, mutta kyllä kertaluonteiseksikin ehkä jäävä esimerkki on systeemin näkökulmasta karmaiseva.

Princen malli ei toimi yleisratkaisuna. Kaikkien artistien kaikkia levyjä ei voi julkaista lehtien liitteenä. Mutta tällainen muistuttaa siitä, mistä musiikin jakelussa pohjimmiltaan pitäisi olla kysymys: saada musiikkia sitä haluavien ulottuville. Princelle voisi jakaa myös musiikkikirjastopalkinnon.

6. heinäkuuta 2007 21:58

Selvis-lehden tuoreessa numerossa 2/2007 on haastateltu säveltäjä ja muusikko Kaarlo Kaartista, nyt jo kypsään 77 vuoden ikään ehtinyttä veteraanijazzaria. Aivan oikein, aika harva suomalainen tuntee Kaartisen nimeltä tai kuvasta. Mutta jokainen hiukankin iäkkäämpi suomalainen tuntee Kaarlo Kaartisen musiikkia. Niin hyvin, että pystyy taatusti hyräilemään mukana.

Kuten esimerkiksi "Ajatar on Forumissa", "Yksi risti kaksi, pennit miljoonaksi", "Risella, Risella, Suomen suosituin riisi on Risella" tai tuo Delta Rhythm Boysien iki-ihana "Tännään ostetaan Halvan maukasta lakritsaa". Kaikki Kaarlo Kaartisen ideapankista Suomen kansan muistiin siirtyneitä arjen hittejä.

Suomessa ei mainosmusiikin tekijöistä ole ihmeemmin ääntä pidetty. Meillä mainosjinglen tekeminen ei ole ollut erityisen kunniallista tai arvostettua puuhaa, siksi tekijät ovat suosiolla pysyneet taka-alalla. Kai hyvistä jingleistä on silti kohtuullisesti maksettukin.

Musiikin virallisessa arvomaailmassa nämä lyhyet mainosrallatukset ovat luultavasti alinta kastia. Todellisuudessa hyvän jinglen tekeminen lienee yhtä vaikeaa kuin minkä tahansa tarttuvan sävelmän. Ehkä kulttuurimme on pikkuhiljaa kypsä myöntämään, että Kaarlo Kaartisen kaltaiset luovat ihmiset ovat arjen hittien tekijöinä yhtä merkittäviä kuin "oikeankin" musiikin tekijät.

Kirjastoista harvemmin kysytään mainosmusiikkia lainaksi, mainoksissa käytettyjen "oikeiden" musiikkien nimiä ja tekijöitä kyllä aina silloin tällöin. Korvaan tarttuvat jinglet pysyvät ihmisten muistissa, kun niitä toistetaan televisiossa. Eikä niitä kirjastosta löytäisikään, sillä mainoksia ei kaupallisilla levymarkkinoilla juurikaan ole nähty. Sinänsä paradoksaalista, kun ovat kuitenkin mitä selkeimmin kaupallisiin tarkoituksiin tehtyjä. Ehkä joku levytuottaja innostuu joskus kokoamaan näitäkin hittejä levyksi asti. Sitä kautta voisivat tekijätkin saada ansaitsemansa arvostuksen.

Itse en pidä mainoksista, enkä voi väittää olevani ilahtunut, kun päänsisäinen jukeboksi päättää pyöräyttää ties kuinka monennen kerran tuon Risella-jinglen. Mutta mitäs sitä kiistämään ilmeistä asiaa; hyvin on sävelsuoni sykkinyt ja mieli keksinyt, kun mainoksia inhoavakin on jäänyt koukkuun.

Lähden tästä parin viikon kesälomalle ja lupaan olla kiusaamatta teidänkään lomianne uusilla jorinoilla vähään aikaan. Sadetta luvataan, mutta mitäpä pienistä.

23. kesäkuuta 2007 22:57

Tasan kaksi vuotta sitten kirjoitin kolumnin Applen iTunes-palvelusta uumoillen, että ratkaiseva askel verkkomusiikin tiellä oli otettu. Tältä minusta tuntuu edelleenkin, vaikka CD sinnittelee markkinoilla sitkeästi. Osasyyllinen on kyllä ääniteteollisuus itsekin, joka ei suinkaan ole satsannut täysillä korkeatasoiseen verkkopalveluun, vaan pikemmin etsinyt kuumeisesti keinoja, joilla kuluttajan elämän verkkomusiikkimarkkinoilla voisi tehdä helvetilliseksi.

Päätin juhannuksen ja vuosipäivän kunniaksi tehdä uuden vierailun iTunes Storeen. Minusta kun ei silloin kaksi vuotta sitten kuitenkaan tullut Applen asiakasta, koska en eurooppalaisena saanut ostaa haluamaani Gordon Lightfootin albumia. Nyt ovat ajat muuttuneet, ja muutenkin palvelu oli selvästi tullut sujuvammaksi. Kaksi havaintoa rassaavat kuitenkin edelleen minua.

Ensinnäkin iTunes on tavattoman sulkeutunut järjestelmä. Palautetta ei voi käytännössä antaa mistään minnekään (paitsi jos iPod on hajonnut). Kaupan lähtökohtana näyttää olevan, että tämä on tässä, ota tai jätä. Minä olisin nimittäin halunnut tietää, miksi verkkokauppa ei millään tavalla mainosta iTunesin odotettua uutuutta eli EMI:n DRM-vapaata musiikkia (mm. Pink Floyd), vaan sitä joutuu käsikopelolla etsimään ja päättelemään korkeammasta hinnasta (tai ei mistään, jos ei tätä tiennyt etukäteen). Olisin halunnut valittaa kuluttajan pimennossa pitämisestä, mutta mitään tapaa siihen ei ole tarjolla. Hipiä on herkkänä.

Toinen – ja huomattavasti isompi ongelma – on kaupan tapa pitää tavara esillä, tai siis piilossa. Käyttöliittymä lähtee oletuksesta, että kaikki ostajat ovat kiinnostuneita pop-uutuuksista. Ja mieluiten vain niistä. Vain menemällä suoraan ”Classical”-osastolle välttää popparit jotenkuten. Selaileminen on kuitenkin tehty tavattoman hankalaksi. Kaikki perustuu suppeisiin esimerkkitapauksiin, joista toivotaan valinnan sujuvan. Systemaattiseen artistien tai säveltäjien läpikäyntiin ei tunnu olevan keinoa. En toisin sanoen pääse selailemaan hakemistoa, kuten kirjastossa tekisin, jos en ole etsimässä mitään hyvin tarkasti määriteltyä.

Kaltaiseni potentiaalinen ostaja kyllästyy parissa minuutissa siihen, että iTunes tyrkyttää valitsemiaan levyjä (useimmat luonnollisesti täysin mielenkiinnottomia), mutta tekee omakohtaisen selailun mahdottomaksi. Toki voi tehdä sanahakuja, mutta ne toimivat järjellisesti vain, jos kohde on nimetty riittävän erityisellä tavalla.

Hinnoittelu on sen sijaan kulkenut oikeaan suuntaan. Vaikka peruslataus on edelleen 0,99 dollaria (ja meillä ”vahvan euron” alueella 0,99 euroa) kappaleelta, albumit maksavat enimmäkseen vain 9,99 e. Suositaan siis kokonaisuuksien ostajaa. Kaksi vuotta sitten albumista joutui vielä pulittamaan tuollaiset 15 dollaria, oopperoiden kohdalla reilusti enemmänkin.

Sidonnaisuus iTunes-ohjelmaan ja iPod-soittimeen on edelleen rasittava ominaisuus, vaikka sellaisia itsekin käyttäisi. Tämä on protektionistista kauppaa, ei kuluttajan edun mukaista vapaakauppaa. DRM-vapaiden tiedostojen tarjoaminen vihjaa kuitenkin siihen suuntaan, että Apple on valmis joustamaan, kunhan raha virtaa oikeaan suuntaan eli Applen pankkitileille.

Minulla kului kahden Lightfoot-albumin pikakuunteluun ja ostamiseen kymmenisen minuuttia. Kun vielä harjoituksen vuoksi poltin niistä yhden CD:n, minulla oli verkosta ostettu albumi CD-hyllyssä varttitunnissa. Hintaa kertyi noin 17 euroa, kun ostin toisen kokonaan ja toisesta valikoiden parhaat palat. Hinta on juuri ja juuri siedettävä, mutta vaikean saatavuuden takia hyväksyttävissä.

Kyllä tämä teknisesti ja jopa tekijänoikeudellisesti toimii, jos on tottunut verkon kautta asioita muutenkin hoitamaan. Suurimmaksi ongelmaksi jää omalla kohdallani se, että valtavasta luettelosta on niin kankeata tehdä löytöjä tai systemaattista etsintää. Genreluokitus on lähinnä naurettavan karkea ja ylimalkainen. Hauissa käytetään ilmeisesti sumeaa logiikkaa, mutta tässä populaarimusiikin paljouden meressä se ei yleensä edistä löytymistä, pikemminkin haittaa (kun yritin hakusanalla EMI rajata näkyviin vain näitä DRM-vapaita tiedostoja, sain myös kaikki Emi-alkuiset artistit, joita oli yllättämän paljon).

Itse asiassa olisin tyytyväinen, jos voisin jotenkin yhdistää oman kirjastoluetteloni ja iTunes-kaupan. Jos tarjonta olisi dokumentoitu ja haettavissa kirjastotyyliin, ainakin kaltaiselleni krantulle houkutus olisi suurempi. Kun kaupasta edelleen loistavat poissaolollaan lukuisat kiintoisat nimet (kun ei ole syntynyt sopimusta Applen kanssa), vanha kunnon musiikkikirjasto pärjää kilpailussa erinomaisesti. Toimitusnopeudessa on kyllä valitettavasti eroa…

6. kesäkuuta 2007 23:31

Povel Ramel konsertoi vielä syksyllä 2006 Suomessakin, ja nyt vain hänen musiikkinsa on jäljellä. Tai ei tietenkään "vain" vaan "kuitenkin". Se ei ole ollenkaan vähän.

Varhaisin muistikuvani Povel Ramelista joskus 1960-luvun alusta liittyy levyn kanteen. Piirtäjä on roimasti liioitellut Ramelin etuhampaiden välistä jo sinänsä mittavaa rakoa, ja lisäksi taiteilijan rusettina on sudenkorento. Muistan tuijottaneeni tätä näkyä lumoutuneena samalla kun kuuntelin yhtä lumoutuneena Ramelin 1950-luvun hittejä Johanssons woogie boogie valsista Gräsänklingsbluesiin.

Suomessa Povel Ramelin neroutta ei ole laajemmin tunnettu tai tunnustettu, kuten ei muutenkaan ruotsalaisten ylivertaista revyy- ja viihdekulttuuria. Tuskin itsekään olen oivaltanut edes puolta siitä verbaalisesta ilotulituksesta, jota Ramelin tuotanto sanapuolella edustaa. Pelkästään Povel Ramelin takia voi pakkoruotsia Suomen kouluissa puolustaa. On toki muitakin hyviä syitä.

Ei Ruotsissakaan ole ollut kuin yksi Povel Ramel. Hänen ylivertaisuuttaan tullaan lähiviikkoina ja -kuukausina kuvailemaan sadoissa kirjoituksissa ja ohjelmissa. Onneksi yhtä ja toista Ramelin pitkän ja moninaisen uran saavutuksista on taltioitu ääni- ja kuvanauhalle. Ne ovat paras ja osuvin muistokirjoitus.

"Bara en enda ros på ett evigt klänge – så är livet
trist varar länge men underbart är kort – alldeles för kort
Följer du ödets väg genom dunkla gränder,
når dig solen en glimt i sänder
ty underbart är kort, alldeles för kort

På var sommaräng du finner bara en lyckoklöver någonstans
och likaså en enda gång du möter just den vän du behöver
så grip din chans men fort – innan den flyr bort
underbart är kort – alldeles för kort" (Povel Ramel - Underbart är kort)

Perustiedot Povel Ramelista löytyvät esimerkiksi täältä http://sv.wikipedia.org/wiki/Povel_Ramel

6. kesäkuuta 2007 0:46

Saksassa työskentelevä musiikintutkija Tomi Mäkelä on tuoreessa kirjassaan ”Sibelius, me ja muut” ottanut tehtäväkseen mm. pohtia suomalaisten säveltäjien – erityisesti Sibeliuksen – julkista kuvaa maailmalla. Pääosin erittäin kiinnostavassa tekstissään Mäkelä purkaa paljon vanhoja yleistyksiä ja vääriä oletuksia. Hän ei kuitenkaan tarkastele erityisen kriittisesti sitä ajatusta, että julkisella kuvalla on oikeasti jotain merkitystä. Siis sillä, millainen kuva tästä tai tuosta säveltäjästä maailmalle on muodostunut.

Itse edustan tässä asiassa niitä jo Jeesuksen inhoamia välinpitämättömiä. Osaan kyllä tarvittaessa keksiä nipun toisarvoisia syitä olla huolestunut siitä, mitä Sibeliuksesta tai Saariahosta muualla ajatellaan. Mutta pohjimmiltaan se on minulle jokseenkin yhdentekevää, koska musiikin arvoa yksilön näkökulmasta eivät ulkopuoliset kykene määrittämään. Musiikkikirjastotyön ammattilaisena minun on kuitenkin välinpitämättömyydestäni hiukan havahduttava.

Niinpä paneuduin erityisesti miettimään Mäkelän kirjan lopettavia lukuja säveltäjien nousu- ja laskusuhdanteista. Niissä Mäkelä on käynyt laskemaan ja vertailemaan erilaisten haku- ja muiden tietoteosten Sibeliukselle antamaa palstatilaa ja arvostusta. Mäkelä on ilmiselvästi vakavissaan, joten tuloksiakin voi lukea ammattilaisen silmin kiinnostuneena.

Mäkelä mm. viittaa Groven anglosaksisen näkökulman herättämään kritiikkiin, ja on tietenkin hakuteoksia hyödyntävän ammatin kannalta huolestuttavaa todeta, että kritiikkiin on selvästi aihetta. Huomio ei tosin ole sinänsä uusi, Groven puutteet ja kummallisuudet ovat teossarjaa pitkään käyttäneelle ilmeisiä muutenkin. Mäkelän hakuteoskriittinen pohdiskelu on joka tapauksessa kiintoisaa. Näin hän kiteyttää oman johtoajatuksensa: ”Tietosanakirjavertailut ovat tietysti vain yksi, joskin paljonpuhuva tapa saada mitattavissa oleva käsitys säveltäjien merkityksestä ja sen vaihtelusta aikojen kuluessa. Tietosanakirjoja tehtäessä mietitään nimittäin yleensä hyvin tarkasti, miten pitkiä artikkeleita mistäkin aiheesta ja kustakin säveltäjästä on laadittava. (…) Niihin kiteytyvät loppujen lopuksi kulloisenkin aikakauden asiantuntijoiden asenteet.” (s. 263)

Mutta onko näillä asiantuntijanäkemyksillä oikeasti merkitystä muille kuin konserttien järjestäjille tai kriitikoille, jotka arvioivat, kehen kannattaa rahaa ja vaivaa tai kynäänsä uhrata, kehen ei? Vaikka paperille painetun hakuteoksen artikkelien vertailu saattaa kertoa yhden tarinan, hakuteoksen ulkopuolella kerrotaan joka tapauksessa monta muuta ihan erilaista tarinaa säveltäjistä ja heidän teoksistaan. Olennaista kai on, kuka tällaisia arvioita lukee, ottaa ne vakavasti ja vielä toimii niiden mukaan.

Kun en ole vastuussa suomalaisesta musiikkiviennistä, en ole erityisen huolestunut kaikista niistä hassutuksista, joita kansainväliset musiikkiskribentit mielestään suoltavat. Olen kai jo vuosia sitten hyväksynyt vääjäämättömänä sen, että yksisuuntaista viestintää hallitsevat virheet, valheet ja harhakäsitykset. Ne saadaan kuriin vasta kun viestintä on vuorovaikutteista – kuten esimerkiksi verkkohakuteos Wikipediassa. Siellähän eivät Mäkelän jokseenkin närkästyneenä esittelemät tietämättömät ja Suomi-sivistymättömät ulkomaanmöllisköt (ilmaisu minun, ei Mäkelän) kauan juhli, kun virheitä voidaan oikoa tosiaikaisesti.

Jos hakuteoksissa ja arvioissa yleensäkin on niin Sibeliuksesta kuin muistakin suomalaisuuden symboleista sietämättömän vääriä ja kieroutuneita näkemyksiä, mitkä sitten olisivat niitä oikeampia? Tomi Mäkelä varoo viisaasti ryhtymästä yhden totuuden puolestapuhujaksi, mutta itse menisin vieläkin pidemmälle. Faktat ovat faktoja, joiden virheisiin voidaan ja täytyy puuttua. Mutta heti kun alkaa puhe itse musiikista tai säveltäjän merkittävyydestä/mitättömyydestä, puhutaan aina ja iänkaikkisesti arvostuksista ja näkemyksistä. Niistä jokaisella on samankokoinen oikeus olla olemassa.

Hyvin lähellä olevaa tietenkin luontaisesti puolustaa ilkeämielistä vääristelyä vastaan. Kun meidän Sibeliuksemme typistetään yhtä puuta vuoleskelleeksi Pohjolan luonnon myyttiseksi säveltäjäšamaaniksi, tekee mieli väittää vastaan ja muistuttaa Italian auringon alla syntyneistä sinfonioista. Tai jos jonkun lähisukulaisen musiikkiesitys haukutaan pataluhaksi, pakkohan arviosta on ruveta etsimään kohtuuttomuuksia ja selviä vääristelyjä.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, ettei musiikille ole tarjolla ihmismielen ulkopuolella sijaitsevaa yleispätevää mittatikkua. Sibeliuksen musiikin arvoa yksittäiselle ihmiselle ei mikään tietosanakirja tai muu julkisen kaanonin ilmentymä tai ranking ratkaise. Useimmat ihmiset viis veisaavat siitä, mitä mieltä ns. asiantuntijat ovat, he kuuntelevat musiikkia omin korvin ja arvottavat sitä oman mielensä mukaan. Ja näin tehdessään toimivat mielestäni ainoalla mielekkäällä tavalla.

Kokoelmaa rakentava musiikkikirjastotyön ammattilainen tulkitsee maailmaa helposti juuri ns. asiantuntijoiden luoman yleistyksen pohjalta. Vaara on pienin oman kulttuurin asioissa, joihin pystyy rakentamaan suhteellisen syvällisen tiedollisen ja näkemyksellisen suhteen. Mutta mitä kauemmas meistä musiikillinen ilmiö kulttuurisesti sijoittuu, sitä herkempiä olemme uskomaan yhtä tiedonlähdettä (levyn liitettä) ja yhtä näkemystä (ainoa omakielinen artikkeli artistista). Se on huono juttu, erittäin huono.

Jokaisen ihmisen täytyy saada ratkaista kiista omin korvin ja omilla aivoillaan. Säveltäjien tai sävellysten julkinen rankkaaminen on älytöntä ajanvietettä, johon ei saisi kiinnittää turhaa huomiota. Ei musiikki muutu oikeasti paremmaksi tai huonommaksi vain sen takia, mitä kriitikko siitä ääneen lausuu. Asiantuntijan nyrpistysten vastapainona on elämyksen kokeneen yksilön mielihyvä. Siksi meidän kokoelmatyömme ei saa olla kaanonien tai elämää suurempien kritiikkien varassa toteutuvaa mielipideterroria vaan ovien ja ikkunoiden avaamista uusille kokemuksille ja elämyksille.

En välitä erityisemmin Sibeliuksen lauluista, mutta hienoa orkesterimusiikkia hän sävelsi. Ja minusta sinfonioista paras on kuudes, olivat ns. asiantuntijat mitä mieltä tahansa.

14. toukokuuta 2007 23:32

En ole koskaan kyennyt eläytymään siihen intoon, jota monet ihmiset selvästi kokevat erilaisten musiikkiin liittyvien kilpailujen yhteydessä. Minusta on yksinkertaisesti mieltä vailla kilpailla siitä, kuka soittaa viulua tai äänihuuliaan parhaiten kymmenen joukosta. Aivan yhtä mieletöntä kuin laittaa säveltäjiä tai sävellyksiä paremmuusjärjestykseen, jonka kaikki toivottavasti ymmärtävät mielivaltaiseksi.

Toisin ajattelevia on kuitenkin paljon, tuoreiden arvioiden mukaan pelkästään Euroopassa 120 miljoonaa. Jotain ihmiselle tärkeätä täytyy liittyy sinänsä hupsuun laulukilpailuun, joka on sinnitellyt vuosikymmenet pieniin mustavalkoisiin televisioihin sopivasta formaatista nykypäivän ääni- ja pyroteknisiin orgioihin, joiden kotikatseluun tarvittaisiin varmaankin 60-tuumainen teräväpiirtotelkkari ja täydellinen kotiteatterin äänentoisto.

Vastoin tapojani istuin hetken telkkarin edessä minäkin, koska 8-vuotias tyttäreni oli päättänyt haluta katsoa livenä ainakin kilpailun alun (mitä järkeä on muuten kilpailussa, joka alkaa 22.00 ja jonka kliimaksi on 01.30, sehän on pitempi piina kuin täysmaraton!). Koetin nollata ennakkoluuloni ja suhtautua positiivisesti. Urakan aloittaneen Bosnia-Hertsegovinan laulu kuulostikin ihan mukavalta, ja huomasin pystyväni hyräilemään monen muunkin laulun mukana, koska niistä yhdessäkään ei ollut yllättäviä elementtejä (puhun vain musiikista, visuaalisia ratkaisuja en uskalla julkisesti arvioida).

Kun sitten seuraavana päivänä kävimme tyttären kanssa pikakelaten läpi kesken jäänyttä urakkaa, minulle tuli jonkinlainen oivallus. Ehkä tällaiset kilpailut vetoavat meihin kansalaisiin, koska kukaan ei oikeasti väitä, että tämän tai tuon maan kierrätyskappale olisi sinänsä parempi kuin jonkin toisen maan. Viisut ovat kivoja, koska jokaisella meistä on täysi oikeus ilmoittaa, että suosikkimaan kappale oli hyvempää musiikkia kuin niitten toisten.

Hyvempi eroaa paremmasta siinä, että jokainen on oikeassa lopullisista pisteistä ja sijoituksista riippumatta. Riittävän isosta sillisalaatista jokaiselle löytyy se oma samastumiskohde ja muita hyvempi musiikki. En päässyt oikein selvyyteen siitä, mikä nyt oli hyvempää tyttäreni näkökulmasta, meidän aikuisten mielestä se oli Ukrainan räävitön pilkkalaulu.

Taidemusiikkikilpailujen rinnalla Eurovision laulukilpailu tuntui siis loppujen lopuksi melkein siedettävältä viihteeltä. Kun 120 miljoonaa ihmistä valitsee omasta mielestään hyvempää ja yhdestä tulee sitten mobiilidemokraattisesti hyvin, kaikilla on hauskaa (paitsi ruotsalaisilla, joille on jäänyt Abba-vaihde pahasti päälle ja muiden väärinäänestäminen kiusaa alituiseen).

Tämän höpsön hyvemmän musiikin karnevaalin rinnalla mikä tahansa vakavahenkinen taidemusiikkikilpailu vaikuttaa kalmistosarjasta ponnahtaneelta ja täysin tarpeettomalta. Eihän esimerkiksi Glenn Gould olisi koskaan pärjännyt edes maakuntatason kisoissa, kun se hyräilee ja mumisee taiteellisen suorituksensa pilalle. Ehdotankin, että kaikista turhista musiikkikilpailuista luovutaan, ellei niissä siirrytä avoimesti valitsemaan hyvempiä artisteja ja säveltäjiä.

4. toukokuuta 2007 11:12

Hotelliketju Scandic on uutisten mukaan perunut aikeensa poistaa hotellihuoneista Raamatut. Kristillisten piispojen boikottiuhka oli ilmeisesti taloudellisesti suurempi riski kuin muslimiliikemiesten tuntema epämukavuus.

Miksi ylipäätään hotellihuoneen lipastossa pitäisi olla yksittäisen uskontokunnan materiaalia? Scandic lupaa pitää respassa myös Koraaneja ja Tanach-kirjoja. Mutta onko se sama asia kuin huoneessa itseään tyrkyttävä uskonnollinen kirja?

Kirjastoammattilainen voi nähdä tässä omituisessa tavassa muitakin ulottuvuuksia. Jos majoituspalveluja tarjoavan yrityksen on mielekästä tyrkyttää asiakkailleen yhden tai useamman uskontokunnan materiaalia, miksi vain sitä? Miksei siellä laatikossa - tai edes respassa - ole myös Kommunistista manifestia tai Rudolf Steinerin ajatuksia? Tai Sokrateen ja Mahatma Gandhin?

Onko hotellien raamattupalvelu kirjastopalvelua vai ideologista pakkosyöttöä, eräänlaista analogista roskapostia? Onko hotellihuoneen katossa roikkuva 15 tuuman telkkari samaa palvelua vai jotain ihan muuta? Entä hotellihuoneen radio, joka tuntuu tarjoavan vain muutaman huonosti kuuluvan rock-kanavan? Mitäs sanomme parturin tai hammaslääkärin lehtivalikoimasta? Tai lentoasemien taustamusiikista ja mainostelevisioruutujen tarjonnasta? Tai postiluukusta ja katukuvasta tulvivasta mainospostista? Tai keltaisen lehdistön julkeista lööpeistä?

Hotelliyrittäjä voi ottaa taloudellisia riskejä suosimalla joitakin uskonnollisia tai muita näkemyksiä, eikä hänelle voida asettaa edes tasapuolisuuden vaatimusta. En olisi kauhean yllättynyt, vaikka viisuvierailijoiden hotellihuoneista löytyisi Lordin historiikki. Julkiset palvelut ovat kuitenkin eri asemassa. Meille minkäänlaisen roskapostin tyrkyttäminen ei voi kuulua ohjelmaan, eikö totta?

Eikä sitä analogista roskapostia kirjastoissa esiinnykään, vai kuinka? Emme pakkokuunteluta asiakkailla oman mielemme mukaista musiikkia, emme pakota ihmisiä näkemään kirjaston tiloissa näytteillä sellaista aineistoa, jota asiakkaat eivät halua nähdä. Emmekä tietenkään salli internetin kautta tyrkytettävän mitään, mitä joku ei vilaukseltakaan halua nähdä.

Eli on se asia jonkin verran ongelmallinen kuitenkin. Meillä ei ole yrittäjän riskiä eikä valtaa, pelkästään vastuu verovaroin ylläpidetyn palvelun jonkinlaisesta yleisestä neutraliudesta. Kukaan ei tiettävästi ole ilmoittautunut sähköpostitse tulvivan spamin iloiseksi vastaanottajaksi, mutta toisaalta ainakaan Suomessa ei hevin nosteta meteliä sellaisesta roskapostista, joka mielletään vakiintuneeksi. Oli se sitten hotellihuoneen laatikossa tai kirjastoympäristössä.

Ollaanko esimerkiksi sananvapauden näkökulmasta identtisessä tilanteessa, kun närkästynyt hotelliasiakas kiikuttaa löytämänsä Raamatun respaan tai kun kirjaston asiakas valittaa kirjastossa esillä olevan näyttelyn - tai taustamusiikin - olevan hänelle häiritsevää roskapostia? Onko informaation vapaan levittämisen ilosanomasta kohtuullista ja oikeutettua saada kieltäytyä?

1. toukokuuta 2007 0:32

Jouni Koskimäki on jo useamman vuoden ajan tutkinut asiaa, joka yleisen harhakäsityksen mukaan on jo perusteellisesti tutkittu. The Beatles, popin historian ylivoimaisesti merkittävin yhtye, on ollut kirjaimellisesti tuhansien tutkijoiden ja muiden kirjoittajien kohteena. Mutta kummasti sitä uutta vaan löytyy, kun sitkeästi tutkitaan.

Jouni Koskimäki on paneutunut tutkimaan Beatles-nuottijulkaisuiden eriskummallista maailmaa. Hänen väitöskirjansa "Happiness is... a good transcription" sisältää itsenäisiä tutkimuksia, joissa poraudutaan populaarimusiikin nuottien epätarkkuuksiin ja muihin kummallisuuksiin. Koskimäki tuli vuosien mittaan siihen tulokseen, että kunnollisen ja riittävän tarkan transkription yhtyeen levytyksestä saa vain tekemällä se itse.

Tämä kaikki on jo sinänsä kiinnostavaa. Suomalainen tutkija haastaa koko maailman, myös japanilaiset himotranskriboijat, jotka julkaisivat vuonna 1993 "lopulliseksi" arvioidun partituurin Beatles-tuotannosta (Complete scores). Eikä tässä vielä kaikki. Sen lisäksi, mitä Koskimäki tarjoaa nuottijulkaisuiden toteutuksen arvioinnin tasolla, hän on ensimmäisenä maailmassa paneutunut tutkimaan Beatles-sävelmien pääasiallisen kustantajan, Northern Songs -firman historiaa.

Tuloksena on äärimmäisen yksityiskohtainen, kaikki käännettävissä olleet kivet nurin nakkaava selvitys prosessista, joka on ollut lievästi ilmaisten sekava. Koskimäki on oivaltanut, ettei asiassa voi luottaa aiempiin kronikoitsijoihin, joiden lähdekrittisyys on usein synonyymi laiskuudelle. Koskimäki osoittaa, kuinka virheelliset ja tarkistamattomat "tiedot" siirtyvät lähteestä toiseen. Opettavainen muistutus jokaiselle informaation ammattilaiselle.

Norhern Songs -tarina on niin kiehtova, ettei sitä kannata paljastaa tässä vaan houkutella mahdollisimman moni lukuhommiin. Sen verran tässä uskaltaa kuitenkin paljastaa, että luovalla parilla John Lennon & Paul McCartney ei ollut koskaan - toistan, ei koskaan - oman tuotantonsa kustannusoikeuksia hallinnassaan eivätkä he koskaan omistaneet enemmistöä yhtiössä, jonka piti varmistaa heidän sävellystensä tekijänoikeudellinen hallinta. Tällä hetkellä puolet yhtiön osakkeista omistaa Michael Jackson, puolet Sony. Huhut tosin väittävät, että MJ olisi rahapulassa myynyt loputkin osakkeista Sonylle. Tätä ei Koskimäkikään ole ehtinyt selvittää.

Väitöskirjat eivät aina ole sitä helpointa luettavaa. Jouni Koskimäki kirjoittaa kuitenkin hankalistakin aiheistaan selkeästi englanniksi. Kielivalinta varmistaa, että myös muu maailma pystyy hyödyntämään hienon työn tulokset. Musiikkikirjastoihminen voi olla ilahtunut siitä, että kerrankin joku jossain kiinnittää huomiota populaarinuottiin. Sitä ei järin usein tapahdu. Tutustumisen aihetta on jokaiselle ammattilaiselle.

16. huhtikuuta 2007 23:22

Kuten uutisesta toisaalla voi lukea, yleisten kirjastojen keskuskirjastossa käynnistetään kokoelmien digitointiin tähtäävät selvitykset. Tämä työ on luonteva osa kokonaisuutta, johon kuuluu myös tekijänoikeudellisesti vapaan musiikin tarjoaminen verkon kautta. Kokonaisuuden nimi on "hyödynnetään kaikki, mikä on laillista".

Itse asiassa Kansalliskirjaston ulkopuolella on varsin hitaasti reagoitu niihinkin mahdollisuuksiin, joita tekijänoikeuslaki meille sallii. Vuoden 2006 alusta on kaikilla maakuntakirjastoilla ollut melko laajat digitaalisen turvakopioinnin mahdollisuudet sekä mahdollisuus antaa näin digitoituja sisältöjä käyttöön kirjaston tiloissa erityisen päätteen välityksellä. Digitaalisia turvakopioita ei voi lain perusteella antaa lainaksi, mutta siihenkin pyritään löytämään ratkaisu sopimuslisenssimenettelyn kautta.

On tavallaan turha manailla elämän hankaloitumista verkkoympäristössä, jos ei hyödynnetä - harkinnan perusteella - niitä mahdollisuuksia, joita laillisuuden puitteissa on. Vaikka monet sisältöjen verkkolevityksen muodot tulevat olemaan kirjastojen ulottumattomissa (ne, joilla voidaan tehdä rahaa), työtä riittää muutenkin, kun ei jäädä tuijottamaan uutuuksien maailmaa.

Laki antaa tietyille kirjastoille varsin paljon mahdollisuuksia parantaa vanhempien aineistojen käyttöpalveluita. Tekijänoikeuslain 16 § sallii digitoida käytännöllisesti mitä tahansa aineistoa, joka on vaarassä hävitä ja jota ei voi enää ostaa. Näin digitoituja sisältöjä voidaan käyttää jo nyt laitoksen tiloissa, myöhemmin ehkä lainatakin.

Kirjastoalan hitaan reagoinnin eräänä selityksenä on tietämättömyys, mutta pohjimmiltaan ongelmana lienee epäilys resurssien riittävyydestä. Tämä onkin järkevä ja perusteltu hitaan etenemisen perustelu. Ei kannata lähteä rakentamaan sellaista, jonka valmiiksi ja toimintakuntoiseksi saamiseen ei ole voimavaroja.

Siksi kirjastojen kokoelmien turvadigitointi ei ole suinpäinhanke, pikemminkin päin vastoin. Etukäteen kannattaa tarkkaan suunnitella sekä toiminnan volyymi ja turvadigitoitavien aineistojen keskinäinen tärkeysjärjestys että käytön järjestämisen kuviot. Vaikka turvadigitointi sinänsäkin on pahiten uhanalaisten teosten kohdalla mielekästä, laajamittaiseen toimintaan ei voitane mennä, ellei ole selkeätä suunnitelmaa siitä, miten tuloksia hyödynnetään.

Paikan päällä tapahtuva käyttö edellyttää toiminnallisesti amputoitujen päätteiden hankkimista ja sijoittamista. On myös suunniteltava ja rakennetta sellainen suljettu verkko, josta ei voi lähettää informaatiota ulospäin (laki edellyttää tätä). Lain mukaan laitosten (kirjastojen) välinen käyttöverkko on sallittu vain vapaakappalekirjastojen välillä. Suomen maantieteellisissä olosuhteissa tämä ei ole riittävää, mistä syystä sopimuslisenssineuvotteluissa täytyy voimakkaasti tähdätä siihen, että sopimusteitse sallitaan myös maakuntakirjastojen välinen sisäinen käyttöverkko.

Turvasyistä voimme tehdä jo paljon, ja jos kohteena on tekijänoikeuden suojasta kokonaan poistunut julkaisu, voimme tehdä vielä paljon lisää. Maailman kirjastot ovat jo monin tavoin hyödyntäneet oikeuttaan tekijänoikeudellisesti vapaan aineiston levittämisessä. Suomessa tällä saralla on kunnostautunut lähinnä Kansalliskirjasto. Sen kokoelmissa ei kuitenkaan ole merkittäviä määriä ulkomaista musiikkia. Tämä musiikki jää siksi muiden hoidettavaksi.

Kriittisesti on kysytty, onko mitään järkeä siinä, että suomalaiset kirjastot rupeavat digitoimaan muuta kuin Fennicaa, ja sen hommanhan hoitaa joka tapauksessa Kansalliskirjasto. Kritiikki on osittain oikeutettua, eikä päällekkäiseen työhön tosiaankaan kannata voimia tuhlata. Tilanne on kuitenkin sellainen, että on runsaasti ei-Fennicaa, jota uhkaa pikainen häviäminen kirjastojen kokoelmista, ja jota ei ole tarjolla minkään ulkomaisen kirjaston omissa "Raita"-tietokannoissa eikä myöskään Kansalliskirjastolla. Tämän kokoelman osan kimpussa kannattaa kaikkia laillisia menetelmiä soveltaa, kansalaisten yhteiseksi hyväksi.

Kirjaston rooli "kansakunnan muistina" ei ole klišee. Turvaperusteinen digitointi on ratkaisevan tärkeässä roolissa tämän muistin parantamisessa ja ennen muuta saamisessa kenen tahansa käyttöön. Vaikka julkinen media usein toitottaakin vain uusinta uutta, kirjastoissa myös vanha voi olla kiinnostavaa uutta, kun ikivanhaa nuottikokoelmaa, savikiekkoa tai aikakauslehteä pääsee käyttämään kätevästi päätteen äärellä istuen. Siihen kannattaa voimavaroja käyttää.

3. huhtikuuta 2007 23:35

DRM, tuo musiikki- ja elokuvateollisuuden oletettu ase piratismia vastaan, on ruvennut maistumaan ikävältä teollisuuden omassakin suussa. Tuoreitten uutisten mukaan maailman kolmanneksi suurin levyfirma EMI rupeaa jo toukokuussa tarjoamaan kuluttajille äänenlaadultaan parempia ja DRM-vapaita tiedostoja hiukan aiempaa kalliimpaan hintaan (kokonaisia albumeita hinnan korotus ei koske). Analyytikot arvelevat, että muidenkin firmojen on tultava perässä, kun myös verkkomarkkinajohtaja Apple/iTunes kehuu DRM-vapaata palveluaan kuluttajien toiveiden mukaisena.

Onko tämä nyt oikeasti valoa pitkän tunnelin päässä vaiko pelkkä ohikiitävän lyhdyn väläys? Haluan uskoa, että kyseessä on todellinen muutos levy-yhtiöiden politiikassa. Samantyyppinen, kuin Universalin taannoinen päätös pudottaa CD-levyjen hintatasoa Yhdysvalloissa. Eli tosiasioiden tunnustaminen: kuluttajat haluavat verkkomusiikkinsa ilman tekijänoikeudellisia kiusoja, ja siitä he ovat valmiita myös maksamaan kohtuullisen summan.

Välttämättä ei idea kuitenkaan leviä kaikkialla salamannopeasti, esimerkiksi Suomeen. Perinteisillä levy-yhtiöillä on pitkä kokemus siitä, että suuri massa liikkuu hitaasti. EMI pitää tarjolla myös DRM-suojattuja tiedostoja vanhalla hinnalla, ja se on varmaan realistinen toimenpide. Osa kuluttajista kun ei piittaa muusta kuin halvasta hinnasta. Suomessakin on odotettavissa, ettei mikään muutu, ennen kuin riittävän isot voimat maailmassa ovat kaikki luopuneet haitallisista suojauksista. Latauspalvelut ovat riippuvaisia levy-yhtiöiden linjanvedoista. Entisistä käytännöistä pidetään yleensä kiinni, ellei jokin pakota muutokseen. Yleensä se pakko on ulkoinen tai raha.

Kirjastojen näkökulmasta DRM-suojausten väheneminen ja toivottavasti kokonaan poistuminen laillisilta verkkomusiikkimarkkinoilta tarkoittaa todennäköisesti verkkomusiikin volyymin kasvua. Se puolestaan jouduttaa hetkeä, jolloin ostosten kriittinen massa heilahtaa lopullisesti verkkolevityksen puolelle. Mikä puolestaan tarkoittaa musiikkikirjastojen kokoelmien historian päättymistä fukuyamalaisittain.

Vaikka kehitys näin selkeästi uhkaa musiikkikirjastojen palvelutarjontaa, pidän kehitystä erinomaisena asiana. Musiikin menestyksekäs levittäminen verkossa ei voi perustua ostajan alituiseen kiusaamiseen ja hänen käyttönsä häirintään. Ei turkin myyjäkään ompele kankaan sisään henkaria estämään "väärää" käyttöä.

Minä uskon siihen valoon tunnelin suulla ennen muuta siksi, että EMI:n päätös on luonteva ja samalla liki ainoa vaihtoehto jatkuvalle seinän takomiselle päällä. Ei musiikkiteollisuus luovu suojauksista hyvää hyvyyttään, vaan koska ne ovat osoittautuneet myynnin kasvun jarruksi. Oma ansionsa on myös sillä kansainvälisellä räksytyksellä, jota DRM-politiikkaa kohtaan on vuosikausia harjoitettu varsinkin internetissä. On muistutettu kuluttajia aika tehokkaasti siitä, että he joutuvat ostamaan rampautettuja palveluita aika kalliilla.

Eikä tässä ole tarvetta muistuttaa, että mitäs me sanoimme jo muutama vuosi sitten. Ääniteteollisuuden piirissä on kyllä varmasti tiedetty, etteivät kuluttajat pidä DRM-linjasta. He kuitenkin aliarvioivat vuosia kansalaismielipiteen vaikutuksen myyntiin. Nyt on ainakin osassa teollisuutta otettu lusikka käteen, jotta kauppa saadaan kunnolla käyntiin. Ratkaisu on syytä noteerata tyytyväisin mielin ja suuremmitta ivapuheitta.

25. maaliskuuta 2007 11:24

Miska Rantanen esittelee tämän aamun Helsingin Sanomissa Wikipedia-maailmaa ja sen vaikutusta ihmisten käsitykseen tiedon lähteistä - ja tietosanakirjoista. Minusta tutkijoiden ennusteet kuulostavat kiinnostavilta ja tärkeiltä. Aidosti kriittinen suhtautuminen "tietoon" voi tarkoittaa ihmiskunnan elämäntapojen muuttumista dramaattisella tavalla.

Olen elänyt pääosin tietosanakirjojen maailmassa. Jokaisen ikäiseni muistiin ovat piirtyneet koodiyhdistelmät JYRS-KUUR ja PYRE-SOSO. Näihin jyhkeisiin niteisiin sisältyi kaikki tietämisen arvoinen, eikä tätä painettua tietoa sopinut epäillä saati syyttää virheelliseksi.

Vasta isona tajusin, että näissä jumalansanoissa oli sekä virheellistä faktaa että tendenssimäisiä asenteita "tiedon" kaavussa. Hyvin vastantahtoisesti olen hyväksynyt senkin, että ihmisen maailman kaoottisuus ei ole poistettavissa. Entropiaa vastaan voi taistella, mutta sitä ei voi voittaa.

Taannoisessa Kirjakaapelin keskustelussa Wikipedin ja kirjastotyön suhteesta kävi kai ilmeiseksi, että kysymys on yllättävänkin paljon suhtautumisesta "tietoon" ja sen luotettavuuteen. Moni vannoo edelleen painetun ja koviin kansiin kootun informaation paremmuuteen, ja kyllä argumenteissa on paljon vahvuuttakin.

Yhä useampi on kuitenkin oivaltanut, että itseään jatkuvasti korjaava väline heijastaa todellisuutta oikeammin kuin kerran parissa vuosikymmenessä tarkistettava laintaulu. Naureskelu Wikipedian keskeneräisyydelle hiipuu sitä mukaan kun tajutaan sen metodologiset vahvuudet. Niille perinteinen tietosanakirja ei pärjää, ei myöskään musiikin alueella. Vai pitäisikö sanoa ei varsinkaan musiikin kaltaisella dynaamisesti muuttuvalla alueella.

Kyky suhtautua kriittisesti ei ole ennenkään ollut tuntematonta, mutta miten kritisoida 20-osaista painettua tietosanakirjaa? Wikipedian kaltainen väline sen sijaan suorastaan houkuttelee kommentoimaan juuri sitä asiaa, jonka uskoo tuntevansa paremmin kuin julkistetun artikkelin kirjoittaja.

Aidon tiedon - ihmiselle merkityksellisen ja toden informaation - välittämisessä sisältö on tärkeintä. Siksi painetut kirjat tulevat katoamaan Wikipedian kaltaisten verkkovälineiden tieltä. Jos ei murehdita verkon pystyssä pysymisen kaltaisia asioita, on vaikea keksiä, minkä sisällön tietoarvo hyötyisi enemmän paperille painamisesta. (Kokonaan eri asia on, että joitakin asioita on kätevämpää tai miellyttävämpää tutkia paperin pinnalta).

Musiikkitiedon objektiivisuus ei yleensä ole suuri ongelma, musiikilliset kiistat saavat harvoin aikaan yhtä kiivasta väittelyä kuten vaikka evoluutioteoria. Musiikkitiedon suuri ongelma on faktatiedon ja pienten virheiden valtava määrä. Perinteisessä tietosanakirjamaailmassa nämä virheet yleensä siirtyivät sukupolvelta toiseen, Wikipediassa niihin tartutaan herkemmin ja nopeammin. Saman virheen toisto voidaan katkaista.

Yksi iso kysymys jää silti itseään korjaavankin tietosanakirjan tekijöille. Kuka tekee perustyön ja kaivaa faktat kaikkien tarkasteltavaksi? Perinteisesti vastuussa olivat harvat ja valitut ison kustantamon toimittajat. Wiki-maailmassa vastuussa olemme me kaikki. On se aika iso muutos. Musiikin dokumentoinnin ammattilaista moinen voisi kuitenkin houkuttaa.

13. maaliskuuta 2007 23:08

En juurikaan kuuntele radiota. On vaikeata olla oikealla hetkellä kanavalla, enkä yleensä myöskään innostu siitä musiikista, jota toimittaja on sattunut valitsemaan. Kaikkein vähiten innostun niistä loputtomista soittolistoista, joista radioasemien ohjelmat tuppaavat koostumaan. Olen kranttu kuuntelija, jota radion on vaikea tyydyttää.

Nyt on kuitenkin aihetta hiukan mainostaa radiosta tulevaa musiikkiohjelmaa. Kyseessä on Ylen 1:n arkisin kello 15.10 – 15.55 lähetettävä Välilevyjä-ohjelma, jota juontavat vuoropäivin Kare Eskola, Riikka Holopainen ja Olli Virtaperko. Olen voinut kuunnella viimeksi mainitun tekemiä ohjelmia pienin erikoisjärjestelyin oikein urakalla, ja uskallan suositella niitä jokaiselle musiikista ja elämästä kiinnostuneelle.

Olli Virtaperko on säveltäjä, joka osaa myös kirjoittaa ja puhua. Mikä tärkeintä, hän takaa ohjelmiensa olevan ”soittolistavapaita”. Välilevyissä soi mitä erilaisin musiikki iskelmästä moderniin taidemusiikkiin, mutta aina perustellusta syystä ja kulloisenkin teeman puitteissa. Useimmat valinnat ovat vähemmän tuttujen sävelpuiden hedelmiä, mutta varmaa on, ettei seuraavaksi soivaa pysty koskaan arvaamaan.

Olli Virtaperko on puhunut voimakkaasti soittolista-ajattelua vastaan, muistuttaen sen olevan karua todellisuutta myös taidemusiikin puolella. Muutamat suositut nimet ja tuttu kantaohjelmisto hallitsevat kanavia, vaikka tarjolla on nykyään aivan tolkuttoman laaja valikoima vaihtoehtoja. Virtaperkolla on oma näkemyksensä siitä, keitä on soitettu liikaa (ainakin Mozart ja Šostakovitš) ja mitä haittaa siitä on. Suomessa Sibeliuksen tarjonta on vuodesta toiseen massiivista, minkä seurauksena useimmat muut niin vanhemmat kuin uudemmatkin kotimaiset säveltäjät saavat vastaavasti vähemmän tilaisuuksia tulla kuulluiksi.

Asialla on kirjastoulottuvuutensakin. Meidän tapamme tarjota musiikkia poikkeaa olennaisesti radion hetkeen sidotusta toimittajavallasta ja nollasummapelistä (tunti Sibeliusta tarkoittaa miinus tunti muita suomalaisia säveltäjiä). Silti voi perustellusti kysyä, kuinka vapaita olemme eräänlaisesta soittolista-ajattelusta, joka ilmenee tutun suosimisena tuntemattoman kustannuksella. Varsinkin kun rahat ovat vähissä ja tiukalla, valinta kohdistunee todennäköisimmin Bachiin kuin Conlon Nancarrowiin.

Olen pitänyt musiikkikirjaston upeimpana ideana sitä, että asiakas voi lähteä kotiinsa mukanaan musiikkia, josta ei tiennyt aikaisemmin yhtään mitään. Voihan näin käydä radionkin äärellä, mutta se vaatii aika sitkeää istumista korvat auki. Ja tietysti Virtaperkon & Co kaltaisia rohkeita toimittajia. Kirjastossa uuden ja yllättävän löytäminen on helppoa, jos kokoelma on ratkaisevasti enemmän kuin suosikkilistojen ja musiikin vakiintuneen kaanonin perusteella voisi odottaa.

Riittääkö meillä kirjastoammattilaisilla osaamista myös tämän uuden ja yllättävän tarjoamiseksi? Ei välttämättä, jos kokoelma on pieni ja sivutoimisesti valittu. Vaikka kuinka rakkaudella rakennettuna ei parin tuhannen äänitteen valikoima pysty tyydyttämään musiikin harrastajien monenlaisia tarpeita. Siksi on arvokasta, että kirjastot tekevät kokoelmayhteistyötä ja tarjoavat asiakkailleen useamman kunnan kootut valikoimat. Pääkaupunkiseudun kirjastoilla on erikseenkin aika isot musiikkikokoelmat, mutta yhdessä ne pystyvät tarjoamaan tällä hetkellä noin 84000 CD- ja 30000 LP- ja kasettinimekkeen valikoiman. Siihen mahtuu aika paljon uutta ja yllättävääkin.

Radion ohjelmat tulevat ulos silloin kun tulevat. Kirjaston musiikkivalikoima palvelee lainaavaa asiakasta pitkin päivää, ei kuitenkaan ympäri vuorokauden. Aineistoa voi kuitenkin tilata ja myös kaukolainata, kun musiikki on toisen kirjastokimpan puolella maukkaampaa. Silti se unelma ja radiosoittolistan täydellinen antiteesi on 24 tuntia vuorokaudessa saatavilla oleva kaiken musiikin kokoelma. Sellainen olisi mahdollista avoimessa verkossa ilman talouden ja tekijänoikeuden realiteetteja. Sitä kohti voi silti pinnistellä pitämällä kiinni kohtuullisista määrärahoista, rohkeasta valintapolitiikasta ja musiikin hyvästä saatavuudesta. Uusimman musiikin kohdalla tehtävä alkaa muuttua kirjastoille vaikeaksi, mutta se jo purkitettu musiikki, se on meidän vastuullamme myös tulevaisuudessa. Se kannattaa jatkossakin pitää taatusti soittolistavapaana vyöhykkeenä.

9. maaliskuuta 2007 9:31

Ehkä näiden eduskuntavaalien erikoisin mainos löytyi tämän aamun Metro-lehden takasivulta. Kokosivun mainos nostaa nimen ja ehdokasnumeron kera, mutta puoluekantaa mainitsematta esiin ne ehdokkaat, jotka 5.10.2005 vastustivat tekijänoikeuslain uudistusta ja ne kansanedustajat Matti Ahteesta Ben Zyskowicziin, jotka "hyväksyisivät lapsesi lähettämisen vankilaan jopa kahdeksi vuodeksi, koska hän haluaa jakaa musiikkikokemuksensa kavereidensa kanssa".

Mainoksen takana on lexkarpela.info -sivusto, joka pitää itse lain epäkohtien lisäksi esillä myös lainvalmistelussa havaitsemiaan epäkohtia. Uutta vaalimainoksessa on täydellinen omistautuminen yhdelle asialle. Mainos yllyttää lukijoita äänestämään niitä, jotka äänestivät "Lex Karpelaa" vastaan.

Mainos kertoo siitä, että poliittinen kulttuurimme on muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä ajatuskin siitä, että tavalliset kansalaiset pullikoivat eduskunnan säätämää lakia vastaan tällä tavalla, olisi ollut outo. Verkkomaailman uusien lainalaisuuksien ansiosta jo syksyllä 2005 ärhäkkänä esiintynyt eduskunnan ulkopuolinen oppositio elää hyvin ja näkyvästi.

Tässä vedotaan myös suoraan niihin sukupolviin, jotka eivät ilmiselvästi jaa ns. suuriin ikäluokkiin kuuluvan hallintoeliitin arvomaailmaa. Lakia vastaan äänestäneet eivät luultavasti kaikki jaa lexkarpela.info-sivuston ja nuorten arvoja, mutta se onkin toinen asia. Äänestävä nuori osannee arvioida ehdokkaiden muutkin arvot yhdessä tämän suosituksen kanssa.

Mainoksessa muistutetaan nuorisotutkimuksesta, jonka mukaan yli puolet 15-25 -vuotiaista on ladannut elokuvia verkon kautta - käytännössä laittomasti. Musiikin puolella luvut lienevät ainakin samaa luokkaa. Vastakkain on selkeästi kaksi erilaista maailmaa, nuorten ja vanhojen.

Mielenkiintoisena lisätietona ja sananvapauden ajankuvana voi mainita, että Helsingin Sanomain ilmoitusmyynti kieltäytyi antamasta mainokselle maksettua palstatilaa Nyt-liitteestä, koska yllä siteeraamani iskulause oli lehden mukaan "hyvän maun vastainen". Ilta-Sanomien veriset ja häikäilemättömät lööpit lienevät konsernin näkökulmasta sitä oikeaa hyvää makua?

En itse jaksa uskoa, että vielä näissä vaaleissa kukaan putoaa tai nousee tekijänoikeusnäkemyksensä perusteella. Ehdokkaiden ja varsinkin valittujen kannattaisi silti miettiä, miten maailma on muuttunut. Jos tuo nuoriso vaivautuu joukolla äänestämään, perinteiset kuviot saattavat horjua lyhyelläkin aikavälillä. Musiikki on nuorille vakava asia, joillekin tärkein kaikista. Näilläkin nuorilla on äänioikeus.

http://lexkarpela.info (täältä löytyy myös Metro-lehden mainos, jos ei sitä muuten saa luettavakseen). Ja saman tie voi lukaista myös tämän nuoremman sukupolven ajatuksia musiikista ja sen levittämisestä esimerkiksi täältä http://www.levyvirasto.net/catalog/poll.php?aani=aani1.

28. helmikuuta 2007 0:04

Meillä ei ole Suomessa billgatessponsoreita, mutta sentään Kulttuurirahastossa on havaittu kirjastojen aineistomäärärahojen riittämättömyys. Kolmella ja puolella miljoonalla eurolla on tarkoitus hankkia kirjastoihin kolmessa vuodessa ylimääräiset 700000 (seitsemänsataatuhatta) kotimaista kirjaa.

Siis kirjaa, ei tärkeitä ja arvokkaita sisältöjä noin ylimalkaisesti. "Haluamme tukea kirjastoja niiden ydintehtävässä, kirjallisuuden tarjoamisessa", perustelee Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava sangen ... hm, omaperäisesti ja tuoreesti.

En tiedä, keiden vaikutusvaltaisten toimijoiden ideoinnin tulosta nämä Kirjatalkoot ovat. Uskallan kuitenkin väittää, etteivät ideoijat tunne yleisten kirjastojen todellisuutta kovinkaan hyvin (tai ovat tahallaan yksisilmäisiä). Tavallisen kansalaisen näkökulmasta kirjojen saanti on kuitenkin jatkuvasti parhaiten järjestetty, varsinkin jos vertailukohtana ovat laajasti suositut elokuvat ja musiikki.

On ratkaisussa yksi kiitettävä ideakin. Tukea heruu vain sellaisille kirjastoille, jotka ovat valmiita satsaamaan myös omaa rahaansa. Jos haluaa Kulttuurirahastolta tonnin, on itse lisättävä hankintamäärärahaa kahdella tonnilla. Riskinä tietenkin on, että tuki valuu lopulta niille vähille kirjastoille, joilla menee nytkin hyvin. Arjavan uumoilema kansallinen kampanja voi hiipua siihen, etteivät päättäjät halua ostaa tonnia kahdella.

On toki hienoa, että kulttuurin tukemiseen tarkoitettu rahasto muistaa jossain vaiheessa myös kirjastoja. Vähemmän hienoa on, että rahaston edustajat ottavat näin tylysti kantaa siihen, mikä on kirjaston "ydintehtävä". Ajatus, että "kirjojen" hankkiminen on tämän päivän julkisessa kirjastossa "ydintehtävä" (siis kaikkea muuta ensisijaisempi), on yksinkertaisesti kestämätön ja vanhentunut. Lause sopisi paremmin suuren kirjakustantajan edustajan suuhun.

Musiikkikirjastoväki on tottunut - ei tosin omasta halustaan - jäämään sivustakatsojaksi, kun kirjaston arvoja on ulkopuolelta laitettu järjestykseen. Meille ei ole valitettavasti yllätys, kuinka kapeasti monet näkevät modernin kirjaston vain "kirjallisuuden" välittäjänä. Tottumuksesta ei kuitenkaan pidä seurata, että toistuvaan syrjimiseen alistutaan. Tässäkin tapauksessa voimme ääneen todeta, että tervetullut taloudellinen tuki kirjastoille jaetaan ihan väärin perustein ja ehdoin.

Kulttuurirahaston päätöksiin ei ole valitusoikeutta. Voisiko toivoa, että valistuneissa kirjastoissa rahaston lyhytnäköiseen ja setämäisesti sanelevaan rahanjakomalliin reagoidaan edes vähän ärtyneesti?

17. helmikuuta 2007 15:20

Kirjastoneuvos Vieno Wigell muistutti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa hienon kirjastolaitoksemme historiallisista taustatekijöistä. Wigell mainitse erityisesti valtion, kirjastolain ja kirjastopolitiikan.

Totta tosiaan, ja yhä edelleen esimerkiksi kirjastorakentaminen ja kirjastoautojen hankinta on pitkälle valtiovetoista toimintaa. Eikä se kunnille valtion varoista maksettava yleinen tukikaan ihan olematonta ole varsinkaan valtakunnan tasolla tarkastellen.

Miksi sitten yksikään tämän maan kirjastoalan johtajista tai päättäjistä ei ole ottanut kantaa valtionkirjastoideaan, jota olen jo tovin ehdotellut lähinnä Vesa Suomisen kannattamana ja Ilkka Konosen vastustamana? Onko valtion ratkaiseva tuki julkisille kirjastopalveluille unohtunut vai tarkoituksella unohdettu ideologisista syistä?

Tanskassa ja Ruotsissa valtiovalta osallistuu voimakkaasti kotimaisen musiikin promootioon mm. sponsoroimalla verkkomusiikin kirjastojakelua. Tanskalaisten satsaus kirjastojen keskitettyihin palveluihin on myös kadehdittavaa tasoa.

Onko valtion kirjastoroolin vähättely tai alasajo tarkoituksellista toimintaa? Voiko se johtua vain siitä, että "valtion" ohjaus halutaan nähdä poliittisin silmin jotenkin "vasemmistolaisena" yhteiskunnallisena ratkaisuna? Että kunnallinen päätäntävalta säilyttäen julkiset kirjastopalvelut pysyvät paremmin poliittisessa kontrollissa?

Eikö esimerkki tieteellisten kirjastojen puolelta yhtään vakuuta? Sillä puolella on yksi maksaja, valtio, jota ilman tuskin monikaan tieteellinen kirjasto pystyisi toimimaan (Björn Wahlroosin & Co puoleen voisi toki kääntyä, mutta tähänastinen historia ei anna aihetta optimismiin). Sillä puolella on myös yksi ja yhteinen kirjastojärjestelmä. Onko siitä ollut jotain haittaa? En ole kuullut, että tieteellisten kirjastojen järjestelmässä olisi lakkausuhkia ilmassa.

Monissa asioissa paikallinen asiantuntemus ja päätöksenteko turvaavat vähintäänkin kohtuulliset kirjastopalvelut. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin kuntia sulautetaan toisiinsa taloudellisista syistä. Elämme myös aikaa, jolloin paikallisesta kirja- tai levykaupasta haettava kirjastolainattava alkaa tulla pitkän historiansa loppusuoralle. Kun ruvetaan neuvottelemaan verkkopalveluiden saatavuudesta, 5 miljoonaa asukasta todennäköisesti painaa hiukan enemmän kuin 1500.

Valtiosta voi tulla byrokraattien ja häikäilemättömien päättäjien käsissä painajaismaisen kankea ja tehoton hirviö. Kirjastojen historian valossa valtio voi kuitenkin olla myös valoisa ja turvallinen viimeinen tuki, joka ei petä silloinkaan, kun paikallinen nurkkakuntaisuus vie hetkellisesti voiton ja heikentää kirjastopalveluita.

Eikö tällaista valtiota kannata kiittää? Eikö tällaisen valtion varaan voisi rakentaa sellaisia tärkeitä asioita, jotka tänä päivänä menevät vähän niin ja näin?

8. helmikuuta 2007 1:01

Jonkun kirjastoon hankkimani levyn välistä putosi Philipsin ja Sonyn yhdessä julkaisema esite "The Compact Disc was a good idea - This is even better". Esite pyrkii perustelemaan, miksi Super Audio CD (SACD) on paljon parempi kuin pelkkä CD.

Olen ollut skeptinen ja aika hapankin näiden CD:tä parempien tekniikoiden tulevaisuuden suhteen. Vaikka uutuus olisi objektiivisesti kuinka hyvä tahansa, se voi menestyä vain jos tuo hyvä voidaan kokea myös subjektiivisesti. En veikannut SACD:n loistavan tulevaisuuden puolesta.

Täällä se kuitenkin joukoissamme edelleen on, ei minään voittajana mutta silti elossa. Ainakin paremmin kuin kilpailijaksi uumoiltu DVD-Audio. Kuinka tässä näin kävi? Miksi massojen vähäinen kiinnostus ei ole lopettanut SACD-levyjen julkaisemista? Voivatko 4000 julkaistua SACD-nimekettä olla väärässä?

Selitys lienee siinä, että kolmesta teknisesti erilaisesta SACD-tyypistä markkinoille on yleistynyt se versio, joka sisältää myös normaalissa CD-soittimessa kuuluvan kaksikanavaisen perinneversion. Näitä ns. hybridilevyjä on julkaistu suhteellisen runsaasti ja monista musiikin lajeista.

Kehitys on malliesimerkki siitä, miten tekniikkaa sopeutuu tai sopeutetaan taloudellisiin reunaehtoihin. Äkkiseltään pienen varakkaan eliitin lelulta näyttävä tekninen ratkaisu saa runsaasti lisää elin- ja näyttöaikaa, kun se myydään yhdessä vanhan ja kaikille käyttökelpoisen kanssa.

Hybridiratkaisu on kirjastojen näkökulmasta todellinen helpotus. Hybridi-SACD:n voi huoletta ostaa kokoelmiin, koska SACD-soittimien omistajien lukumäärästä riippumatta sitä voivat kuunnella kaikki CD:n omistajat. Äänen laatu on sama kuin CD-levyissä yleensäkin, mutta sehän on useimmille riittävä, kuten on huomattu.

Hätäinen johtopäätös voisikin olla, että tästä se lähtee SACD:n nousu CD:n korvaajaksi. Itse en ole tätä mieltä ollenkaan. Luottamukseni SACD:n hienoon tulevaisuuteen ei ole kasvanut hybridilevyjen yleistymisenkään myötä.

SACD:n perusongelmat eivät nimittäin ole kadonneet minnekään hybridilevyjen myötä. Sillä vaikka tavallinen CD-kansalainen voi turvallisin mielin ostaa hybridi-SACD:n, siitä ei ole perinteistä CD:tä isompaa iloa. SACD-kerroksen toistamiseen kun tarvitaan edelleen uusi soitin. Markkinoille on kyllä tullut monitoimisoittimia, joilla voi toistaa myös SACD-kerroksen tällaisesta hybridilevystä.

Tällainen monitoimisoitinkin täytyy silti hankkia eli siirtymine SACD-leiriin edellyttää edelleen uuden laitteen hankkimista. Soittimien hinnat ovat toisaalta painuneet niin alhaisiksi, ettei asia pelkästään rahasta voi olla kiinni.

Selitys nihkeään menestykseen (SACD lanseerattiin jo 2000) löytyneekin siitä faktasta, ettei SACD:n tarjoamilla lisäarvoilla ole riittävästi kysyntää massamarkkinoilla. Kotiteatterivillityksen ja monikanavaisen toiston veturina on toiminut DVD-elokuva, ei suinkaan SACD. Ei ole näkyvissä tekijöitä, jotka muuttaisivat tätä perustilannetta radikaalisti.

Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka pitkään levy-yhtiöt laittavat rahaa tällaisen periaatteessa uuden laitteen ostamista edellyttävän järjestelmän lanseeraamiseen. Neljätuhatta nimekettä saattaa tuntua paljolta, mutta todellisuudessa se on aika vähän musiikin kokonaismarkkinoista. SACD joutuu myös kohtaamaan saman uhan kuin CD: musiikin verkkolevityksen.

Kun ihmisen korva ja mieli kuulevat melkein CD-laatuisen äänenkin yleensä erinomaisena, on vaikea keksiä syitä rahan ja vaivan panemiseen taas uuteen järjestelmään. Se voi olla insinöörille märän unen korvike, mutta keskimääräinen kuuntelija joutuisi ponnistelemaan keksiäkseen käyttöä SACD:n tarjoamille eduille. Ja miksi vaivautua, kun kodin äänentoistolaitteet eivät kuitenkaan ole laitekaupan demohuoneen hienon varustuksen veroisia eivätkä taloudellisista syistä tule koskaan olemaankaan.

Käyköhän tässäkin kuten Sonyn toiselle floppaajalle eli MiniDiscille. Se on edelleen hengissä, mutta käyttäjäjoukko on jäänyt pieneksi. Tällä hetkellä en ainakaan keksi ensimmäistäkään syytä siihen, että SACD nousisi edes CD:n rinnalle - hybrideistä huolimatta.

SACD-tekniikasta kiinnostuneille löytyy lisälukemista täältä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Super_Audio_CD

2. helmikuuta 2007 19:34

Jos ET ole kiinnostunut sananvapauden ja epäoikeudenmukaisen tekijänoikeuden pulmista, jätä lukeminen kesken. Tämä on nimittäin tavallista pidempi juttu eikä näennäisesti koskettele musiikkikirjastojen ydinasioita. Koskettelee se kuitenkin sitä ympäristöä, jossa toimimme.

Ehdotin toukokuussa 2005 juttua tekijänoikeudellisista hyvitysmaksuista MikroBitti-lehdelle, joka on perinteisesti ollut tietokoneista kiinnostuneiden tiukka lehti. Lehden lukijoita on vuosikausia ärsyttänyt maksaa ylihintaa tyhjistä CD-R ja DVD+R-levyistään, joita on käytetty lähinnä turvakopiointiin. Aikansa aikailtuaan lehti tarttui aiheeseen, kirjoitin sovittuna aikana 8000 merkin jutun ja toimittaja kuittasi. Sitten ei tapahtunutkaan yhtään mitään. Tammikuussa rupesin kyselemään, miksei juttua ole näkynyt lehdessä. Taas aikansa aikailtuaan lehden edustajat ilmoittivat, että julkaisemisessa on ”ongelma”. Se puolestaan selvisi vasta kun lähestyi etanapostilla päätoimittajaa.

”Ongelmaksi” osoittautui juttuni käsittelytapa, tarkemmin sanoen se, etten ollut ”objektiivinen” eli tarkastellut asiaa myös toiselta kantilta. En tietenkään käsitellyt, minähän esitin ehdotuksen, joka perustui nykyisen tilanteen kritiikkiin. En suostunut muuttamaan näkökulmaani ”objektiiviseksi” julkaisemisen peruuntumisen hinnallakaan. Emme löytäneet yhteistä kieltä. Lehden toimituspäällikkö myös kieltäytyi lähettämästä minulle kirjallista vahvistusta siitä, että lehti ei juttuani julkaise. En tiedä miksi.

Jokainen lehti päättää, mitä julkaisee. Mutta sananvapauden ongelmaksi asia muuttuu, kun lehti jättää sovitun jutun hyllylle hiiskumatta mitään kirjoittajalle ja vetoamalla puoli vuotta myöhemmin ”näkökulmaongelmiin”. Miksi niistä ei mainittu heti jutun vastaanottamisen yhteydessä? Siksikö, että jutun aihe osoittautui epämieluisaksi MikroBitti-lehden nykyisin omistavan SanomaWSOY-konsernin näkökulmasta? Hyvään journalistiseen tapaan tuskin kuuluu vaieta sovitun jutun ongelmista, ellei sitten tarkoitus ole haudata koko asiaa.

En halua dramatisoida asiaa liikaa. Pidän kuitenkin hälyttävänä, että jälleen on yksi kriittinen kanava umpeutumassa. MikroBitti-lehti on jo muuttumassa tietokonealan ammattilehdestä yleisviihdelehdeksi levyarvosteluineen ja muine hömppäosastoineen. Jos lehti ei myöskään uskalla julkaista oikeudenhaltijoiden intresseihin kriittisesti suhtautuvia puheenvuoroja, tilanne on surkea ainakin sananvapauden kannalta. Vapaudella kun on merkitystä vain jos sitä voi käyttää.

Jotta lukija voi itse arvioida, olisiko kenenkään oikeasti pitänyt pelätä juttuni julkaisemista MikroBitin kaltaisessa lehdessä, teksti on seuraavassa vain otsikkoon valikoituneen artistin osalta hiukan muutettuna. Kun tuli näitä yllättäviä kuolemantapauksia.

- - - - - - - - - - - - - - -

Miksi minun pitää maksaa Jukka Kuoppamäelle hyvitystä lomakuvieni turvakopioinnista?

Olen vuosikausia tukenut pohjoismaista hyvitysmaksujärjestelyä, koska se on tuntunut jotenkin tolkulliselta tavalta sovitella tekijöiden ja kopioivien kansalaisten eturistiriitoja. Syksyllä 2005 päättynyt tekijänoikeuslain uudistuskierros sai minut muuttamaan näkemystäni. Jo ennestään vähän epäoikeudenmukaista lakia rukattiin kovalla kädellä erittäin epäoikeudenmukaiseksi. Kun eduskunta oli lyönyt uuden lain sanamuodot kiinni, minun tukeni nykyiselle järjestelylle loppui. Oheisessa kirjoituksessa ehdotan uudistusta, jolla lakiin voidaan palauttaa järki ja hyvitysmaksut saadaan oikeudenmukaisiksi.


Epäoikeudenmukainen nykyjärjestelmä

Suomessa kerätään tekijänoikeudellista hyvitysmaksua, koska lain mukaan kansalaisilla on oikeus tehdä kopioita suojatuista teoksista yksityiseen käyttöön. Maksulla ei ole yhteyttä todelliseen kappaleenvalmistukseen, sitä peritään kopioinnin mahdollisuudesta. Aiemmin kasettimaksun nimellä liikkunut hyvitys lisätään tallenteiden hintaan. Maksu on sitä suurempi, mitä enemmän muistikapasiteettia välineessä on. Alkuperäisistä c-kaseteista ja VHS-videokaseteista on maksupohjaa ehditty laajentaa kaikkiin digitaalisiin nauhoihin ja levyihin sekä mp3-soittimien ja digiboksien muisteihin.

Hyvitysmaksun keräystapa ei ole oikeudenmukainen tai oikeuspoliittisesti kestävä. Alusta alkaen maksu on epäoikeudenmukaisesti kohdistunut myös tekijänoikeudellisesti vapaaseen kopiointiin (omaa laulua c-kasetille, omat digikuvat ja kotivideot DVD-levylle). Vuoden 2006 alusta oikeuspoliittinen uskottavuus heikkeni merkittävästi, kun laillisen yksityisen kopioinnin aluetta kavennettiin jyrkästi (vaatimus kopioinnin lähteen laillisuudesta ja kopionsuojauksen kiertämisen kielto). Tällä hetkellä hyvitysmaksua joutuu maksamaan, vaikka kopiota ei saa tai voi tehdä.

Vaatimukset hyvitysmaksun kohtuullistamisesta ovat kaikuneet opetusministeriössä kuuroille korville. Lakiinkin kirjatut lupaukset seurata tilannetta suhteessa kansalaisten todelliseen mahdollisuuteen valmistaa kopioita henkilökohtaiseen käyttöön ovat poliittista kosmetiikkaa, joka ei edes hipaise käytännön perusepäoikeudenmukaisuutta. Oikeudenhaltijapuolella nykyiseen järjestelmään ollaan pääosin tyytyväisiä, koska hyvitysraha virtaa automaattisesti ja laajalta pohjalta. Opetusministeriöhän on täyttänyt järjestöjen kaikki toiveet uusista hyvitysmaksun lähteistä, vain tietokoneiden perusmuisti on vielä verottamatta.

Hyvitysmaksu perustuu EU:n direktiiveihin, mutta tällaiset ”kasettimaksut” eivät ole vallitseva käytäntö edes kaikissa EU-maissa. Joissakin maissa maksut peritään ja tilitetään suoraan ilman tallenteisiin liitettyjä yleismaksuja. Hyvitysmaksuja kritisoidaankin pääasiassa siitä, ettei raha kulkeudu kokonaan oikeudenhaltijoille, vaan sitä käytetään milloin mihinkin yleishyödylliseen tarkoitukseen. Myös Suomessa pieni osa hyvitysmaksusta osoitetaan mm. uuden tuotannon tukemiseen.


Uusi lähestymistapa tarpeen

Suomalaisen hyvitysmaksujärjestelmän ilmeiset epäoikeudenmukaisuudet on mahdollista korjata ja turvata maksujen tilittäminen niille oikeudenhaltijoille, joiden teoksia on todellisuudessa kopioitu. Lopetetaan muisti- ja tallennusvälineiden ja –laitteiden verottaminen ja lisätään hyvitysmaksu sellaisten tallenteiden ja tiedostojen hintaan, joiden kopiointia yksityiseen käyttöön ei ole suojausjärjestelmällä estetty.

Luopuminen tallennevälineiden hintaan sisältyvästä hyvitysmaksusta olisi oikeudenmukainen sen käytön osalta, jolla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä, kuten omien digikuvien turvakopiointi DVD:lle. Se olisi oikeudenmukainen myös suojausjärjestelmien osalta, koska oikeudenhaltija päättäisi itse, estääkö kopioinnin ja luopuu samalla hyvitysmaksusta vai salliiko kopioinnin ja ottaa hyvitysmaksun. Nykyinen järjestelmä, jossa kopioinnin estämälläkin saa hyvitysmaksua, on sen sijaan oikeuspoliittisesti täysin kestämätön.

Ehdottamassani järjestelyssä annetaan asiakkaan valita, ostaako hän itselleen kopiosuojatun ja halvemman tiedoston vai hiukan kalliimman, hyvitysmaksun sisältävän tiedoston, jonka saa kopioida lain 12§:n mukaisesti. Valinnanvapaus olisi sekä kaupallisesti että oikeuspoliittisesti järkevä ratkaisu. Se olisi perusteltua myös digitaalisten muistien teknisen kehityksen valossa. Kaikki potentiaaliset yksityisen kopioinnin välineet kattava määritelmä on pian mahdoton, ellei sitten haluta yksiselitteisesti verottaa kaikkia digitaalisia muisteja. Sitä ei opetusministeriökään ole tohtinut esittää, tietäen hyvin suurten laitevalmistajien odotettavissa olevan reaktion.


Uuden järjestelmän hyvät ja huonot puolet

Ehdotuksen odotettavissa olevat ongelmat ja vastustus ovat asenteellisia. Saavutetusta edusta (lain takaama varma rahavirta ja ylimääräinen tulo digikuvaajilta) on aina vaikea luopua. Pelko rahantulon pienentymisestä ei kuitenkaan ole välttämättä oikeutettua, yhtä hyvin ratkaisu voi johtaa hyvitystulojen kasvuun. Tätä ei kukaan voi etukäteen tietää. Toisaalta voidaan ihmetellä, miksi saavutettuun, mutta selvästi epäoikeudenmukaiseen etuun saisi kukaan loputtomasti tarrautua?

Ehdotus ei sisällä mitään tieto- tai lakiteknisesti ylivoimaista. Fyysisten tallenteiden maailmassakaan kahden rinnakkaisen tuotteen tarjonta ei ole ongelma. Huomattava osa uudesta popmusiikista julkaistaan kahtena tai jopa kolmena eri versiona (perusversio, bonuksia, DVD-liitteellä). Kopiosuojauksen mukanaolo tai puuttuminen ei olisi tuotannollisesti monimutkainen asia, vaikka toki lisäisi hiukan työtä. Verkon kautta levitettävissä tiedostoissa tätäkään ongelmaa ei olisi.

Tekijä- ja levy-yhtiöpuolella ollaan todennäköisesti kiinnostuneita ratkaisusta, jossa hyvitysmaksu palautuu täsmällisesti ja välittömästi ilman valtiovallan tai tekijänoikeusjärjestöjen väliintuloa. Toisaalta musiikkikulttuuria saattaa vakavasti näivettää yhteisiin tarkoituksiin ja tukirahastoihin nyt ohjattavan rahan katoaminen. Siksi hyvitysmaksulain muutokseen tulee lisätä kohta, joka takaa nykyisentasoisen tukirahoituksen (ESEK, LUSES) suoraan valtion varoista.

Hyvitysmaksujen kerääminen sisältötuotteen ostovaiheessa edellyttää tilitysjärjestelmien muuttamista. Täytyy rakentaa järjestelmä, jossa vähittäismyyjä tilittää levy-yhtiölle tai muulle edunsaajalle hyvitysmaksut määrätyin väliajoin. Missä määrin tässä nojauduttaisiin nykyisiin järjestelyihin, on oikeudenhaltijapuolen ja valtiovallan keskinäisten neuvottelujen asia. Tärkeintä olisi, että välittömän hyvitysmaksun kerääminen näkyisi myös saajapuolella nopeutena.

Yhden merkittävän riskin ehdottamani uudistus aiheuttaa. Hyvitykseen oikeutettujen teoskappaleiden lukumääräiseen myyntiin perustuva maksu suosii tekijöitä ja esittäjiä, joiden tuotteilla on suurin menekki. On mahdollista, että marginaalisimmat edunsaajat saisivat näitä suoria hyvityksiä selvästi vähemmän kun nyt saavat harkinnanvaraista tukea. Tämä on huolestuttava mahdollisuus niin kulttuuri- kuin sosiaalipoliittisestikin. Uudistukseen tulisi tästä syystä liittää jonkinlainen siirtymäajan säännöstö tai pysyvä korvaava apurahasysteemi.

Varauksettomasti ehdotusta tukevat uskoakseni sekä tallenne- että laitevalmistajat, joille hyvitysmaksu merkitsee huonoa kilpailutilannetta niiden EU-maiden kanssa, jotka voivat myydä samaa tavaraa halvemmalla. Myös verkkopalveluista elävien kannattaa ehdotusta kannattaa, onhan se omiaan lisäämään laillista liikennettä internetissä.


Tekijänoikeuden hyvitysmaksu uusiksi – vielä kerran ja oikein yksinkertaisesti

1. Hyvitysmaksu pois tallenteista ja muistivälineistä, joiden hinnat näin halpenevat.
2. Levy-yhtiöille ja muille sisältötuottajille oikeus/velvollisuus tuoda markkinoilla kaksoishinnoiteltuja tuotteita, joista halvempi sisältää kopiosuojauksen, kalliimmasta saa tehdä laillisen kopion yksityiseen käyttöön. Maksu kohdistuu vain todelliseen kopiointiin ja tuloutetaan suoraan sille, jonka teoksia kopioidaan.

31. tammikuuta 2007 1:28

Tässä on vuosien mittaan aika taajaan räksytetty CD-levyjen korkeista hinnoista. Varsinkin silloin, kun levyteollisuus marisee piraattilevyjä ostavien suomalaisten epäisänmaallisuudesta.

Aina on vastaus ollut sama: ei niitä hintoja voi mitenkään laskea, tuskin näilläkään pysyy teollisuus pystyssä ja palkolliset hengissä. Ei siinä ole auttanut edes Elon laskuoppi, jonka mukaan 1000 kertaa 10 euroa on enemmän kuin 300 kertaa 22 euroa.

Nyt on matikan perusteiden opinnoissa ilmeisesti edistytty. Suomessa isolla äänellä ja näkyvyydellä lanseerattu CD-levyjen alennusmyynti on ollut niin huima menestys, että sitä tilinpäätöksen viimeistä riviä vaanineen kamreerinkin on ollut pakko myöntää, että levythän myyvät hirveän paljon paremmin, kun ne ovat vähän halvempia.

En sano, vaikka mieli tekisi, että enkös minä ole tätä jo vuosikausia toitottanut. Sen sijaan sanon, että parempi viime hetkellä kuin ei koskaan. Ilmeisesti ÄKT:ssä on laskettu, että verkkomyynnin alettua kunnolla imeä rahaa kuluttajilta, voidaan rautaista kuristusta CD:n hinnan ympärillä hiukan helpottaa. Että päästään niistä hirveistä varastoista edes jollain hinnalla eroon.

Minulle kelpaavat kaikki perustelut, kunhan CD-levyn hinta hilautuu kohti sitä maagista "oikeaa hintaa". Meillä ja maailmallahan on vuosikymmeniä vallinnut se väärä käsitys, että CD:n oikea hinta määrätään levy-yhtiön talousosastolla.

CD:n oikea hinta on se rahasumma, jonka kuluttaja haluaa maksaa ja jolla bisnes pyörii. Ei musiikin kuluttajallakaan ole mitään velvollisuutta tehdä levy-yhtiön osakkeenomistajista ökyrikkaita. Riittää, että molemmat - siis molemmat - ovat tyytyväisiä.

Muuten olen sitä mieltä, että levyalen verkkosivu osoitteessa www.levyale.fi on todella surkeasti toteutettu. Kyllä sieltä ne levyt löytyvät, mutta mihin ihmeeseen se hintatieto on taas kadonnut. Yleensähän alessa hinta on isolla...

23. tammikuuta 2007 21:56

Jäämme ainakin tällä erää vaille pianisti Olli Mustosen elämänvaiheita ja taiteilijapersoonaa valottavaa monografiaa. Jos Pekkoihin Suhonen ja Tarkka on uskominen, vahinko on ainakin meidän lukijoiden.

Suomessa on 2000-luvulla julkaistu runsaasti musiikkiin liittyvää kirjallisuutta. Toki paljon pop-tähtien elämäkertakäännöksiä, mutta myös perusteellisempia katsauksia ja jokunen tutkimuskin. Mustos-monografia ei ole silti ensimmäinen, joka jää ilmestymättä. Tätä ei sentään hirveästi ehditty mainostaa etukäteen.

Lehdistön kuvaileman prosessin äärellä jää lähinnä ihmettelemään, miten huonoa voi osapuolten välinen kommunikaatio olla kaikista moderneista välineistä huolimatta. Kustantaja Otava on selvästikin laskelmoinut sen varaan, että aikansa tuittuiltuaan Olli Mustonen sopeutuu tilanteeseen ja kustantaja saa takuuvarman joulukirjan markkinoille. Otavassa on pitkän ajan kokemusta kirjailijoista, jotka routa on ajanut kiltisti takaisin kustantajan tykö.

Olli Mustonen ei kuitenkaan ole kirjailija vaan luova esiintyvä taiteilija, joka tarkastelee kirjaa aivan eri näkökulmasta kuin Otava tai lukijat Pekat mukaan lukien. Hän ei halunnut tehdä pelkästään myyvää tuotetta vaan jotain muutakin. Mitä, se selviää ehkä joskus myöhemmin. Tai sitten ei.

Valitettavin on Matti Suurpään tilanne. Vaikka hänellä kustannusalan konkarina varmasti on paremmat pehmusteet kuin tietokirjailijoilla keskimäärin, näin jyrkkä kohdehenkilön torjunta on varmasti ikävää kuin mikä. Pekkojen kehut ja tuki lämmittävät, mutta hyvä ja mielenkiintoinen kirja jäi julkaisematta.

Voidaan kysyä, mitä järkeä on tehdä biografinen teos taiteilijasta, joka kaikesta päätellen on urallaan vielä kaukana huipustaan. Ehkä kirja olisikin ollut enemmän Olli Mustosen puhetta musiikista ja muista tärkeistä asioista. Nyt emme saa tietää.

On varmasti järkevää haastatella säveltäjiä ja muusikoita heidän vielä eläessään. Mutta ehkä se kirja kannattaa kirjoittaa vasta kun kohde ei voi enää repiä sopimuspapereita eikä muuttaa olennaisesti uransa vaiheita.

16. tammikuuta 2007 20:33

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus uutisoi näyttävästi tutkimuksesta, jonka mukaan nuorten asenteet eivät ole muuttuneet, vaikka aiempaa tiukempi tekijänoikeuslaki on ollut voimassa jo vuoden. Minä olisin ollut huuli pyöreänä, jos olisivat muuttuneet. KRP:n tietotekniikkarikosyksikön pomo Vesa Iso-Kuortti onkin fiksusti todennut: ”Maalaisjärki sanoo, ettei sellaista lakia ole hirveän järkevää säätää, jota ei noudateta ja jota on vaikea valvoa.” Harmillista, ettei Iso-Kuortti istu eduskunnassa.

Ovatko suomalaiset nuoret rikolliseen elämäntapaansa juurtuneita luusereita, jotka TTVK:n valvonnassa pikkuhiljaa yritetään kuntouttaa lailliseen elämänmenoon? Eivät tietenkään, koko kysymys on väärin asetettu. Mutta voiko olla totta, että kaikki hirveä vaiva on nähty tekijänoikeuslain muuttamisessa vain sen takia, että ”Laki on signaali lainsäätäjiltä” (Jukka Liedes)? Miksi meillä ja maailmalla yritetään ihmiskunnan valtavaa enemmistöä runnoa näin järjettömiin pakkorakoihin?

Eräs vastaus piilee nykyään jo pahasti homeenmakuisessa ideassa, joka 1990-luvulla otettiin tekijänoikeusteollisuuden päätavoitteeksi (kyllä, minä olin kärpäsenä katossa kuulemassa, kuinka se tapahtui!). Tavoitteen nimi on ”pay-per-use”, suomeksi suunnilleen ”maksa-aina-kun-käytät”. Neronleimauksen pontimena oli lopettaa se sietämätön kierrätys, jota levyn tai elokuvan tallenteella ostaneet kansalaiset saattoivat kotonaan täysin ilmaiseksi harrastaa.

Globaali pay-per-use –maailma piti toteuttaa lakien ja tekniikan yhteissoittona, jonka tuloksena pennoset rullaavat oikeudenhaltijalle aina kun joku lukee, kuuntelee tai katselee jotain. Lakiosuus onkin edennyt: kopiosuojausten salliminen ja suojausten kierron kriminalisointi tähtäävät tilanteeseen, jossa kuluttaja joutuu ostamaan verkon kautta käyttöoikeuksia, jos haluaa jotain kuunnella tai katsella. Windows Vistaan upotettu supersuojaus jatkaa tätä linjaa ennen näkemättömällä voimalla ja röyhkeydellä. Iso veli aikoo väkisinkin istua telkkarinsohvalle kutsumattomana kuokkavieraana.

Idean romuttajaksi on kuitenkin osoittautunut se sama tietoverkko, jonka avulla ikuisen ja kattavan rahastuksen piti toteutua. Vertaisverkot, salamannopeasti leviävät murto-ohjelmat ja ennen muuta uusi internet-kulttuuri ovat tehneet pay-per-use –ideasta aika kuolleen. Kyllä se voi soveltua laiskalle keski-ikäiselle sohvaperunalle, mutta ei enää aktiiviselle teini-ikäiselle musiikin tai elokuvan harrastajalle.

Kun nykyiset aikuiset päivittelevät nuorten asenteita, oikea katseen suunta olisi kylppärin peili. Sieltä se toljottaa se typerys, jonka näköalattomuus, ahneus ja vallanhimo ovat nuorten asenteisiin syyllisiä. Nuoret kun ovat niin fiksuja, ettei heille voi myydä yhtälöä ”maksa enemmän, käytä vähemmän”. Siksi verkossa menestyvät parhaiten ne kauppiaat, joilla on vähiten estoja, rajoituksia ja kieltoja. Siksi verkossa eivät menesty ollenkaan ne, jotka haluaisivat päästä valvomaan yksityiselämäämme ja rahastamaan jokaisesta liikahduksestamme.

Meistä keski-ikäisistä kuluttajista ei ole vastusta tekijänoikeusteollisuudelle. Mukavuudenhalumme ja seurausten pelkomme saa meidät alistumaan mitä naurettavimmille ja loukkaavimmille säädöksille, vaikka järkemme ehkä vikiseekin, ettei tämä nyt oikein kohtuulliselta tunnu. Me (ärsytänpä vähän lisää) suuret ikäluokat emme vaivaudu puolustamaan perustavia kansalaisoikeuksiamme, koska meillä nyt sattuu olemaan sen verran rahaa, että tekijänoikeusteollisuus voidaan ostaa pois kimpustamme ainakin tilapäisesti.

Onneksi meillä on nämä nuoret. Heille verkko on luonnollinen toimintaympäristö, jossa ei siedetä kohtuutonta kuppausta sen paremmin kuin sen ulkopuolellakaan. Laittomiksi säädetyt aktiviteetit ovat pitäneet huolen siitä, että laillisia palveluita on lopultakin ruvettu – pakon edessä – rakentamaan. Senkin homman aloitti tietokoneiden rakentaja, eivät levy-yhtiöt. Verkkoaktiiviset nuoret pitävät huolen siitä, ettei homehtunut pay-per-use –ideologia koskaan tule voittamaan. Me keski-ikäiset emme ymmärrä olla kiitollisia, mutta sehän nyt ei ole mitään uutta.

9. tammikuuta 2007 23:18

Kirjastopoliittinen yhdistys – kyllä vain lapsikullat, sellainenkin on Suomessa toiminut! – järjesti lokakuussa 1988 20-vuotisseminaarinsa otsikolla Vuonna 2009. Seminaarista koottiin samanniminen kirja, johon on kirjattu sanatarkasti paikalle kokoontuneen kirjastoväen aatoksia tulevaisuudesta. Otin kirjan taas käteeni, kun Berndtsonin Maija Tikkurilan musiikkivarastossa vieraillessaan heitti esiin ajatuksen Turuntien motellin tapaamisen uusimisesta.

Voiko tulevaisuutta suunnitella ja ennakoida? Vuonna 1988 meillä oli ainakin hirveästi ajatuksia ja intoa, elettiinhän taloudellisen nousukauden huippuvuosia ja 1990-luvun laman iskut olivat vielä näkemättä ja kokematta. Itse asiassa kirja tietämättään todistaa aika järkyttävälläkin tavalla, kuinka monella tavalla ammattikunnan innolta sittemmin on taittunut kärki laman ja kvartaalitalouden puristuksessa.

Tarkoitukseni ei ole referoida 20 vuoden takaisia ajatuksiamme, kirjan saa edelleen kirjastosta lainaksi. Yritän kuitenkin arvioida mahdollisuuksiamme ruveta pohtimaan, miten asiat ovat tai niiden tulisi olla 2029. Vaikka idea tulevaisuusseminaarin uusimisesta 20 vuoden välein on varmasti toteuttamiskelpoinen, sietää uusinnan edellytyksiä hiukan pohtia.

Maailma oli 1988 kovin toisenlainen muutenkin kuin taloudellisesti. Suomi ei ollut EU:n jäsen, Neuvostoliitto vielä pystyssä vaikka henkitoreissaan. Meillä ei ollut internetiä, vaikka kirjastot jo verkkomaailman syrjässä olivatkin. Meillä ei ollut myöskään kansankännykkää, vaikka jyhkeät NMT-luurit jo sojottivat prameissa mainoskuvissa. Kirjastojen toimintojen tietokoneistaminen ja automaatio olivat jo käynnistyneet, mutta enimmäkseen vielä opeteltiin yliopistokirjastoissakin.

Kirjastot olivat 20 vuotta sitten varsin hyvin kiinni tapahtumassa olleen mullistuksen aallossa. Ymmärsimme ”tietoverkon” tärkeyden osaamatta vielä kuvitella, millaiseksi se internetin myötä kehittyy. ”Ehkä kymmenen vuoden kuluttua on tietoverkolla odotettavissa tuollainen puhelimen nykyinen levinneisyys…”, arvelin itse optimistisesti, mutta Irmeli Hovi toppuutteli ”Tuskin vielä niin pian…”. Sitä en uskalla arvata, oliko tuolloisilla mietteillä mitään vaikutusta tehtyihin ratkaisuihin. Ainakin olimme henkisesti jotenkin valmiina, kun WWW seuraavana vuonna keksittiin.

Olemmeko kahdessa vuosikymmenessä kypsyneet näkemään lähitulevaisuuteen entistäkin paremmin? Vai onko katseemme painunut ja tavoite laskeutunut tasolle ”kunhan nyt tämän vuoden loppuun selvitään”? 1980-luvun lopulla meillä oli runsaasti ideoita siitä, miten kirjastopalvelut pysyvät mielekkäinä ja tarpeellisina muuttuvassa ympäristössä (valtionhallintokaan ei ollut vielä omaksunut lamaannuttavaa yleiskäsitettä ”tietoyhteiskunta”). Ja aika hyvinhän tässä on pelissä pysyttykin, itse asiassa. Toistaiseksi.

Itse näen niin läheisen kuin hiukan kaukaisemmankin kirjastotulevaisuuden haasteista kaksi ylitse muiden. Ensimmäinen – kahdesta pahempi – liittyy sisältöjen oikeudelliseen hallintaan eli käyttö- ja levitysoikeuksiin, toinen – toivottavasti pienempi paha – asiantuntijuutemme uusiutumiskykyyn. En yritä tässä tilassa täsmentää näitä haasteita monisanaisesti, vaan koetan tiivistää ne kahdeksi kysymykseksi ennen muuta itselleni, ehkä jollekulle muullekin.

Mitä toimintaoikeuksia taloudelliset ja poliittiset päättäjät haluavat jättää kirjastopalveluiden toimialalle?

Minkälaisen palvelun asiantuntemukselle tulevaisuudessa on kysyntää ja meillä tarjontaa?

4. tammikuuta 2007 21:04

Microsoftin uusin käyttöjärjestelmä Vista voi olla käyttiksenä parempi kuin entiset, mutta yksilön vapauksien ja yksityisyyden näkökulmasta tulossa on orwellimainen painajainen. Takapiruna - kuinkas muuten - oikeudenhaltijoiden pyrkimys sataprosenttiseen käytön hallintaan.

Riippumattomat tutkijat ovat löytäneet Vistasta niin aukottoman DRM (Digital Rights Management) -systeemi,nettei moista ole vielä nähty. Lyhyesti: jos tietokoneessa pyörii Vista, laitteellasi voi kuunnella ja katsella vain oikeudenhaltijatahon auktorisoimaa musiikkia ja elokuvaa. Ei mitään muuta. Toistan, ei mitään muuta.

Ei riitä, että musiikkisi tai elokuvasi on Suomen lakien mukaan laillisesti hallussasi. Asian arvioivat ja ratkaisevat Vista ja Hollywoodin elokuvatuottajat, et sinä tai Suomen eduskunta. Itse asiassa meillä ei ole asiaan nokan koputtamista. Kun kirjaston levystä tekemäsi mp3-kopio - täysin laillinen - ei soi Vista-koneessa, syytä vain itseäsi. Mitäs käytät Vistaa.

Olen itse päättänyt, että Vistaa en näillä ehdoilla mihinkään koneeseeni hanki. Minä haluan päättää itse, mitä kuuntelen tai katselen. Edessä on siis siirtyminen Linuxiin.

Asiaa valaiseva uutinen löytyy täältä http://www.techworld.com/opsys/news/index.cfm...ype=samechan
ja se pohjana oleva analyysi täältä http://www.cs.auckland.ac.nz/~pgut001/pubs/vista_cost.txt

29. joulukuuta 2006 0:03

Ruotsissa ja Tanskassa vierailleet suomalaiset musiikkikirjastoihmiset joutuivat kohtaamaan muualla maailmassa yleistyneen uuden suhtautumisen tiedonhakuun ja dokumentointiin: nettityyppinen hakumahdollisuus riittäköön - ja riittäähän se, kun paremmasta ei ole enää vertailukohdaksikaan. Ikäheimon Ullakin alkoi epäröidä tiukkoja lähtökohtiaan (ks. Intervalli 4/2006, s. 33-34).

Minusta on järkevää kysyä tällaisiakin kysymyksiä. Eihän olemassa olevasta voi vetää johtopäätöksiä siitä, millaiseksi haluttaisiin ehkä tulla. Siis "haluttaisiin", ei "voitaisiin". Luulen, että monessa ulkomaisessa esimerkissä olisi ehkä vielä haluttukin, mutta ei ole enää voitu tehdä perusteellisempaa dokumentointia, kun raha on pantu tiukalle.

Onko suomalaistyyppisessä musiikin perusteellisessa dokumentoinnissa ja tiedonhaun äärimmilleen virittämisessä kysymys enemmän ammattikunnan haluista kuin tiedontarvitsijoiden todellisista tarpeista? Ei tällaista mahdollisuutta voi ainakaan kokonaan kiistää. Eihän meitä kukaan pakolla ole osakohteiden tai yhtenäistettyjen nimekkeiden liemeen painanut.

Verkossa olevien luetteloiden yhtaikainen käyttö ja Frank-monihaun tyyppiset palvelut yhdistyneenä Googlen tyyppisten teho-ohjelmien häkellyttävään voimaan muistuttavat meitä siitä, että tiedonhaun maailma on muuttunut. Kirjaston tietokanta ei ole enää ainoa vaihtoehto.

Ei kuitenkaan tarvitse tukkia korvia seireenien laululta tai tuntea tarvetta sidotuttaa dokumentointiin innostuneita käsiään. Dokumentoinnin halu ei nimittäin ole yksilön mielihalua vaan musiikkitiedon objektiivisten ominaisuuksien ammatillista heijastetta.

Madaltamalla riittävästi tiedontarpeen laatuvaatimusta voimme toki luoda maailman, jossa kysymys ja vastaus kohtaavat toisensa ilman musiikin dokumentoijan ponnistuksiakin. Siinä maailmassa "Vivaldin viulukonsertto C-duuri" on mikä tahansa puolestasadasta C-duuri-konsertosta ja "Kehtolauluksi" kelpaa kenen tahansa säveltämä tuutulaulu.

Voimme ammattilaisina ymmärtää ja hyväksyä, ettei kenelläkään muulla ole riittävää motiivia paneutua selvittämään dokumentointiin liittyviä ongelmia ja arvoituksia. Ei edes musiikkitoimittajilla, jotka voivat esteen kohdatessaan vaihtaa vaikka virtaa. Se nyt vain kuuluu musiikin dokumentoijan tehtäväkuvaan ymmärtää - tarvittaessa vaikka yksin koko muuta maailmaa vastaan - että asiat eivät ole niin selkeitä ja yksioikoisia kuin toivoisi niiden olevan.

Pohjimmiltaan kysymys on palvelun etiikasta. Helpommallahan pääsee, kun ei vuodesta toiseen pohdiskele, mitä sävelmää laulussa "Elämä juoksuhaudoissa" on käytetty. Mutta eikö palvelun - ja dokumentoinnin - syvin olemus ole juuri siinä, että teemme sen taustatyön niin hyvin kuin mahdollista? Ei siksi, että joku pakottaa vaan siksi, että tekemällä mahdollisimman huolellisesti voimme auttaa tiedontarpeiden tyydyttämisessä?

Työtavoissamme on varmasti paljon järkiperäistämisen varaa (myös muussa kuin siinä, jonka älyttömyys ei ole meistä itsestämme kiinni). Musiikillisen perustiedon monimutkaisuus ei kuitenkaan katoa omaa ja asiakkaiden rimaa laskemalla. Lapsi voi tuntea mielihyvää päästessään lattian pintaan lasketun riman yli. Meidän ei täydy. Meidän ei pidä.

11. joulukuuta 2006 13:21

Konserteissa istuminen on ollut minulle aina vaikeaa. Huomio kiinnittyy köhinöihin ja rapisteluun, eikä silmiään meinaa saada suoraan linjalla olevan sellistin erikoisesta tukkalaitteesta.

On konserteissa muutakin vikaa. Niissä soitetaan uutuudet vain kerran läpi. Kuka siinä ajassa mitään ehtii? Ei pidä ihmetellä, että suuri yleisö suosii konserteissakin niitä iänikuisia klassikkoja. Ne ovat tuttuja, niitä on helpompi kuunnella. Nykysäveltäjän hienoinkin oivallus livahtaa ohi sekunnin murto-osassa. Eikä sitä saa takaisin.

Purkitetussa musiikissa ei ole tunnelmaa ja elämystä, se on yleensä totta. Mutta sen uutuuden voi kuunnella läpi uudestaan ja uudestaan, löytää sen kaikki yksityiskohdat ja koulut. Vain lattein iskelmä on kertakuulemalta selvä.

Tämä oivallus tuli mieleen, kun kävin hiukan käsiksi The Who -yhtyeen uuteen albumiin Endless Wire. Kriitikot olivat jo ehtineet moittia levyä vähemmän sytyttäväksi. Jos vain kerran olisin saanut kuulla, olisin ollut jokseenkin samaa mieltä. Mutta toisin kuin konsertissa, minähän aloitin musiikin alusta uudestaan ja uudestaan. Johan alkoi sytyttää! Nyt pidän levyä bändin parhaimpiin kuuluvana.

Ei ole säveltäjän tai orkesterin vika, jos konserttiyleisö suosii tuttuja suosikkeja. Ehdotus järjestäjille: älkää kerätkö konserttiin puolta tusinaa maailmanensiesitystä vaan soittakaa se yksi hieno uutuus läpi ainakin kolmeen kertaan. Se on palvelus kuulijalle, soittajalle ja säveltäjällekin. Ehdotuksen saa ottaa vapaasti käyttöön.

1. joulukuuta 2006 23:46

Pääkaupunkiseudun musiikkiporukka on todennut, ettei pyörää kannata keksiskellä neljässä eri kaupungissa. Helsinki on saanut aikaan kunnolliset musiikkisivut, me muut aiomme ruveta peesaamaan. Tai oikeastaan kantamaan kortemme yhteiseen kekoon, joka tällä hetkellä näyttää tältä http://www.lib.hel.fi/fi-FI/musiikkisivut/

Kirjastojen omat musiikkipalvelusivut ovat lempeästi sanoen vaihtelevan tasoisia. Toisessa päässä ovat esimerkiksi oman kirjastoni lakoninen perussivu, toisessa päässä esimerkiksi Lahden suppeat, mutta kuitenkin aitoa lisäarvoa sisältävät sivut http://kaupunginkirjasto.lahti.fi/musiikki.htm.

Mitäs kollegat tuumitte, olisiko järkeä yhdistää musiikkikirjastojen luovat voimat ja rakentaa yhdet todella antoisat sivut asiakkaillemme? Heillehän ei ole väliä, kuka sitä laatua tuottaa. Ei pitäisi olla meillekään.

En näe mitään estettä sille, miksei mukana voisi olla vaikka kuinka monta kirjastoa. Verkkopalveluita kun tarjotaan, maantieteellä ei ole niin väliksi. Hyvä levyarvostelu tai -vinkki on yhtä arvokas, oli se kirjoitettu Kuusamossa, Nurmossa tai Kauniaisissa.

Eikö olisi aika kätevää, että musakirjastojen palveluista löytyisi ainakin yhteenveto yhdestä paikasta? Ettei tarvitse ruveta käymään läpi satojen kirjastojen kotisivuja. Se ei ole tunnetusti mitään herkkua.

Minusta tässä olisi rohkean askeleen paikka. Olenko ainoa, joka näin ajattelee?

30. marraskuuta 2006 22:46

Ronkasen Pentin useampia vuosia kestänyt toimittajanhomma Kirjastot.fi:n toimituksessa on päättymässä ja allekirjoittanut on ottamassa vastuuta näistä sivuista. Penan kaikki hyvät ideat eivät loppujen lopuksi toteutuneet, mutta erinomaisen monipuolisen sivuston hän meille alan ihmisille ehti rakentaa, mistä näin julkisetkin kiitokset ja pokkaukset!

Kun omasta puolestani pääsen kunnolla käsiksi tähän asiaan vasta syksyn viimeistenkin hoppujen (Intervalli 4/2006) jälkeen, en vielä mene yksityiskohtiin. Muutama suuntaviiva kuitenkin jo tässä vaiheessa yleiseen tietoon.

Tarkoituksena on ruveta kehittämään näitä sivuja selkeästi otsikolla Musiikkikirjastot. Itse musiikki on osoittautunut näille resursseille aivan liian työlääksi, joten sen jätämme jatkossa suosiolla muiden vastuulle.

Näkyvin muutos tulee olemaan selkeästi musiikkikirjastoammattilaisten apuvälineiden ja työkalujen keskittäminen yhdeksi osioksi ja "viihteellisemmän" aineiston eriyttäminen siitä (kuten Haastattelut, Kirjastolaulut, Omat levyt). Tässä yhteydessä siirretään pääosa nyt Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen sivuilla olevista verkkopalveluista tänne Kirjastot.fi-ympäristöön, jossa jo ovat Hankalat musiikkinimet ja Soitinnimien ohjeluettelo.

Intervalli-lehden sivut tulevat olemaan helposti saavutettavissa molemmista suunnista, mutta kaikki muut verkkojulkaisut tulevat olemaan jatkossa vain täällä Musiikkikirjastojen sivuilla. Intervallin osaltahan on tehty päätös julkaista lehteä jatkossa vain PDF-muotoisena tiedostona. Samalla jo vuosia kehitelty Intervallin aineiston jakautuminen "paperilehden" ja Kirjastot.fi-sivujen välille toivon mukaan edelleen selkiytyy.

Musiikkikirjastot-sivujen suhde kirjastojen omiin sivuihin on yksi iso pohdinnan kohde jatkossa. Pääkaupunkiseudun kirjastot ovat jo sopineet, että erillisten verkkosivujen ylläpidosta luovutaan ja toiminta keskitetään sivuille, joita Helsingin kaupunginkirjasto tällä hetkellä tuottaa. Oma aikomukseni on edistää musiikkikirjastojen palveluita tukevien verkkopalveluiden järkeistämistä. Eräs kohde voisivat olla juuri nämä "omat" musiikkisivut, joiden kirjo ja kirjavuus ei ole pelkästään myönteinen ilmiö (vaikka se sitäkin on). Useimmissa kirjastoissa ei oikein riitä energiaa olemassa olevien sivujen päivittämiseen, ja tämä on ollut taustalla myös pääkaupunkiseudun ratkaisussa.

Toivon omasta puolestani, että näitä Kifin Musiikkikirjastot-sivuja ruvetaan kehittämään laajalla yhteistyöllä ja käyttäjien tuella. Olen todella ilahtunut, jos motivoidutte tämän teknisesti uuden kommunikaatiokanavan seuraamiseen ja innostutte keskustelemaan täälläkin esiin nostetuista aiheista. En osaa vielä sanoa, miten tämä tulee poikkeamaan yksittäisistä keskustelupuheenvuoroista nykyisillä foorumeilla. Luultavasti kuitenkin kolumnien ilmestyminen loppuu tämän myötä, onhan niiden tahtikin jo sopivasti hidastunut.

Palaan piakkoin asioihin ja yritän täsmentää mielessäni olevia suunnitelmia. Sen voin joka tapauksessa luvata, että pyrkimyksenäni on kehittää tätä ammattikunnan tarpeisiin, ei omaksi huvikseni (ei ihan aina ihan sama asia). Lupaan siis puhua muustakin kuin tekijänoikeudesta ja musiikkiaineistojen varastoinnista. Mistä tulikin mieleeni…

Heikki Poroila
Musiikkikirjastot-kanavan toimittaja 2007-